Lada-Jussi Kulonen

Meidän yhteinen YLE'mme muistaa, kun emme itse ole niin varmoja muistamisesta.

 "Ladassa yhdistyy etelän lämmin temperamentti ja avaruustekniikan taitajien kylmä järki.― Lada-mainos 1970-luvulta".

 Heh, heh...toisaalta tottahan tuo tavallaan on.

 Joka tapauksessa tuolla viereisessä kuvassa hymyilevällä miehellä, nimeltään Jussi "Lada-Jussi" Kulonen, on tämän YLE'n jutun mukaan yhteensä 29 itäautoa, on tuttuja merkkejä, joita lähihistoriassamme ajettiin ahkerasti Suomenkin teillä. YLE'n mukaan siellä on Polonez, Wartburg, Moskvitš, UAZ, ZIL ja GAZ, ja tietysti Ladoja.

Venäläiset ja monet itäblokin autot olivat sekä huonompia että parempia kuin maineensa - riippuen tietysti siitä, kenen kanssa oli puheissa―omistajan vai naapurin miehen― ja helppoja ylläpitää itse, jos oli haluja ja taitoa niin kuin minun isälläni, joka ajoi kortin vasta 36-vuotiaana (1956), mutta tekniikan miehenä pystyi rakentamaan ja korjailemaan 'mitä tahansa'.

Kunnon autokuskia hänestä ei tosin koskaan tullut. Toisaalta minusta ei koskaan tullut kunnon tekniikan miestä, joten perheen sisällä säilyi kunnon tasapaino siirryttäessä hänen polvestaan minun polveeni.

Nykyisille autoillehan ei voi itse tehdä juuri mitään, mikä on ehkä turvallisuuden kannalta parempi optio―ainakin minun kohdallani.

Ladahan oli italialaisten suunnittelema Fiatin mallin 124 pohjalta ja valmistettiin VAZin tehtailla Toljatissa, Samaran Oblastissa jossakin Volgan mutkassa, ulkomaille sitä siis myytiin nimellä Lada, mutta venäläinen nimi oli oli aluksi Žiguli. Nimi oli napattu pikkukaupungista, joka sijaitsi Toljattia ja VAZ'in tehdasta vastapäätä Volgan, joen siis, toisella rannalla. Nykyisin tehtaan omistaa Renault.

Kuten Lada-Jussista huomaa, nostalgia on hurjaa unta.

Siitä tuleekin mieleen yksi toinen, kirjallinen, laina, joka saattaa olla Arvoisalle Lukijalle tutumpi ja tuota ensimmäistä todempikin:

"Menneisyys on vieras maa; siellä tehdään asiat toisin.

Keskellä Lesley Poles Hartley ystäviensä ympäröimänä

 Se on Lesley Poles Hartleyn kirjasta Sananviejä (The Go-Between, 1953, suom. 1955, Tammi, Keltainen kirjasto), jonka luin englanniksi Nairobissa asuessani vuonna 1986.

 Lukupaikka ja -aika olivat otollisia ymmärtämään Hartleyn kuvaamaa ajan―edellisen vuosisadan vaihteen―arvojen ja elämän sirpaloitumista, vaikka helppoa se olisi ollut ehkä muutenkin henkilölle, minulle siis, joka olin viisivuotias vuonna 1949, 1800-lukuisen agraarisen talkooyhteiskunnan haikeassa jälkinäytöksessä, joka hävisi kuin uni parissa kolmessa vuodessa, ja on siitä lähtienkin muuttunut yhä kiihkeämmällä vauhdilla, ja jota olen ihmetellyt sinisin silmin läpi kaikki ohi mennessään vaahdonneet vuosikymmenet, ja toivottavasti saan vielä elää muutaman muunkin, koska elämä on hyvä olotila; olemattomuutta olisikin vaikea kestää, jos sitä voisi jotenkin kokea. Mutta saatan olla väärässäkin. Mistäpä sen tietäisi.

 Sodanjälkeinen aika jonnekin 70-luvun puoleenväliin oli parasta aikaa elää. Jotakin tapahtui, ehkä tulin vain vanhaksi. Aluksi ei ollut rahaa, mutta ei ollut tavarankaan tarvetta.

Sananviejän kirjoittaja oli 5 vuotias vuonna 1900, aika jota kirja kuvaa, ja kirjoitti sen lähes 60-vuotiaana (tarinan kertoja oli 12-vuotias tarinan ajassa ja kertoo siitä 65-vuotiaana). Omassa elämässäni vuosi 1949 oli samanlainen raja-aika: rupesin muistamaan asioita ja ikuinselta virralta tuntunut aika alkoi murentua, nyt―75 vuoden iässä―muistan sitä hellästi kuin ensimmäistä rakkautta. Siksi Sananviejäkin ehkä tuntui merkittävältä silloin kun luin sen.

Tuo ylläoleva lainaus, jota olen usein käyttänyt englanniksi, tuntuu suomeksikin suussa sulavalta, vähän kuin orsikuivasta reikäleivästä ohuesti höyläisty ruislastu kirnutuoreen voin kanssa.

Vaikka voihan tuokin muisto olla pelkkää nostalgian lumetta. Tosin uskon että näin ei ole.

Elokuvajoulua

Kuva: Wikipedia

Seitsemän veljeksen Impivaaran jouluyöstä kerrotaan tähän tapaan:

”…
Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan. – Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.

He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä, nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä, ja oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta. Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma. Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta pakkaseksi…”

Sain juuri tällaisen joulukehoituksen späminä: ”Make yourself a great Chrismas gift - increase your pen!s!” Ei voi muuta kuin toivoa pukilta parasta! Mutta mukavasti tämä joulusanoma laittoi mielen joulutunnelmiin niin, että voi vaikka jupista jouluelokuvista.

Vietämme joulun Brysselissä sattuneista syistä johtuen ja muutaman vuoden taon jälkeen. Ei siinä mitään, kyllä pyhää kulutuksen riemujuhlaa voi viettää täällä aivan yhtä hyvin kuin jossakin muuallakin. Tämä on viimeinen joulu Brysselissä, voi olla että täällä ei tule käytyä muinakaan vuodenaikoina, kun on joskus helmikuun aikana tai niihin maihin päässyt lopulta pois.

Ongelma on se, että joulunajan joutuu katsomaan televisiota ja erityisesti jouluaiheisia elokuvia. Nimittäin meidän perheessä ei tänä vuonna anneta kirjalahjoja, matkatavarat on saatava painoltaan enintään neljäkymmentäkiloisiksi, ja kirjat ovat painavia kuljettaa.

Jotenkin mielen pohjalla on sellainen olotila, että joku suomalainen jouluelokuva on omasta mielestäni kaikkien aikojen huonoin, ehkä jopa elokuvanakin. Tarkemmin ajatellen, ne ”elokuvamuistot” saattavat ollakin omia lapsuudenajan muistoja, joulua ei kotimaisissa elokuvissa kovin paljoa juhlita.

Suomalaisten jouluriehahan ei ole kovin ratkiriemukasta, siinä on ilon seassa annos sellaista väkinäisen uskonnollisen teeskentelyn tuntua, saattaa niin olla muidenkin maiden joulujuhlinnan osalta. Joulun ”alkuperäinen” (onko alkuperäistä joulua koskaan edes ollut, kun emme varmuudella tiedä sitäkään syntyikö Jeesus Nasaretissa vai Betlehemissä, vai syntyikö ollenkaan?) tarkoitus on kaukana nykyisestä kulutusriehasta, jonka tuloksen kuittaavat krääsäntuottajat ja muut kauppiaat.

Meidän suvussa silloin, kun olin siinä 6-10 vuoden iässä, luettiin aina Luukkaan evankeliumin 2: 1-20 joulusanomaa. Minä luin sitä itse heti kun opin ääneen lukemisen taidon ja huomasin pitäväni huomion kohteena olosta, ah, kun saisi sen tunteen vielä takaisin, mutta ehkä on parempi olla näin, vähemmällä huomiolla. Lisäksi laulettiin jouluvirsiä ja –lauluja, sellaisilla äänillä kuin tavallisilla suomalaisilla kurkussaan on, ja syötiin joulupuuro, jossa oli piilotettuna manteli, ja rusina-luumusoppaa päälle.

Mutta jouluelokuvan palvonnasta piti nyt kirjoittaa.

Joulubileet (Jari Halonen, 1997) tapahtuvat elokuvan nimestä huolimatta kesäaikaan, joten suomalaiseksi jouluelokuvan mallikappaleeksi siitä ei ole, vaikka teurastamatta jäänyt porsas kuvaakin suomalaismiehen todellista luonteen salassa pidettyä hellyyttä, jopa paremmin kuin syyllisyyttä aiheuttaneet lammasmurhat Lampaanmetsästäjissä. Mikko Niskasen Ajolähdössä (1983) joulu oli vain nuorisoangstin kulissina.

Seitsemässä veljeksessäkin joulu on tärkeässä sivuosassa, vaikka sen juhlinta ei oikein hyvin päättynytkään (ote niiden pippaloiden loppumisesta on tämän lastun alussa). Eikö olekin jotenkin sopivaa, että tekopyhistä tekopyhimmän juhla-ajan kännipäinen juhlinta päättää näiden murrossuomalaisten impivaara-unelman. Tarinan seitsemän veljeksen modernin projekti alkoi juuri siitä varpaita ja veljesten muitakin ulokkeita kylmästi kourivasta jouluyöstä. Routa ajoi porsaat Impivaarasta modernin kotiin! On joulua varmaan ollut muissakin suomalaisissa elokuvissa, vaikka ehkä varsinaista jouluelokuvaa ei Suomessa ole tehty.

Mutta kun ei muista, joten on mietittävä ulkomaisia elokuvia sen sijasta.

Toisena tulee mieleen (siihen ensimmäiseen palataan tuolla alempana) Charles Dickensin aina-ajankohtainen tarina A Christmas Carol vuodelta 1843 (Saiturin jouluyö, suomentanut Jukka Torvisen, 1986) ja siihen perustuvista monista filmeistä Scrooged (Haamujen kosto, 1988, pääosassa Bill Murray), jossa äärimmäisen v*ttumainen tv-pomo (onko muunlaisia pomoja olemassakaan?) saa maistaa Dickensin haamujen lääkkeitä modernissa ajassa.

Sopivasti muistin avuksi tähän joulu-ongelmaan liittyen viimeperjantainen The Independent –lehti antaa Arts & Books Review –osiossaan tilaa koko joukolle kriitikoita ja he käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja listaavat parhaat ja huonoimmat jouluaiheiset elokuvat (Season of Good Films?).

Nämä englantilaiset kriitikot olivatkin muistaneet koko joukon mielenkiintoisia, lähes kaikki itsellenikin tuttuja elokuvia. Mm. sellainen Hollywoodin sentimentaalipornon kuin Frank Capra’n, joka sentään kai oli merkittävä ohjaaja, Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946), jossa osaansa täysin sopimaton James Stewart kipristää katsojan myötähäpeän varpaita niin kiprulle kuin niitä yleensä voi väännellä (tämä oli ensimmäinen minullekin mieleen tullut jouluelokuva, olenhan katsonut sen lähes joka joulu viimeisten 15 vuoden aikana).

Muuten eikö Stewartin näyttely tässä filmissä tuo jotenkin mieleen Kaurismäen henkilöohjauksen tuottaman kuvan ihmisen täydellisen apaattisesta antautumisesta sekä epätoivon että onnen edessä mm. sellaisissa elokuvissa kuin Kauas pilvet karkaavat tai Mies vailla menneisyyttä.

Kriitikko Gill Pringle oli valinnut elokuvan parhaaksi jouluelokuvaksi. Kriitikkojoukossa oli myös yksi kriitikko, Geoffrey Macnab, joka nimesi elokuvan huonoimmaksi. Pringlen valintaa ei sovi ihmetellä, hän on kirjoittanut mm. artikkelin All I want for Christmas is ... a celebrity home in Hollywood (Daily Mirror, 14.12.1997), tosin tietojeni mukaan hänellä ei vielä ole julkkiskotia Hollywoodissa, poor girl! Geoffrey Macnab puolestaan kirjoitti sydäntälämmittävän muistokirjoituksen Lois Maxwell’istä, Bond filmien Miss Moneypenny, The Guardian-lehden elokuvablogilla (Lois Maxwell 1927 – 2007, 1.10.2007). Tosin, nyt tarkemmin ajatellen, minäkin taidan haluta saman joululahjan kuin Ms. Pringle.

Macnab valitsi parhaaksi joulupalaksi Ingmar Bergmanin Fannyn ja Aleksanderin ruotsalaisen elämän viinahuuruista sietämätöntä keveyttä kuvastavan joulujuhlapätkän pieraisten suoritettuine ”jouluilotulituksineen”. Ja mikäpä siinä, huonomminkin voisi valita.

Aanyway…parhaat ja huonoimmat jouluelokuvat The Independentin mukaan olivat:

Parhaat:

Tyttö ja kosija (Meet me in St. Louis, 1944, ohjaus Vincente Minnelli). Tämä on se elokuva, jossa Judy Garland laulaa laulun “Have Yourself a Merry Little Chrismas”. Näihin klassikkoelokuviin suhtautumisessa on se vaikeus, että monista on aika ajanut pahasti ohi, niin kuin tästäkin sota-ajan tuotteesta (uskomatonta ajatella, että vuodesta 1944 on jo 63 vuotta).

Joulu Manhattanilla (Miracle of the 43th Street 1994, ohjaus Les Mayfield). Elokuvan tarina pähkinänkuoressa on, että, jos ihmiset eivät enää usko edes joulupukkiin, on koko maailma menossa päin persettä. Tässä versiossa (joulun nykysanomaan hyvin sopivasti) suuren newyorkilaisen tavaratalon (Cole’s) joulupukkia (nimeltä Kriss Kringle) näyttelee Richard Attenborough, joka itse asiassa näyttää luonnostaankin sellaiselta kuin joulupukin tulisi näyttää.

Fanny ja Aleksander (Fanny och Alexander, 1982, Ingmar Bergman), josta me suomalaiset olemme saaneet toistaiseksi ainoan Oscarin, Jörn Donner tuotti elokuvan. Donner myös pokkasi Bergmanille tulleen pystin ja sanoi jotakin, että: ”Well, it was about time, you young up-start shit-heads and hare-brained old farts”. Tai jotakin samaa tarkoittavaa käyttäen ehkä joitakin muita sanomaan paremmin sopivia sanoja. Lausahdusta ei otettu oikein hyvin vastaan Hollywoodissa.

Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984). Täytyy myöntää, että tätä elokuvahelmeä en ole koskaan nähnyt. Elokuva on valitsijansa, kriitikko Ian Freer’n mukaan parodia amerikkalaisesta täydellisestä joulusta.

Räsynukke (The Night of the Hunter, 1955) on Charles Laughton’in viimeinen ohjaus. Elokuva ei kuvaa joulua kuin loppukohtauksessaan, mutta siihen sisältyy pähkinänkuoressa koko joulun tarkoitus, johon voi helposti yhtyä: antaminen ja saaminen. Elokuva on muuten niitä, jotka ovat paljon suosiotaan parempia. Jos se löytyy DVD:nä, niin kannattaa katsoa, siinä on hyvän tarinan tuomaa jännitystä, (pääosassa Robert Mitchum murhaajana) ja siis pikku pätkä jouluakin.

Hunajansuolainen Poikamiesboksi (The Apartment, 1960) on myös katsomisen arvoinen kuva vaikka ei edes olisi joulunaika. Elokuvan pääosissa ovat Jack Lemmon ja Shirley McLane, ohjaus on farssitehtailija Billy Wilderin, jonka kuvista ehkä on omassa taviksen mielessä paras Etusivu uusiks’ (The Front Page) vuodelta 1974.

Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946) tulikin jo mainittua. Filmi perustuu Philip Van Doren Sternin 4000 sanan mittaiseen novelliin nimeltä The Greatest Gift, jonka kirjailija julkaisi omakustanteena (200 kappaletta). Frank Capra löysi kirjasen lojumasta jonkun kirjaston hyllyltä ja teki siitä ikivihreän elokuvan. Tarina kertoo itsemurhan partaalla olevasta miehestä, jolle enkeli antaa mahdollisuuden katsoa, mitä hänen elämänsä on todella merkinnyt. Meille kaikille tekisi hyvää tällainen enkelin lahja. Elämä, vaikka on tietysti vailla tarkoitusta, on sittenkin aika mukavaa, varsinkin, jos sitä saa katsella ulkopuolelta. Vaihtoehto, niin kuin monesti on sanottu, ei olisi erityisen houkutteleva. Elokuvan lopussa kaikki on hyvin, viulut soivat ja todetaan, että ”kukaan ei ole täysin epäonnistunut, jos hänellä on ystäviä” tai jotakin muuta sen suuntaista. Tekno-Kekko on julkaissut elokuvasta mielekkään maailmanhistoriallisen blogilastun.

Ensimmäisen Die Hard’in (– vain kuolleen ruumiini yli, 1988) taustana on joulujuhla. Vaikea sanoa miksi, saattaa olla ohjaajan käyttämän sattumageneraattorin tuottama tilanne, johonkinhan ne panttivangit on koottava, että pääsisivät panttivangeiksi. Ehkä firman joulujuhla määrittääkin paremmin nykyihmistä kuin sisäänlämpiävän perheen haparoiva joulun juhlinta seuraten traditioita, joita kukaan perheen jäsenistä – eivät edes isovanhemmat – enää oikein tunne, eikä kai enää edes välitä tuntea.

Huonoimmiksi kuviksi Independentin kriitikkoryhmä valitsi seuraavat kulttuuritimantit:

Joulupukki (The Santa Clause, 1994), näinkin tästä ehkä puolet muutama ilta sitten, mutta en jaksanut pitää silmiäni auki.

Muppettien joulu (The Muppet Christmas Carol, 1992), hohhoijaa, varmaan erinomaista kamaa!

Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946), sopii hyvin sekä parhaaksi että huonoimmaksi, itselläni on vaikeuksia päättää kumpaan päähän sen laittaisi, vaikka tänäkin jouluna sen varmasti taas katson.

Joulupukki valloittaa Marsin (Santa Claus Conquers the Martians, 1964), enpä ole tätä nähnyt. Independentin Eddie Berg sanoo: It was intensely boring and a real let-down. A bit like Christmas Day itself felt when you were 14. Eikä pelkästään joulupäivä, siihen aikaan kun olin 14 vuotias, pitkäperjantai oli vuoden pitkäveteisin päivä, joulupäivänä voi sentään yrittää rikkoa viimeisetkin edellisenä iltana saamistaan lahjoista.

Skipataan joulu (Christmas With the Kranks, 2004), enkä tätä. Independentin Robert Hanks’in arvio: The only thing to be said in its favour is that hardly anybody saw it.

Loistavat naapurit (Deck the Halls, 2007), joka ilmestyy Suomessa DVD:nä juuri sopivasti joulun alla. Ennen kuin Arvoisa Lukija kipittää ostamaan sen, on ehkä syytä ajatella hetki tätä kriitikko Pringlen arviota: “How dumb are these directors to imagine that two minutes of sentimentality at the film's end somehow will forgive the previous 95 minutes of mean-spirited drivel, masquerading as comedy?”

Holiday (The Holiday, 2006), häpeäkseni on tunnustettava, että tämä on nähty. Puolustukseksi on sanottava se, että Kate Winsletin ja Cameron Diazin katselu ei ole silmälle mitenkään ylenmääräisen epämiellyttävä rasitus.

Isäni on Turbomies (Jingle All the Way, 1996). Tämäkin on katsottu tv:ssä. Arnold Schwarzenegger on kulutusjuhlien mainosfilmissä, sanoma: hyvä isä on sellainen, joka tuo lahjoja. Näin saattaa ollakin.

Pari viikkoa sitten julkaistiin tutkimus perheistä Englannissa. Sen mukaan neljännes lapsista ei katso isän kuuluvan ”lähiperheeseen”. Kun ajattelee omaa isä-kokemustaan, niin tässä saattaa olla jotakin totuudenmukaista. Oman perheeni sielu oli ehdottomasti äiti, isä oli niihin aikoihin henkilö, jolle uhattiin kertoa asioita vain, jos oli ollut oikein erityisen suurta erimielisyyttä perheen toimitusjohtajan kanssa. Isän asemaa voi ehkä verrata johtokunnan puheenjohtajaan. Eilen illalla satuin näkemään Schwarzeneggerin elokuvassa True Lies, jota ei voi myöskään suositella edes viisivuotiaalle tietokonepeliekspertille, filmissä ei toimi komiikka, erikoisefektit, juoni eikä näyttelijöiden suoritukset, vaikka Jamie Lee Curtis’in paljasta pyllyä oli tietysti mukava tiirailla aikansa kuluksi.

Että sellaisia hyviä ja huonoja jouluelokuvia löytyy, eikä tässä vielä ole edes mainittu sellaisia elokuvia kuin Bing Crosby- Danny Kaye -parivaljakon Valkea joulu (White Christmas, 1954, ohjaus Michael Curtiz) tai Yksin kotona (1990), vaikka hyvin olisi voinut mainita joko hyvänä tai huonona – kummankin kohdalla.

Makuasiat ovatkin hedelmällisiä virikkeitä ajateltaviksi. Tosiasioistahan ei voi väitellä, makuasiat sen sijaan ovat oivallinen erimielisyyden lähde ja sopivat hyvin väiteltäviksi.

Leikkuulauta

"…Jos ehkä kirjoittikin rivin, kaks, jäi vieras sulle sentään vierahaks. Ja sanoja et kaipaa ystävältä. Saat katseen kaikki ymmärtävän hältä; se katse sanaton jää unelmiis ja kieliin sydämen ja kyyneliin." (runosta Muistikirjaan, kokoelmasta Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja, Uuno Kailas, 1922)

Äiti oli käyttänyt sitä kaikki nämä vuodet, leikannut sen päällä leipää ja paksuja palasia rusinapullapitkoista. En ollut koskaan kiinnittänyt siihen mitään erityistä huomiota. Se oli vain tavallinen keittiöesine muiden joukossa, vaikka olikin harvinaisen ruma ja vanha.

Nelisen vuotta sitten yhtenä heinäkuun yönä istuin juttelemassa äidin kanssa hämärässä pirtissä leveistä punahonkalankuista tehdyssä pitkässä pöydässä, jonka ukki oli tehnyt yli sata vuotta sitten. Molemmissa päissä oli taitavasti muotoillut jalat, joiden olen aina ajatellut muistuttavan naisen vyötärön kurveja. Ja nainen ukilla varmaan oli tehdessä ollutkin mielessä, olihan hän juuri mennyt naimisiin.

Aurinko oli jo kääntynyt pohjoisen puolelle ja sen valo näkyi pirtin ikkunoista tummana, sinipunaisena loimotuksena riihenraunioiden ja lammashaan korkeiden kuusien takana. Haassa ei enää vuosikausiin oltu laidunnettu lampaita, mutta vanha nimi oli säilynyt, niin kuin vasikkahaka pihan eteläpuolella ja hevoshaka savusaunan raunioiden, kivillä täytetyn kaivon ja pienen, hirrenpätkistä tehdyn maidonjäähdytyskopin toisella puolella. Pirtin ikkunat olivat auki ja ulkoa kuului satakielen laulua, tai saattoi olla lahorastas, en ole oikein koskaan varma kumpi kulloinkin laulaa.

Pöydässä oli tarjolla mehua, ässän muotoisia pikkuleipiä ja lusikkaleipiä, jotka maistuivat leivinjauheelle. Yht’äkkiä silmäni kiinnittyivät kuluneeseen leikkuulautaan pikkuleipien alla.

Otin sen käteeni.

”Mikäs tämä on?" sanoin ja selvittelin kurkkuani kuivilla rykäyksillä.
”No, pitäishän sun se tuntea, kun on ittes tekemä”, äiti sanoi.

Tungin pari ässää suuhuni, pyyhkäisin loput pikkuleivät lautaselle ja pyöritin koivupuista esinettä käsissäni. Tuhannet veitsenviillot olivat jättäneet jälkiä sileään pintaan. Siinä näkyi myös tarkoituksella kaiverrettuja viiruja ja, kun tarkemmin katseli, sen tunnisti kalaksi. Leveä kuin lahna. Kaiverrukset kuvasivat eviä, kiduksia ja pyrstöä. Silmäkin oli kaivettu suunnilleen oikealle kohdalle. Reunat oli pyöristetty, vaikka aika ja käyttö olivat kai silottaneet niitä enemmän kuin tekijänsä käyttämät työkalut.

”Täähän on tosiaan mun tekemä”,

Hämärät muistikuvat röykyttivät päässäni ja alkoivat lopulta istuutua oikeille kohdilleen.

”Mä tein tän joskus kansakoulussa."
”Niin teit, kolmannella luokalla, me asuttiin silloin Suolahdella”, äiti sanoi ja pyyhkäisi kämmenellään pirtin leveälankkuiselta pöydältä olemattomia roskia ja nykäisi huivia vähän alemmaksi ohimoilta.
”No miten se on tänne maalle tullut? Mä en ole tätä ennen huomannut.”
”Sehän on käytössä aina, kesäksi tuon sen tänne, toukokuussa, kun tullaan ensimmäisen kerran, ja vien takaisin Kuopioon syyskuussa, kun mennään pois maalta, ekkös sitä ole nähnyt”, äiti sanoi ja kaatoi paksumahaisesta kannusta lisää viime vuoden mansikoista tehtyä mehua lasiini.

Kohahduksena muistin vuosikymmenien takaa vaivan, riemun ja häpeänkin, jonka leikkuulauta oli kolmannella luokalla aiheuttanut. Tein sen Suolahden yläkoulun veistosalissa niin taitavasti kuin osasin. Leikkasin ensin koivulaudasta sopivan mittaisen pätkän, piirsin paksulla lyijykynällä kalan ääriviivat ja evien kuvat, sahasin laudanpalan oikean muotoiseksi ja viimeistelin sen puukolla, taltalla, höylällä ja viilalla. Työhön meni monta veistotuntia ja valmistui sopivasti jouluksi. Äiti sai sen joululahjaksi. En tainnut saada muuta puutyötä sen talven aikana valmiiksi, vaikka aloitin monien muidenkin esineiden tekemisen. Olin ehdottanut syksyllä toivorikkaana, että voisin tehdä vaikkapa kahdenistuttavan polkuauton, jonka kuvan olin nähnyt jossakin poikien kirjassa. Näytin sitä opettajallekin, mutta tämä arveli, että voisin ehkä tehdä jotakin muuta, vaikkapa leikkuulaudan. Sain puutöistä todistukseeni viitosen.

”Tuota, taidankin mennä jo nukkumaan, kohta on aamu”, äiti sanoi.

Hän pyyhkäisi ohimennessään tukkaani sileäksi. Olin käynyt illalla saunassa ja tukka oli jäänyt kampaamatta.

"Mene sinäkin, että jaksat ajaa huomenna."

Kesäyön viileys hiipi paljaisiin nilkoihin, vaikka jalkapohjissa tuntui lattialankkujen lämpö. Laskin leikkuulaudan varovasti pöydälle. Menin ikkunaan ja katselin pohjoisen taivaalle, jossa auringon valo alkoi muuttua syvän punaiseksi ja sen yläpuolella näkyi jo vaaleansininen raita. Taivaanlaki oli hyvin tumma, kuin sinistä samettia. Korkealla näkyi valaisevia yöpilviä, jotka kelluvat lähes sadassa kilometrissä, taivaan rajalla.

Oli tulossa lämmin päivä.

Kauas pilvet karkaavat

Kuva Amazon.com: African Queen, C.S. Forester

Elämänsä muistaa sarjana ajan eristämiä näyteltyjä kohtauksia, joissa itse esittää minänsä jotakin pikkuista osa-aluetta ja vastanäyttelijät oman minänsä siruja. Kohtausten väliaika on kuin kuivuessaan rypistyvä lakana pyykkinarulla. Tarinan tahdin määräävät huonot päätökset, jotka jäävät tienviitoiksi jokaiseen ohitettuun tienhaaraan. Päättymätön päiväuni, josta ei herää vaikka haluaisi.

Kenya Airwaysin kone liukui Afrikan sademetsien ja savannien yli. Lähestyimme Jomo Kenyattan mukaan nimettyä kansainvälistä lentoasemaa. Tämä matka oli alkanut muutama päivä sitten Bulawayosta ensin Hararen kautta Lilongween ja sieltä ”kotiin” Nairobiin. Air Zimbabwen epäsiistin Boeing 737:n jälkeen Kenya Airways’in vanha Boeing 707 näytti siistiltä ja tuntui kotoiselta – jopa turvalliselta. Istuin samalla paikalla kuin aina KA:n koneissa, viimeisen penkkirivin vasemmanpuoleisen ikkunan vieressä. Ihailin aasialaissyntyisten lentoemäntien samettisilmiä ja pehmythuulista, mantelisilmistä alkavaa hymyä, naukkailin mustaleimaista viskiä ja katselin laiskasti ikkunasta näkyvää Itä-Afrikan hautavajoamaa.

Se oli näkynyt koko matkan ajan Lilongwesta, Malawin pääkaupungista, jossa olin paksupohjaiset kengät jaloissa pelännyt järjettömästi bilhartsiaa, jonka saa kävelemällä paljain jaloin seisovassa vedessä, ja jatkuisi Kenian länsiosien läpi perille saakka ja siitä eteenkinpäin. Kaikki itäafrikkalaiset suurjärvet, Njassa–järvi eteläisimpänä ja Viktoria-järvi Kongon, Kenian ja Ugandan rajalla pohjoisimpana, sijaitsivat pitkänä ketjuna hautavajoaman pohjalla. Tuhansien kilometrien päässä vajoaman pohjoispäässä ovat Raamatusta tutut Kuollutmeri, Jordanjoki ja Genetsaretin järvi. Eteläpää ulottuu Malawiin ja Mosambikin pohjoisosiin saakka.

Alla oli nyt entinen Saksan alusmaa Tanganjika, nykyinen Tansania, jonne me suomalaiset aikanaan lahjoitimme hyväntahtoisesti kolme rautaista kalastusalusta. Ne ruostuivat rannalle käyttämättöminä epäonnistuneen kehitysavun symboleiksi: lahjoittajan omiin tuotteisiin sidotun kehitysavun muistomerkeiksi. Hyvät tarkoitukset eivät korvaa järkeä.

Jostakin syystä olen aina ajatellut, että C.S. Forester’in kirjan Afrikan kuningatar tapahtumapaikkana oli Tanganjika-järvi ympäristöineen, jonka ohi lensimme hetki sitten. Mutta valitettavasti kirjan Ulanga- ja Bora-joet ovat fiktiivisiä, vaikka Ulanga-niminen joki Tansaniassa onkin jossakin Rufiji-joen yläjuoksulla.

Matkalukemisena oli mukanani Isak Dinesenin (Karen Blixen) kirja Out of Africa, jota en ole suomeksi kai koskaan lukenut (Eurooppalaisena Afrikassa). Siinäkin englantilaiset ja saksalaiset käyvät afrikkalaista ensimmäisen maailmansodan sivunäytöstä, siirtomaasotaa, jonka yhtenä ruokkijana olivat saksalaisten Afrikan unelmat. Blixenin ja Foresterin kirjat kuvaavat eurooppalaisten Afrikkaa: rikastumisen, seikkailun ja romantiikan mannerta. Oikea Afrikka ei tietysti ole sellainen; sen tunnusmerkit ovat köyhyys, toivottomuus ja kuolettava arki.

Koneen lentorata kulki Meru-vuoren ja Kilimanjaron vähäisen lumihatun länsipuolelta, vuoren korkeimman laen, Kibo’n, pää on Afrikan ainoa lumipeitteinen vuorenhuippu. Ngorongoron, kuolleen tulivuoren kansallispuisto sitä sivuavine järvineen näkyi vasemman puolen ikkunoista, lännempänä levisivät Tansanian Serengetin ja Kenian Masai Maran luonnonsuojelualueet. Suolainen Natron-järvi oli niin lähellä lentoreittiä, että se näkyi vain painamalla nenänsä littuun lasia vasten ja muljauttelemalla silmiä ulos kuopistaan.

Suuret alueet suolan tappamaa maata levisi Natronin pohjoispuolella, Lengai-tulivuori oli joskus sylkäissyt myrkylliset sisuksensa siihen ja todennäköisesti tappanut suuret joukot eläimiä ja kasvillisuuden ehkä tuhansiksi vuosiksi tästä eteenpäinkin. Natronin rantavesissä kuvitteli kymmenen kilometrin korkeudestakin näkevänsä pikkuflamingojen vaaleanpunaiset joukot tanssimassa elämälle myrkyllisessä vedessä.

Mutta se saattoi olla pelkkää kangastusta.

Pilvet näkyivät pieninä valkoisina lumitäplinä ja tummina varjoina keltaisenvihreällä savannilla. Vaikka oli heinäkuu, niin tänään ei sataisi. Taivaanranta oli keltaisensininen, utuinen viiva. Ajatus ei pysähdy, vaikka pää laskeutuu vasten viileitä ikkunapieliä ja silmäluomet painavat…

Yöllä satoi sakeaa lunta, kun matkustimme äidin kanssa Sonkajärvelle Ukin hautajaisiin. Ukki kuoli joulukuun lopussa ja hautajaiset olivat loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina.

Ensin menimme Paunun bussilla Jämijärveltä Tampereelle. Junan kolmannessa luokassa pääsimme Iisalmeen Haapamäen ja Pieksämäen kautta. Liisa nukkui penkkien välissä olevalla hattutelineellä, kun oli siihen riittävän pieni. Pieksämäen asemalla odotimme monta piinaavaa aamuyön tuntia etelästä tulevaa junaa. Iisalmesta jatkoimme linja-autolla Takkotiehaaraan, josta se, Iisalmen Linjan auto, jatkoi Rutakolle, Sonkajärven keskustaan. Äiti, kaksivuotias Liisa-sisko ja minä taivalsimme viimeisen kilometrin kovalumista vanhaa viitostietä ja syvällä nietosten välissä mustahopeisena viivana lirisevän Lammaspuron yli mummulan mäelle. Äiti kantoi Liisaa ja niin paljon matkatavaroista kuin jaksoi. Minulle jäi joku kassi, joka painoi mutta onneksi liukui hyvin pakkaslumella.

Vanhan viitostien molemmin puolin nuokkui pelottavan sankkaa ryteikköä, huonosti hoidettua kuusimetsää raskaassa lumilastissa. Isä hakkautti metsät kuntoon parikymmentä vuotta myöhemmin, kun oli lunastanut kotitilansa viikonloppuviljelyksiksi. Tammikuun päivä oli aurinkoinen ja karvalakin alla tukka liimautui vasten kuumentunutta päätä. Äiti oli kiukkuinen isälle. Tämä oli tulossa omia aikojaan Kotkasta, jossa oli ensimmäistä vuottaan sahakoulussa opiskelemassa.

Isän ikkunasta Kotkassa näkyi iso kahvipannu. Se oli Pauligin kahvimainos ja oli Kotkan kattojen yläpuolella monia vuosia, kunnes kai joskus 60- tai 70-luvulla saneerattiin pois, kun Kotkaa uudistettiin nykyaikaa vastaavaan kuntoon. Näin sen kahvipannun seuraavana kesänä, kun pääsin käymään siellä äidin kanssa. Liisa-sisko jäi kiukkuisena huutamaan serkkujen luo Monninkylään. Hän olikin vasta vajaan kolmen ikäinen eikä ymmärtänyt, että äidilläkin oli tarpeensa, joita varten oli onneksi olemassa isä. Tosin en minäkään sitä ymmärtänyt, vaikka ihmettelin, kun retkisänkyni siirrettiin aina yöksi isän yksiön pieneen eteiseen. Mutta tammikuussa se oli vielä kaukana tulevaisuudessa.

Ukin arkkua oli pidetty kahden sahapukin päällä kylmässä vaateaitassa. Sieltä se kannettiin hartaasti Irma-tamman vetämän parireen heinälavalle, joka oli koristeltu kuusenhavuilla. Savolaisen tavan mukaan arkku aukaistiin pihassa ennen lähtöä kirkolle. Ukin valkoisilla poskilla oli tummia varjoja ja kuoppia, ja vahva parransänki. Nenänpää oli kääntynyt koukulle ylähuulta kohti. Suonikkaat, isoniveliset kädet ristitty rinnalle. Päällä oli tumma puku ja valkoinen kaulukseton paita, jonka ylin nappi oli auki. Ensimmäisen kerran ymmärsin, että kuolema tarkoittaa kylmettynyttä ruumista ja arkkua, jonka päälle lapioidaan jäisiä multapaakkuja niin, että kansi kopisee. Runsaan kuukauden kuluttua, helmikuussa, täytin viisi vuotta.

Paljon myöhemmin, ihmisiältä tuntuneen ajan kuluttua, sain matkustaa yksin ensimmäisen kerran. Olin kahdeksanvuotias (tuo –vuotias pääte taitaa tulla sanasta ”vuosi”, vaikka voi sen kuvitella sanasta ”vuota” myös, ihohan on samanikäinen kantajansa kanssa, mutta uusiutuu koko ajan ja pysyy pitkän aikaa joustavana, kunnes kurtistuu pelottavan ryppyiseksi vuodaksi).

Rahapulan rohkaisemana äiti uskalsi panna mukulansa junaan Jyväskylän asemalla, johon saakka tuli mukana Suolahdesta modernilla lättähatulla. Repussani oli rukiisten voileipäviipaleiden päällä silavasiivuja minulle ja meetvurstia Liisalle, ja mehupullojen lisäksi ruskea kirjekuori, jossa olivat kaikki tarvittavat liput ensin junalla Jyväskylän ja Haapamäen kautta Tampereelle ja sitten Paunun linjurilla Jämijärvelle. Liisan letit oli sidottu sinisillä ruseteilla, päällä oli leveä leninki, äidin kutoma villatakki ja jalassa kiiltonahkakengät – parasta asua ei voinut pakata pieniin kasseihin.

Tampereen asemalla odotti Mummun sisko, Suoma-täti, joka varmisti, että osuttiin oikeaan linja-autoon.

Suoma oli pelottavan hieno nainen, isoksi permanentattu tukka ja kaksitehoiset pöllösilmälasit. Hän oli ompelija niin kuin äitikin, mutta roteva ja pidempi kuin miehensä Viljo, joka oli rappari ja kova kommunisti. Isäni oli entinen suojeluskuntalainen, eikä pitänyt Viljosta ennen kuin Terttu-tädin häissä, jossa joutui juovuksissa navetan kulman takana tappeluun kankaanpääläisten kuokkavieraiden kanssa ja Viljo tuli auttamaan. Suomalla ja Viljolla oli itse rakennettu talo Lamminpäässä – sen kulmalle pääsi bussilla numero kuusi – ja hienosteleva tytär, jonka nimi oli Pirjo. Olin kovasti häneen rakastunut monta vuotta, mutta hän oli minua paljon pidempi kunnes täytin kuusitoista. Silloinkin meidän silmämme olivat vasta samalla tasalla, joten en uskaltanut hänelle koskaan rakkauttani tunnustaa, vaikka makailimme usein kesäkuumalla alastomat kyljet vastakkain Jyllinjoen rantatörmällä lammashaassa. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi.

Suoma sanoi linja-auton ovelta hyvästiksi kovalla äänellä kurtistaen muutenkin pelottavia kulmiaan:

”Hanhensulka, pirät sitten paikat, etkä anna niitä kenellekkää! Onkos sulla ne pussit valmiina? Ja näytä lippua, jos kysyvät!”

Nyökyttelin, kun en uskaltanut Suomalle oikein mitään sanoa. Hän vilkaisi lähteissään haastavasti oven vieressä Työmies-pölliä pureskellussa holkissa vetelevään hujoppiin, joka oli auton rahastaja, mutta tämä katseli ilmeettömänä Pyynikin tuuheita rinteitä mitään sanomatta. Autoon olimme nousseet Heinätorilta.

Liisa oli silloin jo lähes kuusivuotias, hän oksensi aina kaikissa autoissa, erityisesti bensankatkuisissa linjureissa. Minulla oli äidin pakkaamia ruskeita paperipusseja repussa. Rahastaja heitteli täyttyviä pusseja tienposkeen, kun pysähdyttiin. Auto oli pitkänokkainen Sisu (taisi olla mallia VH-5 tai VH-7, varma en tästä kuitenkaan ollut). Istuimme ensimmäisessä penkissä. Yksi isokokoinen täti oli matkalla Pispalasta Ikaalisiin ja seisoi siinä meidän penkin vieressä, vaikka linjurin takaosassa oli vapaita paikkoja.

”Mikäs, sun nimes on?” se kysyi imelästi jossakin Pinninkankaalla ja tökkäsi sormella olkapäähäni.
”Hanhensulka”, mutisin ja kurkin epäluuloisena kulmieni alta paksua reittä, joka kiristi ruudullista tyykihametta. Jaloissa oli paksut ruskeat sukat ja lintalleen astutut ruskeat korkokengät. Nainen haisi happamelle maidolle ja iholle.
”Hanhensulka, ota tuo siskos syliis niin mää istun siihen viereen!” se vaati.
”Tota, tota, hän oksentaa”, sanoin niin arvokkaasti kuin uskalsin ja todisteena tarjosin Liisalle uutta pussia.
”Siellä takana on kyllä tilaa istua”, puuttui rahastaja asiaan ovikuilusta, jossa nojaili rennosti oveen. Olin jo kateellisena päättänyt ruveta rahastajaksi, koska hän sai käytellä vipua, jolla linjurin iso etuovi väännettiin auki.
”Niillä on paikkaliput”, rahastaja lisäsi ja valmistautui avaamaan ovea seuraavan maitolavan vieressä pysähdysmerkkiä näyttäville.
”Kyllä tässä aikuistenkin pitäisi saada istua”, protestoi täti ja töytäisi isolla takapuolellaan kädensijalla olevaa kyynärpäätäni.
”Äiti sanoi, että me saadaan istua tässä”, sanoi Liisa kasvot valkoisina ja alkoi itkeä kiukkuisesti, ”sano sille! Minä en sun syliis istu!” se vielä lisäsi kiivaasti suhisten ja oksensi seuraavan lastin huonosti sulanutta metvurstileipää ruskeaan pussiin. Suoma oli tuonut uudet leipäpaketit tullessaan ja kierrekorkilliset koskenkorvapullolliset maitoa junassa voiksi kirnuuntuneen tilalle. Viljo juopotteli usein niin kuin kunnon kommunistimuurarin pitikin tehdä. Leipien päällä oli teemakkaraa ja meetvurstia. Äidin antamissa pulloissa oli ollut patenttikorkit. Meillä juotiin vain maitoa, piimää ja joskus limonaadeja.

Joku oksennuspusseista meni pohjasta rikki ja Ikaalisissa taytee tullut linjuri haisi vielä enemmän mummulan maitolavalle saakka. Saattoi se haista Parkanoon saakka, sinnehän se oli matkalla, mutta se asia ei meitä koskenut. Väsyneenä en hajua jaksanut enää kovin paljoa edes hävetä. Linjuri pysähtyi ennen mummulaa muillakin tutuilla paikoilla: Salavan punavalkoisella maitolaiturilla, Kiviojan harmaalla maitolaiturilla Mikon sepänpajan vieressä ja Kivisillan keltaisella maitolaiturilla.

Reijo istui vastassa mummulan punamullalla maalatulla maitolavalla, oli varmaan istunut siinä aamusta saakka. Hän oli mummulassa kunnan kasvattina. Ei hymyillyt juuri koskaan, mutta nauroi joskus kovalla kurkkuäänellä ja kirosi niin kuin aikuinen mies, vaikka oli vain vuoden minua vanhempi. Minulla ei muita veljiä ollutkaan.

Mummulan kesätaivaalla ajelehti laiskasti pulleita pumpulipilviä, kymmenet heinäsirkat sirisivät soratien molemmin puolin. Maitolavan vieressä pellavapelto oli vielä vihreä; se oli viimeinen vuosi, kun mummulassa oli kylvetty omaa pellavaa ja syksyllä kehrättäisiin viimeiset omat langat.

”…seatbacks to upright position, extinguish your cigarettes and…”

Nairobin länsipuolen savannien ja Ngong-kukkuloiden yläpuolella kellui korkealla pieniä ja litteitä kumuluspilviä. Vasemman puolen ikkunoista näki Nairobin vanhan kentän, Wilson Field’in kaksi pitkää kiitotietä, asematasolla seisoi enemmän vanhoja DC-kolmosia ja muita arvokoneita kuin millään muulla lentokentällä. Sen vieressä on Kenian vanhin eläintensuojelualue, Nairobi National Park, jonka itäkulmassa on ravintola nimeltä Carnivore, joka tarjoilee pelkästään liharuokia. Saatavilla on 12-lihalajinen illallinen, mm. impalan paahdetusta lavasta pöydässä suoraan lautaselle leikattuja herkkupaloja, villisikaa ja sen sellaista. Carnivoren ikkunasta voi hyvällä onnella nähdä kansallispuiston leijonien pyydystävän impalaa omaksi illallisekseen.

Mutta minä en ole koskaan sellaista nähnyt. Enkä tunne ketään, joka olisi nähnyt, vaikka tällaista kuulee kerrottavan.

Kirja, joka muutti elämääni

Kuva: Kai Ekholmin sivuilta Kielletyt kirjat

Motto:

”…Haavikon 1970-luvun Suomi oli tulos teollisen nousun kulta-ajan jälkeisestä äkillisestä, väkipakoin lietsotusta ja hallitsemattomasta kehityksestä, joka rajoittui teollistumiseen ja tekniikan kehittymiseen, mutta sivuutti tavallisen kansalaisen ja etenkin kehityksestä osattoman maaseutuväestön täysin. Kehityksestä tuli sortoa, sillä se rikkoi vanhan elämänmuodon tarjoten tilalle elinkelvottomia oloja. Kansakunnan linjan mustavalkoiset kuvat esittävät äänetöntä kansaa, kun taas kielen taso, etenkin kuvatekstit, ilmentävät haluttua näkemystä tapahtumista…” (Johanna Pentikäinen: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina , s. 15)

Kirjoitan tätä kateellisena (niin kuin tavallista), kateellisena siitä, että en voinut olla Mukkulassa kirjailijoiden seassa, niin kuin esimerkiksi Sanojen A. Konkka (lastu Kooste kirjailijakokouksesta kertoo tilaisuudesta enemmän) vaan olin sen viikonvaihteen sateisessa Knokkessa ja sunnuntai-illan illallisella kahden miellyttävän, mutta äärimmäisen tylsän taiwanilaisen herrasmiehen seurassa, jotka puhuivat lähes pelkästään tietokonejärjestelmistä. Hetkeksi sain keskustelua kääntymään kiinankieleen ja opin, että sana ”kirkas” kirjoitetaan kahta merkkiä käyttäen: aurinkoa ja kuuta tarkoittavia. Nopeasti keskusteli luiskahti takaisin teknologiaan, liikennevirtojen ohjailuun ja Pekingin lentokentän liikennetilastoihin: kuulemma 1100 lentoa päivässä, joka on paljon minkä tahansa mittapuun mukaan laskettuna.

Mutta nyt ajattelen siis kirjoja ja kirjailijoita ja vähän Mukkulaakin (mutta vain kateuden välähdyksenä). Ja olen sitä mieltä, että mikään kirja ei koskaan muuta kenenkään elämää.

Tämä on tietysti itsestään selvä seikka, vaikka radiossa tai Hesarissa muuta väitettäisiin. Sen sijaan kirja voi muuttaa ihmisen elämään, ja monet ovat jo muuttaneetkin, toivottavasti vielä moni muu muuttaa, ja kirjojen kautta voi saada mahdollisuuden muuttaa elämäänsä, jos niin haluaa. Tulla tietoiseksi jostakin ”muusta” jostakin ”erilaisesta”, jonka voi toteuttaa tahtonsa mukaan. Tai olla toteuttamatta.

Listaan tähän lastuun muutaman elämääni muuttaneen kirjan, en tiedä vielä tuleeko niitä kymmenen vai sata. Hesarin bloginpitäjän, Lukupiirin iki-ihanan Kirsi Pihan (Listojen viehätys) houkuttamana tätä listaa väsäilen, mutta jätän pois sellaiset ilmiselvät muuttajaklassikot kuin Sota ja rauha (joka muutti elämään sikäli, että sen parissa on ollut hyvä etsiä unta vielä sen kokonaan kertaalleen luettuaankin) ja Rikos ja rangaistus (vaikka se tulee mieleen aina, kun jotakin vakavampaa ajattelee. Aivan viime aikoina olen tosin päätynyt siihen, että R&R on valoisa ja positiivinen kirja viimeisen lukunsa vuoksi).

Olen jättänyt pois myös sellaiset lukijana omaksi koetut itsestäänselvyydet kuin Sinuhe, Sadan vuoden yksinäisyys, Täällä Pohjantähden alla, Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä, ja Kalevalankin, ja tietysti paljon muita myös, joita en edes muista pois jättäneeni, vaikka ovatkin muuttaneet elämään. Pirkko Saision Punainen erokirja melkein ylti listalleni, mutta on aivan liian tuore kirjallinen tapaus, että voisi sanoa sen muuttaneen elämääni. Kirjan tuoreus, kilahtelevan kristallinen kieli ja jotenkin – ehkä pinnallinen – totuuden ja vilpittömyyden tuntu (jos mikään fiktio voi yleensä olla vilpitöntä) ovat tuoreina mielessä. Samoin ylti listan hännän alle myös Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, mutta eipä ihan livahtanut hännän alta listalle saakka.

Ja alla on sitten itse lista, johon lopulta ajautui 15 kirjaa. Se on jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä, vaikka täytyy sanoa, että järjestyksen laatiminen oli lähes yhtä tuskallista kuin itse listan saaminen kokoon. (Viittaan tässä samalla suomalaisten mielielokuvien listaani lastussa Suomalaisten elokuvasuosikit ja vähän omanikin muutamia päivä sitten ja kahteen aikaisempaan lastuuni: Lastenkirja muokkaa ja Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat, ja ehkä voisi mainita myös lastun Rakastan, rakastat, jne… myös)

Boccaccio: Decamerone.
Mika Waltari: Mikael Karvajalka (Mikael Hakim)
Ernst Hemingway: Ja aurinko nousee tai ehkä myöhemmin luettu Nuoruuteni Pariisi (Moveable Feast, pidän englanninkielisestä versiosta enemmän), vaikea sanoa
Albert Camus: Sivullinen
Voltaire: Candide
Virginia Woolf: Orlando
Cervantes: Don Quijote
Joseph Heller: Catch 22 (en ole lukenut suomalaista versiota Me sotasankarit)
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä
Hermann Hesse: Lasihelmipeli
Marcel Aymé: Vihreä tamma
Jack London: Erämaa kutsuu
Erica Jong: Lennä, uneksi
William Golding: Kärpästen herra

Itselleni tuo lista on tietysti täysin itsestään selvyys, kun sen juuri suurella vaivalla ja hämmästyneenä sain aikaiseksi hylkäämällä monia ja yrittämällä kaivella muistin kätköistä joitakin lähes unohtuneita ”unohtumattomia” teoksia. Kun sitä tässä vielä ihailen, en voi olla sanomatta, että se on oikein hyvä lista – jopa joitakin naiskirjailijoita eksyi joukkoon, vaikka en sitä tietoisesti tohtinut tekeväni.

Decameronea luin erityisesti ”tietyssä iässä”. Nimenomaan siinä iässä, jossa kirja oli vielä tavallaan kiellettyjen listalla, vaikka ei minulta erityisesti kai monia kirjoja olla koskaan kiellettykään, korkeintaan ylenkatsottu jotakin teosta siinä toiveessa, että sillä olisi jotakin vaikutusta lukuhaluihini. Vaikutus oli tietysti useimmiten juuri toivotun vastakohta. Joskus ylenkatsottu kirja aiheutti pettymyksen (esimerkkinä Myklen Laulu punaisesta rubiinista), toisinaan ikuisen jäljen. (Toisaalta kai kaikki kirjat jonkinlaisen jäljen johonkin jättävät.)

Decamerone siis ajoittui sukupuolisen heräämisen vuosiin. Sehän on tarinakokoelma, novelleja, tietysti ”boccaciolaisia” juoninovelleja (nuoressa mielessä juonena oli tietysti vain se yksi asia, jota ehkä siihen aikaan tosiaan ajatteli joka seitsemäs sekunti, vanhemmiten ajattelutiheys on kai hidastunut sekunnilla tai parilla) vastakohtana samoihin aikoihin lahjaksi saamilleni ”tshehovilaisille”, ”ratkaisemattomille” tai ”avoimiksi jääville” novelleille, jotka olivat Juhani Konkan suomentamassa valikoimassa ja vasta myöhemmin lukemiini "kafkalaisiin", pinnallisesti mielettömiin novelleihin.

Konkan kääntämä Tshehov-kokoelma on hävinnyt aikojen kuluessa, vaikka omassa kirjastossa on kyllä muita Tshehoveja, kuten Nainen ja sylikoira (ja muita novelleja, Otava), jonka kääntäjänä on Ulla-Liisa Heino joskus 70-luvun alussa. Mielenkiintoista on se, että – ilmeisen syvästä ja pysyvästä vaikutuksestaan huolimatta - viihdyttävää Boccaciota ei tule mieleen enää nykyisin lukea, vaikka Tsehov ja Kafka pysyvät tiiviisti aktiivisessa käytössä.

Miksi Decamerone on sitten tällä listalla? Pääsyy on ehkä se, että Decameronen tarinat vaikuttivat pysyvästi rakkauselämään ja suhtautumiseeni naiseen.

Listan loppupäässä oleva Marcel Aymén Vihreä tamma on jokaiselle punaveriselle pikkumiehelle ja miksei –naisellekin, ellei ole jo parantumattomasti eksynyt romanttisten hömppäkirjojen kurjimukseen (uusi kirjallinen, hömppäkirjoja juhliva blogi, hymyänostattavan tunnustuksellinen Hömpän helmet, on syytä tässä yhteydessä mainostaa) pakollinen lukukokemus (tai niin ainakin itse olisin valmis vannomaan), mutta Aymé on kirjoittanut koko joukon novelleja myös, ja jopa lastenkertomuksia.

Yritin joskus lukea hänen kokoelmaansa Le Passe-Mureille (suomeksi se voisi olla Seinänläpikävelijä, vaikka sitä ei kai ole suomeksi edes käännetty), mutta en jaksanut kahlata sitä kokonaan läpi, kun silloin vielä tarvitsin ahkeraan hiirenkorville kääntynyttä ranskankielen sanakirjaani). Mutta sieltä on mielessä novelli nimeltä La Carte suomeksi esimerkiksi Kuponki), joka olisi ihan oivallinen luettavaksi kenelle tahansa (ja sitä paitsi olen kateellinen siitä, että hän, enkä minä, on sen kirjoittanut). Tämä la carte-kuponki on ajatuskokeilu siitä, miltä maailma näyttäisi, jos jokaisen elämä olisi pysyvästi säännöstelty, kortilla, ja jokainen saisi elää vain tietyn määrän päiviä kuukaudessa. Kun oma kuukauden elämisosuus on käytetty, henkilö lakkaa olemasta ja alkaa taas olemisensa seuraavan kuun alussa.

Kansalaiset on Aymén novellissa luokiteltu hyödyllisyytensä mukaan, ja hyödyttömät ihmiset (kuten kirjailijat) saavat olla olemassa vain 15 päivää kunakin kuukautena. Ottaen huomioon kuinka huonosti keskivertokirjailija tienaa, tämä voisi olla ihan käytännöllinen ratkaisu, ja ihmettelenkin, että kulttuuriministeriö ei ole tullut ajatelleeksi tällaista hyvinkin erinomaista ehdotusta kirjallisten määrärahojen niukkuuden paikkaamiseksi. Heräävät ajatukset Hölmöläisistä ja lyhyen peiton jatkamisesta voi helposti häivyttää ajattelemalla kuinka onnellista elämä olisi, kun lukemattomia kirjoja olisi puolet vähemmän.

Tällaisen kirjalistankin tekemiseen menisi puolet vähemmän aikaa.

Mika Waltarin Mikael-trilogiasta valmistui vain kaksi ensimmäistä osaa; kolmannen oli kai tarkoitus vaelluttaa Mikael yksijumala-uskontojen syntysijoille saakka, Kaksoisvirtojen maahan ja ehkä jopa Jerusalemiin ja Egyptiin saakka, mutta niin vain jäi kirjoittamatta ”Mestarikirjailijalta”, vaikka Mikael Hakimin lopussa selvästi viitataan kolmannen osan mahdollisuuteen, ja vahinko on tietysti meidän, jälkipolvien kirjallisten ihailijajoukkojen. Joka tapauksessa kirjan olo listalla on perusteltua, koska yksi syy rauhattomaan ja alati matkustelevaan elämäänni on kai juuri tässä Mikaelissa, joka ehkä jollakin tavalla muistuttaa myös itseäni (jos tämän voi tässä narsistisen hybriksensä kourissa salaiseksi toiveajatuksekseen paljastaa).

Hemingwayn esikoiskirja, Ja aurinko nousee, on omasta mielestäni, vaikka ei ehkä universaalisti näin tunnustettaisikaan, kirjailijan ”paras” kirja. Tosin hyvänä kilpailijana on Nuoruuteni Pariisi (ja siitä herää kysymys: miksi F. Scott Fitzgerald ei ole listalla? johon en osaa kylläkään vastata), enkä osaa ratkaista, kumpi Hemingwayn kirjoista on mieluisampi. Joka tapauksessa Pariisi on tullut kovin tutuksi, ja Shakespeare ja Co –kirjakauppa myös, vaikka ei enää sijaitsekaan samalla paikalla kuin Hemingwayn aikaan.

Camus’n Sivullinen on vähän vaikeampi kirja. Luin sen ensin suomennettuna ja sittemmin (hyvin suurella vaikeudella) ranskaksi (L'étranger).

Sota on kai vaikuttanut ratkaisevasti jokaiseen sodanjälkeiseen sukupolveen, vielä nykyiseenkin vanhempiensa kautta. Itse olen ensimmäistä lähes sodanjälkeistä sukupolvea, jolla on sotaperintönä ensinnäkin koko aikuisikänsä sodassa elävä isä (oli sodassa 19 –vuotiaasta lähtien 24 -vuotiaaksi ja käy sitä läpi vieläkin, 87 -vuotiaana) ja tasapainoisempi äiti, joka oli entinen rintamalotta, ja heidän perintönään vakaa maalaismaailmankatsomus, jossa kaikilla ja kaikella on yksisilmäisen tarkasti määritetty sijansa.

Sen lisäksi elin ajassa, jossa – yht’äkkiä ja lähes varottamatta – kaikki vanhat arvot läjättiin mielettöminä romukoppaan, jopa neukut olivat ystäviä ja hyväntekijöitä eivätkä suinkaan ikiaikaisia perivihollisia. Vanhan tilalle tyrkytetty vaihtoehto oli omassa mielessä yhtä mieletön kuin esivanhempien maailma, vaikka näitä edustavien vanhempiensa kanssa ei enää ollut oikein mitään järkevää keskustelupohjaa, ei ollut mitään sanottavaa toisillemme, paitsi tietysti kasvattajien moittiminen ja kasvatettavan urahteleva mökötys. Lisäksi elin alemman keskiluokan köyhähköä elämää, joka olisi kai kuitenkin lähes kaikille aikaisemmille sukupolville ollut elämää suhteellisessa yltäkylläisyydessä.

Siihen ympäristöön hyppäsi sitten romaanihenkilö, Mersault, joka järjettömästi ja ilman ”pätevää” syytä murhaa jonkun arabin rannalla ja joutuu rikoksesta tuomiolle.

Itsellä ei onneksi ollut arabeja murhattaviksi. Vaikka samantekevyys, arvonihilismi, olikin kovin houkutteleva ja mieltäkiihtova vaihtoehto teini-ikäiselle mielelle, sille ei kuitenkaan halunnut antaa periksi – ainakaan ilman suuria omantunnon vaivoja. Kirjan avulla pystyi kuitenkin murhaamaan jumalansa, jonka nimi oli jo silloin mielessä muuttunut alkamaan pienellä alkukirjaimella, ja lukemaan raamattunsa ilman mustavalkoisia silmälaseja. Siksi kai Sivullinen on niin raivostuttavan voimakkaasti elämään muuttanut kirja.

Camus’n hengessä ja mielenkiinnon kauhulla olen myös seurannut isäni elämän luisumista kuoleman odottamisen vankilassa itsetietoisen mustavalkoisesta voimasta vapaudenaikansa alun, lapsuudenkodin, huonekaluja ja pikkutapahtumia muistelevaan pelon haikeuteen.

Näyttää siltä, että tämä lastu on kasvamassa liian pitkäksi, joten lienee parasta lopettaa kesken ja ehkä palata tähän listaan uudestaan tuonnempana tai ehkä kommenteissa. Sanoo hän, toivorikkaana:)

Malilaista musiikkia ja vähän banjonsoittajien irvailua

Kuva: Festival sur la Niger, malilainen muusikko Bassekou Kouyate ja ngoni-soitin

Banjon soittajista sanotaan, että heidän taitonsa ei ole musikaallista lahjakkuutta vaan hermovika. Asia saattaa olla näin. Mutta banjon arvellaan kehittyneen afrikkalaisten orjien mukanaan tuomista soittimista, tai ainakin soittimien rakennus- ja soittotaidosta.

Länsiafrikkalainen kora on ehkä näistä mustan Afrikan soittimista tunnetuin, sen arvellaan olevan kotoisin 1700-luvulta. Sitä soitetaan yleisesti monissa Länsi-Afrikan maissa. Vähemmän tunnettu soitin tulee Malista ja on nimeltään ngoni, joka muistuttaa pientä melaa, johon on viritelty 3-5 kieltä ja jota soitetaan ilman plektraa. Ngoni on ikivanha, sitä on soiteltu Saharan laitamilla ainakin 800 vuotta.

Kuuluisin malilainen ngoni-musiikin esittäjä oli hiljan muusikoiden taivaaseen vilahtanut Ali Farka Toure. Hänen oppilaansa on malilainen Bassekou Kouyate, jonka esi-isät ovat esittäneet musiikkia ehkä 1100-luvulta saakka. Tällaisia musikaalista traditiota muistissaan kantaneita malilaisperheitä kutsutaan nimellä griot. Kouyate esiintyi mm. autiomaan musiikkijuhlilla, Festival au désert, jotka pidettiin mm. tämän vuoden tammikuussa parin tunnin kameli-matkan päässä Timbuktusta Saharan hiekkadyynien keskellä.

Bassekou Kouyaten oma WEB-saitti on täällä, ja siellä voi kuunnella erillisiä trackejä. Kouyaten vaimo on laulaja nimeltään Amy Sacko ja hänen viehättävää malilaisolemustaan voi ihailla täällä, Festival sur le Niger-musiikkijuhlien saitilla (eli suomeksi Juhlat Niger-joen rannalla). Juhlat pidetään Segoussa, Malissa helmikuussa (meidän timbuktulaiset virtuaaliystävämme Mr. Bones tai muu entourage, jotka ilmiselvästi nauttivat matkanteosta kohti Timbuktua paljon enemmän kuin mahdollisesta perillepääsystä, ovat saattaneet käydäkin näilläkin juhlilla). Malin musiikkiskeneen voi laajemmin tutustua myös täällä.

Kouyaten saitilta löytynyt Jonkoloni-kappale kuulostaa aikalailla samanlaiselta kuin Cotonoussa, Dahomeyssä Biafran sodan aikana vapaana ollessa yöt ja päivät kuuntelemani musiikki, jota kutsuin paremman nimen puutteessa nimeltä ”namu-namu-jenkka”. Levy oli 78 kertaa pyörähtelevä iso kiekko, jossa ei ollut enää tietoakaan esiintyjistä tai musiikin nimistä. Sain sen Cotonoun kauppatorilta ostamani vanhan levysoittimen mukana.

Soittimessa oli toistotoiminto ja levyllä vain yksi kappale, toinen puoli oli naarmuuntunut pilalle. Pidin kappaletta soimassa aina, kun olin "kotona Cotonoussa" (kotihan on aina siellä, missä milloinkin pitää puhtaita kalsareitaan), ja musiikki tulee joskus vieläkin kummittelemaan uniini - soihan se pahus korvissani kuukausikaupalla. Siitä tuli niin pyhää musiikkia nuorelle Hanhensulalle, että levy laitettiin läksiäisjuhlien kunniaksi säpäleiksi Excelsior-yökerhon baaritiskin kulmaan useiden afrikkalaista valkoista rommia, nimeltä Clementine, sisältäneiden jäähyväiscocktailien jälkeen kyynelten valuessa virtanaan pitkin entistä kuoppaisemmiksi painuneita poskia. (Pahus olisi sittenkin pitänyt ottaa se levy mukaan.) Levysoitittimen lahjoitin viimeiselle ”houseboylle” nimeltä Thomas, joka oli oikein mukava mies ja piti talon erinomaisen siistinä ja sukat silitettyinä, vaikka valmistikin kamalan makuista ruokaa.

Myös ainavalpas Australian yleisradio (Australian Broadcasting Corporation, ABC) tarjoaa internetin välityksellä tilaisuuden nauttia mm. afrikkalaisesta musiikista. ABC:n 55-minuuttista ohjelmaa, Weekend Planet, voi kuunnella joko windowsin mediaplayerillä tai realplayerillä täällä. Siellä soitellaan musiikkia Kouyaten ensimmäiseltä albumilta nimeltä Segu Blue ja muuta banjosukuista musaa myös Japanista. Segu blue-albumilla esiintyy myös, Amy Sacko.

Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat

Kirjan käsittäminen kai lähtee siitä, että lukija lukee, kiinnittää tekstiin omia uskomuksiaan, tulkitsee niitä ja vetää johtopäätökset. Eli kirjan tulkinta syntyy raa'asta, jäsentämättömästä tekstistä ja lukijan jäsentämättömistä uskomuksista. Siksi on vaikea antaa mistään kirjasta lopullista tulkintaa. Kirja on tulkinnaltaan avoin. Ja sen genrekin jää jotenkin avoimeksi.

Avoimuutta rajoittaa jonkin verran kirjoittajan intentio. Lastenkirjan teksti on usein kirjoitettu niin yksinkertaiseksi, että siinä ei ole kovin suurta mahdollisuutta laajemmille tulkinnoille. Mutta nämä tilanteet ovat harvinaisia. Taitavan nuorten tai lastenkirjailijan, sanotaan esimerkiksi vaikka Tuula Kallioniemi, teksti antaa aikuisellekin mahdollisuuden tulkita sitä oman oletettavasti lasta monimutkaisemman maailman kontekstissa. Näin syntyvä kirja on tietysti aivan erilainen kuin lukijan oman mukulan tulkinta. Ja molemmat ovat ”oikeita”. Esimerkkikirjoiksi tästä voisi mainita sellaiset kirjat kuin Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamieli ja Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut.

Viimeisimmässä Parnassossa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran mainos, jolla yritetään päästä poikakirjojen lukijoiden ajatusten jäljille (mainos SKS:n omalla saitilla). Se herätti uteliaisuuden omista poikakirjamuistoista, jota tuli lopulta kokoon kokonaisen lastun verran Olen kirjoittanut tähän liittyvän lastun otsikolla Lastenkirja muokkaa päivämäärällä elokuun 2. 2005, se alkaa näin:

”[Lastenkirja muokkaa] Lukijansa ajatusmaailmaa peruuttamattomasti ja vaikuttaa vielä vuosikymmenien perästä. Aikuinen lukija suodattaa lukemaansa omaa elämänkokemustaan, kontekstiaan, vasten. Näin hänellä on sielu kuin kondomin sisällä, tämä estää pahimpien virusten tarttumisen, vaikka ei olisikaan täydellinen suoja. Ja niin kuin kondomikin, sielun suoja repeilee silloin tällöin ja luettu teksti sivaltaa sielua syvältä ja synnyttää uusia ajatuksia. Tällaisia sivaltajia ovat Sadan vuoden yksinäisyys, Saatana saapuu Moskovaan, Sinuhe ja Decamerone, ja tietysti monet muut, kuten Garabombo, näkymätön mies.

Lapsilla toimivaa suodatinta ei vielä ole, siksi lastenkirjailija on vaikutusvaltaisempi kuin mikään muu kirjailija, vaikka onkin usein vähiten arvostettu…” jne, jne.

Mutta se lastu kosketteli koko lapsuusaikaista kirjallisuutta. SKS:n mainosmeemi kuitenkin houkuttelee kirjoittamaan pelkistä poikakirjoista.

Ensimmäiseksi on tietysti kysyttävä: mikä on poikakirja?

Ja siihenkin, kovin yksinkertaiselta kuulostavaan kysymykseen, on kovin vaikea vastata. Voisi sanoa aluksi, että sehän riippuu kunkin lukijan omasta tulkinnasta, kontekstistä.

Heti herääkin joukko uusia kysymyksiä, kuten: Ovatko Tarzan-kirjat poikakirjoja? Entä Kolme muskettisoturia? Monte-Criston kreivi? Karl May’n seikkailukirjat? Herman Melvillen superkalastuskirja Moby Dick valkoinen valas? Miten olisi Jack Londonin kirjojen Erämaa kutsuu ja Aavoilla ulapoilla laita? Entä Turgenevin Metsämiehen muistelmat? Tai Walter Scott’in Ivanhoe tai Perthin kaupungin kaunotar? Kiplingin Viidakkokirja luokitellaan lastenkirjaksi, onko se kuitenkin poikakirja vai kenties tyttökirja, entä vakoilutarina Kim? Entäpä Edward Bulwer-Lytton ’in Pompeijin viimeiset päivät? Miksikä voisi kutsua Anni Swanin lälläri-Ollin oppivuosia, poika- vai tyttökirjaksi, tai Tottisalmen perillistä? Miksi voisi luokitella Zakarias Topeliuksen Linnaisten kartanon vihreän kamarin, vieläkin nousee aina tuuhealta tuntuva tukka pystyyn, kun sitä ajattelee, poikakirjanako? Entäpä Seitsemän veljestä?

Omalta osaltani ne tulivat luetuiksi jo ennen kuin täytin kolmetoista vuotta, eli senaikaisen kirjoja ahmineen Hanhensulan mielestä kaikki lienevät olleen poikakirjoja. Joku muu tulkinta niistä on varmasti aivan yhtä oikea. Mutta niin olivat Anni Polvankin tekstit, ja Louisa M. Alcottin ja jopa kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn. Joten paljoa ei Hanhensulka-parka kirjallisuudesta silloinkaan ymmärtänyt.

Kirjat olivat ovi tuntemattomiin maailmoihin, eskapismia, vaikka elämä itsessään oli vielä siinä iässä puhdasta eskapismia: jokainen päivä oli seikkailu sinänsä, eikä olisi vaatinut muiden luomia maailmoja tuekseen. Pitkästymistä? Tietysti sitäkin oli, mutta se oli käyttöaineena uuden keksimiselle, tai kirjojen aukaisulle.

Ja uusiin kirjoihin astui aina mielellään: suurilla odotuksilla, eivätkä odotukset yleensä johtaneet pettymyksiin. Kirjan kesken jättämiseen vaadittiin silloin todella pätevää syytä, jota ei useinkaan löytynyt, ja lähes kaikki kai luettiin loppuun saakka.

Myöhemmin, kun tuli laiskemmaksi, ja tuli kai myös viisaammaksi, silloin ryhtyi valitsemaan, valikoimaan ja ylenkatsomaan; ja jättämään kesken, joskus jopa ilman sen kummempaa syytä: pelkästä keskenjättämisen ilosta. Semmoiseksi sitä muuttui luettuaan ensin Jaakko-sedän kirjastosta Sonkajärven Mäkikylässä Gogolin Kuolleet sielut, sitten Suolahdessa äidiltä lainaksi napatun W. Somerset Maugham ’in Kuu ja kupariraha ja isän hyllystä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen: ja niin poispäin. Jatkaen innokasta kirjasukellusta pariisilaisesta Shakespeare & Co:sta ostettuun David Lodge ’n The Art of Fiction ’iin saakka, jota luen juuri tällä hetkellä. Kohta alan lukea samasta kaupasta ostettua Italo Calvinon kirjaa If on a winter's night a traveler. Tapani mukaan samanaikaisesti on luvun alla muitakin kirjoja, kuten kokoelma Kafkan novelleja, joita en vieläkään ole saanut loppuun saakka jauhetuksi.

Joka tapauksessa, tämän lastun tarpeita varten määritän poikakirjan (lievän seksistisesti) sellaiseksi romaaniksi, jonka päähenkilönä seikkailee mies tai poika. Lisäksi painotan sanaa ”seikkailee”. Kirjalla voi olla tai olla olematta syvempääkin merkityssisältöä – niin kuin hyvällä kirjalla aina on – mutta se ei tietysti tässä genressä ole pääosassa. Toisaalta ”puhdasta seikkailukirjaa” ei ehkä olekaan, kaikki kirjailijat halunnevat välittää myös jotakin sanomaa, tarinan kiinnostavuus ja sanoman sisältö yhdessä määräävät sen kiinnostaako kirja vai ei.

Mitkä poikakirjat muistuvat parhaiten mieleen?

Hollantilaisen Johan Fabriciuksen – kirjailijan, lehtimiehen ja seikkailijan – tarina haveriin päättyvästä merimatkasta kirjassa Kapteeni Bontekoen laivapojat (tekijän esikoisromaani, julkaistu Hollannissa 1923 nimellä De scheepsjongens van Bontekoe, suomentanut Risto Leistelä 1945) on jäänyt jostakin syystä erityisesti mieleeni.

Kirja kertoo hollantilaisen Yhdistyneen Itä-Intian yhtiön (Vereenigde Oostindische Compagnie) kapteenista nimeltä Willem Ysbrandtszoon Bontekoe (June 2, 1587-1657, kuva vasemmalla), joka purjehti miehistöineen vuonna 1618 Hoornin kaupungista Hyväntoivon niemen kautta kohti Bataviaa (nyt Jakarta) Hollannin Itä-Intiassa, nykyisen Indonesian Javan saarella. Laiva oli silloisten sotafregattien kokoinen, tykein aseistettu ”itä-intian kauppalaiva” nimeltään Nieuw Hoorn. Tarina seuraa neljän laivapojan kohtaloita laivalla ja Sumatran saarella laivan tuhouduttua. Miehistö ahtautui pelastusveneisiin, mutta pojat joutuivat muusta miehistöstä eroon ja pääsivät monenmoisten viidakkoseikkailujen jälkeen lopulta perille Bataviaan. (Kirjan perusteella tehdään Hollannissa parhaillaan elokuvaa, joka julkaistaneen marraskuussa 2007, ohjaaja on hollantilainen Steven de Jong.)

Mainitsen tämän ensimmäiseksi siksi, että se lienee eniten elämääni vaikuttanut poikakirja, en tietysti voi olla tästä mitenkään varma.

Kuva: Huckleberry Finn (myös muut Huck-kuvat samalta saitilta)

Joka tapauksessa minulle tuli armoton hinku päästä ulkomaille, eksoottisiin maihin, mihin en valitettavasti päässyt ennen kuin paljon myöhemmin: tässä jätettäköön Ruotsin ja Norjan matkat sivuun, maathan eivät mitenkään vastaan kaukokaipuiden kohdetta, vaikka kieltämättä Norjan vuonoissa on ”eksoottisuutta”, kauneutta ja erilaisuutta, jota ei voi tietenkään olla ihailematta. Tietysti aikaisemmin luetut sadut, sellaiset kuin 1001 yön tarinat, olivat virittäneet samalle eksoottisuuden odotukselle, mutta matkakuume taisi laueta juuri kapteeni Bontekoesta.

Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (suom. Yrjö Kivimies) oli minulle paljon mieluisampi kuin Tom Sawyer, jonka tekstiltään kovin keveistä seikkailuista en sen kummemmin koskaan piitannut.

Huckleberry Finn on mielestäni kaikkien aikojen paras nuortenkirja tai ehkäpä paras romaani (tarkoitan tässä nimenomaan alkutekstiä ja myös Kivimiehen suomennosta, mielestäni Jarkko Laine teki tekstille hallaa käyttämällä murteita omassa suomennoksessaan, tällainen kääntäminen ei juuri koskaan tee alkukieliselle tekstille oikeutta, ehkä Saarikosken Sieppari ruispellossa –käännös on tässä poikkeuksena).

Tietysti en ole lukenut kuin pienen raapaisun nuortenkirjoista, joten parempia saattaa olla pilvin pimein. Twainin Kirjassa viehätti ajankuvaus, orja-Jimin kohtalo ja erityisesti lauttamatka alas Mississippiä, jonka innoittamana yritin rakennella omia lauttoja Suolahden Riihivuoren sahan tarjoamista vaatimattomista rakennustarpeista, tukeista, jotka olivat ”vahingossa” päässeet puomiensa sisältä karkuun joko tuulen tai pienien tukkivarkaiden ansiosta. Keitele-järvi ei kuitenkaan virtaa majesteetillisesti keskisuomalaisten maisemien halki ja lauttailijan urani katkesi lähinnä kahteen seikkaan: lauttojen koossapysymisen ongelmaan ja sauvomiseen, joka ei onnistu kuin hyvin matalassa vedessä.

Lauttamatkaan liittynyt muun maailman sulkeutuminen ulkopuolelle on rinnastettavissa omiin tuntoihini tuntitolkulla kestävillä lentomatkoilla, joista pidän kovasti mm. juuri siksi, että muu maailma ei ole niiden aikana edes kunnolla olemassa. Johtuvatko omat tuntemukseni Twainin teksteistä vai pidinkö niistä, koska sieluni oli jo alun pitäen sopivasti rakennettu? Enpä osaa asiaa analysoida.

Voittajan latu (vie olympialaisiin) –kirjan (1945) on kirjoittanut kansankynttilä Oskari Uutela. Päähenkilö on maalaispoika, Riku Hakala, köyhä tietysti niin kuin ajan sankarikuvaan kuului, valmistumassa kilpahiihtouraansa ja erityisesti Garmisch-Partenkirchenissä pidettäviin talviolympialaisiin vuonna 1936 (jotka sivumennen sanoen menivät suomalaisilta kokolailla kehnosti).

Mallina kirjailijalla lienee ollut sen aikainen suurhiihtäjä Kalle Jalkanen, joka viestihiihdon ankkurina sylkäisi tekohampaansa lumelle, palasi hakemaan ne, otti johdossa olleen norjalaisen hiihtäjän kiinni, meni ohi ja toi Suomelle kultaa (eli Lasse Viren ei ollut ensimmäinen katastrofista voittoon päätynyt suururheilija Suomessa). Kalle Jalkanen kaatui jatkosodassa vuonna 1941 astuttuaan miinaan jossakin päin Kannasta. Tosin kirja ei mainitse mitään tekohampaista tai kaatumisista.

Sen sijaan kirjan köyhistä oloista lähtenyt sankari voittaa kultaa sekä 50 km hiihdossa että viestissä. Ja pääsee lopulta naimisiin ison talon ainoan tyttären kanssa, jonka äidillekin hän lopulta kelpaa, onhan hänellä nyt pari kultamitalia kaulassaan. Aikaisemmin äiti oli tyttärelleen ennustanut mustanpuhuvasti, että: ”kun köyhyys astuu ovesta sisään, niin rakkaus karkaa ikkunasta ulos”. Lopussa taustalla kuului kai viulujen soittoa. Jostakin syystä alle kymmenvuotias lukijapoika oli kovin otettu kirjan tarinasta niin, että on vieläkin säilyttänyt sen mielessään.

Luin myös muita urheiluaiheisia kirjoja, mm. helsinkiläiskirjaa nimeltä Meidän koulu jyllää. Ja lappilaisista, Ounasvaaralta kai, laskettelijanuorukaisista kertovaa kirjaa, jonka nimi on unohtunut eikä löydy edes internetiltä. Kirjassa kilpailtiin sekä alppihiihdossa että mäenlaskussa, jossa nämä Pohjoisen pojat kävivät näyttämässä Etelän hemmotelluille urheilijoille mistä kana… niin no, olkoon. Joka tapauksessa pojat samoilivat lumisateissa pitkin kairoja ja säilyttivät henkensä suomalaisella sisulla ja neuvokkuudella. Kirja muistui hyvin mieliin vuosia myöhemmin, kun tamperelaisena lehtineekeri-opiskelijan-planttuna opiskelutoverini Oilinkin Lassen, joka taitaa vieläkin rymytä toimittajana demarilehtien palstoilla, kanssa pelastimme jonkun apua huutelevan oululaisen rippikoulutytön jäätymästä kuoliaaksi Utajärveläiselle paloaukiolle Rokuan lähellä yhtenä täysikuisena ja paukkuvana pakkasyönä, kun meillä molemmilla vielä pelasivat sekä keuhkot, hartiat että jalatkin kuin aidoilla metsien miehillä. Mutta, niin kuin tunnettu klisee kuuluu, se on jo toinen juttu (taitaa sekin olla Twainia).

Sen sijaan kerron vaikka Jalmari Saulin kirjasta Ketunlukon oravapojat (1923). Se kertoo Ketunlukon kahdesta oravapojasta, jotka metsästelevät oravia ja kai muutakin erilaisilla välineillä, vaikka kunnioittavatkin luontoa syvästi, ja liikkuvat ja seikkailevat muutenkin pitkin metsiä, polttelevat nuotioita, yöpyvät milloin missäkin, ja muutenkin viettävät metsissä vapaata ja huoletonta elämää; vähän niin kuin Kiven veljekset Impivaaran aikaan.

Kirjan seurauksena syntyi mielessä palava halu tehdä samaa. Tosin en koskaan raaskinut tappaa metsän eläimiä, sen kummemmin ansalangoilla kuin pyssyilläkään, vaikka joskus yritin omatekoisella kuusenoksajousipyssyllä ampua pikkulintuja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Oravapojat houkuttelivat liittymään partiopoikiin, joiden jäsenenä olin varttuneeseen 16 vuoden ikään saakka, jolloin tulin erotetuksi tupakanpolton vuoksi, mikä tässä katkeruudella ja syyttävästi tunnustettakoon.

Isäni oli metsäteknikko ja sahanhoitaja silloiselta ammatiltaan, siksi kotona oli paljon luontoa käsittelevää kirjallisuutta, samoin sedillä Sonkajärvellä. Joten jo samoihin aikoihin, nyrkillä tapettavan kokoisena, mutta sujuvasti lukutaitoisena, luin myös mm. Samuli Paulaharjun ihmeellisiä ja mieltä kiihottavia kirjoja, mainittakoon tässä vai yksi, novellikokoelma nimeltä Tunturien yöpuolta. Ja ihan ansionsa mukaan, vaikka ei olekaan poikakirja, tai oikeastaan, koska onkin juuri poikakirja. Lukijapoikajoukko vain kattaa kaikki ikäluokat; riittää, kunhan omaavat jonkinlaiset kivekset, ovat lukutaitoisia ja osaavat nauttia hienosti kerrotuista ”jännitystarinoista”.

Mainittakoon tässä myös kaikki kaksitoista silloin jo käännettyä Tarzan-kirjaa, joista mieleen ovat parhaiten jääneet Tarzan apinain kuningas ja heräävän uteliaisuuden kiihokkeeksi seksuaalisuutta täynnä oleva Tarzan ja Oparin aarre.

Kaikki tarzanit tuli luettua moneen kertaan. Niin kuin myös Zane Grey 'n kirjoittamat lännenkirjat (Riksin-sarja). Jostakin syystä en ole koskaan lukenut Louis Lamourin lännenkirjoja (ainakaan tietoisesti), mutta Greytä sitäkin enemmän. En oikein edes muista kuinka monta hänen kirjaansa setien ja kodin kirjastoon oli eksynyt, mutta kaikki tuli luettua, mieleen näyttävät jääneet ainakin Lännen tähtien alla, Ukkosvuori, Purppurarinteiden ratsastajat ja Salaperäinen ratsastaja.

Greyn kirjojen vuoksi Lammaspuron laiska, pienikokoinen, luokkiselkäinen sotasaalishevonen, jonka yleisin nimitys oli Ruuna (useimmin käytettyjä nimiä ei voi tähän oikein painaa), sai kasan räsymattoja selkäänsä, kuolaimet suuhunsa ja pitkistä suitsista tehtiin näppärät tilapäisjalustimet. Sitten Ruunaa yritettiin saada juoksuvauhtiin, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Joskus hevonen suutahti niin, että otti pari kiukkuista juoksuaskelta, ja murjotti sitten lopun päivää suostumatta liikkumaan mihinkään, jos selässä metelöi ratsastusseikkailija nahkasaappaissa ja mustassa miesten liivissä ynnä leveälierinen olkihattu päässä.

Greyn kirjojen tärkein tehtävä oli ehkä se, että löysin Jack Londonin kirjat (samasta Riksi-sarjasta). Näistä voisi mainita vaikkapa kirjat Lumikenttien tytär ja Erämaan laki, mutta niitä oli setien kirjastossa niin monta, että ei niitä kaikkia millään edes muista. Vielä pitää tähän ryhmään mainita James Oliver Curwood ja hänen kirjoistaan Henkipaton uskollisuus, Kazan, susikoira ja Lumikenttien laki.

Ajattelin aina sellaisia klassikoita kuin A. Dumas (vanhemman) Monte-Christon kreivi ja Kolme muskettisoturia (nuorempi A. Dumas on paremmin tunnettu sellaisista kirjoista kuin Kamelianainen, joka ei ole poikakirja), Walter Scott’in Ivanhoe, R.L. Stevenson’in Aarresaari ja Daniel Defoe’n Robinson Crusoe poikakirjoina, koska en koskaan nähnyt kenenkään muun niitä lukevan, vaikka kotikirjastossa olivatkin.

Suurimpaan osaan tässä mainitsemistani ”poikakirjoista” pätee se, että ne käyvät hyvin eskapistisiksi seikkailukirjoiksi kaikenikäisille. Vanhempina niistä voi yrittää löytää syvempiäkin merkitystasoja (jopa Tarzan-kirjoista), jos ei löydä ajalleen mitään tähdellisempää tekemistä.

Poikakirjojen lukijaksi siirrytään yleensä saduista. Kodin ja vanhempien suojapeite on useimmiten siihen saakka pitäneet kasvavan mielen tiedottomana maailman epävarmuudelta, turmelevalta vaikutukselta, elämän kiusalliselta totuudelta. Kovin harvat vanhemmat haluavat valmistaa lastaan epävarmuuteen, mieluummin näitä pidetään pumpulihäkissä niin kauan kuin mahdollista.

Aikaisemmin vanhemmat ikäluokat kertoivat toisilleen tarinoita kummituksista, haltioista, tontuista ja ryssistä. Ja pienet korvat kuuntelivat kaiken tarkkaavaisesti.

Minäkin muistan yhden säikähdyttävän tarinan Jämijärveltä, jossa on Kontinkylän viereisellä kankaalla vanha hautausmaa. Tarinan mukaan siellä ilmestyy pyöräilijän tarakalle kummitus, joka ei puhu eikä pukahda mitään, kunhan istuu ja häviää pois siinä Sydänmaan tienhaarassa, joka on hautausmaan lounaiskulmauksessa. Voin vieläkin vannoa, että, kuultuani tarinan, aina, kun pyöräilin hautausmaan ohi, minun pyöräni tarakalla istui juuri tämä sama kummitus ja pyörä kulki kovin vavalloisesti, vaikka en uskaltanut katsoakaan taakseni ennen kuin Sydänmaan tienhaaran jälkeen. Ja aivan oikein, kummitusta ei enää näkynyt ja pyörät alkoivat taas pyöriä ilman sen suurempaa vaivaa, joten tarina on ilmiselvästi totta.

Nykyajassa lapsille ei juurikaan kerrota tällaisia juttuja, ja sadutkin ovat nykyisin enimmäkseen verettömiä ja hajuttomia, eivätkä pelota edes tyttöjä. Niinpä ensimmäinen tarakalle yllättäen hypännyt haamu säikähdyttää pahanpäiväisesti, kun ei ole aikaisempaa varmaa tietoa haamujen olemassaolosta ja niiden harmittomasta käyttäytymisestä.

Näin sivistys jää lapsilta tältä osin kovin vajavaiseksi.

Afrikka afrikkalaisille, Skotlannin viimeinen kuningas ja sen sellaista

Kuva: The Last King of Scotland (IMDb)

Vanha vitsi, joka nauratti lievästi silloin ennen, siinähän oli sellaista pikkupojan kiherrystä isojen poikien toilailujen takia, pahanilkisyyttä ja vahingoniloa myös naapurin huonosta onnesta; ja lisäripauksena ehkä mukana pisara helpottunutta kiitostakin Karjalan soissa, tykinruokana silputuissa hongikoissa ja laulumaiden kunnailla rämpineille korpisoturi-isille ja lottaleirien somille rintamalotta-äideille. Eli periaatteessa hyvät ainekset vitsille. Joten käyköön tämän lastun motoksi:

"Kommunismi näkyy jo horisontissa", totesi Hruštšev eräässä puheessaan. Silloin yleisön joukosta kuului kysymys:
"Toveri Hruštšev, mikä on horisontti?"
”Katsokaa sanakirjasta”, vastasi Nikita Sergejevitš.

Kotiin päästyään utelias kyselijä löysi seuraavan vastauksen:

"Horisontti, näennäinen linja, joka erottaa taivaan maasta ja joka liikkuu kauemmas kun sitä lähestyy."

Toissayönä, tai kai sitä edellisenä jo, katselin kuuta, jota maan reuna söi ahneesti asteittain pienemmäksi ja muutti koko kuun naaman lopulta punaiseksi, häpeilevän hämäräksi pallukaksi – verikuuksi. Kahdelta yöllä se oli muuttunut takaisin entiseksi itsekseen, keltaiseksi voikokkareeksi, joka häikäisi unisen tupakinpolttajan sikkuraisia silmiä. Mustarastaat lurittelivat harjoituslaulujaan tähtikirkkaassa sydänyössä, vaikka tavallisina öinä nukkuvat – tai mitä linnut nyt yleensä yöllä tekevät – eivätkä harjoittele lirkutuksiaa ennen kuin lähempänä auringonnousua. Ihmettelivätkö ne kuun muuttuvaa väritystä? Vai näkevätkö edes koko kuuta? Mistäpä sen tietää, kun ei ole yhteistä kieltä.

Sitten sunnuntaina kävimme Gallerie Toison d’Or’issa (Kultaisen taljan galleriassa) ”elävissäkuvissa” katsomassa Skotlannin viimeistä kuningasta, ohjaaja Kevin McDonald, itsekin tietysti, niin kuin nimestä näkyy, kelttisukuinen kiltinkantaja. Pääosassa, Ugandan hirmuhallitisja Idi Amin Dada’na oli äskettäin Oskarilla-palkittu Forest Whitaker, eikä ihme, että palkittiin. Koko elokuva seisoi Whitakerin tukevilla jaloilla ja rohjotti pulleilla, mutta voimakkaannäköisillä hartioilla.

Olen itsekin käynyt Kampalassa ja viettänyt jonkin aikaa Entebessä, Kampalan kansainvälisellä lentoasemalla, joka on Viktoria-järven rannalla. Entebben ympäristön hiekkakivisten virastotalojen seinät olivat täynnä luotien aiheuttamia koloja, taloissa ei ollut ikkunoita ja lentokentän kansainväliseen terminaalin oli rakennettu hotelli (lentoasemalla kulki silloin hyvin vähän matkustajia), hotellihuoneiden seinät olivat ohuita, ehkä pahvista tehtyjä, ja kaikki ihmiskehojen pienimmätkin äänet ja hajut leijuivat valottomista huoneista toisiin, sähköt käännettiin öiksi pois päältä säästäväisyyssyistä, mikä onkin ihan oikein ja kohtuullista. Hiiret ja Viktorianjärven rantamoskiitot tietysti liikkuivat pimeässä yössä.

Minä en ensimmäisen Afrikan-matkani (Biafra) puolesta välistä lähtien ole käyttänyt malarialääkkeitä. Niistä ei oman käsitykseni mukaan ole mitään apua, erityisesti malarian pahinta ja kuolettavaa muotoa vastaan ei ole olemassa mitään ehkäisykeinoa ja moskiitot, naaraat tietysti, levittävät parasiittejaan vain auringonlaskun aikoihin, jolloin yleensä istuin nauttimassa hyvin ansaittua gin-tonic'ia, ja tonikissahan on tunnetusti kiniiniä, niin ainakin luulen. Ja sitä paitsi olen uskonut onneni jatkuvan samanlaisena - enhän ole koskaan voittanut edes lotossa.

Tämä tapahtui kauan sitten, mutta Idi Amin ei silloin enää ollut edes Skotlannin kuningas. Ugandassa oli jonkinlainen interregnum-aika, eivät oikein olleet päässeet selvyyteen siitä, kenen pitäisi olla vahvimmin vallan kahvassa. Eli maa oli niin lähellä demokratiaa kuin se on milloinkaan ollut historiansa aikana. Sitten tässä elokuvassakin kannattajiensa välityksellä esiintynyt, korruption leimaama Milton Obote sai taas vallan ja kierre on jatkunut näihin päiviin saakka.

Kuvittelen ja tietysti uskonkin nähneeni muutaman vilauksen Aminista, tosin en Afrikassa vaan nopeasti liikkuvan mustan mersun takapenkillä Jeddassa, Saudi Arabiassa, jossa hän asui lähellä omaa asuntoaluettani nimeltä Shamma compound (joka nykyisin näyttää Google Earthin mukaan olevan rekka-autojen parkkipaikkana), brittien lähetystöä ja Babylonin ihmeiden ja Bagdadin satujen omaisella tavalla ihastuttavaa Punaisenmeren rantabulevardia, Cornichea, jonka varrelle ainoa luvalla Jeddaa koristellut nainen, suomalainen, Sortavalassa syntynyt kuvanveistäjä Eila Vilhelmiina Hiltunen on istuttanut monimetrisen, metallisen Auringonkukkapellon (Sunflower Field).

Kuva: Eila Hiltunen, Auringonkukkapelto, Jedda, Saudi Arabia

"Me" humanistinplantut kai syytämme Afrikan ja näin ollen Ugandankin koko kauheudesta kolonialismia. Eikä tämä elokuvakaan jättänyt kolonialistipoloisia rauhaan.

Niin kuin monessa muussa asiassa abrahamilaisten uskontojen, tässä tapauksessa erityisesti juutalaisten ja kristittyjen Raamatulla on tekemistä tämänkin asian kanssa, siis ugandalaisten osastaa kolonialistien ja muiden orjakauppiaiden käsissä. Erityisesti tämä pätkä Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, 9. luvusta (1. Moos. 9:18-27):

18 Nooan pojat, jotka lähtivät arkista, olivat Seem, Haam ja Jafet, ja Haamista tuli Kanaanin isä.
19 Nämä kolme olivat Nooan pojat, ja heidän jälkeläisiään ovat kaikki maailman ihmiset.
20 Nooa ryhtyi viljelemään maata ja istutti ensimmäisen viinitarhan.
21 Mutta kun hän joi viiniä, hän juopui ja jäi alastomana makaamaan telttaansa.
22 Haam, Kanaanin isä, näki isänsä alastomuuden ja kertoi siitä ulkona molemmille veljilleen.
23 Silloin Seem ja Jafet ottivat viitan, levittivät sen harteilleen, menivät sisään selkä edellä ja peittivät isänsä alastomuuden. Heidän kasvonsa olivat poispäin, eivätkä he nähneet isäänsä alastomana.
24 Kun Nooa selvisi juopumuksestaan ja sai kuulla, mitä hänen nuorin poikansa oli hänelle tehnyt,
25 hän sanoi: – Kirottu olkoon Kanaan, tulkoon hänestä veljiensä orjienkin orja.
26 Ja hän sanoi vielä: – Kiitetty olkoon Herra, Seemin Jumala, ja Kanaan olkoon Seemin orja.
27 Tehköön Jumala laajaksi Jafetin suvun, ja saakoon se asua myös Seemin majoissa, ja Kanaan olkoon heidän orjansa.

Raamatun pätkää sanotaan virheellisesti Haamin kiroukseksi vaikka tietysti pitäisi puhua Kanaanin kirouksesta (taas esimerkki isien synneistä periytymässä lastensa taakaksi). Raamatussa Kanaan edustaa mustaa rotua. Orjakaupan ja kolonialismin harjoittama mustan rodun kohtelulle on tuossa nätti ja kompakti perustelu. Afrikaanereita syytettiin tästä suureen ääneen apartheidin aikana, mutta eurooppalaisamerikkalainen kulttuuri pääsee kovasti jaolle samaan syntiin. Arabialaisista puhumattakaan, hehän harjoittavat orjakauppaa vielä nykyisinkin erityisesti sellaisissa tragikoomisissa valtioissa kuin Saudi Arabia.

Idi Amin oli englantilaisten lähetystyöntekijöiden ja militaristien kasvattama ja kouluttama köyhä ugandalainen, josta tuli maansa ”isä”, ja niin kuin monet muutkin isät hän kohteli lapsiaan kovalla kädellä. Hän ei kutsunut itseään vain isäksi vaan tittelinsä kuului kokonaisuudessaan jotenkin näin:

Hänen Korkeutensä, elinikäinen presidentti, kenttämarsalkka, pyhiinvaeltaja (al hadji), tohtori Idi Amin, Kaikkein maan eläinten ja meren kalojen Herra ja Brittiläisen imperiumin kukistaja Afrikassa yleisesti ja erityisesti Ugandassa.

Vaatimattomuudesta ei häntä kai koskaan ole erityisesti syytelty. Ja tittelinsä vakuudeksi hän pukeutui aina loistavaan ja aistikkaaseen, englantilaisen räätälin tekemään univormuun kaikkine kunniamerkkeineen, kantoi arvonsa merkkinä afrikkalaisen heimopäällikön hevosenhäntäviuhkaa ja käyttäytyi muutenkin niin kuin militaristisen paviaanin tulee käyttäytyä. Ja siitä tulikin mieleen, että Libyan Kadaffi oli Aminin ainoita ystäviä - Saudien kuningashuoneen lisäksi tietysti.

Eli meille eurooppalaisille hän on kuvaamattomana todistuksena afrikkalaisten, Kanaanin jälkeläisten, alemmuudesta, kyvyttömyydestä ja typeryydestä. Meistä jokainen on tietysti samalla tavalla oman ihmisryhmänsä kuva muille ihmisryhmille. Me suomalaiset olemme Euroopan vaikenevia hölmöjä, emmekä varmasti pääse siitä maineesta hevillä irti. Afrikalaiset ovat puolestaan – niin – afrikkalaisia.

Idi Amin oli ensimmäinen itsenäisen Ugandan armeijan upseeri; kolonialistien armeijassa (hän palveli joukko-osastossa nimeltä King’s African Rifles) mustat ylenivät korkeintaa efendeiksi, joka vastaa suunnilleen meidän kansanarmeijamme sotilasmestaria. Ugandan ensimmäisen pääministerin, Milton Oboten, nimettyä hänet armeijan komentajaksi he alkoivat yhdessä tyypilliseen afrikkalaiseen tapaan, jota afrikkalaiset itse eivät aina katso kovin pahalla, kavaltaa ugandalaisten rahoja, joista suurin osa tuli vielä silloin entisiltä englantilaisilta kolonialistiherroilta kehitysapuna.

Oboten ja Aminin välit kiristyivät ja lopulta Obote pakeni maasta ja Amin kaappasi vallan. Hänen hallintonsa aikana murhattiin ja teurastettiin ainakin 100,000 tai jopa 500,000 ihmistä. Tällaisissa teurastuksissa lukumäärän määrittäminen on yleensä kovin vaikeaa, eikä kai hirveän merkityksellistäkään - lukumäärät ovat aina suuria (tosin yleensä paljon pienempiä kuin Stalinin tai Hitlerin aikaansaamat), niin kuin olemme nähneet Irakissa, jossa sodan seurauksena on kuollut joko 60,000 ihmistä tai 500,000 riippuen siitä, mitä puolelta informaatio on tulossa.

Elokuvan aikaperspektiivi on lähes koko Aminin hallintokausi, Obote on elokuvan alussa juuri kukistunut ja Amin saanut vallan käsiinsä. Elokuva loppuu vuoteen 1976, loppukohtauksessa näyttelee osaa Entebbe palestiinalaisterroristien toimesta kaapattu ranskalaiskone, jonka israelilaiset sotilaat vapauttavat jamesbondimaisella operatiolla (Operation Thunderbolt). Tämä on kuitenkin jo elokuvan ajan ulkopuolella.

Filmin fiktiivinen näkökulmahenkilö, Nicholas Garrigan, jonka avulla tarinaa kerrotaan, on sivustakatsoja, ulkopuolinen, muukalainen, ”L’Étranger”, (Camus’n haamu heiluu elokuvan päällä muutenkin), nuori skotlantilainen lääkäri, joka tulee isäänsä pakoon lääkäriksi Ugandaan jollekin jumalanhylkäämälle lääkäriasemalle. Sinisilmäisenä maahan tullut "viattoman" hedonistinen lääkäri joutuu vedetyksi Aminin hämähäkinverkkoon henkilökohtaiseksi lääkäriksi ja jopa satunnaiseksi neuvonantajaksi. Hän parantaa Aminin ilmavaivoista, tämän pojan epilepsiakohtauksesta ja harrastaa presidentillistä naimista Aminin kolmesta vaimosta nuorimman ja kauneimman kanssa mieltäkarmivin seurauksin.

Amin esitetään yhteiskunnan ”ruttona” jolle etsitään syitä englantilaisesta kolonialismista. Englannin suurlähetystö antaa elokuvalle todelliset konnat, taustavaikuttajat, jotka ovat kasvattaneet Aminin, jonka avulla hän pääsee valtaan ja jotka nyt yrittävät salaisesti hallita häntä siinä onnistumatta.

Elokuva esittelee Aminin jonkinlaisena luonnonvoimana. Hän on hauska, sydämellinen, ystävällinen ja pohjavireeltään kuitenkin hirmuinen hallitsija. Häntä näyttelevä Forest Whitaker on osassaan loistava sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Hän ON Idi Amin Dada. Ugandan nykyinen presidentti, Yoweri Museveni, muuten katseli elokuvan ensi-illan Ugandan ainoassa multiplex -elokuvateatterissa Kampalassa ja monien muiden afrikkalaisten tavoin oli pitänyt siitä. Tosin Aminin poika, Jaffar Amin, on julkisuudessa, länsimailla, puolustanut isäänsä ja väittänyt, että hänestä annettu kuva liian julma. Monet ugandalaiset ovat arvelleet asian olevan juuri päinvastoin.

Skotlantilainen lääkäri edustaa elokuvassa sinisilmäistä ja hyväätarkoittavan hölmöä kolonialismia, joka ottaa siirtomaastaan kaiken irti ja lähtee pois loukkaantuneena – sekä fyysisesti että mieleltään – ja helpottuneen vakuuttuneena siitä, että afrikkalaisia ei voi auttaa millään. Ja niin ehkä onkin.

Eurooppa on kehittynyt tilaansa yli vuosituhannen kestäneen kaaoksen seurauksena. Eurooppalaiset ovat itse luoneet kohtalonsa, hallintonsa, kulttuurinsa. Sama pitäisi suoda afrikkalaisille. Meidän tullisi pitää näppimme irti asioista, jotka eivät meille kuulu. Ne kuuluvat afrikkalaisille, joiden on itse luotava oma tulevaisuutensa. Se ei ehkä ole eurooppalaisten ihanteiden mukainen. Mutta eivät Iivana Julma, Cromwell, Robespierre, Napoleon, Stalin, Hitler tai Milosevic’kään ole. Puhumattakaan monista antiikin hirmuhallitsijoista.

Kansan kohtalo pitäisi olla sen omissa käsissä. Ja pitäisi jäädä niihin pysyvästi. Parin viikon päästä suomalaiset kävelevät taas vaaliuurnille – tai ovat kävelemättä – oman päätöksensä mukaisesti, ja valitsevat ansaitsemansa hallitsijat. Muidenkin maiden oikeutena pitää myös olla ansaita hallitsijansa – ilman ulkopuolisten puuttumista asioiden kulkuun.

Tuhat vuotta on pitkä aika yhdelle sukupolvelle, mutta ei kokonaiselle, itsenäiselle kulttuurille. Tosin horisontti on Afrikassakin kaukana, sinertävä ja häilyvä fata morgana.