Lada-Jussi Kulonen

Meidän yhteinen YLE'mme muistaa, kun emme itse ole niin varmoja muistamisesta.

 "Ladassa yhdistyy etelän lämmin temperamentti ja avaruustekniikan taitajien kylmä järki.― Lada-mainos 1970-luvulta".

 Heh, heh...toisaalta tottahan tuo tavallaan on.

 Joka tapauksessa tuolla viereisessä kuvassa hymyilevällä miehellä, nimeltään Jussi "Lada-Jussi" Kulonen, on tämän YLE'n jutun mukaan yhteensä 29 itäautoa, on tuttuja merkkejä, joita lähihistoriassamme ajettiin ahkerasti Suomenkin teillä. YLE'n mukaan siellä on Polonez, Wartburg, Moskvitš, UAZ, ZIL ja GAZ, ja tietysti Ladoja.

Venäläiset ja monet itäblokin autot olivat sekä huonompia että parempia kuin maineensa - riippuen tietysti siitä, kenen kanssa oli puheissa―omistajan vai naapurin miehen― ja helppoja ylläpitää itse, jos oli haluja ja taitoa niin kuin minun isälläni, joka ajoi kortin vasta 36-vuotiaana (1956), mutta tekniikan miehenä pystyi rakentamaan ja korjailemaan 'mitä tahansa'.

Kunnon autokuskia hänestä ei tosin koskaan tullut. Toisaalta minusta ei koskaan tullut kunnon tekniikan miestä, joten perheen sisällä säilyi kunnon tasapaino siirryttäessä hänen polvestaan minun polveeni.

Nykyisille autoillehan ei voi itse tehdä juuri mitään, mikä on ehkä turvallisuuden kannalta parempi optio―ainakin minun kohdallani.

Ladahan oli italialaisten suunnittelema Fiatin mallin 124 pohjalta ja valmistettiin VAZin tehtailla Toljatissa, Samaran Oblastissa jossakin Volgan mutkassa, ulkomaille sitä siis myytiin nimellä Lada, mutta venäläinen nimi oli oli aluksi Žiguli. Nimi oli napattu pikkukaupungista, joka sijaitsi Toljattia ja VAZ'in tehdasta vastapäätä Volgan, joen siis, toisella rannalla. Nykyisin tehtaan omistaa Renault.

Kuten Lada-Jussista huomaa, nostalgia on hurjaa unta.

Siitä tuleekin mieleen yksi toinen, kirjallinen, laina, joka saattaa olla Arvoisalle Lukijalle tutumpi ja tuota ensimmäistä todempikin:

"Menneisyys on vieras maa; siellä tehdään asiat toisin.

Keskellä Lesley Poles Hartley ystäviensä ympäröimänä

 Se on Lesley Poles Hartleyn kirjasta Sananviejä (The Go-Between, 1953, suom. 1955, Tammi, Keltainen kirjasto), jonka luin englanniksi Nairobissa asuessani vuonna 1986.

 Lukupaikka ja -aika olivat otollisia ymmärtämään Hartleyn kuvaamaa ajan―edellisen vuosisadan vaihteen―arvojen ja elämän sirpaloitumista, vaikka helppoa se olisi ollut ehkä muutenkin henkilölle, minulle siis, joka olin viisivuotias vuonna 1949, 1800-lukuisen agraarisen talkooyhteiskunnan haikeassa jälkinäytöksessä, joka hävisi kuin uni parissa kolmessa vuodessa, ja on siitä lähtienkin muuttunut yhä kiihkeämmällä vauhdilla, ja jota olen ihmetellyt sinisin silmin läpi kaikki ohi mennessään vaahdonneet vuosikymmenet, ja toivottavasti saan vielä elää muutaman muunkin, koska elämä on hyvä olotila; olemattomuutta olisikin vaikea kestää, jos sitä voisi jotenkin kokea. Mutta saatan olla väärässäkin. Mistäpä sen tietäisi.

 Sodanjälkeinen aika jonnekin 70-luvun puoleenväliin oli parasta aikaa elää. Jotakin tapahtui, ehkä tulin vain vanhaksi. Aluksi ei ollut rahaa, mutta ei ollut tavarankaan tarvetta.

Sananviejän kirjoittaja oli 5 vuotias vuonna 1900, aika jota kirja kuvaa, ja kirjoitti sen lähes 60-vuotiaana (tarinan kertoja oli 12-vuotias tarinan ajassa ja kertoo siitä 65-vuotiaana). Omassa elämässäni vuosi 1949 oli samanlainen raja-aika: rupesin muistamaan asioita ja ikuinselta virralta tuntunut aika alkoi murentua, nyt―75 vuoden iässä―muistan sitä hellästi kuin ensimmäistä rakkautta. Siksi Sananviejäkin ehkä tuntui merkittävältä silloin kun luin sen.

Tuo ylläoleva lainaus, jota olen usein käyttänyt englanniksi, tuntuu suomeksikin suussa sulavalta, vähän kuin orsikuivasta reikäleivästä ohuesti höyläisty ruislastu kirnutuoreen voin kanssa.

Vaikka voihan tuokin muisto olla pelkkää nostalgian lumetta. Tosin uskon että näin ei ole.

Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

Oman navan nöyhtää

Kuva: kovanahkainen eetikko

Kyynelkanavan lastunikkarin nimeltä Itkupilli saitilata, jonka sattumalta löysin Runotorstain 94. haasteen kautta, löytyi filosofia-, tai oikeastaan etiikka-testi, jonka tarjoaa veronmaksajien varoilla YLE.

Koska kerran en ole saanut vielä, luontaisen laiskuuteni vuoksi, kirjoitetuksi syväluotaavaa lastua Euroopan tilasta ja sen tulevaisuudesta, Tzingiz Aitmatovista, Arthur C. Clarkista, V.S Naipaulista tai edes Jyrki Hämäläisestä, niin päätin testata etiikkani.

Testissä omia vankkoja mielipiteitään voi vertailla filosofien ja kirjailijoiden paljon omia vähäisempiin mielipiteisiin. Tulokset olivat tällaisia:

"Mielipiteitäsi lähimpänä oleva filosofi on Anthony Giddens (1938- ).
[ Lisätietoja filosofista ]

Alla 3 lähintä filosofia ja osumisprosentit:

1. Anthony Giddens 77.0%
2. Charles Darwin 73.0%
3. Jürgen Habermas 70.0%
Ajatuksiasi eniten vieroksuu Hannah Arendt 45.0%

Myös seuraavat 3 mielipidevaikuttajaa olivat lähinnä omaa vastaustasi:

1. Kirjailija Matti Mäkelä 73.0%
2. Ministeri Osmo Soininvaara 70.0%
3. Kansantaiteilija, yht.maist. Simo Frangen 68.0%"

Tämä ei ole erityisen mairitteleva lopputulos ykkösfilosofin suhteen, joka lisäksi ei ole filosofi tai edes eetikko vaan sosiologi, eli ei ole edes todellinen tiedemies, kuten filosofit tietenkin ovat, vaan poliittis-sosiaalinen mielipidekone. Mutta hei, minkäpä kohtalolleen mahtaa.

Se, etä Hannah Arendt vieroksuu mielipiteitäni, tuntuu erityisen pahalta. Sen sijaan ilahtuneena huomaan, että olen lukenut joskus lähes neljännesvuosisata sitten Matti Mäkelän esseitä kokoelmasta ’Hanhet’, näin ainakin luulen muistavani, en tosin muista kokoelmasta juuri mitään muuta kuin nimen. Mutta se ei tietysti ole kirjailijan vaan lukijan vika.

Darwinista ei ole pahaa sanaa sanottavana. Tosin tällaisessa ajan yli kurottavassa mielipidetestissä on se ongelma, että testattavalla ei vertauskohteen ajassa todennäköisesti olisi samoja mielipiteitä kuin nykyisin, eikä vertailukohteellakaan, jos eläisi testattavan ajassa. Darwin saattaisi nykyajassa olla geenejä omassa kopissaan hartaana ja hiljaa tutkiva kyhjöttäjä, jonka mielipiteistä ei tietäisi edes Eerokaan.

Habermas on parhaiten tunnettu vuoden 1968 saksalaisen-joviaalina 'kiiltokuvapoikana', mutta mitäpä siitä. Osmo Soininvaara on (kai) vihreä, jolla tosin on vihreäksi aivan liian edistyksellisiä mielipiteitä, eikä näin ollen erityisen sopivasti istu vihreän liikkeen tiukkapipoisesti kutimiaan heristelevään joukkoon.

Tosin mihinkä muuallekaan Soininvaaran kaltainen ajattelija nyky-yhteiskunnassa istuisi – ei ainakaan lopunkin idea-rappauksensa iki-murjottavan johtaja-Paavon (Lipponen) aikana lopullisesti poispesseeseen, tylyn markkinatietoiseen demaripuolueeseen. Kommunisteistakin (vai onko se nyt vasemmistoliitto) ovat kauniit naiset ja aatteet vähentyneet niin, että ei sinne mies varmaan mielellään enää eksy. Ai jaa kokoomukseen, heheh!

Kansataiteilija Simo Frangenia en tietenkään tunne!

Että sellainen vilosoohvi on Hanhensulka, entinen Hanhien lukija.

Memeettistä sanailottelua

Sanojen Anita lähetti haasteen uuteen memeettiseen ilotteluun.

Väliotsikot puhuvat puolestaan ilman sen kummempia selityksiä. Kuitenkin vielä sanoisin, että kaikki ovat vaikeita. Millä kriteereillä esimerkiksi sana olisi lempisanani? Vaikea sanoa, mutta annetaan tulla mitä sylki suuhun tuo.

Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.)?

Hilla, kaunis, kaipaus, paluu, onnellinen, salaisuus

En kyllä osaa sanoa, miksi juuri nuo sanat pomppasivat mieleen, miksi juuri tuossa järjestyksessä. Haluaisin tietysti sanoa, että ne tulivat vapaasta tahdosta, mutta en voi vakuuttavasti niin tehdä.

Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein?

Utuinen

Sekin pomppasi varkain mielen pohjamudista, enkä voinut muuta kuin panna sen näytille.

Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms?

Niinmutta, kuules, perkele, toisaalta, kulta

Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten?

No niitä on tietysti paljon, eikä ainoaa ja merkittävintä voi valita, merkitys on aina ajasta ja paikasta kiinni joka tapauksessa. Suomesta saattaisi tämä olla sielua lähellä:

Kaikki saavat, mutta komiat ensin. (Isostakyröstä)

Tai Persiasta vaikkapa tämä Omar Khajjamin kehoitus (oma käännös englannista):

Havahdu aamun ensimmäiseen valoon. Nouse ylös! Oi nuoruus, täytä kiireesti sielusi ruusuisella viinillä, joka pulppuaa aamunkajon kristalliastiasta.

Tosin tämä Korkea veisuun pätkä koskettaa sielua myös (en ole varma miksi?):

Kuin punainen nauha ovat sinun huulesi, ja suusi on suloinen; kuin granaattiomena, kypsyyttään halkeileva, on sinun ohimosi huntusi takana

Ja Maria Jotunilta tulee tämä seuraava aforismi aforismeista:

Jos me välähdykseltä näemme jonkin totuuden ja luulemme keksineemme jonkin uuden viisauden, voimme olla varmat, että sadat tahi tuhannet ovat sen ennen meitä keksineet satojen, ehkäpä tuhansien vuosien kuluessa.

Ja kokeillaan vielä tämä joltakin tuntemattomalta:

Vahvat nauravat ja heikot itkevät mutta viisaat hymyilevät.

Mutta valituksi tulee kuitenkin tämä:

Ku torutaa ni kuuntele, ku pieksetään ni kääntele, ku kiitetään ni pierase.

Vaikka en ole kuitenkaan ihan varma sopiiko se edes tänne virtuaalikulttuurin läpitunkemaan blogistaniin.

Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan?

Karju, vittu (ja sen johdannaiset), pirteä, kyrpii, kamala

Siis tässä on näiden sanojen arvostelusta kysymys, eikä sanojen takana olevista ideoista, vaikka se ei tietysti voi olla vaikuttamatta. Nuo v-alkuiset ja kyrpiikin tuntuvat kyrpivän erityisesti mieltä. En millään totu siihen, että hyvin nuoret naisetkin käyttävät niitä julkisuudessa ilman sen kummempia estoja. Onko sanoilta hävinnyt kärki niin tyystin, että ne eivät enää tunnut miltään. Omassa sielussani kärki vielä pistelee pahasti.

Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.

Anita valitsi omaksi fraasikseen tässä kategoriassa sanonnan ”Mitä kuuluu?”, joka olisi minullekin tullut ensimmäiseksi mieleen. ”Moi!” on toinen samanlainen. Mutta valitaan vaikka tämä:

Tämä maksaa maltaita.

Oi kun tuli oikein kylmänväreitä tuosta viimeisestä.

Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.

tuhatvuotissyntymäpäivä

Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.

Opin tänään Iltalehdestä seuraavan sanan:

keskusdigisovitin

Että sellaiset sanat, taidan olla niin myöhässä, että "kaikki" ovat tämän jo tehneet. Tässä menköön haaste kaikille kilteille Suomen (ja ulkomaankin) bloggareille, jotka eivät vielä ole saaneet haastetta tai tehneet tätä haastamatta.

Opiskelijoiden iltarymyäminen lopetetaan Helsingin yliopiston toimesta.

Blogihenkilö on aina toivonut olevansa kevätihminen. Tämä toivo oli jo kouluajalla, mutta kun katsoo yhden vanhan opinahjon veppisivua, ymmärtää hyvin miksi kaikki toiveet eivät ole toteutuneet. Kuvassa oikealla istuu nähtävästi täytettynä blogihenkilön entinen matematiikan opettaja, joka oli opiskellut myös teologiaa.

Löytääkseen kevätihmisensä blogihenkilö tuli kuitenkin taas tehneeksi uuden testin ja pettyneeksi ankarasti. Tuloksena olikin seuraavaa:


You're Most Like The Season Autumn ...

You're warm, and the most approachable. You have that gentle prescence about you. People can relate to you, and find you easy company. However it's likely you've been hurt in the past and it has left you scarred so things can become rather chilly with you at times. Being the third Season in, you're mature, trustworthy and loyal to your friends but prone to depression and negative thinking.

Mutta itsensä kanssahan sitä on aina elettävä, joten kyllä kai tähänkin testitulokseen jotenkin tottuu. Tosin blogihenkilön valokuvista näyttävät parhaiten onnistuvan sumukuvat ja näin ollen tämän kuvaustaidotkin viittaavat paremmin syksyyn.

Blogintäytettä näytetään keksittävän jos jonkinlaisista lähteistä. Mielenkiintoisen tavan aineistonsa keräämiseen on keksinyt bloginimimerkki Hellas Piela bloginsa polydeukeen opisto täytteeksi. Hän haravoi löytämiään blogeja ja kopioi niistä lauseita, jotka sitten muodostavat hänen mielenkiintoisella tavalla mielettömän bloginsa sisällön. Sanathan ovat yhteisiä, niitä ei voi suojata. Sanat uudessa kontekstissa ilmaisevat tietysti uuden ajatuksen, jonka ihmismieli käsittää eri tavalla, joten Hellas Pielalla ei ole mitään syytä muuttaa tapojaan.

Muuten blogeista tuli mieleen, että Helsingin yliopistolla on aikeena lopettaa opiskelijoiden iltarymyäminen sitomalla heidät blogikirjoittajiksi. Tunnettu totuushan nimittäin on, että elämästä ehtii kirjoittaa ainoastaan sellainen henkilö, joka ei oikeasti elä. Kirjoittamisen lähteenähän on pääasiassa muiden ihmisten tarkkailu ja jonkin verran suoranainen sanojen lainailu kuten Hellas Piela meille opettaa.

Paljon on puhuttu siitä, että Paavo Haavikko on ehtinyt elää, perustella ja johtaa liikeyrityksiä ja samalla kirjoittaa suuren tuotantonsa. Blogihenkilö ei usko tähän teoriaan. Todennäköisempää on, että on itse asiassa kolme Paavo Haavikko (kolmoset), joista yksi elää, toimii akateemikkona, rakentaa lammashaan aitaa ja tietää aikalaishulluudesta, toinen pyörittää liikeyrityksiä ja vasta kolmas kirjoittaa. Mikään muu selitys ei ole todennäköinen eikä edes mahdollinen.

Yliopistolehden epäinhimillisten suunnitelmien vastapainoksi blogihenkilö voi suositella myös kirjailija Timo Montosen kolumnia Opintoluotsin sivuilla. Käsityksen mukaan (voi tietysti olla väärä) Timo vihjaa hienovaraisesti, että yliopistolehtiläiset puhuvat paskaa asiasta, josta eivät juuri mitään tiedä. Ja opetusteknologia-palkinto, joka oli annettu jollekin muulle, olisi oikeastaan kuulunut Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenialle, joka on yksi uranuurtajista tällä alalla (blogihenkilö on tästä samaa mieltä). Jos Arvoisa Lukija jaksaa lukea asiaa koskien myös toisella kotimaisella (englannilla) tässä on pitkä ja kuiva sepustus aiheesta. Hyvää yötä.

Oma napa, eli

Blogin pitäjillä näyttää nyt olevan muodissa omaan napaansa tuijottaminen testaamalla sielunsa ”syvyyttä”. Joten blogihenkilökin päätti hypätä rattaille osaksi omaksi ilokseen, mutta osaksi myös siksi, että Arvoisa Lukija tietäisi, kuka tätä tekstiä naputtelee.

Testin tulos on jotenkin yllättävä. Vaikka taulukko muistuttaa omaa sielua, jonne on ajoittain päässyt salaa kurkistamaan, siinä on jotakin sormella osoittamatonta, jota ei sielussaan hyväksy. Eli kuten numeroista näkyy blogihenkilö on pakanuuteen taipuvainen agnostikko, 'jota houkuttelevat myös muut uskonnot juutalaisuutta ja kristinuskoa lukuunottamatta.

agnosticism 79%
Paganism 67%
Islam 58%
atheism 58%
Hinduism 54%
Buddhism 50%
Satanism 46%
Judaism 33%
Christianity 25%

Mutta kuten Sedis vihjaa omaa tulosta ihaillessaan, testin on tehnyt kristinuskon koskettama henkilö (tai henkilöt) ja joillakin muutoksilla kysymysten sanamuotoihin tai kysymyksiin itseensä tulokseksi olisi voinut tulla jotakin aivan erilaista.

Blogihenkilölle suurin yllätys on juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon suhteellinen sijainti taulukossa, ja on vaikea sanoa nyt miksi näin olisi, ellei kysymysten asettelu jotenkin suosi islamia kristinuskon ja varsinkin kantauskonnon, juutalaisuuden kustannuksella.

Islamhan oli alun alkaen juutalaiuuden lahko niin kuin kristinuskokin. Kaikki kolme ovat patriarkkaalisia ja moraalisäännöiltään hyvin paljon toisiaan muistuttavia. Tietysti kaikki kolme on muokattu ensisijaisten kannattajiensa kuviksi.

Blogi-kirjoittamisesta tuli mieleen, että

Onko Arvoisa Lukija huomannut, että blogikirjoittajilla näyttää yleisesti olevan eksistentialistinen kausi menossa. Mm. Käymälä vertaa tuotostaan painettuihin kirjan sivuihin ja sanoo, että vuoden mittainen työrupeama blogin kanssa on jo tuottanut 1000-sivuisen opuksen.

Blogi-asiasta yksi merkittävä, paljon luettu ja sanomattoman kuuluisa kirjallisuuden jättiläinen, jonka aika on rahaa, on sanonut, että tavisten blogi-kirjoittaminen on latteutta. Nöyränä on asia tietysti hyväksyttävä kuuluisuuden sanojen mukaan, eihän sitä muuta osaa kirjoittaa kuin sitä, mitä osaa. Tämä tietysti nostaa pirullistetun kysymyksen omaankin mieleen: Miksi joku hanhensulka-niminen blogi-henkilö kirjoittaa blogia (siis tämän blogin kertoja, ”minä”)?

Blogin kirjoittaminen, niin kuin muukin toiminta virtuaalisessa todellisuudessa, laajentaa minän kosketuspintaa suunnattomasti, tekee uuden virtuaalisen ihon rajapinnaksi minän ja muun välille, niin kuin televisio aikanaan. Kanssakäymisen ja muun vaikuttamisen mahdollisuudet moninkertaistuvat. Maailma suurenee omasta työhuoneesta inhimillisesti katsottuna jättimäiseksi.

Kun blogiansa näpsyttelee, tulee tunne kuin olisi muuttunut bloginsa ”kaikkitietäväksi” kertojaksi. Kaikkitietäväyden tunne johtuu ehkä siitä, että vain ”minä” tiedän, mitä aion seuraavaksi kirjoittaa. Kysymys tietysti on, kuka tämä minä sitten on. Olen tutkinut tätä eräässä novellissani kirjailijan kannalta.

Samaa siis tuntee kirjoittaessaan fiktiota muutenkin:
luodessaan uuden maailman, synnyttäessään henkilöitä, tappaessaan näitä valikoiden ja julmasti tai nopeasti kirjoittajan mielentilan mukaan, tuhotessaan näiden mielen tai tuhotessaan suuria omaisuuksia, jopa kokonaisia maailmoja. Kirjoittaessa tuntee olevansa kaikkivoiva, jumalako siinä universumissaan. Ehkä vielä suurempi, sitähän luo jopa jumalia.

Ei tietysti tänne blogille. Täällä kertojaksi osoittautuu lopulta vain se sama tyhmyri, jolla on ehkä finnejä ikävissä paikoissa tai nivelrikko. Ja joka ei osaa ohjelmoida videonauhurin ajastinta, että voisi rauhassa kirjoittaa. Seppälä on siis oikeassa? Ja vaikka sitä onkin olohuoneanarkisti, sitä kuitenkin pitää huolen sovinnaisuuden säännöistä. Vai?

Viimeinen sysäys tämän blogin aloittamiseen tuli Rihmaston jostakin keskustelusta, jossa ”vakituiset” jahkailivat josko pitäisi perustaa blogi. Huomaan, että monella rihmastolaisella (kirjailijalla, Saaralla, Marjalla ja Ruulla ainakin, ehkä muillakin) on myös nykyään bloginsa, mikä on hieno homma, koska ne näyttävät olevan todella korkeatasoisia.

Muuten Rihmasto itse on mielenkiintoinen kokonaisuus myös. Sehän alkoi maakunnalliselta pohjalta, Hämeen, Satakunnan ja Keski-Suomen harrastajakirjoittajien virtuaaliseksi kokoontumispaikaksi. Mottona olisi voinut olla: et ole yksin. Mutta Rihmastosta on tullut paljon suurempi juttu.

Sille oli selvästikin tilaus ajassa. Se on nyt valtakunnallinen kokoontumispaikka, yhteisö, jolle on muodostunut jopa jonkinlainen yhteisösielu, joka on varsin miellyttävä kirjoittamista harrastavalle ja ehkä myös ammattilaiselle jossakin määrin.

Omien päätöstensä oikeuttaminen on tietysti inhimillisen ajattelun korkeimpia tavoitteita, niin kai blogin pitämisessäkin. Eksistentialistinen kierros päättyy päättäessäni kirjoittaa tämän pisteen .

Autch

, tai miten se suomenkielellä sanotaan, kun pahasti sattuu. Merkittävä kulttuuripersoona on tölvinyt meitä taviksia pahemman kerran lauseilla, jotka olivat kuin Greta Garbon kasvot. Ja oikein maksua vastaan Aamulehdessä. Toivottavasti tästä vielä toivutaan, vaikka vaikeatahan se tietysti tulee olemaan, kun saa osuman kulttuuritykistä. Bloggarit yhtykää.

Blogi-henkilölle Pariisi on tullut tutuksi lähes neljän vuosikymmenen ajalta. Henkilö pitäisi baskeria päässään niin kuin Tanttu vierailuillaan, mutta puolison naurunpyrähdyksiä ei pirukaan kuuntele ja niin sen pitäminen on jäänyt. Pariisi on ilmeisesti muuttunut vähintään yhtä paljon kuin henkilökin, vaikka omaa muutostaan ei oikein huomaa kuin katsoessaan peiliin, jota tietysti välttelee mahdollisuuksien mukaan. Pariisin muutoksen näkee joka puolella. Kuten esimerkiksi tarjoilijoiden käyttäytymisessä ulkomaalaisia kohtaa.

Jopa Champs Elyseellä (huom. noilla kuvilla ei ole mitään tekemistä blogi-henkilön kanssa) katukahviloiden tarjoilijat puhuvat ystävällisesti hymyillen englantia puhuville asiakkailleen, vaikka sitten selän takana sylkisivätkin näiden anisjuomalaseihin. Ehkä sekin on vuosien mittaan vähentynyt, ainakin ricardin maku on blogi-henkilön muistin mukaan erilainen nyt kuin oli silloin aikaisemmin.

Näitä ajatellessa katselin Shakespeare & Co kirjakaupan ikkunassa näytteille asetettuja kirjoja, ja puoliso ikuisti habitustani bittijonoksi muistilevylle. Koko liike näyttää, virheellisesti, siltä kuin siellä ei koskaan edes suostuttaisi myymään mitään. Itse olen joskus haaveillut, että aloittaisin vanhojen kirjojen kaupan niin kuin Holappa teki aikoinaan. Ongelmana saattaa olla akuutin ja jatkuvan rahanpuutteen lisäksi se, että en ehkä haluaisi edes myydä kirjojani kenellekään. Joten ajatus on jäämässä Vanhan kuppilaunelmaksi.

Myin kyllä Suomesta lähteissäni kirjastostani suurimman osan juuri Holapan liikkeeseen ja kaduin sitä heti, kun ostaja oli häipynyt autoineen Runeberginkadun meluun. Tippa siinä tuli silmään, mutta minkäs teit. Raha poltti taskussa reikää käyttämättömän lentolipun kanssa, muuttomiehet kolkuttelivat ovella ja kirjahyllyssä ei ollut paljon muuta kuin pölyä. Jäljelle jäi muutama kymmenen rakkainta kirjaa, joita olen nyt varjellut niin, että ei edes tule luettua niitä uudestaan kuin hyvin harvoin vaikka tositarkoituksella ne siihen jätinkin.

Shakespearen kirjakaupan kirjoittajien huoneesta on näkymä Notre Dame’n katedraalille, joitakin sellainen näkymä saattaa inspiroida kirjoittamaan uutta ja erikoista. Taisi liian-nuori Mika W:kin saada inspiraatiota Suureen illusiooniinsa samanlaisesta näkymästä. Hänhän kirjoitti varpaita käpristävän aikuismaisen kirjansa juuri tällä samalla alueella. Tosin kirjakauppa oli silloin Rue d’Odeon’illa numerossa 12, joka ei ole kovin kaukana nykyiseltä paikalta. Hemingway ja Joyce ja monet muut kunnon miehet olivat kirjakaupan omistajan, amerikkalaisen Sylvia Beach’n suojeluksessa, ja hän jopa kustansi Odysseuksen ensimmäisen julkaisun, kun Joyce ei löytänyt kirjalleen muuta tukijaa. Eli siihen aikaan Pariisissa oli lämpöisiä sydämiä.

Nyt Pariisi oli hyvin kylmä. Vaikka aurinko paistoikin ei lämpötila noussut juuri yli kolmen asteen. Katukahviloissa istui silti väkeä. Kaupunki haisee nykyisin niin hyvältä, että on vaikea aistia tai muistaa vanhaa, pahalle haisevien hallien kaupunkia, siellä käymättömille tätä ei edes kykene kuvailemaan tällaisena taviksena. Silti Pariisiin tulo ja siellä kuljeskelu on aina tarinamatka, ja siitä tuleekin mieleen elokuvataide.

Kävimmekin juuri katsomassa Alexander Payne’n uusimman elokuvan, Sideways. Jokaisen kirjoittajan pitäisi käydä se katsomassa, ja viinin maistelijan. Taitavat lähes kaikki kirjailijat ollakin näitä. Elokuvassa päähenkilö tuskailee kirjansa julkaisun kanssa ja maistelee viinejä, erityisesti pinot-rypäleistä tehtyjä. Ja hyviähän ne ovatkin, varsinkin Amerikassa. Ranskalaisen pinot’n täytyy olla kallista ollakseen edes kohtuullisen hyvää.

Elokuva on kertomus kahden miehen (tietysti), Miles Raymond’in ja hänen ystävänsä Jackin (epäonninen näyttelijä), viininmaistelumatkasta Kalifornian viinitiloilla, Milesin käsikirjoituksen kohtalosta ja yrityksestä saada elämäänsä muutenkin jonkinlaiseen kuntoon. Päähenkilö, Miles, on englanninkielen opettaja niin kuin monet muutkin läpimurtoa odottavat kirjailijat USA:ssa. Suomessahan nämä ovat useimmiten kirjallisuustieteen tutkijoita.

Paynen edellisessäkin elokuvassa, About Smidt, matkustettiin ja laitettiin elämää uusille urille. Joten tämä elokuva jatkaa samaa teemaa. Edellinen oli tietysti rakenneltu Nicholsonin ympärille, tässä oli näyttelijäkaarti lähes tuntematon ja tarina oli näin ollen pääosassa.

Ja hyvä tarina olikin. Kuten sanoin, Arvoisa Lukija, menkää katsomaan, se kannattaa.

Ikioma persoona

Ihmisen muisti ei ole järin hyvä. Ei se ole alkujaankaan hyvä, edes lapset eivät muista mitään syntymästään, ja iän myötä se tulee aina vaan huonommaksi, niin, että ei aina muista edes kuolevansa. Mikä on tietysti ihan hyvä asia.

Arvoisaa Lukijaa tai Blogi-henkilöä tämmöiset muistot eivät tietenkään vaivaa, mutta puhunkin vain yleisesti ottaen. Muistin tueksi on keksitty monenlaisia neuvoja, esimerkiksi vaimo, jokaisen miehen erehtymätön ihmiskunnan yhteisen muistin astia.

Muistihan on ihmiselle sikäli tärkeä asia, että sen avulla määräytyy ihmisen olemassaolo ja hänen suhteensa muuhun todellisuuteen. Ilman muistia ei ole persoonallisuutta, ja ilman persoonallisuutta on vaikea ajatella ihmistä, olemassaoloa, tai edes muistaa häntä.

Eli meillä kaikilla ihmisillä on persoonallisuus, siitä ei oikein tahdo päästä eroon vaikka yrittäisi. Yliopistot ja muut oppilaitokset ovat jo vuosisatoja yrittäneet kitkeä sitä nuorista ihmisistä, kuitenkaan täysin onnistumatta. Persoonallisuuden rippeitä jää vahingossa ihmismieleen jopa vuosikymmenien yliopistoelämän jälkeen.

Opiskelijaoppaissa pitäisikin olla varoitus niin kuin tupakka-askeissa:
”Varoitus: opiskelu voi vahingoittaa persoonallisuuttasi. Jos haluat vain vähän vahinkoa, ryhdy kandiksi. Maisteri menettää mielestään muutakin. Tohtoriksi ryhtyvät vain teoreettisen ymmärryksen onnettomat etsijät ja he joutuvat kirjoittamaan väitöskirjoja.”

Persoonallisuutensa arvon yleensä huomaa vain suhteessa toisiin ihmisiin. Jos niitä muita ei olisi ollenkaan, omassa mielessä ei olisi mitään vikaan. Mutta niitä pahuksia on. Sen vuoksi ihmiskunnan hyväksi kehitettiin virtuaalinen maailma, tämä internetti.

Internetillä jokainen voi kehittää oman, uuden persoonallisuuden, joka vastaa omia toiveita. Ja mikä parasta persoonallisuuksia voi olla useita, yksi kutakin käyttötarkoitusta varten. Netissähän ihminen on todella puhtaasti henkisenä oliona, ilman mitään ruumista, ilman ääntä, omien sanojensa varassa, hajuttomana, muttei suinkaan värittömänä. Päinvastoin. Värittömiä persoonallisuuksia ei netistä löydä kuin hakemalla.

Virtuaalinen persoonallisuus edellyttää hyvää muistia niin kuin perinteinenkin olemassaolo, on muistettava oma virtuaalinen historiansa, olinko äkäinen vai leppoisa tässä olomuodossani, puhuinko urheilusta vai filosofiasta. Pienikin muistin lipeäminen romahduttaa uuden persoonallisuuden. Virtuaalisessa olomuodossa tämän seurauksena on persoonallisuuden tuhoutuminen, näyttämökuolema, mutta muut persoonat ovat vielä käyttökelpoisia ja aina voi luoda vielä yhden uuden.

Voi olla, että joku tohtoriksi haluava joskus vielä tutkii näitä virtuaalisia olioita, itse-luotuja persoonia, ja toteaa, että tämä on ihmisen ominta olemusta. Että ruumiissamme elämisen välttämättömyys on ollut harhaa, joka on johtunut vain siitä, että olimme ruumiimme vankeja. Internet vapauttaa meitä olemaan omia itsejämme, virtuaaliolentoina. Joskus tulevaisuudessa luodaan ehkä Euroopan-laajuinen laki siitä, että jokaisella täytyy olla ainakin yksi räiskyvä persoonallisuus. Meidän on parasta olla siihen valmiita? Taidanpa luoda varmuuden vuoksi ja aikani kuluksi uuden, voisin olla vaikka Shakespeare!

Unelmista

Ankea on helmikuisen päivän aamu. Sataa ja autoillaan ajavat ovat hermostuneita ja kaivelevat kiihdyksissään neniänsä, etelämaiset tavat leviävät tännekin. Euroopan sydän ei tänä aamuna syki solidaarisuuden ja harmonian tahtiin, tosin näyttävät ihmiset toki huomioivan toisiaan ja vaihtavan ajatuksiakin. Yhdessä kadunkulmassa punaisia päin tullut autoilija heilutti keskisormeaan toiselle, joka oli ajanut oikein. Tämä heitti vastaukseksi kahta sormea, joten kyllä ihmiset ankeanakin aamuna keskustelevat, jos vain asian tynkää löytyy. Molemmat olivat naisia.

Itse en joutanut ottamaan jutusteluun osaa, vaikka sanottavaa olisi ollutkin. Sen sijaan ajattelin unelmia.

Anita Konkka sanoi joskus sivustoillaan: ”Unet ovat alitajunnan runoutta, metaforista ”ikään kuin” maailmaa.” Kirjoittava ihminen, niin kuin kaikki muutkin, näkevät unia. Yöllä unia, joihin eivät pysty vaikuttamaan, ja päivällä unia kirjoista. Itse kirjoittamistaan, täynnä runoja, novelleja ja satoja sivuja pitkämittaista proosaa, joka sanoo syvällisiä ajatuksia. Ja saa Finlandia-palkinnon. Monet kai suunnittelevat jopa puheensa valmiiksi, todella hyvän, loistavan itse asiassa, mutta se saattaa tapahtua niiden yöunien aikana ja näyttää kokonaan unohtuneen puheen pitämiseen mennessä. Niin kuin monet unelmatkin.

Tämä tuli mieleen myös lukiessani nimimerkki Jussin vuodatusta suomalaisia kustantajia kohtaan Killtomadon tämän aamuisilla sivuilla. Ja ystäväni Kirsti Ellilä vastasi: ” tiedän miltä sinusta tuntuu. Haluaisit saada kirjasi julki, varsinkin kun huonompia julkaistaan jatkuvasti.” Hänellä itsellään, siis tällä Kirstillä, on tietysti jo monia kirjoja julkaistuna.

Minkä ihmeen takia, joku, niin kuin tämä blogi-henkilökin, haaveilee kirjan kirjoittamisen vaivasta. Tai oikeastaan, ei siitä vaivasta tule niin usein haaveiltua. Vaan siitä ihmeen helposti, suorastaan itsekseen syntyneestä, valmiista, suuren kustantajan julkaisemasta Suuresta Suomalaisesta Romaanista. Miksi yleensä kirjoitamme.

Tälläkin hetkellä ympäri Suomea ja koko maailmaakin istuu miljoonia nuoria ja vanhoja, terveitä ja sairaita, kauniita ja rumia, naisia ja miehiä, kumartuneena näppäimistönsä yllä ja haaveilevat kirjasta. Merkille pantavaa tässä on vielä se, että he eivät vain haaveile kirjasta, vaan Kirjasta, joka kilpailee Dostojevskin ja Tolstoin kanssa, tai ainakin Waltarin ja Salaman. Heille ei riitä, että on kirja, se pitää olla Se Kirja. Kuolemattomuutta kai itse kukin etsii. Jos sanovat muuta, valehtelevat. Kirjailijaltahan se sujuu jo ammatinkin puolesta.

Kirjoitin Kiiltomadon keskusteluun runon kirjoituskilpailuista Markku Lindroosin aloittamaan Novellit 2005-ketjuun. Käykää lukemassa niitä keskusteluja muutenkin, siellä on mielenkiintoisia puheenvuoroja, vaikka sensuuri iskeekin liian helposti.