Kuva: Lasitalo Mikä olisi vapaus-sanan vastakohta - ei-vapaus. Riippuu kai kontekstista. Rajoittuneisuus ehkä, tai alistuneisuus. Ja sitä rataa. Arvoisa Lukija ehkä huomaa, että molemmissa vastakohtasanoissa näyttää olevan sisältönä ajatus tällaisen ei-vapaan omasta toiminnasta.
Olen ollut tämän viikon seminaarissa, jossa puhuttiin eläkkeelläolemisesta: vapauden ihanuudesta ja kurjuudesta. Pääasiassa kuitenkin houkuttavasti. Mutta siitä ei tänään pitänyt puhua, vaan vapaudesta.
Ja syynä on lastu/päre, jonka luin tänä aamuna. Olen ollut niin tiiviisti eläke-ajatuksen lumoissa, että en ole ehtinyt lastumaailmaa/pärekoria kuljeksia, Mutta nyt siis ehdin lukea Ikkunaiineksen (ja muidenkin) yleviä ajatuksia.
Vedin tietysti herneet nenääni.
Nimittäin tämä Iines puheli kepulaisesta poliitikkosta ja (erityisesti) pääministeristä Matti Vanhasesta, joka on kai tehnyt kanervat ja lähestynyt jotakin kaunotarta tekstiviestillä. Ja Iineksellä on ollut otsaa (niin kuin hänen omakuvastaan näkyy:) tämän puolustamiseksi.
Minulla on aina - lievästi - yllättävää, että ihmiset eivät osaa ymmärtää vapauden nyansseja.
Julkisuuteen omasta halustaa asettautunut ja vaaleissa omakuvalla äänestäjiä kalastellut henkilö on tietysti myös vapaa, mutta eri lailla kuin tavis on vapaa. Tavis on vapaa vain ja ainoastaan niin kuin poliitikot sen sallivat. Ja jos tavis ei pidä tilastaan tai valitsemiensa ihmisten toiminnasta, niin, ns. vapaassa yhteiskunnassa, hänellä on oikeus osoittaa mieltään ja äänestää seuraavissa vaaleissa jotakin muuta henkilöä.
Lehdistön velvollisuus on tiedottaa tavikselle, mitä hänen poliitikkonsa puuhailee. Tämä velvollisuus on olemassa - pääsääntöisesti - poliitikkojen kaikkien toimien suhteen. Taviksella, kuten Iineksellä, joka vastustaa kiivaasti oikeuttaan tietää, on ihailemastaan poliitikosta (esimerkiksi tästä Matista) julkinen kuva, jonka poliitikko on halunnut ihmisille itse antaa.
Tämä Matin itsestään antama kuva sisältää esimerkiksi sen, että siistin ja hiljaisen näköinen mies mennessään kolmen aikaan aamuyöstä maailman kauneimman poliitikon (sensuellin ihastuttavan Tanja Karpelan, joka rakastaa Espoon korvissa tallomista) hotellihuoneeseen, meni sinne keskustelemaan keskustapuolueen tulevaisuudesta eikä syistä, joista joku tavis menisi kauniin naisen tai miehen huoneeseen sellaiseen aikaan. Iines tietysti uskoisi tätä tietoa, koska ei omassa tynnyri-maailmassaan edes tietäisi Matin käyneen Tanjan luona yön mehevimpinä tunteina. Paitsi, jos lehdet asiasta tiedottaisivat.
Matti eroaa pari vuotta tapauksen jälkeen ja haluaa meidän uskovan, että näillä kahdella asialla ei ole yhteyttä. Tämä on tiukasti Matin omaa, yksityistä domainia, eikä lehtien saa kirjoitella mitään muuta. Se on yksityisasia, koska Matin vaimo ei ole julkisuutta tavoitellut henkilö, eikä edes ilmeisesti halua julkisuutta. Tieto avioerosta riittää Matti-kuvan rakentamiseksi.
Sen sijaan Matin seikkailut kauppakeskusten naismaailmassa ja romanttisten tekstiviestien lähettely kauniille naisille kuluu valitun poliitikon osalta julkisuuteen. Me emme vaaleissa valitse vain poliitikkoa vaan ihan oikean ihmisen, johon haluamme luottaa.
Poliitikkojen on elettävä lasitalossa, että demokratia toimisi.
Täysin tuntematon poliitikko ei vapaassa yhteiskunnassa ole mahdollinen. Alistetussa ja pimeässä pidetyssä yhteiskunnassa poliitikolla on tiukasti julkinen ja yksityinen olomuotonsa. Näin oli Neuvostoliitossa ja tietysti vielä nykyiselläkin Venäjänmaalla, jossa lehdistö on poliitikkojen (tai oikestaan valtaeliitin) vallassa, ja poikkipuolin asettuvat toimittajat vaiennetaan - jopa tappamalla. Matti Vanhanen uhkaisi vaiennuksella Ilta-Sanomia, onneksi sellainen ei ole yhtä helposti Suomessa mahdollista.
Iines puolusti ikkunassaan tällaista käytäntöä. Hyi, hyi Iinestä. Sinun lastumiesmoraalisi uinuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti