Meteoreista ja Asterixin peloista

Asterix-sarjakuvakirjoissa – Arvoisa Lukija on tietysti lukenut kaikki nämä seikkailut – oli rohkea mutta pienikokoinen gallialainen soturi, joka ei pelännyt mitään muuta kuin taivaankannen putoamista niskaansa. Le Ciel Lui Tombe Sur La Tête tai käännettynä ehkä (Asterix ja) Taivas putoaa päähän (tai virallisesti suomeksi käännettynä Taivas putoaa niskaan) on kai viimeisin julkaistu Asterix-kirja, ja täytyy heti aluksi varottaa potentiaalisia lukijoita, että se on huonoin Asterix, koskaan.

Asterix tuli ajatuksiin lukiessani tätä Avaruus-verkkojulkaisun uutista maaliskuun kahdeksannelta päivältä. Mutta nyt menemme historiassa taaksepäin vielä paljon Asterixia kauemmaksi, syvälle kivikauteen, keskipaleoliittiselle kaudelle ja kokonaan toiselle mantereelle.

Jonakin – ehkäpä kauniina ja pilvettömänä – aamuna hämärän juuri imeytyessä päivänvaloksi noin 50,000 vuotta sitten jolloin ihmisten laji oli jo kehittänyt kallonsa sisään ruoanhankinnan kannalta tarpeettomat ylikokoiset ja energiaa ylensyövät aivot ja – tuhansia vuosia aikaisemmin, itse asiassa – keksinyt kulttuurin ja piirrellyt kauniita, punamullan tai muun luonnon värisiä eläin- ja ihmishahmoja, aikansa graffiitteja, vaikka niille on yritetty keksiä kaikenlaista muutakin selitystä, moniin kallioseiniin – suojaa-antavien kalliokielekkeiden alla tai soihtujen valaisemissa luolissa syvällä maan sisällä – vähän kai joka puolella maailmaa.

Eli siis yhtenä sellaisena kirkkaanpilvettömänä aamuna koillisen taivaalle ilmestyy auringonvalossakin näkyvä valopiste, joka suurenee noepasti ja muuttuu kirkkaasti loistavaksi meteoriksi. Ja iskeytyy ryminällä maahan arizonalaisessa autiomaassa, kaivaa siihen paikkaan 1.5 kilometrin läpimittaisen ja 200 metrin syvyisen kuopan ja häviää välähtäen meteorien, meteoroidien ja meteoriittien taivaaseen.

Samalla paksu kerros kalliota, joka peitti aikaisemmin meteoriitin iskeytymispaikan, kääntyy räjähdyksen vaikutuksesta kaksinkerroin – kuin laskostettava lakana – itsensä päälle ja muodostaa näin iskeymäkraaterin korkean reunana. Iskeytymispaikan välittömässä ympäristössä kaikki elollinen höyrystyy uuteen olomuotoon silmänräpäyksessä, vielä viiden kilometrin päässä vallitsee hetkellisesti yli 1000 tuntikilometrin tuuli, kahdenkymmenen kilometrin etäisyydellä tuulennopeus on 100 kmt. Talon kokoisia kalliopaasia lentelee ilmassa ja kerääntyy kraaterin kuumille reunuksille. Räjähdyksen voima vastaa 20-40 kilotonnin ydinräjähdystä.

Lopulta, 1920-luvulla, pystyimme päättelemään, että kuopan teki 45 metriä läpimitaltaan ollut nikkelirautainen murikka, joka iskeytyi maahan nopeudella 12 kilometriä sekunnissa eli noin 43,200 kilometrin tuntinopeudella. Ja vapautetun energiamäärän voi itse kukin laskea kertomalla massan (grammoina) nopeuden (metreinä sekunnissa) neliöllä. Itse en osaa käsitellä, ja vielä vähemmän käsittää, näin suuria numeroita, joten jätän laskun Arvoisan Lukijan ymmärrettäväksi.

Tapauksella on saattanut olla ihmisiäkin silminnäkijöinä, mutta aivan varmaa tämä ei ole, sillä ei ole tarkkaa selvyyttä siitä, koska ensimmäiset ihmiset asuttivat Amerikan.

Ja tästä hyppäämme nykyaikaan, jossa NASA’n tiedossa on tällä hetkellä 773 potentiaalisesti vaarallista taivaankappaletta, eli sellaisia kiven tai metallin murikoita, joiden koko on (karkeasti) vähintään 135 metriä ja joiden pienin laskettu etäisyys maasta on pienempi kuin noin 7.5 miljoonaa kilometriä (5 % auringon ja maan välisestä etäisyydestä eli enintään 0.05 AU, tai parikymmentä kertaa kuun ja maan välinen etäisyys).

Viimevuosisadalla tapahtui ainakin kolme merkittävää meteoritörmäystä: Siperiassa (Tunguska) 1908 (jonka jotkut suomalaisetkin Suomessa sanoivat kuulleensa) ja 1947 sekä Brasiliassa 1930. Kaikki vähänasutuilla seuduilla ja osumat – tuhojen kannalta onneksi – sattuivat maahan eivätkä mereen.

Joka vuosi karkeasti sanoen linja-auton kokoinen möhkäle iskeytyy maahan räjähtäen joko ilmakehässä tai iskupaikalla. Kerran tuhannessa vuodessa isompi kappale osuu maahan ja aiheuttaa merkittävää paikallista tuhoa. Kerran muutamassa miljoonassa vuodessa maahan lämähtää 135 metriä suurempi kappale, jolla on – riippuen iskeytymispaikasta, kappaleen koosta ja rakenteesta – teoriassa mahdollista jopa tuhota kulttuurimme tai jopa kaikki nykyinen elämä maapallolta. Jos putoava kivi on kilometrin läpimittainen, millään elämän muodolla maapallolla ei ole mahdollisuuksia selviytyä, ei edes russakoilla.

NASA’n johdolla on aloitettu ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavien taivaankappaleiden kartoitus ja seuranta. Suurin osa varsinaisesta etsintätyöstä tehdään kahdessa osaksi yksityisen rahoituksen varassa toimivassa yhteisössä: amerikkalaisessa Spacewatch-projectissa ja eurooppalaisessa Spaceguard’issa.

Lukija ehkä tunnistaa spaceguard-nimen Arthur C. Clarkin Rendevouz with Rama-kirjasta (taisi olla suomeksi epäonnistuneesti Uhka avaruudesta, vaikka se sopiikin hyvin tämän lastun teemaan).

NASA’n lyhyen ajan tavoite on löytää ja seurata 90 % vähintään yhden kilometrin suuruisista kappalesita, jotka osuvat radallaan lähelle maata. Kaikkien havaittujen maan lähelle kiitävien murikoiden radat lasketaan sadaksi vuodeksi eteenpäin, mikäli niitä pystytään seuraamaan riittävän kauan tarkkojen ratatietojen saamiseksi. Uusia kappaleita löydetäään useita joka viikko, ja monet niistä nähdään vasta niiden jo ohitettua maapallon.

Maaliskuun 8. päivänä tänä vuonna pieni (parikymmentä metriä halkaisijaltaan) kivenmöhkäle nimeltään 2006EC ohitti maapallon noin 270,000 kilometrin etäisyydeltä, joka on noin 70 % matkasta maasta kuuhun. Tässä taulukossa näkyy muita lähellä maata parina viime vikkona käyneitä taivaankappaleita. Suurin näyttää olleen maaliskuun 6. päivä vieraillut asteroidi 23187 (2000PN9), jonka halkaisija on 2-3 kilometriä. Etäisyyttä oli lähimmillään noin 3,2 miljoonaa kilometriä eli 7 kertaa maan ja kuun välinen etäisyys.

Eli kovin näyttää olevan vilkasta lähellä maapallon kiertorataa. Mutta taivaan niskaan putoamiselle on silti vielä kovin pieni mahdollisuus. Tosin Arvoisan Lukijan joutuminen lento-onnettomuuteen taitaa tilastollisesti olla mahdollisuutena vielä pienempi.