Miksi, oi miksi?

Kuva: Helene Schjerfbeck, Haavoittunut soturi hangella, 1880, Ateneum

Nyt, kun oma "oikea" kirjoittaminen on taas päässyt vauhtiin, on vaikeampi saada aikaiseksi lastuja Arvoisan Lukijan luettavaksi. Ja mieleen nousee taas kysymys siitä, miksi näitä on kirjoittanut - ja haluaa kiihkeästi kirjoittaa jatkossakin. Eikä ole ainoa halussaan, meitähän on jo tuhansia täällä Suomessakin, miljoonia maailmalla. Vakuuttavan kuuloista vastausta ei tunnu nousevan mieleen, vaikka kuinka rypistelisi otsaansa.

Kelvatkoon siis vastaukseksi edelleen se sama, jonka olen ennenkin sanonut ja jota kuulee muidenkin lastunikkareiden ja päreenveistäjien sanovan: kirjoitan itselleni, paremmaksi päiväkirjaksi. Paremmaksi sekä "tyyliltään" että sisällöltään. Paremmaksi, koska hybriksessään ajttelee ja toivoo, että Lukija olisi olemassa. Paremmuuden mittana on, että teksti on päiväkirjaan verrattuna siloitellumpaa, sitä kirjoittaa tänne ylös rakennusaineita julkista minäänsä varten, päiväkirjaan rakentuvan yksityisen - salaisen - minän sijasta.

Margaret Atwood sanoo kirjassaa Negotiating with the Dead (Cambridge University Press, 2002) johdanto-osassa (Introduction: Into the labyrinth, sivu xviii):

...I am a writer and reader, and that's it. I'm not a scolar or a literary theoritician, and any such notions that have wandered into this book have got there by the usual writely methods, which sesemble the ways of the jackjaw: we steal the shiny bits, and build them into the structure of our own disorderly nests...

Ja hieman aikaisemmin (sivulla xvi):

...And what is this writing, anyway, as a human activity or as a vocation, or as a profession, or as a hack job, or perhaps even as an art, and why do so many people feel compelled to do it?

Lyhyen vastauksen löytää katsomalla kirjan kantta: Negotiating with the Dead.

Donner kirjoittaa Elämänkuvissa (Kirjapaja, 2004) sivulla 145:

...Eräässä kuuluisaksi tulleessa keskustelussa näyttelijä kysyi Alfred Hitchcockilta, mikä oli jonkin kohtauksen tarkoitus: "Raha, neiti Black,", kuului vastaus.

Rahaa virtuaalimaailman lastunikkarille ei vaivojensa - tai pitäisi ehkä sanoa kirjoittamisen ilojensa - palkaksi ole saatavissa. Ja Rousseau onkin onneksi sanonut lohdutukseksi (Confessions):

On liian vaikeaa ajatella jalosti, kun ajattelee vain ansaitakseen leipänsä.

Ja vielä jälkiruoaksi Edith Södergranin runosta Minä (Kultaiset linnut, Karisto, 2005, s. 91):

...
Nyt minä väijyn täällä, humisevan puun juurella,
kuinka voisin päästä ylös liukasta runkoa pitkin.
Ylhäällä tapaan huojuvat latvat,
siellä tahdon istua tähystelemässä
kotimaani savupiippujen savuja - -

Ja vielä samasta kokoelmasta, runosta Vaarallisia unia (s.104):

...
Älä mene liian liki uniasi:
ne ovat valhe, niiden tulisi mennä -
ne ovat hulluus, ne tahtovat jäädä.