Syyllisen yksinäinen matka

Jack Kerouac, Yksinäinen matkamies:

Ei ole mitään uljaampaa kuin sietää epämukavuuksia kuten käärmeitä ja tomua
täydellisen vapauden takia

Huh, pelkurin haikea pisto rinnassa, syyllisyydestä ja siitä, kun katsoo ulos ikkunasta – ja näkee. Kuinka lumi, joka vielä eilen peitti nurmikon ikkunan takana, on sulanut. Ja harakkapariskunta on taas omalla paikallaan, kanit kulkevat jättämättä jälkiä, nurmikon isossa lätäkössä ei ole hanhia yskimässä. Maailma on paljon pimeämpi.

Suomesta kaipaa tosissaan muutamaa asiaa ja haikailee, tosissaan kaipaamatta, muutamaa muuta.

Lumi on yksi kaivatuista. Vaikka mieli aktiivisesti unohtaa ne aamut, kun täytyi lapioida auto esiin nietoksesta ja kiroilla ikkunat jäästä, riehua tie autolle valmiiksi ennen kuin pääsi kaasuttamaan tiehensä. Vanhempiakin muistoja, kuinka selässä paidan ja vielä sileäntaipuisan ihon välissä oli hyytävää, kastelevaa lunta, ja vielä lähes käyttämätön naama kipristeli pakkasesta.

Kaikesta muistaa, minkä kirottu itsesensuroiva alitajunta haluaa muistettavan. Halut, toiveet, pelot tai syyllisyys seulovat muistikuvat ja jättävät käyttämättömät painolastiksi sielun turpoavaan, täyttymättömään muistilaariin.

Virtuaalinen Karpalo toivoi jossakin virtuaalista minua jonkun todellisen näköiseksi. Ajattelin tietysti salaa, että se olisi tarkoittanut sitä toista, mikä sen nimi nyt on, mutta ei, sitä yhtä se tarkoitti. Kismitti ja kutitti samaan aikaan. Kyllä voi olla ihminen itsekeskeinen, uusi särö muutenkin säröiseen pintaan. Muuttuuko iho ryppyjen peittämäksi juuri tästä syystä? Syvemmät kasvojen juomuista ovat enemmän kuin säröä. Ne ovat oikean syyllisyyden valtavirtoja – kuvia ihmisenä olemisen tummasta ytimestä.

Syyllisyys? Mitä pirua sekin on, ja miksi?

Sitä on kai tuntenut syyllisyyttä niin kauan kuin muistaa. Muistaisiko sitä ensimmäistä syyllisyyttään, kaikkien ihojuomujen äitiä, jos oikein yrittäisi. Oliko se, kun ei osannut vielä ulosteitaan hallita, tai kun haukuttunakin itki omansa perään antamatta riitelemättä toiselle. Entä, kun kiskoi kärpäsiltä siipiä tai kun talloi rikki Pitkänniemen Jussilan talon avoimesta alustan kesäsäilöstä löytyneet mukavasti risahtelevat tuplapokat.



Tai ehkä paremminkin se, kun oli ottanut terävän leipäveitsen, oli kiivennyt kovalla vaivalla siskonsa Liisan pinnasänkyyn ja oli yrittänyt veistää tältä korvaa pois päästä kunnolla siinäkään onnistumatta. Äiti pääsi kipuaan ulisevalle siskolle apuun viime hetkessä.

Verta oli ollut peitolla ja patjalla ja kaikilla vaatteilla. Ja käsillä, joita nyt katselen puhtaaksi puleerattuina tuossa näppäimistöllä. Pesenkö niitä pakonomaisesti – enkä vain puhtauden vuoksi?

Olin silloin noin kolmenvuotinen, koska se tapahtui kevättalvella ja Liisa oli syntynyt elokuussa. On siitä – oman mielen mitassa – aikakausien aika. Hirvittää, mutta mitäpä siitä, elämä hirvittää aina ja vielä ollaan elossa, koska kuolema hirvittää vielä enemmän ja oma suojelusenkeli on parempi kuin Paasilinnalla. Tosin elossahan se Paasilinnakin vielä on, vaikka enkeliään moitti. Eikä Liisakaan siihen kuollut.



Silloin lapsena, kun ihmiset puhuivat vanhoista asioista, kaikki jo tapahtuneet olivat toistensa kanssa saman ikäisiä, oman ajan ulkopuolella. Sitten aikaan alkoi tulla syvyyttä, kuin säröjä. Ehkä näkökykykin kehittyy samalla lailla. Ensin näkee kaiken kuin tauluna, hymyilevä suu, ystävälliset silmät, puhtaalla tasolla, jossa kaikki on ollut kaaoksen valkoista valoa ja varjoa. Ennen kuin silmä tottuu kaaokseen ja löytää muotoja. Ennen kuin oma maailmankaikkeus kasvaa isommaksi. Liukuu kaksiulotteisesta kolmiulotteiseksi ja ehdottomaksi, sitten moniulotteiseksi – ja läjähtää relativistiseksi. Värien ja ajan avulla. Sitten ymmärtää pamauksena tai parahduksena mitä tarkoittaa, että aika virtaa vain eteenpäin, hellittämättä. Illuusioissaan roikkuu kauan kiinni hampaat irvessä, kyynisyydelle ei halua antaa periksi, vaikka se tunkee väkisin mieleen, matelee siinä kuin omenaa tyrkyttävä käärme, kauniinkiiltävänä.



Äiti oli ottanut leipäveitsen pois verisistä käsistäni ja yrittänyt tyrehdyttää verenvuotoa Liisan korvan takana olevasta viillosta.

- Mitä sinä teit Liisalle? kysyy falsettiäänellä.
- En minä sitä tehnyt, kokeilen valhetta verisin käsin.
- Herrajumala, kun ver… tullee verta …
- En minä sitä…

Ja aloin itkeä ja itkin tunnin tai pari. Isä oli jossakin uittoja valmistamassa, ehkä Luhalahdessa, Riitialassa tai jopa Kovelahdessa saakka, tai puita merkkaamassa Seitsemisen korvissa. Tavoittamattomissa. Tulisi kai takaisin huomenna tai ylihuomenna.

Mutta lääkäriin on päästävä. Ja äiti pesee verta minun käsistäni huudosta huolimatta, uusi pyyheliina Liisan pään ympärille. Rikollinen – märkänä roiskuvasta vedestä ja vähän verestäkin – huutamaan syyllisyyttään naapurin keittiön lattialle, jossa oli itsekudottu, rumavärinen räsymatto. Melko likainen ja lemuava, eikä kaunis ja puhdas niin kuin äidin keittiössä. Ja naapurissa haisi aina pissa, mukuloita oli kai neljä melkein samankokoisia. Ja naapurintädin essun rintamus haisi hapantuneelle maidolle niin, että melkein pyörrytti, jos siinä täytyi olla.

Ja pyyheliinapäinen Liisa vietiin potkukelkalla lääkäriin. Korva pelastui, mutta siskosta tuli kovakorvainen. Ei uskonut edes isää, ei vaikka vitsalla olisi uhattu. Tosin vitsaa ei koskaan tuhlattu Liisalle, sitä sai vanhempi mukula, koska ei ollut katsonut pienemmän, kovakorvaisen perään.



Elämä on rimpuilua syyllisyyksien tahmaisessa verkossa. On syyllisyyttä unelmien unelmoinnista, niiden toteutumattomuudesta ja niiden unohtamisesta. Hämähäkin seitti. Mitä enemmän rimpuilet, sitä enemmän jäät kiinni lähes huomaamattomien rihmojen syliin, kunnes joku tulee ja kapaloi sinut tiiviiksi, tönköksi, tunnottomaksi pallukaksi.

Syyllisyys on yksinäinen matka. Sitä kutsutaan elämäksi.

I’d rather be thin than famous (Jack Kerouac, On the
Road)

Minähän olen onnekkaampi kuin Jack: olen laiha. Onpa edes yksi toive toteutunut. Tosin ei kuuluisuuskaan olisi ollut pahitteeksi. Jack oli lihava – mutta kuuluisa. Varmaan otti pannuun ja tunsi asiasta syyllisyyttä.