Väärinlukijoita ja oikeinkirjoittajia

Parnasson viimeisimmässä päätoimittajan päiväkirjassa valitetaan provosoivasti, että minä luen väärin, en vain silloin tällöin vaan aivan yhtenään. Salaa on tunnustettava, että olen aina pelännyt juuri tällaista totuutta lukemiseni suhteen, jota en ole läheskään aina tehnyt tarvittavalla huolellisuudella ja pieteetillä.

Silti arvostelu houkuttelee minua tekemään räsäset ja julkaisemaan täällä lastutasolla sen mitä hätäpäissäni tulin möläyttäneeksi Parnasson kommenteissa. Siellä oli (tietysti) roomalaiskatoliselta papilta näyttävä Arto Virtanen jo sanonut paljon painavan sanansa ja Seppo Jääskeläinen ja Tommi Römpöttikin olivat kommentoineet päätoimittajan puheenvuoroa - lähinnä ehkä puhtaasti nuoleskelu mielessä, mistä ei ole mitään pahaa sanottavaa. Myös ainakin Loistava puhallus on ärhennellyt tätä tuoreeltaan omassa lastussaan.


Vai olemme me lukeneet tekstejä väärin, johan on piru. Uskomattomalta tämä kommentti tällaisesta väärinlukijasta tuntuu, Parnassossakin luettuna.

Jokainen aika (ja lukija) kirjoittaa, jos on kirjoittaakseen, oman Shakespearensa ja Kivensä lukemalla samaa tekstiä omassa kontekstissaan, eikä siinä pidä olla mitään ihmettelemistä. Olen sattumalta juuri tänään katsellut Till Eulenspiegeliä sillä silmällä. Ja Turkan Seitsemän veljestä ei ollut Kiven Seitsemän veljestä, koska "väärin" lukemalla hän (Turkka) teki ajankohtaista teatteria, joka Kiven aikana ei olisi edes merkinnyt mitään ymmärrettävää. Ja eliitin kritiikki sitä paitsi (Kiven alkuperäisen) tekstin vielä lyttäsi omassa ajassaan. (Katso myös Kivijalasta Satu Apon essee Seitsemän veljeksen etnografisesta luennasta)

Onneksi arvostelijat osaavat tekstejä lukea oikein - ja kertovat vielä rahvaallekin miten taidetta on arvostettava ja mikä ylipäätään on taidetta.

Otetaan esimerkki, jonka Parnasson päätoimittaja tietää tietysti tällaista väärinlukijaa paremmin.

Eino Railon arvostelu 5.2.39 Taivalvaaran näyttelijästä. Railoa elitistisempää oikeinlukijaa tuskin voi toivoa esimerkikseen, kirjailijaliiton puheenjohtaja, vai voiko tällaista virkamiestä mainita tässä seurassa.

Saattoi tietysti olla "vääränlaista" eliittiä, jota nykyeliitti ei kannata. Unohtaen olevansa (vain) saman lantin vuoroon vilahtelevaa toista puolta.

Monia neuvostokirjoja tuomittiin eliitin ansiosta pari-kolme vuosikymmentä Haanpään 30-luvun kohtaloiden jälkeen julkaisemattomiksi jopa kääntämättömiksi. Eliitti oli halukas - innokas - poliitikkojen edelläkulkija näissä tapauksissa. Muistamme kaikki varmaan, miten Maarianhaminen televisiotorni oikeinluettiin äänettömäksi, kun Ruotsin televisiossa esitettiin Päivää Ivan Denisovitsin elämässä.

Arto Virtanen sanoo tuossa yläpuolella, että "Onneksi ne, jotka lukevat väärin, unohtavat pian lukemansa."

Väärinlukijana voin sanoa, että näin ei suinkaan käy, ymmärrys on ymmärrystä, vaikka tulos ei kirjoittajaa miellyttäisikään. Lause osoittaa vain vielä lisää samaa elitististä lukijoiden - uskallanko sanoa - halveksimista.

Päätoimittaja ehkä lukee oikein lauseensa:

Taidearvostelu sisältää asiaan perehtyneen ihmisen perusteltuja mielipiteitä, joista sopisi olla pikemminkin kiitollinen kuin närkästynyt.

Se jotenkin näyttää tukevan pääkirjoituksen kritiikkiä siellä "eräässä blogissa" (Rauli Moraalin Diletantin päivällinen).

Vai onko päätoimittaja Jarmo Papinniemi sitä mieltä, että Hesarin kritiikit eivät ohjaa väärinlukijoiden ostopäätöksiä?

Miten ollakaan siinä Papinniemen tekstin kyljessä on tuossa vieressä Parnassosta kopioituna oleva, aivan punaiseksi mennyt tukasta päätellen Haanpäätä esittävä naamankuva, jota klikkaamalla pääsee Aarne Kinnusen esseeseen Haanpään novellien ensimmäisistä lauseista nimeltään Ensin katetaan, sitten herkutellaan, joka pitäisi jokaisen siellä käyneen lukea.