Elokuvajoulua

Kuva: Wikipedia

Seitsemän veljeksen Impivaaran jouluyöstä kerrotaan tähän tapaan:

”…
Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan. – Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.

He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä, nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä, ja oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta. Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma. Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta pakkaseksi…”

Sain juuri tällaisen joulukehoituksen späminä: ”Make yourself a great Chrismas gift - increase your pen!s!” Ei voi muuta kuin toivoa pukilta parasta! Mutta mukavasti tämä joulusanoma laittoi mielen joulutunnelmiin niin, että voi vaikka jupista jouluelokuvista.

Vietämme joulun Brysselissä sattuneista syistä johtuen ja muutaman vuoden taon jälkeen. Ei siinä mitään, kyllä pyhää kulutuksen riemujuhlaa voi viettää täällä aivan yhtä hyvin kuin jossakin muuallakin. Tämä on viimeinen joulu Brysselissä, voi olla että täällä ei tule käytyä muinakaan vuodenaikoina, kun on joskus helmikuun aikana tai niihin maihin päässyt lopulta pois.

Ongelma on se, että joulunajan joutuu katsomaan televisiota ja erityisesti jouluaiheisia elokuvia. Nimittäin meidän perheessä ei tänä vuonna anneta kirjalahjoja, matkatavarat on saatava painoltaan enintään neljäkymmentäkiloisiksi, ja kirjat ovat painavia kuljettaa.

Jotenkin mielen pohjalla on sellainen olotila, että joku suomalainen jouluelokuva on omasta mielestäni kaikkien aikojen huonoin, ehkä jopa elokuvanakin. Tarkemmin ajatellen, ne ”elokuvamuistot” saattavat ollakin omia lapsuudenajan muistoja, joulua ei kotimaisissa elokuvissa kovin paljoa juhlita.

Suomalaisten jouluriehahan ei ole kovin ratkiriemukasta, siinä on ilon seassa annos sellaista väkinäisen uskonnollisen teeskentelyn tuntua, saattaa niin olla muidenkin maiden joulujuhlinnan osalta. Joulun ”alkuperäinen” (onko alkuperäistä joulua koskaan edes ollut, kun emme varmuudella tiedä sitäkään syntyikö Jeesus Nasaretissa vai Betlehemissä, vai syntyikö ollenkaan?) tarkoitus on kaukana nykyisestä kulutusriehasta, jonka tuloksen kuittaavat krääsäntuottajat ja muut kauppiaat.

Meidän suvussa silloin, kun olin siinä 6-10 vuoden iässä, luettiin aina Luukkaan evankeliumin 2: 1-20 joulusanomaa. Minä luin sitä itse heti kun opin ääneen lukemisen taidon ja huomasin pitäväni huomion kohteena olosta, ah, kun saisi sen tunteen vielä takaisin, mutta ehkä on parempi olla näin, vähemmällä huomiolla. Lisäksi laulettiin jouluvirsiä ja –lauluja, sellaisilla äänillä kuin tavallisilla suomalaisilla kurkussaan on, ja syötiin joulupuuro, jossa oli piilotettuna manteli, ja rusina-luumusoppaa päälle.

Mutta jouluelokuvan palvonnasta piti nyt kirjoittaa.

Joulubileet (Jari Halonen, 1997) tapahtuvat elokuvan nimestä huolimatta kesäaikaan, joten suomalaiseksi jouluelokuvan mallikappaleeksi siitä ei ole, vaikka teurastamatta jäänyt porsas kuvaakin suomalaismiehen todellista luonteen salassa pidettyä hellyyttä, jopa paremmin kuin syyllisyyttä aiheuttaneet lammasmurhat Lampaanmetsästäjissä. Mikko Niskasen Ajolähdössä (1983) joulu oli vain nuorisoangstin kulissina.

Seitsemässä veljeksessäkin joulu on tärkeässä sivuosassa, vaikka sen juhlinta ei oikein hyvin päättynytkään (ote niiden pippaloiden loppumisesta on tämän lastun alussa). Eikö olekin jotenkin sopivaa, että tekopyhistä tekopyhimmän juhla-ajan kännipäinen juhlinta päättää näiden murrossuomalaisten impivaara-unelman. Tarinan seitsemän veljeksen modernin projekti alkoi juuri siitä varpaita ja veljesten muitakin ulokkeita kylmästi kourivasta jouluyöstä. Routa ajoi porsaat Impivaarasta modernin kotiin! On joulua varmaan ollut muissakin suomalaisissa elokuvissa, vaikka ehkä varsinaista jouluelokuvaa ei Suomessa ole tehty.

Mutta kun ei muista, joten on mietittävä ulkomaisia elokuvia sen sijasta.

Toisena tulee mieleen (siihen ensimmäiseen palataan tuolla alempana) Charles Dickensin aina-ajankohtainen tarina A Christmas Carol vuodelta 1843 (Saiturin jouluyö, suomentanut Jukka Torvisen, 1986) ja siihen perustuvista monista filmeistä Scrooged (Haamujen kosto, 1988, pääosassa Bill Murray), jossa äärimmäisen v*ttumainen tv-pomo (onko muunlaisia pomoja olemassakaan?) saa maistaa Dickensin haamujen lääkkeitä modernissa ajassa.

Sopivasti muistin avuksi tähän joulu-ongelmaan liittyen viimeperjantainen The Independent –lehti antaa Arts & Books Review –osiossaan tilaa koko joukolle kriitikoita ja he käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja listaavat parhaat ja huonoimmat jouluaiheiset elokuvat (Season of Good Films?).

Nämä englantilaiset kriitikot olivatkin muistaneet koko joukon mielenkiintoisia, lähes kaikki itsellenikin tuttuja elokuvia. Mm. sellainen Hollywoodin sentimentaalipornon kuin Frank Capra’n, joka sentään kai oli merkittävä ohjaaja, Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946), jossa osaansa täysin sopimaton James Stewart kipristää katsojan myötähäpeän varpaita niin kiprulle kuin niitä yleensä voi väännellä (tämä oli ensimmäinen minullekin mieleen tullut jouluelokuva, olenhan katsonut sen lähes joka joulu viimeisten 15 vuoden aikana).

Muuten eikö Stewartin näyttely tässä filmissä tuo jotenkin mieleen Kaurismäen henkilöohjauksen tuottaman kuvan ihmisen täydellisen apaattisesta antautumisesta sekä epätoivon että onnen edessä mm. sellaisissa elokuvissa kuin Kauas pilvet karkaavat tai Mies vailla menneisyyttä.

Kriitikko Gill Pringle oli valinnut elokuvan parhaaksi jouluelokuvaksi. Kriitikkojoukossa oli myös yksi kriitikko, Geoffrey Macnab, joka nimesi elokuvan huonoimmaksi. Pringlen valintaa ei sovi ihmetellä, hän on kirjoittanut mm. artikkelin All I want for Christmas is ... a celebrity home in Hollywood (Daily Mirror, 14.12.1997), tosin tietojeni mukaan hänellä ei vielä ole julkkiskotia Hollywoodissa, poor girl! Geoffrey Macnab puolestaan kirjoitti sydäntälämmittävän muistokirjoituksen Lois Maxwell’istä, Bond filmien Miss Moneypenny, The Guardian-lehden elokuvablogilla (Lois Maxwell 1927 – 2007, 1.10.2007). Tosin, nyt tarkemmin ajatellen, minäkin taidan haluta saman joululahjan kuin Ms. Pringle.

Macnab valitsi parhaaksi joulupalaksi Ingmar Bergmanin Fannyn ja Aleksanderin ruotsalaisen elämän viinahuuruista sietämätöntä keveyttä kuvastavan joulujuhlapätkän pieraisten suoritettuine ”jouluilotulituksineen”. Ja mikäpä siinä, huonomminkin voisi valita.

Aanyway…parhaat ja huonoimmat jouluelokuvat The Independentin mukaan olivat:

Parhaat:

Tyttö ja kosija (Meet me in St. Louis, 1944, ohjaus Vincente Minnelli). Tämä on se elokuva, jossa Judy Garland laulaa laulun “Have Yourself a Merry Little Chrismas”. Näihin klassikkoelokuviin suhtautumisessa on se vaikeus, että monista on aika ajanut pahasti ohi, niin kuin tästäkin sota-ajan tuotteesta (uskomatonta ajatella, että vuodesta 1944 on jo 63 vuotta).

Joulu Manhattanilla (Miracle of the 43th Street 1994, ohjaus Les Mayfield). Elokuvan tarina pähkinänkuoressa on, että, jos ihmiset eivät enää usko edes joulupukkiin, on koko maailma menossa päin persettä. Tässä versiossa (joulun nykysanomaan hyvin sopivasti) suuren newyorkilaisen tavaratalon (Cole’s) joulupukkia (nimeltä Kriss Kringle) näyttelee Richard Attenborough, joka itse asiassa näyttää luonnostaankin sellaiselta kuin joulupukin tulisi näyttää.

Fanny ja Aleksander (Fanny och Alexander, 1982, Ingmar Bergman), josta me suomalaiset olemme saaneet toistaiseksi ainoan Oscarin, Jörn Donner tuotti elokuvan. Donner myös pokkasi Bergmanille tulleen pystin ja sanoi jotakin, että: ”Well, it was about time, you young up-start shit-heads and hare-brained old farts”. Tai jotakin samaa tarkoittavaa käyttäen ehkä joitakin muita sanomaan paremmin sopivia sanoja. Lausahdusta ei otettu oikein hyvin vastaan Hollywoodissa.

Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984). Täytyy myöntää, että tätä elokuvahelmeä en ole koskaan nähnyt. Elokuva on valitsijansa, kriitikko Ian Freer’n mukaan parodia amerikkalaisesta täydellisestä joulusta.

Räsynukke (The Night of the Hunter, 1955) on Charles Laughton’in viimeinen ohjaus. Elokuva ei kuvaa joulua kuin loppukohtauksessaan, mutta siihen sisältyy pähkinänkuoressa koko joulun tarkoitus, johon voi helposti yhtyä: antaminen ja saaminen. Elokuva on muuten niitä, jotka ovat paljon suosiotaan parempia. Jos se löytyy DVD:nä, niin kannattaa katsoa, siinä on hyvän tarinan tuomaa jännitystä, (pääosassa Robert Mitchum murhaajana) ja siis pikku pätkä jouluakin.

Hunajansuolainen Poikamiesboksi (The Apartment, 1960) on myös katsomisen arvoinen kuva vaikka ei edes olisi joulunaika. Elokuvan pääosissa ovat Jack Lemmon ja Shirley McLane, ohjaus on farssitehtailija Billy Wilderin, jonka kuvista ehkä on omassa taviksen mielessä paras Etusivu uusiks’ (The Front Page) vuodelta 1974.

Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946) tulikin jo mainittua. Filmi perustuu Philip Van Doren Sternin 4000 sanan mittaiseen novelliin nimeltä The Greatest Gift, jonka kirjailija julkaisi omakustanteena (200 kappaletta). Frank Capra löysi kirjasen lojumasta jonkun kirjaston hyllyltä ja teki siitä ikivihreän elokuvan. Tarina kertoo itsemurhan partaalla olevasta miehestä, jolle enkeli antaa mahdollisuuden katsoa, mitä hänen elämänsä on todella merkinnyt. Meille kaikille tekisi hyvää tällainen enkelin lahja. Elämä, vaikka on tietysti vailla tarkoitusta, on sittenkin aika mukavaa, varsinkin, jos sitä saa katsella ulkopuolelta. Vaihtoehto, niin kuin monesti on sanottu, ei olisi erityisen houkutteleva. Elokuvan lopussa kaikki on hyvin, viulut soivat ja todetaan, että ”kukaan ei ole täysin epäonnistunut, jos hänellä on ystäviä” tai jotakin muuta sen suuntaista. Tekno-Kekko on julkaissut elokuvasta mielekkään maailmanhistoriallisen blogilastun.

Ensimmäisen Die Hard’in (– vain kuolleen ruumiini yli, 1988) taustana on joulujuhla. Vaikea sanoa miksi, saattaa olla ohjaajan käyttämän sattumageneraattorin tuottama tilanne, johonkinhan ne panttivangit on koottava, että pääsisivät panttivangeiksi. Ehkä firman joulujuhla määrittääkin paremmin nykyihmistä kuin sisäänlämpiävän perheen haparoiva joulun juhlinta seuraten traditioita, joita kukaan perheen jäsenistä – eivät edes isovanhemmat – enää oikein tunne, eikä kai enää edes välitä tuntea.

Huonoimmiksi kuviksi Independentin kriitikkoryhmä valitsi seuraavat kulttuuritimantit:

Joulupukki (The Santa Clause, 1994), näinkin tästä ehkä puolet muutama ilta sitten, mutta en jaksanut pitää silmiäni auki.

Muppettien joulu (The Muppet Christmas Carol, 1992), hohhoijaa, varmaan erinomaista kamaa!

Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946), sopii hyvin sekä parhaaksi että huonoimmaksi, itselläni on vaikeuksia päättää kumpaan päähän sen laittaisi, vaikka tänäkin jouluna sen varmasti taas katson.

Joulupukki valloittaa Marsin (Santa Claus Conquers the Martians, 1964), enpä ole tätä nähnyt. Independentin Eddie Berg sanoo: It was intensely boring and a real let-down. A bit like Christmas Day itself felt when you were 14. Eikä pelkästään joulupäivä, siihen aikaan kun olin 14 vuotias, pitkäperjantai oli vuoden pitkäveteisin päivä, joulupäivänä voi sentään yrittää rikkoa viimeisetkin edellisenä iltana saamistaan lahjoista.

Skipataan joulu (Christmas With the Kranks, 2004), enkä tätä. Independentin Robert Hanks’in arvio: The only thing to be said in its favour is that hardly anybody saw it.

Loistavat naapurit (Deck the Halls, 2007), joka ilmestyy Suomessa DVD:nä juuri sopivasti joulun alla. Ennen kuin Arvoisa Lukija kipittää ostamaan sen, on ehkä syytä ajatella hetki tätä kriitikko Pringlen arviota: “How dumb are these directors to imagine that two minutes of sentimentality at the film's end somehow will forgive the previous 95 minutes of mean-spirited drivel, masquerading as comedy?”

Holiday (The Holiday, 2006), häpeäkseni on tunnustettava, että tämä on nähty. Puolustukseksi on sanottava se, että Kate Winsletin ja Cameron Diazin katselu ei ole silmälle mitenkään ylenmääräisen epämiellyttävä rasitus.

Isäni on Turbomies (Jingle All the Way, 1996). Tämäkin on katsottu tv:ssä. Arnold Schwarzenegger on kulutusjuhlien mainosfilmissä, sanoma: hyvä isä on sellainen, joka tuo lahjoja. Näin saattaa ollakin.

Pari viikkoa sitten julkaistiin tutkimus perheistä Englannissa. Sen mukaan neljännes lapsista ei katso isän kuuluvan ”lähiperheeseen”. Kun ajattelee omaa isä-kokemustaan, niin tässä saattaa olla jotakin totuudenmukaista. Oman perheeni sielu oli ehdottomasti äiti, isä oli niihin aikoihin henkilö, jolle uhattiin kertoa asioita vain, jos oli ollut oikein erityisen suurta erimielisyyttä perheen toimitusjohtajan kanssa. Isän asemaa voi ehkä verrata johtokunnan puheenjohtajaan. Eilen illalla satuin näkemään Schwarzeneggerin elokuvassa True Lies, jota ei voi myöskään suositella edes viisivuotiaalle tietokonepeliekspertille, filmissä ei toimi komiikka, erikoisefektit, juoni eikä näyttelijöiden suoritukset, vaikka Jamie Lee Curtis’in paljasta pyllyä oli tietysti mukava tiirailla aikansa kuluksi.

Että sellaisia hyviä ja huonoja jouluelokuvia löytyy, eikä tässä vielä ole edes mainittu sellaisia elokuvia kuin Bing Crosby- Danny Kaye -parivaljakon Valkea joulu (White Christmas, 1954, ohjaus Michael Curtiz) tai Yksin kotona (1990), vaikka hyvin olisi voinut mainita joko hyvänä tai huonona – kummankin kohdalla.

Makuasiat ovatkin hedelmällisiä virikkeitä ajateltaviksi. Tosiasioistahan ei voi väitellä, makuasiat sen sijaan ovat oivallinen erimielisyyden lähde ja sopivat hyvin väiteltäviksi.