Aamulla kuuden jälkeen Venus näkyy cirrusharsojen ja lentokoneiden pitkiksi, peittäviksi matoiksi leviävien jättöjuovien välistä vielä näkymättömissä roihuavan auringon punaiseksi värjäämällä taivaalla. Lämpötila on lähellä nollaa astetta ja tuulee.Kuva: Heikki Mahlamäki, Sinitiainen, Parus caeruleus, helmikuu 2006
Puolituttu, pettymyksestä vihainen sinitiainen mököttää terassin kaiteella: pähkinät ovat loppuneet, eikä lisää ole edes tulossa tänä talvena, joka on jo liukenemaisillaan sinihämäräisiksi muistoiksi. Se ei vain usko selvää sanaa, vaikka olen sen jo moneen kertaan sanonut: tervetuloa takaisin ensi talven kylmien alkaessa, jos olet vielä hengissä.
Siihen on vielä paljon aikaa, vihaisella sinitiaisella suhteellisesti ottaen paljon enemmän kuin minulla. Aikahan on henkilökohtainen asia, ulottuvuudeltaan subjektiivinen, ja subjektiiviseen pituuteen saatamme ilmeisesti jopa vähän vaikuttaakin keskittyneellä ajattelulla, ”mind over matter”, ”henki voittaa lihan”, päästä zoneen ja sitä rataa. Näin on esimerkiksi Dalai Lama jossakin vakuuttanut, ja kehen sitä uskoisi ellei häneen - meditaation mestariin.
Aika on yksi meidän kulttuurimme perustekijöistä. Niin kuin utooppiset ihanteetkin. Annat kykyjesi mukaan aikayksikössä ja saat tarpeittesi mukaan samassa, jos elät oikeanlaisessa ihanteessa. Tai jotenkin muuten suuremmaksi tai pienemmäksi mitattuna, jos elät globalisoidussa kapitalismissa.
Mielessään aikaa pitää vastaansanomattoman olemassa olevana. Muisti rakentaa, jos on rakentaakseen, ajan tajun avulla ehjänä jatkuvan ja kokonaisen persoonan – minän. Ja ajan – niin kuin minänkin – olemuksen käsittää jotenkin yleisen kristallinkirkkaana, jos sitä ei tarvitse tarkemmin ajatella tai selittää kenellekään muulle.
Kuva: Salvador Dali, Muistin pysyvyys
Kun niitä ajattelee, huomaa heti, kuinka vähän niistä kummastakin tajuaa, jopa kaiken oleellisen vereslihalle raapivassa laskuhumalassa – aamun aikaisimpina tunteina, kun on höpissyt puhetoverille lähes kokonaisen yön; kauhonut ajatuksin ajan ja ummet ja lammet. Kun maailma näyttää Dalin maalaamalta.
Kun iloinen humala on jyrsiytymässä krapulaksi, mutta vielä heikosti uskoo tai ehkä vain toivoo, että näin ei tällä kertaa kävisi.
On kuunnellut myös, ja tuijottanut keskittyneesti – yrittäen olla putoamatta tuolistaan lattialle tai sytyttämättä pöytäliinaa tuleen huolimattomasti kääräistystä, pistävänhajuisesta sätkästä – ja katsellut viisaan vastaväittäjänsä lauseita-jauhavaa suuta. Aamun aikaisina tunteinahan jokainen jäkättäjäkin näyttää viisaalta vastaväittäjältä – ja itse näyttää oman maailmansa loistavalta Apollolta - kaiken inhimillisen valaisevalta nerolta. Maailmankaikkeuden kustokselta.
Aikaa ei pysty tyydyttävästi määrittämään oman mielensä ulkopuolella - vain sen perifeerisiä pyörteitä, vaatetusta, ulkokultaa.
Sitä alkaa jopa epäillä, että aikaa ei ole olemassakaan. Että se on kulttuurinen konstruktio, mukavuusolio, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Ja että sen pienin mitta ei olekaan ”psykologinen silmänräpäys” tai edes 5.391 × 10 potenssiin −44 (Planck'in aika).
Ajassa erottaa subjektiivisia nyansseja: vähän aikaa, paljon aikaa; lyhyt aika, pitkä aika; mennyt aika, tuleva aika, aikakausi. Ne ovat kuin aikamaailman värejä ja muotoja. Ja jossakin vaiheessa hyvin nuorena alkaa tajuta ajan syvyyttä: äsken, aamulla, yöllä, eilen, viime viikolla, ennen joulua, kunnes joutuu syöksymään aikaan äärettömän huimaavan syvälle, sinne, missä mennyt ja tuleva leikkaavat toisiaan – ääretöntäkään ei pysty selittämään oman mielensä ulkopuolella, se on osa minää - ajan ja avaruuden olemusta.
Ja kun on aikanaan kasvanut loogisessa ymmärryksessä, aikaa alkaa pätkiä ja mitata muiden käyttämillä keinotekoisilla tai vain kulttuuriin kuuluvilla työkaluilla: minuutti, tunti, päivä, viikko, kuukausi, vuosi, vuosikymmen, vuosisata, ja se epämääräisen tarkka aika mitattuna olemattomasta alkuajankohdasta - katsottuna ihmisen tekemästä kellosta, joka synkronoituu automaattisesti maailmanajan (UTC = Universal Time Coordinate: how bizarre, how ostentatious) kanssa. Ja sekunti, sekunti, sekunti, sekunti...
Ja sitten tajuaa, että jokaisen ajankohdan, jokaisen nyt-hetken elää mielessään vain jälkikäteen – muistona. Aistien ja tiedostamattoman käsittämisen viivyttämänä. Se on kuin jumalten järjestämä tyyny sille, että kuolemaansa ei koskaan voi kokea. Jokainen hetki, jonka ymmärrät olevaksi, on osa tapahtunutta elämää, nyt-hetki on kymmenien tai satojen millisekuntien päässä menneisyydessä, maailma on jo siirtynyt eteenpäin - odottamatta tietoisuutta. Vanhuksilla turvatyyny on vielä paksumpi. Kuolemaansa ei huomaa - edes siitä, että nyt-hetki jää tulematta tietoiseksi.
Kuva: Hanhensulka, Sokeat, Bryssel, 2005
Aluksi, silloin lapsenmielellä, kun joku kertoi asioista kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, tai enemmänkin, sitä ajatteli, että eihän kukaan voi niin vanhoja asioita muistaa. Oma muisti ulottui ensin muutaman minuutin, tunnin, sitten päivän, muutaman päivän ja viikon ja kuukauden ja vuoden taakse. Ja alkoi olla vaikea tajuta eroa todellisuuden ja kuvitellun välillä. Alkoi kertoa tarinoita, ensin itselleen ja kuvitellulle leikkitoverilleen, sitten muille, rakentamaan tarinoilla oman elämänsä. Niin kuin täällä blogissaan, Fiktio on vaikeaa, jos ei tajua ajan olemusta.
Nykyhetki on muistojen ja toiveiden välinen, häviävä ja huomaamaton värähdys – Planckin aika.
Ihmisen mieli on muistojen ja toiveiden hautausmaa – muistomerkki. Kun toiveita on enemmän kuin muistoja, elää keväässä.
”Aika ajattelee meissä” (tai myytti, jos uskoo Claude Levi-Straussia) . Aikakin on myytti.
Kun aurinko on alhaalla lännessä ja alkaa uhkaavasti punertua, ymmärtää ajan loppumattomuuden ajatuksen elämänsä suurimmaksi virheeksi. Kaikessa muussa löytyy perusteluja anteeksiannolle, mutta aikansa tuhlaamista ei anna itselleen anteeksi.
Naisverkon saitilta löytyi tällaisia lauseita:
Pelkuri haaskaa itsensä. Itsensä haaskaaminen merkitsee sitä, että jättää kykynsä viljelemättä ja mahdollisuutensa toteuttamatta.
Päivän tunnit matelevat eteenpäin. Tämän päivän vietän itselleni jonkun muun laskuun katsellen kuuden harakan ilottelua kesääodottavalla vihertävänkellertävällä nurmella.
Iltapäivien auringossa haisee jo kevät.
Tarkoitukseton kyynel vierähtää hennon tuulenvireen punaamalle poskelle ja maistuu huulilla haikeansuolaiselta.
Fonologinen järjestelmä vaikuttaa sitä yksinkertaisemmalta, mitä vähemmän siitä tiedämme. ( Ebelingin laki)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti