Pakistanit ja muslimien demokratia

Kuva> Wikipedia

Benazir Bhutto murhattiin niin kuin yleisesti ennustettiin. Hän oli syntyperältään sindhi, jotka asuvan pääosin Pakistanin kaakkoisosissa, ja uskonnoltaan shiia-muslimi.

Demokratia on vaikea asia etnisesti yhtenäisissä maissa niin kuin Suomi, monen vahvan etnisen ryhmän, jotka lisäksi ovat kieleltään erilaisia, keskinäiset erimielisyydet tekevät demokratian vieläkin vaikeammaksi – ehkä jopa mahdottomaksi. Väkivaltainen ja loistava menneisyys lisäävät tietysti omanarvon tunteita ja syventävät kuoppaa, jossa yhdessä asustelevat (lisäksi pakistanilaiset ovat omasta mielestään oikeita arjalaisia, joka tietysti lisää pelokkaassa eurooppalaismielessä pelkoa ja epäluuloakin).

Pakistanin, niin kuin lähes kaikkien muidenkin entisten britti-imperiumin maiden rajat on alun perin määritetty välittämättä kielellisistä tai heimorajoista. Pakistan syntyi yhdessä Intian kanssa, jolloin entisestä Imperiumin Intiasta erotettiin pääosa muslimeista omaksi maakseen ja odotettiin, että nämä saisivat jotenkin kansallisen itseisarvon oman maansa rajojen sisällä. Siitä on nyt vasta 50 vuotta ja vaikka ulkomailla tavattavilla pakistanilaisilla on selvästi nationalistista ylpeyttä, niin maa on vieläkin toivottoman jakautunut ja otollinen ääriryhmien houkutuksille – sellaisten terroristiryhmienkin kuin talibanit ja al-kai’ida.

Pakistanin on liittotasavalta ja sen virallinen kieli on hindinsukuinen urdu, joka on maan ”lingua franca”. Sen lisäksi puhutaan monia muita vahvoja paikalliskieliä. Suurin kieliryhmä on punjabi, näitä on lähes puolet koko maan 162 miljoonasta asukkaasta. Punjabeja on lisäksi Intian puolella noin 23 miljoonaa eli maiden yhteinen punjabi-väestö on määrältään sadan miljoonan luokkaa. Kieliryhmien sisällä vaikuttavat lisäksi heimorajat, jotka lisäävät jännitystä ja tekevät poliittisen tilanteen vielä epämääräisemmäksi.

Länsimaiden kannalta tilanne lienee sekä hyvä että huono.

Huonoa on ennen kaikkea se, että pakistanilaisilla on käytössään atomipommi, joka on alun perin hankittu lähinnä intialaisten pelotukseksi (ja paikallisen MAD-tilanteen takaamiseksi). Nyttemmin Pakistanin ydinasetta katselee kadehtien koko muu islamilainen maailma, toistaiseksi ei muilla muslimimailla ole käytössään ydinaseita eikä kai maanosien (ja kulttuurien) väliseen pyhään sotaan soveltuvia kantoraketteja. Afganistanin tilanne ei myöskään parane siitä, että Pakistan on hiljaa luisumassa totaaliseen kaaokseen.

Hyvänä tilannetta pitänevät länsimaiden militaristinen haukkaparvi ja ehkä sotateollisuus siinä mukana. Pakistanin hajoaminen etnisiä rajoja pitkin tietäisi maan sotakyvyn huononemista ja länsimailla ehkä odotetaan ”sivistyneimmän” pakistanilaisryhmän hallitsevan maan hajoamisen jälkeenkin käytössä olevaa ydinasetta. Tällainen saattaa tietysti olla toiveajattelua.

Pakistan on pitkään ollut kylläkin rauhaton, mutta kuitenkin kehittynyt ja ”länsimaistunut” maa. Nykyinen presidentti, Pervez Musharraf, syntyi Delhissä, Intiassa ja on punjabi. Hän on saanut sotilaskoulutuksensa englannissa ja hänellä näyttää olevan länsimaiden valtionpäämiesten keskuudessa arvostettu asema, vaikka meidän liberaalimme eivät tietysti sotilasvallankaappauksella valtansa hankkinutta kenraalia juurikaan arvosta. Niin kuin monessa muussakin rauhattomassa maassa (mukaan lukien Irak ennen amerikkalaisten miehitystä) vahva ja epädemokraattinen hallitus takaavat kuitenkin jonkinasteisen vakauden kansalaisille.

Liberaaleilla poliittisilla ajattelijoilla on edessään uusi päänvaiva: miten suhtautua odotettavissa oleviin demokratian kavennuksiin, kenraalit eivät tällaisia poliittisia murhia hyväksyne, vaikka tämä nimenomainen raivasi tieltä varteenotettavan pääministerin, ehkäpä tulevan presidentin. Toinen vaihtoehto on terroristien vallan kasvu. Heillä on jo nyt kahvat käsissään Pashtunissa Pakistanin pohjoisosissa, joka on täysin kiväärinheiluttajien vallassa, ehkä muuallakin alkaa olla sama tilanne.

Onneksi meillä suomalaisilla on ulkoministerinä mies, jolla on kai lähinnä naiset mielessä, eikä ajatusten joukossa liene liberaalien poliittisten mielipiteiden häivääkään. Edellinen ulkoministerimme saattaisi aukaista suunsa tässä asiassa liian herkästi ja liian suurelle. On kuitenkin hyvä liberaalinakin muistaa, että toivoo vain sellaista, jonka tosiaan haluaa tapahtuvan.

Muuten Pakistanin motto näyttää kuuluvan urduksi: Ittehad, Tanzim, Yaqeen-e-Muhkam, joka suomennettuna voisi olla vaikkapa: Yhtenäisyys, kurinalaisuus ja usko.

Noiden vaatimisesta on syntynyt vaikeuksia muissakin maissa.

Vombatin satumetsää, kirjallisuutta ja kolonialismia

Kuva: Hanhensulka, 2007, Australialainen polku vompattimetsässä

Tuo viereinen kuva oli tarkoitettu valokuvatorstain taannoiseen haasteeseen valoista ja varjoista, mutta enpä sitten viitsinyt ottaakaan osaa. Epäilen, että jokainen, joka yleensä käyttää kameraa, on joskus ottanut tämäntapaisen kuvan, jossa tie häviää johonkin etäisyyteen. Sitä kai voisi kutsua visuaaliseksi kliseeksi, vaikka kuvan ottajalle se ei tietysti tunnu kliseeltä, eihän hän olisi sitä ottanut, jos olisi siltä tuntunut.

Periaatteessa kaikki puut Australiassa ovat samaa sukua (tämä lausunto ei ole tosiasioiden kanssa täsmälleen yhtäpitävä, mutta näin voi kuitenkin "periaatteessa" sanoa, ja lausunto on totta jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tasolla).

Pääosa tässä kuvassa näkyvistä puista lienee latinalaiselta nimeltään Eucalyptus camaldulensis, englanniksi red gum. Suomalainen nimi on punaeukalyptus ja jos oikein tarkasti näitä puita katsoo, niin näkeehän niiden rungoissa punaista väriä.

Punaeukalyptus on erityisesti Australian retkeilijöiden rakastama puu: siitä saa parhaat ja pisimpään palavat ainekset ihoa ja mieltä hyväilevään nuotiotuleen. Siitä saa myös parhaat ratapölkyt ja sen sellaiset rakennusaineet, siksi puuta on armotta tapettu kolonialismin jalkojen alla.

Parnassossa 7/2007 on Arto Virtasen ajatuksia herättävä kritiikki J.M. Coetzee'n esikoiskirjasta Hämärän maat (Otava, 2007), joka on julkaistu englanniksi nimellä Dusklands (1974). Kirjassa on kaksi pienoisromaania - tai niin kuin Arto esimerkiksi sanoo "kaksi pamflettia": toinen sijoittuu Amerikkaan vietnamin sodan aikoihin ja toinen Etelä-Afrikan kaukaiseen asuttamishistoriaan. Arton ajatus kirjan tarkoituksesta tiivistyy näin:

"Ehkä romaanin ajatus on lopulta siinä, että kertomus Vietnamin sodankäynnin psykologisista strategioista ja Etelä-Afrikan kolonisaatiosta ovat perimmältään yhtä."

Ja näinkin kirjan perusajatuksen voi hyvin ilmasta. Yleisemmin voisi ehkä sanoa, että kertomus nykyajan imperialismista ja menneiden aikakausien kolonialismista ovat perimmältään samoja tarinoita. Molempiin liitetään usein vielä sama "villi-ihmisten" sivistämispäämäärä, jolla tuhoisimmatkin toimet voidaan myydä jopa liberaalisti ajatteleville aikalaisille.

Arto referoi Coetzeen kirjan amerikkalaista Eugene Dawnia, joka sanoo - jotenkin häiritsevällä tavalla lukijan hymyhermoja kutkuttavasti - amerikkalaisjoukkoihin kohdistuneesta kritiikistä:

"Julmuussyytökset ovat joutavia, kun niitä ei voi todistaa. 95 prosenttia kylistä, jotka on pyyhkäisty pois kartalta, eivät ole koskaan siellä olleetkaan."

Tuon oheisen kuvan punaeukalyptuksien reunustaman tien alkupää oli leiriytymiseen erinomaisesti sopivalla pienehköllä korkeiden puiden ympäröimällä aukiolla (puiden joukossa oli myös Eucalyptus viminalis-puita, englanniksi manna gum, joiden suomalaista nimeä en valitettavasti tiedä) ja toinen pää hävisi johonkin metsän kätköihin. Metsässä lönkötteli vompatteja ja kengurut hyppivät niin, että maa kumahteli.

Yön aikana leiritulen valoseinän takaa kuului silloin tällöin ääniä niin kuin joku iso eläin olisi käynyt peloissaan haistelemassa savun lähdettä ja lähtenyt sitten rytisten hajuja ja ääniä pakoon. Tai ehkä ne olivat muinaisten aboriginaalien haamuja, jotka harhailivat aikaisemmilla ikuisilla metsästysmaillaan, ja eksyivät lähelle suomalaisten uuskolonialistien leiritulia. (Sama aukio muuten esiintyy aikaisemmassa lastussani Satunnainen tukkijätkä satumetsässä, 15.1.2007.)

Arton kritiikki pani taas laiskasti ajattelemaan sitä, ottaako Australiaan eläkepäivikseen muuttava suomalainen myönteistä kantaa maan alkuperäisen kolonialismin puolesta ja lähes hävinnyttä abo-kulttuuria vastaan. Silloin yöllä leiritulien takaa ei tullut tähän selvyyttä, eikä nytkään sitä De Cuyperstraatilla miettiessä, vain muutaman kilometrin päässä belgialaisten riistokolonialistien omantuntonsa turrukkeeksi perustamasta Afrikka-museosta.

Mutta mielen pohjalle jää kuitenkin epäilys, kuin pieni häiritsevä piru.