Pelosta ja Afrikasta

Kuva: Chimamanda Ngozi Adichie, kirjailija, Belgian Liegessä asuvan Daria Tunca'n luomalta saitilta

Aion kirjoittaa tässä lastussa vähän afrikkalaisesta kirjailijasta nimeltään Chimamanda Ngozi Adichie, joka on syntyjään nigerialainen ibo, tai nykyisin on oikeammin sanoa igbo, joka on yksi Nigerian suurimmista etnisistä ryhmistä heti haussojen ja jarubojen jälkeen.

Adichie on juuri voittanut englantilaisen Orange-kirjallisuuspalkinnon, joka jaetaan vuosittain ”maailman parhaalle” englanniksi julkaistulle naiskirjailijalle.

Palkitun romaanin nimi on Half of a Yellow Sun, jossa tämä keltaisen auringon puolikas viittaa 1970 Nigerian sisällissodassa kukistuneen Biafran lippuun. Sain romaanin käsiini maanantaina ja aloin lukea saman tien. Kirja on kirjoitettu englanniksi; kauniilla, rikkaalla ja soljuvalla kielellä, jota on ilo lukea. Viimeaikoina vain hyvin harvoin olen aloittanut kirjan lukemisen yhtä suurilla osotuksilla ja näyttää siltä, että lukukokemuksesta ei tule pettymystä niin kuin usein tapahtuu. Sen nauttiminen on vielä kesken, joten en sano siitä tassä lastussa paljoa, mutta yritän palata siihen joskus myöhemmin.

PS: lisäys 13.6. kello 0100: Half of a Yellow Sun virallinen saitti on täällä.

Tähän asti tunnetuin igbo-syntyinen kirjailija on ollut Chinua Achebe, joka kirjoitti mm. kirjan Things Fall Apart. Se on iso tarina isosta aiheesta: kolonialismin vaikutuksesta igbo-heimon vaiheisiin. Achebe on ehdolla tämän vuoden International Booker-palkinnon saajaksi kirjallisesta elämäntyöstään. Ehdokaslista on muutenkin aika pelottavan näköinen, kuin who-is-who kansanvälisessä nykykirjallisuudessa, niin kuin tietysti asiaan kuuluukin: Chinua Achebe, Margaret Atwood, John Banville, Peter Carey, Don DeLillo, Carlos Fuentes, Doris Lessing, Ian McEwan, Harry Mulisch, Alice Munro, Michael Ondaatje, Amos Oz, Philip Roth, Salman Rushdie, ja Michel Tournier. Voisiko kirjallisuuslista enää paljoa tuosta parantua. Itselläni olisi vaikeuksia valinnan tekoon, monet listalaisista ovat "suosikkikirjailijoitani", mitä se sitten tarkoittaneekaan käytännössä.

Narsistisena virtuaalilastujen nikkarina täytyy minun tietysti kirjoittaa vähän lisää itsestäni. Ja siksi aloitan tämän lastun puhumalla pelosta ja sodastakin.

Pelko on ihmisen syvimpiä viettejä ja aistimuksia. Se on itse asiassa niin syvällä, että sen rinnalla ovat vain sellaiset perusasiat kuin nälkä ja himo. Tai rakkaus olisi ehkä parempi nimitys ihmisten naimishimolle, vaikka epäilen vahvasti, että rakkaus on kulttuurinen konstruktio, joka kasvaa vasta sielun tullessa tietoiseksi itsestään. (eikö ole muuten somaa, että indoeurooppalainen ”lust” on muuttunut suomalaiseksi ”lystiksi” täällä metsäläisten keskuudessa: miten hyvin sopiva ja iloinen asia!)

Joka tapauksessa kaikissa näissä, ja pelossakin, puhumme ihmisen itsensä, lajin, säilymisestä.

Kuva Hanhensulan privaattikokoelmista: Punaisen Ristin avustustyöntekijä, kovin nuori Hanhensulka, tutkii hämmästyneenä afrikkalaista öljypalmupuuta (Elaeis guineensis)

Pelossahan on pohjalla eläinten ”fight or flight” -reaktio, eli ”tapellako vai paeta”. Pelon vastakohta +/- asteikolla olisi ehkä raivo. Pelko voisi olla sen positiivisessa päässä ja raivo puolestaan negatiivisessa, riippuen siitä, miten itse kukin näihin kahteen sisuksissaan suhtautuu.

Erilaisuuden vierastaminen on samaa ihmiselle lajina ominaista pelkoa. Toiseutta ei pelätä vain länsimailla, vaikka joskus poliittisesti korrektissa hysteriassa siltä tuntuu, samaa epäluuloa ja vihamielisyyttä synnyttävää pelkoa esiintyy tietysti muuallakin. Sitä ei vain muiden osalta välttämättä kutsuta rasismiksi. Pelko syöttää rasismia ja saattaa johtaa väkivaltaisuuksiin jopa sotiin.

Afrikassa heimokultturien vuosisataiset pelot ja kostokierteet ovat usein syinä aseellisiin selkkauksiin. Ruandan hutsit ja tutut tappoivat toisiaan niin kuin tekivät naapurimaan Burundin hutsit ja tutut. Naapureiden heimovaltasuhteissa oli erona se, että toisessa tutut olivat enemmistönä ja tappoivat hutseja ja toisessa tilanne oli päinvastainen.

Sotilaskirjoja lukeneet ovat oppineet, että pelkoon turtuu.

Voin omalta osaltani sanoa, että en ole pelkoon mitenkään merkittävällä tavalla tottunut tai turtunut, vaikka olenkin ollut sotilas 2.5 vuotta elämästäni, lentänyt satoja tunteja sekä sotilas- että siviilikoneilla ja sen lisäksi kiertänyt YK:n passilla varustettuna mm. Afrikassa, jossa olin kovin nuorena myös Punaisen Ristin hommissa Biafran sodassa. (Arvoisa Lukija näkee tästä aasinsillasta, että olemme lähestymässä asiaa, mutta on tässä siihen vielä tekstimatkaa jäljellä.)

Kaikissa noissa toimissa pelko oli mielessä vähän väliä. En ole mitenkään rakennettu kestämään pelkoa, en henkisesti enkä ruumiillisesti. Henkisesti olen mieluumminkin pelkuri ja ruumiillisesti olen aina muistuttanut heinäseivästä, jolla on pajunvitsoista rakennetut raajat. (Ja nykyisin johonkin puoleenväliin näyttää tarttuneet omena, joka on sidottu seipääseen polkupyörän löysähkösti täytetyllä sisäkumilla, ja kutsun niitä vatsakseni ja vyötärökseni. Mutta tämä on ns. sivulause, eikä varsinaisesti kuulu kirjalliseen lastuun.)

Biafra oli yksi ensimmäisiä afrikkalaisia mediasotia, joissa valkoisilla ei ollut paljoakaan tekemistä taistelumielessä; Biafran puolella taistelleen ruotsalaisen kreivi Carl Gustaf Von Rosenin ruotsalaisilla MFI-koulutuskoneilla varustettuja ”ilmavoimia” ja Nigerian puolella lennelleitä itäsaksalaisia MiG-21- ja Iljushin IL-28 -lentäjiä lukuun ottamatta.

Biafran sota oli myös kolonialismin "aiheuttama".

Nigerian perustamisesta olivat vastuussa englantilaiset siirtomaaherrat, jotka eivät siellä, eivätkä juuri missään muuallakaan, kunnioittaneet afrikkalaisten "villi-ihmisten" ikiaikaisia heimorajoja. Useimmissa Afrikan maissa asukkaat, kansalaiset, ovat ensisijaisesti oman heimonsa jäseniä omine kielineen ja erilaisine kulttuureineen, ja vasta toissijaisesti "kansallisvaltionsa" kansalaisia. Näin on vieläkin, vaikka osaksi tämä on muuttumassa, mutta muutos on hidas, eikä ehkä edes toteudu kaikissa Afrikan maissa koskaan.

Biafran sodassa afrikkalaiset tappoivat "vieraita" afrikkalaisia, igbot joruboja ja haussoja ja nämä igboja. Taustalla oli erilaisuuden lisäksi sekä kilpailu vallasta että rikkauksista, sillä Nigerian öljyvaroista suuri osa sijaitsi juuri Biafrassa tai sen välittömässä ympäristössä. Eli kyseessä oli heimo- ja öljysota niin kuin monet muutkin sodat viime vuosisadalla olivat ja ovat ilmeisesti tälläkin hetkellä.

Kuva: National Museum of African Art, Inscribing Meaning, uli -taiteilija Agbaejije Anunobi luo seinämaalausta nigerialaiseen obi-taloon

Oma sotakokemukseni Biafrasta rajoittui hyvinpalkattuun, miellyttävän työntäyteiseen ja ajoittain joutilaiseen aikaan Cotonoun kaupungissa Dahomeyssä (nykyinen Benin), josta Punainen Risti lensi käytettyinä lahjotetuilla tai vuokratuilla DC-6-, DC-7- ja C-97-koneilla avustuslentoja, ja pikakäynteihin Biafran ainoaan aukiolevaan henkireikään, eli Ulin lentokentälle.

Avustuslennot tehtiin yöaikaan. Nigerian raja ylitettiin juuri auringon laskun tienoilla. Ulin kenttä oli maantienpätkä, jota oli vähän levennetty ja vahvistettu lentotoimintaa varten, kiitotien leveys oli vain 23 metriä. Kenttä sijaitsi lähellä Niger-jokea, sen itäpuolen epäterveellä suoalueella. Liikkuminen kiitotien, muutaman pikkutien ja pyöreiden lastausalueiden ulkopuolella oli vaikeaa ja vaarallistakin julmetun suurten tai myrkyllisten käärmeiden vuoksi.

Joka yö Punaisen Ristin koneet Fernando Po'n saarelta ja Cotonousta ja Kirkkojen Maailmanneuvoston avustuskoneet Sao Tome'n saarelta lensivät Portugalista ja Etelä-Afrikasta saakka tulleiden aselentojen seassa, näillä oli aina avustuslentoihin nähden etuoikeus.

Ruoka-apua tuotiin Uliin 500 tonnia yössä: pyörryttävän pahalle haisevaa, kuivattua kalaa, maitojauhetta, lääkeaineita, avustushenkilökuntaa, mm. tukholmalaisia poliiseja avustusalueiden järjestyksenpitoon, ja sen sellaisia hyödykkeitä.

Useimpina öinä tuotiin Biafrasta pois pahasti haavoittuneita sotilaita, jotka koottiin Cotonoun lentokentän konkurssiin menneen ravintolan tiloihin, omistaja oli ranskalainen M. Marcel Paris (ei ehkä ollut oma nimi), joka sai näin hyvän korvauksen tyhjäksi jääneistä ravintolatiloistaan, odottamaan kuljetusta Eurooppaan (mm. Suomeen) ja Amerikkaan.

Biafralaiset hoitivat itse koneiden lastauksen ja purkamisen sekä Ulissa että Cotonoussa: sitkeän näköisiä laihoja mutta lihaksikkaita ja rivakkoja miehiä näkyivät olleen. He ilmestyivät jostakin pimeän rajalta koneelle, kävivät heti toimeen, tyhjensivät koneen nopeasti ja kuljettivat painavat säkit hartioillaan pimeyden rajan yli valonheittimien ulottumattomiin, toivat pimeydestä pahasti haavoittuneita sotilaita ja siviilejä ja hävisivät nopeasti purkamaan toisia koneita.

Kokemukseni Biafrasta rajoittui siis muutaman kirkkaan valonheittäjän valaisemalla lentokentän lastausalueella vietettyihin tunteihin, biafralaisten purkajien katseluun avustuskoneen vierestä, ja nopeaan lentoon takaisin Cotonou'un. Nigerian raja oli kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ylitettävä ennen päivännousua, tätä niin kuin kaikkia muitakin hyväksyttyjä, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä rikottiin joka yö.

Kukin kone teki 3-5 avustuslentoa yön aikana. Lentohenkilökunnalle maksettiin peruspalkan ja päivärahojen lisäksi lentolisää, tehtävästä riippuen 25-100 dollaria jokaiselta lennolta, joten useimmat miehistöt rikkoivat päivännäkösääntöjä täyttääkseen omaa lompsaansa niin paljon kuin ehtivät.

Nuorelle suomalaiselle idealistille Afrikka oli merkillinen sekoitus eksoottisuutta, villiyttä ja primitiivistä kulttuuria, johon oli sekoittunut siirtomaa-ajan jäljiltä rippeitä eurooppalaisuudesta. Dahomeyssa suuri osa asukkaista puhui paikallisten kielten lisäksi ranskaa ja jotkut vähän englantia, Nigeriassa (ja Biafrassa) puhuttiin omien kielten lisäksi hämmästyttävän sujuvaa, vaikkakin voimakkaan murteellista englantia. Tosin jotkut paremmin koulutetut ibot puhuivat englantia englantilaisella korostuksella, ja paljon paremmin kuin useimmat avustamaan tulleet eurooppalaiset.

Punaisen Ristin toimistossa työskenteli mm. alunpitäen kongolainen (batetela-heimosta niin kuin sankarinsa ja Kongon Demokraattisen Tasavallan ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba) Ludovique, poliittinen idealisti ja kommunisti, joka oli hankkinut tutkinnon Prahan yliopistossa opiskelemalla marxilaista politiikkaa ja tiedotusoppia. Hän ei pitänyt valkoisista ryhmänä, vaikka yksilöinä heidän kanssaan tulikin toimeen tyydyttävästi.

Oma afrikkalaisen politiikan ihmettelyni ärsytti häntä ja ilmeisesti myös mairitteli jossakin määrin. Joka tapauksessa öisten työvuorojen aikana hän kertoi Lumumbasta (jota hän kovasti muistutti näöltään) ja tämän politiikasta ja kuolemasta, Afrikan ja Dahomeyn sosialistisesta tulevaisuudesta, korruptiosta, odotettavissa olevista vallankumouksista (sellainen tapahtuikin Dahomeyssa pari vuotta Biafran sodan päättymisen jälkeen) ja poliittisista kokouksista muiden vasemmistolaisten afrikkalaisten kanssa monissa Afrikan maissa ja tietysti myös opiskeluajastaan Prahassa. Lopulta hän lähti Kinshashaan (vuoteen 1966 saakka nimi oli Belgian kuninkaan ja siirtomaarosvon, pimeäsydämisen Leopold II:n mukaan Leopoldville) johonkin poliittiseen kokoukseen, jolta ei enää palannut Punaiselle Ristille. Enkä tiedä mitä hänelle sen koommin on tapahtunut.

Ludovique edusti afrikkalaista keskiluokkaa, niin kuin toinenkin toimistovirkailija, laihajäseninen ja muutenkin pienikokoinen Maximilian, jolla oli neljä vaimoa, useita lapsia ja muutama rakastajatar siinä sivussa. Ludovique oli rodullisesti lähellä Keski-Afrikan ja rannikkoalueen mustaihoisia, länsimaalaisittain katsoaen hän oli "tyypillinen" afrikkalainen, Maximilian oli puolestaan Saharan alueen syvänruskeita ja sileäihoisia ihmisiä, Dahomeyssa koko ikänsä asunut ja siellä opiskellut talousmies. Ludovique halveksi Maximilianin pinnallisuutta ja poliittista välinpitämättömyyttä ja Maximilian taas pelkäsi Ludoviquen kiihkeyttä ja kongolaista alkuperää. Onneksi he eivät joutuneet juuri koskaan tekemään työtä yhdessä.

Yleensä eurooppalaisena katsoo afrikkalaista yhteiskuntaa ja ajattelee, että siinä ei ole kuin muutama vallankahvan ylellisyydessä elävä korruptoitu poliitikko, sotilas ja suurliikemies ja heidän alaisuudessaan valtava joukko sivistymätöntä "alaluokkaa", joka elääkituuttaa jatkuvassa puutteessa, syöpäläisten, tautien ja naapureidensakin raiskaamina.

Usein länsimaalaisilta unohtuu se, että, niin kuin kaikissa yhteiskunnissa, näiden kahden ääripään välillä on suurempi tai pienempi kyvykäs keskiluokka, joka on yleensä hyvin koulutettua väkeä ja joiden keskuudesta tulevat hallinnon virkamiehet, pastorit, opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit, kauppiaat, lehtimiehet, poliisit, sotilaat, poliitikot ja muut nykyaikaista yhteiskuntaa pyörittävät ja ylläpitävät ihmiset. Rikkaalla ja koruptoituneella yläluokalla on vähän tai ei ollenkaan vaikutusta ihmisten jokapäiväiseen elämään.

Yhteiskunta pyörii rattaat kirskuen tai hyvin voideltuina huolimatta siitä, mitä yläluokka tekee muilta kansalaisilta varastamillaan rahoilla; tässä suhteessa meidän länsimaisen yhteiskuntamme ja afrikkalaisen yhteiskunnan erilaisuudessa on kysymys vain aste-eroista.

Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie kirjoittaa keskiluokkaisesta afrikkalaisuudesta heristelemättä sormeaan, saarnaamatta tai valittamatta. Hän sanoo muutamassa haastattelussa kertoessaan länsimaalaisten suhtautumisesta kirjoituksiinsa mm:

"...I was writing about middle-class Africans who had cars and who weren't starving to death, and therefore (to them) it wasn't authentically African (story)..."

eli suomeksi jotenkin, että:

"...kirjoitin keskiluokkaisista afrikkalaisista, joilla on autoja ja jotka eivät ole kuolemassa nälkään, ja sen vuoksi (arvostelijoille) tämä ei ollut autenttista afrikkalaista tarinaa..."

Adichien tarkoitus on kertoa Afrikasta, joka ei ole suunnaton pakolaisleiri, vaan suunnaton ja värikäs maanosa, jolla on oma tulevaisuutensa ja jossa on menestyksellä elämäänsä elävien ihmisten joskus iloinen, joskus surullinen joukko omine tarinoineen, eikä vain yksi ja sama nälkäännääntyvien suurisilmäisten ja sairaan isovatsaisten lasten tarina, niin kuin länsimainen media asioista kertoo.

Adichie sanoo The Guardian-lehden G2-liitteen haastattelussa 8.6.2007:

"...On niin kuin afrikkalaisilla ei olisi lupaa olla eri yhteiskuntaluokista, että autentisuus olisi jotenkin synonyymi köyhyyden kanssa ja vaatisi eurooppalaisilta sääliä ja sympatiaa. Afrikka on paikka, johon länsimaalaiset menevät selvittelemään omia moraalikysymyksiään. Tätä näkee elokuvissa ja monissa Afrikkaa käsittelevissä kirjoissa, ja se ottaa rajusti päähän...Afrikkalaisten täytyy itse kirjoittaa omat tarinansa eikä antaa länsimaalaisten määrittää asioita heille kuten ovat tehneet jo viimeisen verisen sadan vuoden osalta..."

Adichien romaanista kerron lisää kunhan olen sen lukenut kokonaan, ja jos laiskuudeltani ehdin.

Tarina: Tarinoiden synty

Aleksis Kiven päivänä on hyvä ajatella, miksi ihmiset ylipäätään vaivautuvat kirjoittamaan fiktiota. Sanan arkipäiväinen tarkoitus on selvä, fiktio on ei-totuutta eli valhetta ja länsimainen kulttuuri edellyttää Katekismuksesta lähtien sitä, että yhteisön jäsen puhuu totta, eikä ainakaan yritä harhauttaa kuulijaa/lukijaa tahallisilla harhatiedoilla tai – Herra hyvästi varjelkoon – harhaopeilla.

Kuitenkin, kuitenkin. Raamattu sanoo jopa näin (käytän vielä vanhanaikaista Raamattua):

Habakuk 2:2: Ja Herra vastasi minulle ja sanoi: ”Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea".
Jesaja 30:8: Mene siis nyt ja kirjoita se tauluun heidän läsnäollessaan ja piirrä se kirjaan, että se säilyisi tuleviin aikoihin, ainiaan, iankaikkisesti.

Margaret Atwood kirjoittaa kirjassaan Curious Pursuits (2006, Virago) sivulla 144 näin (oma suomennokseni):

Miksi minä kirjoitan?
Vihaan kirjoittaa omasta kirjoittamisestani, koska minulla ei ole siitä mitään sanottavaa. Minulla ei ole siitä mitään sanottavaa, koska en voi muistaa mitä päässäni liikkuu, kun teen sitä. Kirjoitusaika on kuin aivostani siivutettuja, pieniä palasia. Se ei ole aikaa, jota olisin itse elänyt… Kirjoittamisestaan kirjoittaminen vaatii itsetietoisuutta, itse kirjoittaminen vaatii siitä luopumista.

Viime viikon New Scientist –lehdessä oli artikkeli juuri tästä. Siinä tutkittiin meidän todellisuuden tajua ja sen suhdetta kertomiimme tarinoihin. (New Scientist, 7.10.2006, Everyday fairytales). New Scientist aloittaa juttunsa n'[in>

Once upon a time, if you believed your own fantastical stories it was a sure sign you were away with the fairies, but turns out we all like to create happy-ever-afters...

Kauan sitten, jos uskoit omia satujasi, sitä pidettiin merkkinä "poissaolostasi" tonttujen kanssa, mutta onkin niin, että me kaikki haluamme luoda satuja onnellisella lopulla...

Artikkelin mukaan meillä ihmisillä on taipumusta kertoa satuja kaiken aikaa. Eikä vain kaiken aikaa vaan ihan aina ja joka asiassa. Koko totuuden käsite on laitettava uusiksi.

Tämä johtuu siitä, että tietoisuutemme on rakennettu fabuloimaan (englanniksi confabulate). Ja tämä johtuu todellisuuden ja mielen välisestä tietojen suodatuksesta.

Apparently, aistien välityksellä vastaanotetaan johonkin päin hermojärjestelmää 11 miljoonaa tiedonjyvästä joka sekunti ja ne nielaistaan johonkin tiedostamattomaan osaan ajattelutoimintoja. Näistä miljoonista tiedonsiruista vain noin 40 siirtyy tietoiselle tasolle, jossa voimme niitä ihailla, kuulostaa, mässyttää, haistella ja maistella. Loput 10,999,960 tietoa sensuroidaan emmekä edes tiedä, että ne on sensuroitu.

Mielemme näyttää toimivan vähän kuin mikä tahansa valtio kansalaistensa suhteen. Jossakin on joku virkamies tai poliitikko, joka päättää, että jotkut tiedot on salattava, arkistoitava ja koodattava, eikä niistä sen koommin kuulla enää mitään paitsi ehkä sattumalta.

Ihmisyhteisössä tämä johtaa monenmoisten mielenkiintoisten konspiraatioteorioiden syntymiseen, joista parhaimmat palkitaan siirtämällä ne urbaaneiden legendojen kaanoniin.

Ja oma päämme toimii samaan tapaan.

Tiedonnälässämme alamme fabuloida. Jostakin käkkärämännystä tulee seita, peloista tehdään menninkäisiä ja toiveista jumalia. Ja kaikki puetaan symbolisiin kaapuihin. Tiedeyhteisö kutsuu kaapuja matemaattisiksi malleiksi tai kosmologisiksi konstantteiksi. Me tavalliset ihmiset kutsumme niitä tarinoiksi, runoiksi, faabeleiksi, vitseiksi, saarnoiksi ja joskus jopa silkaksi valheeksi. Jopa poliittisiksi tai kirkollisiksi lupauksiksi.

Ja siitä syntyy se soppa, jota kutsumme kai kulttuuriksi.

Jotkut pitävät tarinoitaan niin mainioina, että niille pitää saada suurempaakin kuulija/lukija/katsojakuntaa. Ja niin syntyvät taiteilijat: kirjailijat, runoilijat, maalarit, filosofit ja muut ammatikseen valehtelijat alinta kesätoimittajanplanttua myöten. Jollakin salaperäisellä ja arvatenkin sattumanvaraisella mekanismilla alitajuntaan varastoituja tietoja synnytetään tietoiselle tasolle kuin alkuhiukkasia avaruuden tyhjyydestä.

Mitä merkillisempiä ja salaperäisempiä yhdistelmiä näistä ja tiedetyistä asioista syntyy sitä suuremmaksi katsotaan taiteilija, joka käyttää niitä taiteessaan hyväksi.

Nähtävästi Atwood oli oikeassa arvellessaan menettävänsä hallinnan kirjoittamansa tekstin syntyvaiheessa. Kirjailijan ammatti näyttääkin siis olevan vain herkempi, viihdyttävämpi ja taitavampi muoto arkipäiväisestä fabuloinnista. Ja kirjailijan kohdalla fabulointia ei sovi kutsua valehteluksi vaan taiteeksi - fiktioksi tai runoksi.

Keskustella vai eikö keskustella, kas siinä pulma

Jotenkin tuo otsikko ei ole yhtä näpsäkältä kuulostava kuin Ollako vai eikö olla... tai To be or not to be... Ei ihme, että Hamletin repliikiksi tuli viimemainittu, muuten koko näytelmä olisi saattanut hävitä taivaan tuuliin, kuumaksi ilmaksi, niin kuin keskustelun tiimellystä usein sanotaan englanniksi. Tässä lastussa kuitenkin keskustellaan keskustelemisesta.

Kaunotaiteellinen teos, esimerkiksi runo tai blogin lastu, joka on myös laskettava esseen matkijaksi (ehkä), merkitsee jonkun ajatuksen tai idean. Taideteos esittää keskustelupuheenvuoron (historiallisessa) sarjassa väitteitä tekijän mieltä askarruttavasta ajatuksesta.

Teos itse saattaa vaivihkaisesti viitata johonkin satoja vuosia vanhaan taideteokseen. Ja sieltä juuret, teemakeskustelun alku, saattavat juontaa tuhansien vuosien takaiseen satunnaiseen ajatusten vaihtoon. Viittailu, intertekstuaalisuus, on keskustelua elävien ja kuolleiden kanssa. Ja tällainen keskustelu on tietysti molemmin suuntainen. Margaret Atwood puhuu kirjassaan Negotiating with the Dead mm. Orwell'in 1984:n päähenkilöstä, Winston Smith'istä, joka ihmetteli päiväkirjan kirjoittamisen ongelmaa:

How could you communicate with the future? It was of its nature impossible. Either the future would resemble the present, in which case it would not listen to him: or it would be different from it, and his predicament would be meaningless.

Suomeksi jotenkin, että:

Kuinka voisit keskustella tulevaisuuden kanssa? Sehän on jo luonnostaan mahdotonta. Tulevaisuus joko muistuttaa nykyhetkeä, eikä halua kuunnella: tai se on erilainen, ja hänen nykyisiä vaikeuksiaa ei ymmärrettäisi. (NB. paremman suomenkielisen käännöksen saa kirjasta 1984, jota en pysty tässä
tilassani tarkastamaan.)

Menneisyydessä joku keskustelija kotitulien ääressä saattoi kysyi matalalla ja suopursuoluen kostuttamalla äänellä, että:

Mitä tapahtuu kun ihminen kuolee?

Tai toinen keskustelija, joka kysyi heleämmällä, naisellisella äänellä, että:

Mitä varten mun täytyy aina mennä kerään suopursuja, kun Kaukomieli saa vaan leikkiä keihäillä?

Me jatkamme samoista aiheista. Ajan takaa aikaisemmat puheenvuorot tihkuvat vain vajavaisesti – suullisesti, ”kansan” keskuudessa pyörivien sananlaskujen, runojen, satujen tai muiden tarinoiden välittäminä, jotka jossakin vaiheessa kirjoitettiin ylös kun osattiin. Tai ”alkuperäiskansojen” jättäminä taideteoksina.

Kaikki harkitseva tai harkitsematonkin puhe on jatkoa keskusteluun, ketjun osa, niin kuin meidän koko kulttuurimme ja itse asiassa olemassaolomme ihmisenä – esi-isien ja jälkeläisten päätähuimaavan pitkässä ketjussa ”Eevasta” ja ”Aatamista” alkaen.

Parin viikon takaisessa The Times Literary Supplement’issa (TLS) on Alberto Manguelin kirjoittama arviointi Stephen Miller’in kirjasta Conversation. Manguel kertoo myös itse kokemistaan keskusteluista, mm. niistä, joita Jorge Luis Borges kävi parin kirjallisen ystävänsä kanssa Buenos Aires’issa näin:

Kolmen ystävyksen keskustelut kuulostivat kuin kamariorkesterin soitolta. Yksi ääni ehdotti teemaa, toiset käyttivät ja kääntelivät sitä, ja hylkäsivät sen lopulta tyrkyttääkseen uusia teemoja, maustaen kokonaisuutta lainauksilla, anekdooteilla, paljastavilla pikkutiedoilla ja kaskuilla.

Haikea muistojen virta iskeytyy mieleen: kauan unohtuneiden savuisten ja intomielisten aamuöiden kiihkeiden keskustelujen haamut; niiden jotkut verevät keskustelijat ovat jo kuolleet, vaikka elävätkin vielä jäljellä olevien häilyvissä muistoissa.

Jos keskustelujen osanottajia pyydettäisiin kuvaamaan yhdellä sanalla tai lauseella, mitä aikoivat keskustelussa sanoa, puhujilla itsellään ei ehkä olisi tähän mitään järkevää lausetta tarjolla, ainoastaan sarja joitakin löyhästi yhteensopivia ajatuksenhituja, joiden perusteella on vaikea mennä väittämään mitään tähdellisen tarkkaa keskustelun kulusta (Manguelin mukaan tämä on yksi onnistuneen keskustelun tunnusmerkkejä). Mutta kuvailevat sanatkin ovat viittauksia aikaisempiin tuntemattomien aikojen ja jäkättäjien puheenvuoroihin. Eikä ole epäilystäkään etteikö joku keskustelija, tulientuijottaja jossakin asuinluolassa kauan sitten, olisi ajatellut samanlaisia ajatuksia (ehkäpä juuri samalla hetkellä, ajan olemushan ei meille ole vieläkään itsestään selvyys).

Manguel kertoo TLS:n jutussaan sumerilaisesta runosta, Babylonian jumalat, kirjoitettu keskusteluksi, jossa useat osanottajat spekuloivat aiheesta ”miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita”.

Raamattunsa lukeneille tulee tietysti heti mieleen Vanhan Testamentin Jobin kirja ja sen keskustelut samasta asiasta, teodikean ongelma, paradoksi itse asiassa, josta on vain lyhyt askel jumaluuden ja moraalin merkityksettömyyteen. Karamazovin Ivan huudahtaa: "jos Jumalaa ei ole, on kaikki sallittua" (tai jotakin sinne päin), ja kysyy lisäksi: "Jos tarkoituksesi on pystyttää rakennus onnelliselle ihmiskunnalle, mutta tätä varten sinun olisi pakko kiduttaa yhtä ainoaa lasta, suostuisitko rakentamaan tämän talon hänen kyynelilleen?".

Platonin dialogit periytyvät meille saakka synonyymeinä syvällisestä ajattelusta. Keskustelulla on siis pitkät ja kunniakkaat juuret.

Yksi typerimmistä sanonnoista, joita tiedän, kuuluu näin: ”asiat riitelevät, eivät ihmiset”.

Ja kuitenkin juuri päinvastainen on totta, eivät asiat tietenkään riitele, vaan ihmiset itse riitelevät ja käyttävät viattomia asioita välineinään.

Keskustelutaito, ihmiskulttuurin historiallisesti tärkein välittäjä, näyttää olevan hätää kärsimässä meidän blogistaniassamme. Syynä on mm. ehkä se, että väittelyä ei opeteta suomalaisissa kouluissa ja opimme spontaanisti sen tilalle vänkäyksen sinänsä jalon mutta usein hedelmättömän taidon. Sohaisemalla kusiaispesään, mitä ei tietysti pitäisi tehdä, voisi sanoa, että viimeaikaiset ”keskustelut”, tai ehkä paremminkin niiden yllättävä loppuminen, suuresti arvostamieni bloginpitäjien (Saara, Maalainen, ja monet muutkin) välillä näyttäisivät vahvistavan tätä käsitystä.

Keskustelutaidon opetus suomalaisissa kouluissa kai loppui siihen, kun antiikista periytyvien aineiden (artes liberales), varsinkin trivium 'in "kolmen taidon" dialektiikan, grammatiikan ja retoriikan, opetus lopetettiin ja tilalle tuli modernin elämän vaatimat todelliset ”tiedeaineet” ja korkea matematiikka (quadrivium aikaisemmassa kielenkäytössä), joita tietysti voidaan pitää tähdellisempänä nykyaikaisessa yhteiskunnassa kuin sanotaan vaikka tiedon rakastamisen ja mielipiteiden vaihdon opetusta. Äidinkielen tunneilla oltiin (ainakin minun kouluaikanani joskus mesoliittisen kauden loppupuolella) enemmän kiinnostuneita pilkkujen häilyväisistä, usein jopa helposti kyseenalaistettavista oikeista paikoista kuin triviumin tarjoamista taidoista.

Parhaimmillaan lastu on kuin oikeiden lehtien kolumni tai kansansatu, jossa esitellään ongelma, pyöritetään sitä kielellä sinne ja tänne, sylkäistään ulos perusteltu mielipide ja vetäistään koko juttu yhteen mukavalta maistuvalla solmulla tai loppulauseella, joka tekee lastusta kuin häntäänsä syövän käärmeen, tai tarjoaa ajatusaihion lukijoiden pideltäväksi ja puristeltavaksi ja maisteltavaksi. Ja josta voi kaadella omien ajatustensa ryteikköön virvoittavia ideoita ja uusia, valaisevia näkymiä.

Ongelma – lastunikkarille itselleenkin osittain – on se, että tekstiä täytyy analysoida ajatusten saamiseksi esille. On ihmeteltävä kirjoittajan tarkoitusta, niin kuin tutkijat ihmettelevät tutkiessaan vuosisatojakin vanhoja tekstejä.

Blogit ovat monille lastunikkareille seuranpitäjiä, joiden keskustelut saattavat olla ainoita mahdollisia tilaisuuksia mielipiteidenvaihtoon. Vaikka lastut kirjoitetaankin lähinnä omien ajatusten selvittämiseksi, niihin saatavat kommentit (joita joillekin blogeille tulee kadehdittavan paljon) selvittävät myös lastuntekijän omia ajatuksia.

Tosin bloggaaminen sopii hyvin modernin keskustelutaidon toisiaan vain vähän hipaisevien monologien ja mielipiteiden vaihdottomuuden konseptiin. Blogikeskustelu on vielä enemmän asynkronista ohipuhumista kuin naamat punaisina kasvokkain tapahtuva puheenvuorojen huutaminen.

Lastunikkari A sanoo jotakin, jonka B ymmärtää osittain tai kokonaan väärin ja sanoo omassa lastussaan kuinka perseestä A:n ajatus – ja yleensäkin koko A blogeineen – on. A vastaa parin päivän päästä päreellä, jossa valaisee B:n lastusta itseään näennäisesti loukkaavat lauseet, ymmärtää nekin väärin ja keskittyy päreessään B:n vähemmän ihailtaviin puoliin ja vähättelee B:n mielipiteitä yleisemminkin, ja jopa ulkonäköä tai tämän (kuvaannollisten) kivesten kokoa. Ilmoittaen samalla, että B:n blogi saa A:n puolesta jäädä vastaisuudessa omaan surkeaan arvoonsa. Molemmat jatkavat olemassaoloaan mököttäen hetken virtuaalisesti omissa nurkissaan.

Manguel kertoo englantilaisesta Mary Wortley Montagu’sta, joka piti vihaamansa Alexander Pope’n kirjoja pottansa alla saadakseen (omien sanojensa mukaan) ”paskantaa niille joka päivä”. Kuulostaa tutulta, vaikka ei menisikään ulosteiden asteelle. Sekin tietysti oli eräänlaista mielipiteiden vaihtoa, vaikkakin hänen tapauksessaan erityisen yksisuuntaista.

Kiiltomadon "keskusteluista" tulee joskus mieleen Michel Foucault'in näkemys, että valtaa harjoitetaan enemmän kuin sitä pidetään hallussa. Kirjallisuuden verkkolehden, Kiiltomadon, taannoinen maaliskuun iduksen (tai taisi olla päivää ennen) keskustelun uudelleen avaus näin:

Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.netin keskustelu- ja ilmoitustaulu ovat uudistuneet. Hyvät keskustelijat ja ilmoitustaulun käyttäjät, olkaa hyvät ja rekisteröitykää; sen jälkeen viestein vaihto käy sujuvasti. Tervetuloa keskustelemaan kirjallisuudesta! Kiiltomadon toimitus

oli jossakin mielessä mieltäkutkuttava jättäessään kokonaan huomiotta vuosikausien kädenväännön juuri kirjallisuudesta Kiiltomadon sivuilla. Foucault'in biovallan kolmijako tuli siitä herkästi mieleen. Tieto keskittyy keskustelijoihin, valta Kiiltomadon "päätoimittajaan" ja keskustelijoiden haluun tai haluttomuuteen keskustella ja ruumis tietysti Kiiltomatoon itseensä ja keskustelijoiden nimimerkkeihin, joita voidaan "tappaa", ja siinä mielessä lähestytään blogistaniassakin hetkittäin keskiaikaista suvereenia yksinvaltaa. Vain kolminaisuuden harmonia takaa Kiiltomadon keskustelujen jatkumisen.

Blogeja voidaan hyvin verrata Kiiltomadon vallankäytön kolmiyhteyteen. Molemmat kärsivät tai jopa tuhoutuvat, ellei niiden foucaultilainen kolminaisuus toimi. (Sivumainintana muistettakoon tässä, että Foucaultin väitöskirja taisi käsitellä hulluuden historiaa.)

Indoeurooppalaisissa kielissä on latinasta periytyvä keskustelua tarkoittava sana, esimerkiksi englannin ”conversation”, joka tulee joko latinankielisestä ”conversari”-sanasta (suomeksi ”pitää seuraa”) tai sanasta ”convertere” (suomeksi ”vaihtaa tai muuttaa”).

Suomen kielen ”keskustelu” tulee puolestaan kai samasta kannasta kuin ”keskus”, ”keskittää”, ”keskitys”, ”keskiö”, ”keskimmäinen” jne. ja tämä ehkä kuvaa hyvin sekä suomalaista kansanluonnetta (jos sellaista yleensä kansalla on) ja keskustelukulttuuria.

Molemmat lienevät periytyneen sellaisinaan blogistaniaan.

Dionyysisen dekadenttia kirjailijoiden luokitusta

Tänä aamuna heräsin eilispäivän sankarin, Eino Leinon, runoja lukeneen värillisistä unista värilliseen migreenin sahanlaitavisioon niin kuin tavallista sellaisten unien jälkeen.

Ja sen lisäksi englanninkieliset sanomalehdet olivat tietysti täynnä viimevuotisen terroripommituksen muistelua, analyyseja terroristeista yleensäkin ja lopuntonta jaaritusta tenniksestä. Se ei jaksanut migreenin latistamaa sielua virkistää joten tulostin aamukahvilukemisekseni runoilija Teemu Mannisen vuodatuksen runoilijan ja lukijan suhteesta, hyvästä ja huonosta mausta (Cacoethes Scribendi: Kammottavan pitkä yritys analysoida nykyrunouden tilannetta kamalan vaikealla tavalla), joka olikin sopivan vaikea, elitistinen ja ärsyttävä aamupala (ja sopisi unilääkkeeksikin) ja oli hyvin sopusoinnussa lämpimän mutta sateenuhkaisen harmaaksi muuttuneen sään kanssa. Halusin kirjoittaa näpsäkän ja älykkään vastauksen, mutta en saanut sellaista millään aikaiseksi, joten siihen on palattava jossakin kokonaisessa lastussa, jos laiskuudeltaan ehtii.

Sen sijaan Teemun pamfletti poiki, kostoksi ehkä, ajatuksen kirjailijoiden tyyleistä ja luokituksesta jollakin muulla kuin kirjallisuuteen yleensä kuuluvalla genre-ajatuksella. Olen yli vuosi sitten blogannut kirjailijoiden taivaista (toukokuussa 2005, otsikolla Kirjailijan seitsemän taivasta) ja tämänpäiväinen lastu sopii hyvin sen jatko-osaksi. Viikon aikaisemmat tapahtumatkin antoivat näille ajatuksille lisäpontta.

Taisin jo aikaisemmin kehua kaksipäiväisiä, yhdistettyjä lepo- ja neuvottelupäiviä genttiläisessä hotellissa, jossakin Ranskan rajan tuntumassa hiljaa virtaavan, savenharmaan joen törmällä ensimmäisen maailmansodan unikkoisten taistelutantereiden lähellä. Pääteemana hotellissa oli Belbin Team Roles. Psykologit ovat aina olleet ahkeria ihmisten luokittelijoita. Tämä lähtenee ajatuksesta, että erilaiset luonteenpiirteet voidaan keskittää stereotyypeiksi, mielenpisteiksi, jotka eivät sinällään kuvaa mitään tiettyä henkilö – täydellisiä moroneita lukuun ottamatta – mutta ovat helppo instrumentti ihmisten lokeroimiseksi.

Belbin tunnistaa yhdeksän erilaista ryhmäroolia (team role), joita hän kutsuu seuraavilla nimillä (suomennokset omia löyhiä tulkintoja):

Implementer (muokkaa ideat toteutettaviksi), Shaper (mukaansavetäjä), Completer/Finisher (loppuunsaattaja), Plant (ideageneraattori, visionääri), Monitor/Evaluator (tasapuolinen arvioija), Specialist (asiantuntija, ajatusanorakki), Coordinator (ideoiden yhdistelijä, sosiaalinen omatunto), Team worker (kuuntelija, mukautuja), Resource/investigator (höyryävä tuuliviiri).

Teemun tölväisy liipaisi halun luokitella myös kirjailijat yhdeksään kategoriaan käyttäen Belbinin luokitusta pohjana. Nopealla analyysillä päädyin seuraaviin luokkiin: näkijä, kokeilija, viittailija, runttaaja, reportteri, säilyttäjä, rakentaja, rakennejyrä ja luennoitsija.

Vaikeampi tehtävä oli löytää kuhunkin stereotyyppiin sopivia kirjailijoita ilman kirjaston tukea, löysäksi käyvän muistin varassa. Mutta lastunikkarille mikään inhimillinen ei saa olla mahdotonta, joten tässä tulos ”ankarasta” ajattelusta.

Näkijä: on (suurten) tarinoiden mielikuvituksellinen, fantastinen ja epäsovinnainen maalailija. Täällä makaavat kansakuntien kaapinpäällyset.

Sellainen kuin Dante, Dostojevski, Kafka, Steinbeck, Swift, D.H. Lawrence, Henry Miller, Mika Waltari, Pentti Haanpää, Eino Leino, Solženitsyn tai Ibsen.

Kokeilija: on innokas kuuman ilman puhaltaja, provokaattori, dadaisti, nihilisti, rajojen etsijä tai tuuliviiri. Kirjailija, joka ehkä ajattelee (tai ajattelisi) postmodernismia lujana tyylisuuntana eikä vain hitaasti kulkevan kirjallisen keskivirran vieressä ärhentelevänä transienttina akanvirtana. Tämä on mielenkiintoisin ja elähdyttävin ryhmä, josta löytyvät kaikki rajojenrikkojat.

Sellainen kirjailija kuin Wilde, Kerouac, Michael Bulkagov, Paul Auster, Vonnegut, Boris Pasternak, Kirstinä, Leevi Lehto, Karri Kokko, Mukka, Juha Itkonen, Lauri Viita, Johanna Sinisalo tai Hannu Salama.

Viittailija (intertekstualisti): on kypsä ja kaiken kirjallisuuden tunteva kirjakirnu ja kuolleiden kanssa keskustelija.

Sellainen kuin Margareth Atwood, Otto Manninen, Joel Lehtonen, L. Onerva tai Camus.

Runttaaja: hyökkäävän suoraviivainen subjektiivisuuden sankari, kirjojen liukuhihna.

Sellainen kuin Hemingway, Raymond Chandler tai Ilkka Remes.

Reportteri: on sivustaseuraava raportoija, varovaisesti tuhahteleva tarkkailija, kantaaottamaton katsoja, jonka kirjoja voi yhtä hyvin lukea itsensä sivistämiseksi kuin unilääkkeeksikin.

Sellainen kuin Graham Greene, Tshehov, Tolstoi, Zola, Flaubert, Aho, Tuuri, Linna, Aleksis Kivi, Volter Kilpi, Saisio tai James A. Michener.

Säilyttäjä: on hymistelijä, tuudittaja ja nukuttaja.

Sellainen kuin Mihail Solohov, V.A Koskenniemi, Z. Topelius ja Laila Hirvisaari (Hietamies).

Rakentaja: on hallittu, luotettava ja konservatiivinen kirjahautomo.

Sellainen kuin Runeberg, Maugham, Arto Paasilinna, Hotakainen, Mauri Sariola tai Mankell.

Rakennejyrä: on yksityiskohtainen muotinkäyttäjä, tuskallisen tunnontarkka muotospesialisti.

Sellainen kuin Agatha Christie, Marcel Proust, Boris Akunin tai lähes kuka tahansa nykyisistä dekkaristeista.

Luennoitsija: on itsekeskeinen, fokusoitu, omahyväinen ja omille ajatuksilleen uskoutunut julistaja.

Sellainen kuin Erno Paasilinna, Haavikko tai Sartre.

Että sellaisen joukon demoonisia miehiä ja naisia sai Teemu Manninen aikaiseksi migreenisessä aivokopassa. Sadepilvet uhkaavat jo, lämpötila on vain vähän yli kaksikymmentä astetta. Harakkapari on hävinnyt puutarhanurmelta, mutta edellisen pesueen lyhythäntäiset räpeltäjät sotkevat kaikki puutarhan penkit niin, ettei niille viitsi peräpäätään laskea. Kaneja ei ole taas näkynyt kahteen päivään, puhdistus on tällä kertaa ollut täydellinen.

Miksi, oi miksi?

Kuva: Helene Schjerfbeck, Haavoittunut soturi hangella, 1880, Ateneum

Nyt, kun oma "oikea" kirjoittaminen on taas päässyt vauhtiin, on vaikeampi saada aikaiseksi lastuja Arvoisan Lukijan luettavaksi. Ja mieleen nousee taas kysymys siitä, miksi näitä on kirjoittanut - ja haluaa kiihkeästi kirjoittaa jatkossakin. Eikä ole ainoa halussaan, meitähän on jo tuhansia täällä Suomessakin, miljoonia maailmalla. Vakuuttavan kuuloista vastausta ei tunnu nousevan mieleen, vaikka kuinka rypistelisi otsaansa.

Kelvatkoon siis vastaukseksi edelleen se sama, jonka olen ennenkin sanonut ja jota kuulee muidenkin lastunikkareiden ja päreenveistäjien sanovan: kirjoitan itselleni, paremmaksi päiväkirjaksi. Paremmaksi sekä "tyyliltään" että sisällöltään. Paremmaksi, koska hybriksessään ajttelee ja toivoo, että Lukija olisi olemassa. Paremmuuden mittana on, että teksti on päiväkirjaan verrattuna siloitellumpaa, sitä kirjoittaa tänne ylös rakennusaineita julkista minäänsä varten, päiväkirjaan rakentuvan yksityisen - salaisen - minän sijasta.

Margaret Atwood sanoo kirjassaa Negotiating with the Dead (Cambridge University Press, 2002) johdanto-osassa (Introduction: Into the labyrinth, sivu xviii):

...I am a writer and reader, and that's it. I'm not a scolar or a literary theoritician, and any such notions that have wandered into this book have got there by the usual writely methods, which sesemble the ways of the jackjaw: we steal the shiny bits, and build them into the structure of our own disorderly nests...

Ja hieman aikaisemmin (sivulla xvi):

...And what is this writing, anyway, as a human activity or as a vocation, or as a profession, or as a hack job, or perhaps even as an art, and why do so many people feel compelled to do it?

Lyhyen vastauksen löytää katsomalla kirjan kantta: Negotiating with the Dead.

Donner kirjoittaa Elämänkuvissa (Kirjapaja, 2004) sivulla 145:

...Eräässä kuuluisaksi tulleessa keskustelussa näyttelijä kysyi Alfred Hitchcockilta, mikä oli jonkin kohtauksen tarkoitus: "Raha, neiti Black,", kuului vastaus.

Rahaa virtuaalimaailman lastunikkarille ei vaivojensa - tai pitäisi ehkä sanoa kirjoittamisen ilojensa - palkaksi ole saatavissa. Ja Rousseau onkin onneksi sanonut lohdutukseksi (Confessions):

On liian vaikeaa ajatella jalosti, kun ajattelee vain ansaitakseen leipänsä.

Ja vielä jälkiruoaksi Edith Södergranin runosta Minä (Kultaiset linnut, Karisto, 2005, s. 91):

...
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,
kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.
Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,
siellä tahdon istua tähystelemässä
kotimaani savupiippujen savuja - -

Ja vielä samasta kokoelmasta, runosta Vaarallisia unia (s.104):

...
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.

Mikä on taidetta? (2): Liioittelua ymmärryksen vuoksi?

Mutta kun tulee se, mikä täydellistä on, katoaa se mikä on vajavaista…Sillä nyt me näemme kuin kuvastimesssa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan.
(Paavalin 1. kirje korintolaisille, 13:10, 12)

Arkipäivän monistaminen taiteen nimissä, taidelajista huolimatta, olisi mielenkiinnotonta, tai siinä voisi olla ihmisille ominaisen uteliaisuuden ja tirkistelynhalun mielenkiintoisuutta, mutta ei muuta. Mielenkiintoisuus syntyy keskittämisestä, pelkistämisestä, tiivistämisestä – sanalla sanoen: liioittelemisesta. Siitä voi syntyä taidetta.

Taulu

Seison erään taulun edessä Pariisin kaupungin modernin taiteen museossa pidetyn pohjoismaalaisia taiteilijoita esittelevän näyttelyn aikana. Näyttelyn nimi on Northern Lights. Olen nähnyt taulun kuvia usein, jo kouluaikana historian tunneilla ja usein sen jälkeenkin. Nyt näen sen ensimmäisen kerran vain valonsäteiden ja oman hermostoni välittämänä, ja suomalais-ugrilaisen kolminaisuuden, sieluni-mieleni-henkeni (minäni) tulkitsemana.

Nähtyäni Mona-Lisan Louvressa ensimmäisen kerran, joskus 60-luvulla, tunsin lievää pettymystä, ja ehkä juuri siksi en ole sitä koskaan oikein halunnut ymmärtää (ymmärtääkö sitä kukaan?). Taulu oli liian pieni, vaikka huomasinkin silloin ensimmäisen kerran Mona-Lisan takana olevan omituisen, salaperäisen maiseman, joka on pysynyt siitä lähtien mielessä, vaikka aikaisemmin, pelkistä kuvista, en sitä edes ollut huomannut.

Mutta tämän taulun edessä en ole pettynyt, vaan peloissani. Se puhuu kielellä, jota ymmärrän, sanoilla, jotka ovat sisälläni, jotka ovat minun sanojani.

Taulu pariisilais-museossa on Edward Munchin ”Huuto”. Sen nimi voisi olla ”ahdistus”, ”tuska”, ”epätoivo”, ”pelko”, ”ihminen”, ”minä” tai jotakin muuta, mutta mielessäni muodostuva abstraktio pysyisi samana. Luulen, että kukaan, joka tutkii tätä taulua, ei voi olla samaistumasta sen tarinaan, ei voi unohtaa taulua itseään. Siitä ei voi pitää tai olla pitämättä, sitä ei voi rakastaa tai vihata, siihen voi samaistua, sitä voi ymmärtää.

Ihminen ymmärtää tällaisia outoja juttuja, koska ajatuksilla on käyttövoimanaan kyky puhua itselleen tai muille - kieli. Kieli, jonka avulla jokin asia voi esittää (symboloida) jotakin toista asiaa, jonka avulla luo kontekstin. Onko taiteella oma kielensä, jota me jostakin tuntemattomasta syystä, evoluution oikusta, ymmärrämme – atavistisesti?

Ymmärtäminen


Taideteosten tulkinnassa on kai konteksin tunteminen ymmärtämisen edellytyksenä. Joidenkin taiteilijoiden, kuten Rubensin, ehkä Shakespearen myös, ymmärtäminen edellyttää laajoja tietoja antiikin myyteistä, muuten kuvat tai kertomukset ovat vain kauniita kuvia tai sujuvia kertomuksia, katinkultaa ja sanahelinää. Se on vähän liian yksinkertaista sanottavaksi, mutta sanottakoon kuitenkin. Se mikä (kuka) olet, määrää miten ymmärrät taiteen sanoman. Taistelevien metsojen kopiosta on pitkä matka Veikko Hirvimäen Kuningasajatukseen Waltarin muistomerkillä ravintola Eliten edessä (ylempi kuva). Eikä se ole edes kovin vaikea matka.

Ymmärrän hyvin, että Huuto on pelkistetty sanoma – taideteos, vaikka en ymmärrä taiteesta juuri mitään omien subjektiivisten ajatusteni, tuntemusteni, takana. Ainoa konteksti, jota tarvitsen sen ymmärtämiseksi, on olla ihminen. Niin kuin katsoessaan Helene Schjerfbeckin omakuvia (erityisesti Punatäpläinen omakuva vuodelta 1944 (alempi kuva), sarja näitä oli myös Nothern Lights-näyttelyssä), ja Hugo Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Kaikki riipaisevat heti.

À propos Simberg, hän onkin kuulemma sanonut:

"Taide on oikeastaan sitä, että voi keskellä kylmää talvea ikään kuin siirtyä ihanaan kesäaamuun ja tuntea kaiken, minkä tuolloinkin; tuntea luonnon heräävän ja oman itsensä olevan harmoniassa sen kanssa."

Me emme tietysti tiedä ollenkaan mitä Munch näki, ajatteli tai tarkoitti maalatessaan Huutoa: oliko onnellinen, onneton, ahdistunut, välinpitämätön, kaikki tuo on mahdollista taiteilijan subjektiivisessa maailmassa. Taulu ei tietysti esitä mitään objektiivisen maailman olemassa olevaa olentoa: vain subjektiivisen uniolennon vääristyneitä kasvoja väriläiskänä, epätodelliset värit, maisematon maisema.

Tunnistan sen ”sanoman” kuitenkin heti. Omista kuolemanpelon, epätoivon, hädän, ahdistuksen, toivottomuuden, voimattomuuden, yksinäisyyden, surun ajatuksista, olemalla ”vain” ihminen. Jolloin tiedostamme syvimmin olevamme yksin omassa maailmassamme – ihmisen todellisuudessa – ja kykenemme vain vaivoin ja aivan vajavaisesti kertomaan siitä edes itsellemme saatikka muille. ”Huuto”.

Kieli

Katsoessamme taulua (tai lukiessamme kirjaa, kuunnellessamme musiikkia tai muiden ihmisten outoa mökellystä) käytämme kieltä täydentääksemme omien kokemustemme meille antamaa tietoa muiden ihmisten kokemuksilla. Käytämme heidän hermostojaan oman vajavaisen hermostomme jatkeena. Olemme yhteistyössä kielen avulla. Siksi ymmärrämme myös Leinon runoa Nokturno tai Chopinin Nocturnoa Fis molli ja voimme – aavistellen – kokea, mitä he kokivat, voimme samaistua tulkitsemiimme – olettamiimme – tunteisiin, vahvistamme tai tuemme omia abstraktioitamme.

Kaikki kokemamme – todellisuus – on samanlaista.

Koemme jotakin, muodostamme siitä abstraktioita, annamme kokemillemme nimiä symbolien avulla, jäsennämme abstraktioitamme itsellemme suhteessa muihin ajatuksiin, ja kerromme niistä toisille omalla kielellämme, jota he vastaanottavat suhteessa oman maailmansa symboliolioihin – omiin sanoihinsa. Jos (koska) meillä ei ole yhteistä – samaa – kieltä, ei voi olla yhteistä ja samaa todellisuutta, vaikka fyysinen havainto olisikin sama. Taiteen kieli, maalauksen, muodon, myyttisten (meta)tarinoiden tai musiikin on epämääräistä, mutta jotenkin tarkempaa ja läheisempää kuin sanoiksi puettu kieli. Runous tuntuu jotenkin oudosti tarkemmalta kuin monisanainen kertomus, josta on vaikeampi tunnistaa ydintä, kristallisoitua ajatuksen sirpaletta, kirkastunutta kauneutta.

Munchin taulun edessä luulin, tunsin, pääseväni yhteisymmärrykseen taiteilijan kanssa. Se tapahtui kielen avulla, kielen tasolla. Tähän ei tarvita edes samanaikaista objektiivista olemista tai subjektiivista kokemista, vain yhteinen kieli, jota molemmat ymmärrämme.

Yhteiskunta on kieltä

Ihmisten yhteiskuntaa ei ylipäätään ole olemassa ilman kieltä. Koko yhteiskunnallinen koneisto on todellista vain kielen avulla tehdyissä sopimuksissa, yhteiskunta on olemassa vain mielissämme. Se on abstraktio pysyvästä yhteistoiminnasta. Ajattele lauseita: minulla on valtaa, minulla on maata, minulla on rahaa, minulla on ahdistusta. Kaikki koskevat yhteiskuntaa, sen eri puolia.

Ajattele myös käsitteitä: itsenäisyys, kansanvalta, työväenluokka, omistava luokka, porvari, sisällissota, kansalaissota, itsenäisyystaistelu, nationalismi, imperialismi, kapitalismi, kommunismi, sosialismi. Koko viime vuosisadan ajan ajattelevat, älykkäät yksilöt toistelivat näitä sanoja, huusivat niitä kaduilla ja toistivat lehdissä. Kaikki tarkoittaen eri asioita kuin sanoivat, ja sanoen eri asioita kuin tarkoittivat Ja tappelivat, sortivat, riistivät ja tappoivat kielensä, sanojensa, vuoksi.

Totuus

Taiteen, niin kuin filosofiankin, tehtävä on totuuden paljastaminen vääristämällä se tunnistettavaksi. Mutta, valitettavasti:

Meidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön silmä auringon kirkkauteen (Montaigne, Essais).

On ajattomia ideoita, jotka toistuvat sukupolvi sukupolven perään, emme pääse niistä irti, koska olemme ihmisiä. Syvillä ajatuksilla on ominaista, että ne ”näyttävät meistä niin yksinkertaisilta, että uskomme ne itsekin ajatelleemme” (Henry Maret, Pensées et opinions) kun ne on meille osoitettu ja ehkä ajattelimmekin – tietämättä sitä.

Aika – totuus

Margaret Atwood sanoo kirjassaan Negotiating with the Dead:

...all writing of the narrative kind, and perhaps all writing, is motivated, deep down, by a fear and a fascination with mortality - by a desire to to make the risky trip to the Underworld, and to bring something or someone back from the dead...

Kirjailija Anita Konkka jatkaa Kirjailijan päiväkirjassa lokakuussa 2003 Atwoodin ajatusta näin:

Kirjoitusprosessin kuvauksissa Atwoodin mukaan ovat piirteitä: tukkoisuus, epämääräisyys, tyhjyys, hämäryys, suunnan katoaminen, kyvyttömyys löytää tietä eteenpäin ja blackout; mitenkä sen nyt suomentaisin, se on kuin täydellinen muisti- tai ajatuskatkos, pimeä kolo johon yllättäen suistuu. Minulla kirjoitusprosessiin ja varsinkin sen aloittamiseen liittyvät ahdistusunet - kirjoittamishalu ja - torjunta taistelevat keskenään. Koko kesän ne ovat taistelleet ja torjunta on voittanut. Aliseen maailmaan astuminen on aina yhtä pelottavaa, siksi sitä yrittää vältellä kaikin keinoin, kunnes ei ole enää yhtään keinoa jäljellä. Kesällä kirjoittamisen pakoilu on liiankin helppoa, aina löytyy jotain parempaa tekemistä, kuten puutarhan hoitoa.

Huuto-maalauskin tulee paremmin ymmärretyksi.

Jatkuu ehkä osalla 3 joskus.

Kirjallisuutta:

Ahlman, E: Ihmisen probleemi
Hacker, P.M.S: Wittgenstein
Hayakawa, S.I: Ajattelun ja toiminnan kieli
Waltari, M: Ihmisen ääni

Science, like art, is a human endeavor. Analysis proceeds at two levels:
that of phenomenology, involving direct experience, encompassing perceptions,
feelings, thinking, willing, etc.; and of conceptual constructs, reconstructing
direct experience into systems of symbols, culminating in science. No absolute
gap between precept and concept exists; the two levels intergrade and
interact (Ludwig van Bertalanffy 1967:94).

Internetistä on tullut osa (mitä?)

ajatusmaailmaa, mieltä, niiden jatketta. Ja lastuilemisesta kanssa. Tämä tuli taas onnettoman selväksi, kun tietokone oli sökönä perjantaista lähtien. Eli koko viikonlopun blogihenkilö vietti kuin kissa pistoksessa.

Henkilö ei enää ollenkaan ihmettele niitä, jotka ovat tehneet tätä jo vuosikausia, kuten Anita Konkka. Ja mitä blogihenkilö näkeekään, kun tulee työhön ja pääsee vihdoinkin vilkaisemaan tänne blogistaniaan, eikös Anita kirjoitakin blogidepressiosta otsikolla "Kun bloggaaminen masentaa". Ja anna osoitteita, joista voisi saada vaivaansa apua. Ja tähän samaan liittyy myös Ruun kirjoitus Airasta (tavallaan). Eikä Prosperon kohteliaat lauseet valtamedian kaappaamasta blogistaniastakaan ole kaukana depressiosta.

Blogihenkilö on useinkin ollut masentunut bloggaamisesta, erityisesti lukiessaan mieliblogejaan ja ihaillessaan kateellisena niiden sisältöä ja kieltä. Ja mieleen on tullut kirjoittajan ja kirjailijan välinen ero. Mikä ihme tekee jostakin henkilöstä julkaistun kirjailijan ja jostakin toisesta loistavasti kirjoittavan bloggaajan tai yleisönosastoihin senttailevan, vihaisen tai sovittelevan, huutavan äänen korvesta. Tästä tuli myös mieleen Prosperon mielipide valtamedian blogikirjoitusten tasosta, joka on yllättävän matala. Tietysti nämä ovat pääosin uusia blogeja, joten ehkä ne siitä paranevat, mutta yksikään näistä uusista Hesarin blogeista ei tunnu niin kiinnostavalta, että niitä viitsisi seurata jatkuvasti.

Tästä näyttääkin syntyvät mielipide, että sanomalehtikirjoituksia lukee sanomalehdestä, internetistäkin uutissivuilta, mieluummin kuin lehtien blogeista. Bloggaaminen on jotakin muuta kuin sanomalehtikirjoitusta. Samoin tuntuu siltä, että kokonaisen kirjan lukee mieluummin paperilla sohvan kulmaan käpertyneenä kuin näyttölaitteelta. Esimerkiksi Gutenbergiltä imuroidut kirjat tulee lähes aina printattua ja lueskeltua niin kuin "oikean" kirjan. Blogihenkilö on myös kokoeillut e-kirjoja, mutta ei ole vielä luonnikasta niidenkään lukeminen.

Blogeja ei taas tule oikein helposti tulostettua paperille (joskus on näinkin tullut tehdyksi, kun on ollut edessä pitkä juna- tai lentomatka ja on tarvinnut mielenkiintoista lukemista). Blogit ovat tässäkin mielessä erilaisia lehdistä ja kirjoista.

Merkillinen asia on myös se, että uudesta blogista näkee hyvin nopeasti, ns. ensisilmäyksellä, tuleeko siitä pitämään vai ei. Niin kuin vedämme johtopäätöksiä, teemme ensivikutelman, ihmisestä, jonka juuri tapaamme. Blogihenkilö muistaa lukeneensa, että ensimmäinen vaikutelma ihmisestä muodostuu millisekunneissa, eli ajassa, jossa ei vielä tietoisella tasolla juuri mitään ehdi tapahtua. Blogeista ei johtopäätöstä tee juuri näin nopeasti, mutta ripeasti sekin tapahtuu. Usein ehkä virheellisesti, mutta aikaa tietysti säästyy - ja täytyykin säästyä, blogeja on tietysti aivan liikaa niiden kaikkien huolelliseksi lukemiseksi. Onneksi on olemassa näitä löyhiä tai kiinteämpiä blogiyhteisöjä, joissa uudet, mielenkiintoiset blogit saavat ansaitsemansa mainostajat.

Blogihenkilö on lueskellut mónien kirjailijoiden ajatuksia siitä, miksi heistä tuli kirjailija. Mm. Mika Waltarin muistelmista ja Margaret Atwoodin kirjoista Negotiating with the Dead ja parhaillaan luennan alla olevasta A Curious Pursuit. Näyttää siltä, että kirjailijat etsivät syitä kirjoittamiseensa lapsuudestaan saakka, eli ajattelevat Erno Paasilinnan "kirjailijan elämä"-vertauksen tavoin. Mutta satunnaisesta lukijasta heidän lapuusmuistonsa eivät näytä kovin erilaisilta verrattuna taviksiin, ja tästä vetääkin ehkä sellaisen johtopäätöksen, että eivät kirjailijat itsekään tiedä, miksi ovat kirjailijoita.

Muuten eikö Atwood olekin merkillinen kirjoittaja. Hän ei koskaan näytä sanovan mitään merkittävää ja sanoo senkin mahdollisimman vähän kiinnostavalla tavalla. Ja kuitenkin hänen kirjojaan lukee haluamatta edes laskea niitä kädestään. Ja luettuaan mielessä on sellainen hiljainen, mukavasti lämmittävä hiillos. Vähän kuin ne kissan silmät siinä Tapio Rautavaaran laulussa Reissumies ja kissa.

Mutta nythän piti kirjoittaa bloggaamisen ja bloggaamattomuuden masennuksesta ja Anitan ehdottama the nonist-saitti on hyvä luettava lääkkeeksi molempiin. Muutenkin tämä lastu tuli jo liian pitkäksi niin että olkoon...

Margaret Atwood ja hyödyllinen keksintö

Olivat tänään ajatuksissa niin tiiviisti ja kauan, että blogihenkilö ei mitenkään ehtinyt kääntää ajatuksia tai edes tekstiä suomeksi ja näin tuli päivitettyä henkilön toista, englanninkielistä olomuotoa. Koska saattaa olla, että teksti olisi englanniksikin kiinnostava Arvoisalle Lukijalle, laitettakoon tähän osoitte sinne paralleelimaailmankaikkeuteen.

Ajatuksista yleensä

On vaikea päästä irti erityisesti asioista, joita internetin väki näyttää kutsuvan nimellä ”meme” tai suomalaisittain meemi, eli sanoista, joiden pitäisi antaa uusia assosiaatioita. Blogihenkilölle meemi on tarkoittanut tarttuvaa ajatuksen itua, joka elää riittävän kauan levitäkseen mielestä toiseen (viruksen tavoin).

Tämä ajatus on aikoinaan tarttunut henkilön päähän luultavasti Richard Dawkins’ilta, kirjasta Selfish gene. Meemeistä puhuessaan Dawkins muuten myönsi, että Jumala on olemassa, vaikkakin vain ajatuksen ituna tai ajatusmuottina miljardien ihmisten meemisaasteisissa aivoissa.

Internet-väen meemi-käsitys on ehkä triviaalimpi, usein vain yksi sana, eli se muistuttaa yksinkertaisuudessaan monia muita asioita internetillä ja ilmeisesti ajassa yleensä, meidän aikamme zeitgeist’ia. Samaan kastiin voidaan myös kai lukea hiphop tai räppi: musiikki, joka ei aivan ole musiikkia. Samassa hengessä irrallisia sanoja, jotka eivät aivan ole ajatuksia, voitaisiin kai kutsua ajatuksen iduiksi. (Tässä on blogihenkilön kannalta mukana ehkä myös ripaus tekopyhyyttä). Blogien kilpailuttaminen kuuluisi ehkä samaan zeitgeist-soopaan, vaikka tietysti voi sanoa, että henkilöllä ei ole varaa puhua, kun ei tullut valituksi millään listalla edes ehdolle.

Blogihenkilön pää on vielä kuin hörhöläispesä viimeviikkoisesta matkustamisesta ja työn paineesta, eikä aivojen pimeistä sopukoistakaan tahdo löytyä ajatuksen poikasta, jota voisi laajennella blogin kokoiseksi. Joten henkilön täytynee hypätä meemi-rattaille ja listata alla asiat, jotka haluaa tehdä ensimmäisen kerran ennen kuolemaansa.

1. Tavata lapsen lapsen lapsen lapsensa ja esitellä tälle samana päivänä kirjoittamansa runon (jonka voi tietysti kirjoittaa tapaamattakin, mutta ainahan voi parempaa toivoa)
2. Vierailla Lhasa’ssa
3. Matkustaa junalla Pekingistä Ulan Bator’iin ja ratsastaa Ulan Bator’ista Mörön’iin.
4. Vierailla avaruudessa (tässä blogihenkilö ajattelee lähinnä Kuuta tai Marsia, mutta siihen ihmisaika alkaa olla loppumaisillaan kesken ja henkilön täytynee sen sijaan tyytyä haaveilemaan hypystä avaruuden kynnykselle)
5. Viettää kaksi viikkoa ortodoksiluostarissa
6. Lukea Karamazovin veljekset venäjäksi
7. Keskustella Shakespearen kanssa (tässä mielessä on löytää hänen salaisuutensa täydellisen näytelmän kirjoittamiseksi, parasta olisi kuulla siitä kasvotusten)
8. Viettää viikko keskustellen Margaret Atwood’in kanssa
9. Viettää viikko ryypiskellen Veikko Huovisen ja Arto Paasilinnan kanssa (Paasilinna oli viime viikolla tavattavissa Antwerpenissä, mutta kohtalon oikusta blogihenkilö ei voinut olla paikalla)
10. Purjehtia maailman ympäri

Että semmoisia, sen sijaan blogihenkilö kuunteli eilen illalla YLE:n SAT1:ltä ilmeisesti Silja Hiidenheimon ja Mervi Kantokorven (nimet eivät kuuluneet kunnolla henkilön vanheneviin, ja keskustelun kiihkeydestä punaisina kohiseviin korviin) sanailua runoista ja runouden opettamisesta (Kolmekymmentä minuuttia sanallisia siirtoja). He näyttävät keskustelevan taas tänään radio 1:llä kello 18:00.

Kantokorpi arveli, että opetuksen tulisi alkaa helpoista runoista ja niiden kautta sujuttautua vaikeampiin, kuten Haavikon tuotantoon. Hiidenheimo oli sitä mieltä, että opiskelijat olisi alusta alkaen pakotettava lukemaan Haavikkoa ja muita vaikeita runoja. Jokainen järkevä ihminen on tietysti Kantokorven (ja blogihenkilön) kannalla tässä asiassa. Hiidenheimo sanoi myös keskustelun tuoksinassa jotenkin näin: ”Mielestäni runo, jonka ymmärrän ensilukemisella, ei ole runo.”

Blogihenkilö ei tietysti ollut uskoa korviinsa. Ehkä lausunto selittää, miksi Suomessa julkaistaan pääasiassa vain sellaisia runokirjoja, joita ostetaan alle 250 kappaletta. Keskustelija Hiidenheimohan on itsekin kustannustoimittaja.

Muuten blogihenkilö huomasi YLE:n saitilta omaksi kauhukseen, että proosan lukeminen ei kehitä aivoja, sen sijaan runon lukeminen kehittää niitä. Ja kaikki nämä vuodet henkilö on kuvitellut, että laajan proosateoksen lukeminen olisi aivoille hyödyllisempää kuin lyhyen, vaikkakin vaikean, runon tavaaminen. Tämä selittäisi sen, miksi blogihenkilöllä on niin suuria vaikeuksia runouden ymmärtämisessä: Proosa on tietysti alentanut ymmärryspääoman runokynnyksen alapuolelle!

Niin sitä ihminen erehtyy ja panostaa vääriin ajatuksiin. Onneksi huomasin ennen kuin on täysin liian myöhäistä.