Harhakuvia Lontoostani

Kuva: The Phantom of the Opera, Andrew Lloyd Webber

Varoitus: Tämä lastu on niin pitkä, että itseänikin hävettää.

Virtuaaliystävä Karpalo suunnittelee Lontoon matkaa ja pyysi joitakin vihjeitä.

Ongelma matkavihjeiden antamisessa on aivan ensimmäisenä siinä, että en osaa oikein mitään tehdä yksinkertaisesti; kaikki on tehtävä vähintään kaksinkertaisesti, mieluummin kolmin tai nelinkertaisesti. Jo kai äidinmaidossa imeskelin inhon yksinkertaisuuteen – niin, ja selkeyteen myös, mutta se on taas toinen asia.

Ja sitten vaikeus on siinä, että toisen mielihaluja ei tiedä oikein tarkasti, varsinkaan virtuaaliystävien, Karpalo saattaisi mieluummin käydä jossakin Sohon kuumista seksipaikoista kuin Covent Gardenin oopperassa katsomassa Prinsessa Ruususta, mistäpä minä sen voisin varmuudella sanoa. Ja toisaalta ongelma on siinä, että vihjeiden pitäisi olla parempia tai ainakin erilaisia, ehkä jopa vähemmän kliseisiä, kuin matkaoppaiden antamat. Siksi tuo otsikko sopii tähän lastuun aivan hyvin.

Ensin on tunnustettava, että minun mielestäni maailmassa ei oikein ole kuin kaksi lähes täydellistä kaupunkia. Ensimmäinen on New York – kun puhutaan New Yorkista, tarkoitetaan tietysti aina vain Manhattania, muu Nykki on lähinnä kai perseestä – ja toisena tulee Lontoo.

Joskus kuulee sanottavan, että Pariisi olisi ollut maailman pääkaupunki 1800-luvulla, mutta se on tietysti puhdasta potaskaa. Huolimatta ranskalaisten, varsinkin pariisilaisten, teeskentelevästä ja vain oman napansa näkevästä kulttuuri-mahtipontisuudesta Napoleonin Warterloo tuhosi Pariisin pääkaupunkimahdollisuudet lopullisesti.

Maailman pääkaupunki 1800-luvulla oli ilman kilpailua Lontoo ja koko 19. vuosisata kuului englannin viktoriaaniselle puritanismille, hyökkäävälle evangelismille ja sen lapsukaiselle, raivokkaalle kapitalismille ja sitä ruokkivalle riisto-kolonialismille.

1900-luku kuului ehkä New Yorkille (ainakin sodan jälkeen, ennen natsisotia Berliini kilpaili vielä näiden todellisten maailmankaupunkien kanssa keskuspaikasta) ja sama aika oli amerikkalaisten modernin teknologian, tieteen ja avaruudenvalloituksen aikaa. Amerikkalaisen öljykäyttöisen imperiumin loppu on ehkä jo häämöttämässä, vaikka vielä käydään sen alkusotia. Lontoosta tulee myös tämän vuosisadan pääkaupunki, kunhan pääsevät eroon nykyisestä kaikkea jarruttavasta pääministeristään Brownista, joka on modernismi-arvoltaan samaa luokkaa meidän oman Vanhasemme kanssa (molemmilla on oikeaan osuneet nimetkin, nimi on, ainakin joskus, enne!)

New Yorkilla ja Lontoolla on urbaanille ajassaeläjälle kaikki mitä haluta voi.

On historiaa, tosin, jos tarkoituksella unohtaa Manhattanin eteläkärjen tuntumassa, Battery Parkin vieressä ja Broadway alkujuurilla, doorilaispylväiköllä koristetussa ja teeskentelevän ylhäisessä rakennuksessa (entinen verovirasto) sijaitsevan inkkarimuseon, New Yorkissa amerikkalaisuuden historia on vähän uudempaa kuin eurooppalaisessa Lontoossa. On kulttuuria huipulta ja on ravintoloita ja baareja, joissa syödä hyvin tai huonosti, ja juoda makunsa mukaan, mitä etnistä ruokaa tai juomaa milloinkin tekee mieli, ja on paikkoja, joita voi käydä ihailemassa suut mollollaan kunnon turistin tavoin.

Yksi Lontoon tärkeimmistä nähtävyyksistä on Thames-joki, jota ei ehkä helposti nähtävyytenä edes ajattele. Sen itäpäässä, Greenwichin paikkeilla ovat tulvasulut, joilla toistaiseksi estetään lontoolaisten hukkumista Pohjanmeren tulvavesiin. Thamesissa on kaikkiaan 34 siltaa Suur-Lontoon aluetta kiertävän M25 moottorikehätien sisäpuolella.

Joitakin silloista voi käydä ihailemassa jokilaivoilla, joko ottamalla selostetun turistireitin tai ajelemalla joella kulkevilla vesibusseilla. Aikataulun mukaan kulkevan Vesibussin voi ottaa vaikkapa Victoria Embankment-kadulla sijaitsevalta Savoy Pier –laiturilta ja körötellä Greenwich Pier -laiturille saakka vaikkapa katsomaan 0-meridiaania. Ja otattaa itsestään kliseisen mutta tärkeän kuvan seisomassa Royal Greenwich Observatory’ssa toinen jalka itäisellä ja toinen läntisellä pallonpuoliskolla.

Kävin Lontoossa ensimmäisen kerran toivorikkaalla 60-luvulla, jolloin se, erityisesti Carnaby Street ja King’s Road, oli mielessä (populaarin) ajanhengen loistavana polttopisteenä.

Beatles oli silloin juuri siirtynyt psykedeliin rokkiin ja julkaissut kaikkien aikojen parhaan popalbumin, Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club, ja hämmentävän Magical Mystery Tour’in, jonka raidoissa olivat mm. All You Need Is Love pämppäpäpäpää…, Strawberry Fields Forver ja Penny Lane, viimemainitut Lennonin (27 v.) ja McCartneyn (25 v.) nostalgista kipua lapsuutensa Liverpooliin, jota ei heidän mielestään enää silloin ollut – kumma kuinka nopeasti muistot muuttuvat nostalgiaksi. Beatles rämpytteli jo uransa viimeisiä sointuja, mikä olisi ollut täysin uskomatonta, jos sellaista olisi tosissaan silloisille faneille ehdotettu. Vain vuotta myöhemmin yhtye julkaisi viimeiseksi nauhoittamansa albumin, Abbey Roadin, jolta löytyy maailman paras rock-balladi, Something, kirjoittajana hiljainen-Beatles, George Harrison.

Beatles-nostalgiaansa voi käydä hämmentämässä Abbey Roadilla, St Johns Wood’issa Pohjois-Lontoossa (lähin metroasema on nimeltään St. John's Wood, joka on Jubilee -linjalla). Siellä voi käydä muistelemassa Beatlesejä vaikkapa ylittämällä Abbey Roadin tietyllä suojatiellä niin kuin yhtyeen jäsenet albumin kannessa. Juha K. Korento teki kaksiosaisen kuvareportaasin Abbey Road-kuvineen talvisesta Lontoon matkastaan: Vol. 1, Vol. 2 ennen kuin sai tarpeekseen bloggaamisesta.

(Muuten Lontoon julkinen liikenne on kallista verrattuna moniin muihin suurkaupunkeihin, mutta kaupungissa ei oikein muuten pääse kunnolla kulkemaan ainakaan pitkiä matkoja, joten lipunhinta on parasta vain maksaa ja varmistaa, että maksaa lippunsa tarvittavaan määrään metro-zoneja. Vaihto-oikeus on olemassa vain niin kauan kuin pysyy maan alla, metroliput eivät kelpaa busseissa.)

Nostalgia tarttuu helposti, vaikka paikka ei olisi koskaan ollut varsinaisesti ”oma”, ei niin kuin Suolahden Riihivuori tai Sonkajärven Aittokosken tanssilava, ja miksei Jämijärven Vauhdin lava (linkin vasemmanpuoleisessa vanhassa kuvassa istun katolla Vihtori-papan sylissä, pellavapää näkyy, jos osaa katsoa oikein, ja on kuvassa lähes koko muukin äidin lähisuku) ja Ellivuoren lava lähellä Vammalaa tai Punkalaitumen Särkänniemi. Kaikki pyhiinvaelluspaikkoja, mutta eivät ehkä globaalisti merkittäviä nähtävyyksiä.

Sohon länsilaidalla oleva Carnaby Street on tietenkin ”must see” –paikka. Lähin metropysäkki on Oxford Circus, johon pääsee Bakerloo, Central ja Victoria –linjoilla.

Katu toimi muutaman vuoden englantilaisen psykedelian kaupallisena näyteikkunana. Nykyajassa ei sen merkityksestä ole juuri mitään jäljellä, katu on muuttunut täysin, niin kuin tietysti koko Lontookin ja maailma niiden mukana.

Kadulla ei nyt näe hippejä tai sen kuuluisaksi tehneitä ”modeja”. Moderniksi kai itsekin itsensä tunsi 60-luvulla varsinkin kun modien jumalat, The Who, olivat suosiossa jopa Suomen kaltaisilla syrjäkylillä (Pictures of Lily oli juuri ilmestynyt, itse olin tosin jo siinä vaiheessa siirtynyt kuivaharjoittelusta käytännön toimiin:).

Shakespeare’s Head -pubi on vielä Carnabyn ja Fouberts Place’n kulmassa (Carnabyn pohjoispää), ja näyttää vain hiukan aikaisempaa siistimmältä. Perustettu 1735 ja alkuperäiset omistajat, Thomas ja John Shakespeare, olivat legendan mukaan ”oikean” Shakespearen ”kaukaisia sukulaisia”. Samassa päässä Carnabya on Great Marlborough Street’in kulmassa suosittu ketju-irkku-pubi, O’Neills, jossa on mukiinmenevää ruokaa, vaikka pubiruoka on kyllä nykyisin ihan syötävää, mutta melko raskasta ja – yllättävästi – kallista. Kasvisruokia saa lähes kaikista Lontoon pubeista.

Tudor-kuninkaiden aikaiselta näyttävä Liberty-tavaratalo on Great Marlborough Street’in varrella Carnabyn pohjoispäässä. Rakennuksen arkkitehtuuri on vai silmänlumetta, vale-Tudoria, todellisuudessa kauppa itse on Viktorian ajalta, 1800-luvun lopulta, ja rakennus vasta 1920-luvulta. Se on tehty kahdesta purje-sotalaivasta saadusta puutavarasta. Laivat olivat HMS Hindustan ja HMS Impregnable. Hindustan oli 80-tykkinen, kaksikantinen purjetaistelulaiva (ship-of-the-line, 2nd rate) joka valmistui 1840-luvulla. Impregnable (alun perin HMS Howe) puolestaan oli 110-tykkinen ja nelikantinen purjesotalaiva (ship-of-the-line, 1st rate), joka valmistui anakronismina höyryvoiman ja rautalaiva-ajan jo alettua, eikä sitä koskaan käytetty sodassa. (Anteeksi tämä poikkeama sotalaivoihin, mutta se on yksi oman kiinnostukseni kohteista, joten ei mahda mitään.)

Lähellä Carnabya, toisella puolella Great Malborough Street’ia, Argyll-kadun London Palladium -teatterissa näytetään nykyajan Mozartin, Andrew Lloyd Webberin firman tuottamaa Sound of Music –musikaalia helmikuuhun 2008 saakka, jos sitä voi oksentamatta kuunnella. Pääosassa on ylipirteä laulaja nimeltä Connie Fisher, joka valittiin osaansa BBC:llä näytetyssä ”tosi-tv”-ohjelmassa nimeltä How to solve a problem like Maria. Connie siis toteutti nykyaikaan hyvin istuvan ”tosi-tv:n-avulla-taviksesta-yön-yli-julkkikseksi” -tarinan. Kadulla on myös hyvin traditionaalisen näköinen pubi (mikä yllätys) nimeltä Argyll Arms. Tarjolla on suuri valikoima kaljoja ja melko hyvää ruokaa. Valitettavasti paikka on yleensä pirun täynnä, mutta seisomapaikkoja tietysti pubeista löytyy, tässä pubissa jopa ulkoa isojen tynnyreiden ympärillä.

Sound of Music’in sijasta voisi mennä katsomaan jotakin vähän parempaa, esimerkiksi Billy Elliot’ia, joka menee Victoria Palace -teatterissa Victoria kadulla lähellä Victorian rautatieasemaa. Ja sinne pääsee ottamalla Victoria, Circle tai District –linjan Victorian metroasemalle. Ja Victorian lähellä on halvahkoja hotelleja ja tietysti kallis King’s Roadin ostosalue. Huh, siinä oli koko kokoelma Viktorianiaa.

Jos haluaa tehdä Andrew Lloyd Webberistä vielä entistäkin rikkaamman, niin voi muistaa, että hänen yhtiönsä, Really Useful Company, omistaa nykyisin seitsemän West Endin teatteria: The Adelphi Theatre (ohjelmassa nyt Jopseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat), The London Palladium (Sound of Music), Drury Lanen The Theatre Royal (Lord of the Rings), The Palace Theatre (Monty Python's Spamalot), The Cambridge Theatre (Chigaco), Her Majesty's Theatre (The Phantom of the Opera) ja New London Theatre (Gone with the Wind).

Spamalot-musikaali mainostaa Suomea kauniilla laulullaan Finland, jonka on säveltänyt entinen Monty Python ja nykyinen tv:n tutkimusmatkailija Michael Palin. Hänen käsialaansa ovat mm. nämä kauniinkuolemattomat sanat Suomen kunniaksi:

”…You're so sadly neglected
And often ignored,
A poor second to Belgium,
When going abroad…”

Michael Palin muistetaan myös siitä, että hän kävi Suomessa saunassa ja uimassa alasti kahden pehmeän kehon rakentajan, tv-kirjailija Neil Hardwickin ja poliitikko-kirjailija Lasse Lehtisen, kanssa matkatessaan navalta navalle pitkin 15. pituuspiiriä.

Yleensä kaikkiin West Endin teattereihin saa lippuja näytöspäivänä teatterien omista lippumyymälöistä, lukuun ottamatta juuri hiljan avautuneita ohjelmia. Mutta niihinkin voi hyvin yrittää. Hyviä teatterioppaita ovat esimerkiksi Official London Theatre Guide ja London Theatre Guide, joista näkee ohjelmien lisäksi tietoja teattereista, mm. istumakaavioita, voi lukea teatterimaailman huhuja ja jopa ostaa lippuja etukäteen.

Teatteriliput eivät ole Lontoossa halpoja, mutta eivätpä ne ole halpoja muuallakaan sen jälkeen, kun varakkaan taide-eliitin yletön tukeminen köyhien veronmaksajien varoilla on muuttunut asialliseksi pihtailuksi.

Länsi-Lontoon King’s Road’in (metro Sloane Square joko Circle tai District linjalla) kaupat ovat kylläkin kalliita, mutta niitä ei voi enää sanoa trendipaikoiksi paitsi jos on erityisen rikas. Melkein koko Chelsean alue on rikkaiden asuma-aluetta ja leikkikenttää, kaupat ovat sen mukaiset.

Näitä rikkaita, nuoria ja kauniita kutsutaan, ja on kutsuttu kai jo ainakin 1970-luvulta saakka, nimellä ”sloane rangers” King’s Roadin päässä olevan Sloane-aukion mukaan. Edesmennyt prinsessa Diana oli kuuluisin ”sloanie” ja hänen poikansa, prinssit William ja Harry, jatkavat samoilla hulivililinjoilla.

Kuva: The Official Sloane Rangers Handbook, Peter York

Sloane Square-käyntiinsä voi valmistautua vaikkapa lukemalla virallisen opaskirjan nimeltä The Official Sloane Ranger Handbook, joka on julkaistu joskus 80-luvulla. Kirjaa lukemalla oppii mm. kutsumaan vessaa nimellä ”loo” tai ”lavatory” eikä rahvaanomaisesti ”toilet”, ja hyvän näköistä naista termillä ”top totty” tai ”fitty” eikä ”hot chick”. Sloaniet ovat taas tulossa muotiin, ehkä prinssi Williamin on-off-tyttöystävän, Kate Middleton'in vuoksi, ja heitä tarvitaan englantilaisessa yhteiskunnassa kuten tämä The Guardian-lehden elokuinen artikkeli todistaa: Welcome back, Sloane Rangers. We need you.

Mary Quant ja vähän myöhemmin punkdesigner Vivienne Westwood tekivät Kings Roadista muodin tärkeimmän kadun. Quantilla oli vuoteen 1967 saakka kadulla kauppa nimeltä Bazaar, jota hän itse mainosti mm. sanomalla:

'Snobbery has gone out of fashion, and in our shops you will find duchesses jostling with typists to buy the same dresses.'

Ehkä tuo ei ollut aivan oikein sanottu, mutta olkoon. Quantin leveisiin polveen asti ulottuviin ”tyttömäisiin” hameisiin ja nilkkasukkiin ja myöhemmin minimekkoihin ja -hameisiin pukeutuneet 60-lukulaiset vain määrittivät snobismin uudelleen ja itselleen sopivaksi.

Alueen kaupat ovat siis kalliita, samoin ravintolat. Mutta etuna on, että joissakin saattaa tavata prinssi Charlesin ja prinsessa Di’n hulivilipojat päissään, jos haluaa sellaista nähdä. Parasta ehkä unohtaa koko alue.

Lähellä on kylläkin Harodsin tavaratalo Brompton Road’illa ja prinsessa Dianan ostostemppeli ”Harvey Nics” (Harvey Nichols) Sloane Streetin ja Knightsbridge kadun kulmassa (molempiin sopiva metroasema Knightsbridge on Piccadilly -linjalla). Mutta miksipä niihin pitäisi mennä, tavara on kallista. Tosin Harodsin omistaja on meidän suomalaisten ikioma vävypoika egyptiläinen Mohammed Al-Fayad, jolla, ja puolisollaan, jollakin entisellä suomalaismissillä, on egyptiläis-suomalainen, hämmästyttävän ihastuttavan kaunis tytär, vaikka en kyllä ole tavannut tätä muuten kuin lehtien kuvissa. Saattaa olla siellä Suomessa tunnetumpi kuin täällä Belgiassa.

Maailman kuuluisin ostoskatu, Oxford Street (OK, OK ehkä Pariisin Champs Elyssee on yhtä kuuluisa tai New Yorkin 5. Avenue ja Hollywoodin Rodeo Drive), on nykyisin mustanaan tyylittömiä vaatteita ja rihkamaa hinkuvia synkkiä tosi-tv-ajan ihmisiä. Maailma muuttuu, eikä aina paremmaksi.

Tosin Oxford Street’in tilapäiset huutokauppakamarit ovat sentään hävinneet. Vielä kymmenisen vuotta sitten, Thatcherin tylyn rahapolitiikan muistona, erityisesti kadun itäpäässä, lähellä Tottenham Court Road’ia oli useita tyhjiä liikehuoneistoja, joita epämääräiset huutokauppahuijarit käyttivät tilapäisinä kokoustiloinaan. Niissä oli tunnelma kuin lahkolaiskokouksessa. Ovet teljettiin tilaisuuden alkaessa, ja ulos pääsi vain väiteltyään ensin kiivaasti talon kokoisten turvamiesten kanssa ja maksettuaan lopulta 5 punnan sakon siitä, että oli tyhmyyttään eksynyt hurmoshenkisten ostajien sekaan. Mutta onneksi ne ovat nyt hävinneet.

Matkaoppaiden esittelemät Lontoon nähtävyydet jääkööt vain hutaisuksi.

Parlamenttitalo, Big Ben, St Paulin katedraali, Leicester aukio elokuvateattereineen, Trafalgarin aukio, jonka keskellä englantilaisen sotahulluuden muistomerkkinä (yhtenä monista) keikkuu huikean korkea amiraali Nelsonin yksikätinen patsas, London Eye (josta voi käydä BA:n ”lennoilla” ihmettelemässä kuinka matala Lontoon silhuetti vieläkin on, itse kävisin siellä erityisesti pimeän aikaan, mutta päiväsaikaan saa tietysti parempia digitaalikuvia), Oxford-kadun kaupat (merkittävin tietysti Selfridge’s, jonka perusti amerikkalainen, epikurolainen liikemies nimeltä Harry Gordon Selfridge sata vuotta sitten), Hyde Park-puiston Speakers’ Corner’in puhujat (Paul McCartneysta äänekkäästi riidellen eroava vaimo, Heather Mills, on uhannut siellä paljastaa koko maailmalle minkälainen sika ja ”has-been-loser” Beattles-Paul todellisuudessa oli ennen heidän avioliittoaan), Victoria ja Albert –museo (V&A South Kensington, Cromwell Roadilla) ja kuningattaren asunto Lontoossa, Buckinghamin palatsi ja sinne johtava Pall Mall hevosparaateineen, ovat kaikki tietysti käymisen arvoisia paikkoja. Mutta eipä niistä sen enempää. Turistinähtävyydet jäävät useiden käyntikertojen jälkeen vähälle huomiolle, vaikka lienevät jotenkin pakollisia ensimmäisellä kerralla.

Travel Londonin saitilla on ns. Attraction kuvagallerioita, joissa voi katsella turistikohteiden kuvia ennen matkaansa.

Brittien kansallismuseo, British Museum, Great Russell-kadulla (metroasema Tottenham Court Road tai Holborn, Central tai Northern linjoilla) on ehdottomasti vierailun arvoinen jopa jokaisella Lontoon käynnillä.

BM on maailman paras museo. Vaikka syynä onkin englantilaisten siirtomaaherrojen ympäri maailmaa varastamat taide-esineet ja muut artefaktit, sen ei pidä estää käyntiä. Yhdellä kerralla ei tietysti paljoa ehdi nähdä. Paras neuvo on ehkä se, että päättää, mistä on käyntiaikaan eniten kiinnostunut, ja viettää aikansa vain sillä osastolla. Mikä tahansa BM:n osasto on näkemisen arvoinen, joten siinä mielessä ei tarvitse jahkailla.

Tällä hetkellä BM:ssä on näyttely, joka on ennennäkemätön Euroopassa. Siellä on nimittäin toistasataa esinettä kiinalaisesta, Xi'an’in kaupungin läheltä löytyneestä terrakotta-armeijasta. Kiinan ensimmäinen keisari, Qin dynastian perustaja ja Kiinan ensimmäinen yhdistäjä, Qin Shi Huangdi, rakennutti vuoden 220 eaa. paikkeilla itselleen hautapaikan, jonka vartijoiksi valettiin yli 7000 terrakotta-sotilasta. Hän aloitti myös Kiinan muurin rakentamisen turvaksi mongolihyökkääjiä vastaan. Näyttely on nimeltään The First Emperor, China’s Terracotta Army, ja se jatkuu huhtikuun 6. päivään saakka.

Lontoossa on samanaikaisesti toinenkin todella näkemisen arvoinen näyttely, tosin Greenwichissä, Lontoon itäpuolella Thamesin etelärannalla, entisessä Millenium Dome’ssa, joka on nykyiseltä nimeltään The O2 - Millennium Dome. Perille pääsee parhaiten metrolla ottamalla Jubilee-linjan itään päin ja nousemalla pois asemalla nimeltä North Greenwich.

The O2:n näyttely on nimeltään Tutankhamen at the O2. Waltarinsa lukeneet muistanevat Tutankhamonin isän, Ekhnatonin, joka yritti kääntää Egyptiä monoteismiin ilmeisesti Egyptin juutalaisten vaikutuksen alaisena, siinä kuitenkaan onnistumatta. Koko egyptiläinen kulttuuri tosin meinasi tuhoutua siihen paikkaan. Miesmuistia kutittelee faaraota paremmin tämän vaimo, Waltarin Sinuhenkin rakkauden kohteena ollut Nefertiti, jonka sanotaan olleen koko Egyptin historian kauneimman naisen. Mutta mistäpä tämän voi varmuudella tietää, onhan siellä nykyisinkin koko joukko sydäntäpuuduttavan kauniita naisia niin, että ei tiedä mihin mm. silmiään panisi.

Minä olenkin sattumalta nähnyt nämä Tutankhamonin aarteet epämääräisenä kokoelmana Egyptin museossa Kairossa 80-luvun puolivälissä ennen kuin ne aseteltiin kunnolla näytteille. Oppaanamme oli kaftaaniin pukeutunut, kurttuinen ja hyvin lyhytkasvuinen mies, joka näytti lähes yhtä vanhalta kuin jotkut museon paremmin säilyneistä muumioista. Opas, joka puhui egyptiläiseksikin erinomaista englantia, väitti olleensa 16-vuotiaana poikasena paikalla auttamassa, kun englantilainen arkeologi Howard Carter löysi Tutankhamonin aarrehaudan 1920-luvulla. Kurttuisesta naamastaan huolimatta pikkumies, joka oli itse asiassa eläkkeellä oleva tiedemies ja egyptologi, vaikutti oikein luotettavalta, joten meillä ei ollut mitään syytä olla uskomatta hänen juttujaan. Taisimme olla hänen kanssaan museon tiloissa nelisen tuntia, koska hänen jutuistaan, joita kuuntelin suurella kiinnostuksella, ei tahtonut tulla loppua. Mutta ei nyt pitänyt Kairosta puhua…

Vaan Lontoon Tate Modern-taidemuseosta, johon pääsee mukavasti modernia ja kovin huojuvaa kävelysiltaa pitkin. Sillan nimi on Millenium Bridge (mikäpä muukaan, kun valmistui juuri ennen vuosituhannen vaihdetta). Sinne pääsee joko Circular- tai District-metrolinjoilla jäämällä pois joko Blackfriars- tai Mansion House-asemalla tai kävelemällä St. Paulin katedraalilta etelään, jos sattuu olemaan sillä suunnalla.

Tate Modern’issa on juuri tällä hetkellä mielenkiintoinen näyttely nimeltä The World as a Stage, joka jatkuu tammikuun 1. päivään saakka.

Taten toisessa Lontoon galleriassa, Tate Britain’issa, joka sijaitsee ehkä paremmin politiikoista tunnetulla Millibank-kadulla Thamesin pohjoisrannalla (lähin metroasema on Victoria-linjan Pimlico), on 6 tammikuuta saakka näyttely nimeltä Turner Prize, A Retrospective 1884-2006, jossa voi käydä makunsa mukaan joko kiroilemassa tai ihailemassa nykytaiteen tilaa.

Teatteri-Lontoota voi ihmetellä myös Tate Modernista muutama askel itään The Shakespeare’s Globe –teatterissa Bankside Jetty-kadulla.

Vanha Globe paloi ja rakennettiin uudestaan 1610-luvulla ja hävitettiin lopullisesti Oliver Cromwellin pikkumaisten puritaani-keropäiden toimesta 1640-luvulla. Alkuperäinen Globe valmistui 1599 ja nykyinen Globe 1990-luvulla. Jäljitelmässä voi käydä ihmettelemässä teatterin omituista ulkonäköä tai jopa teatteriesityksessä toukokuusta elokuulle.

Globessa on pysyvä näyttely, joka esittelee Shakespearen aikaista teatterin maailmaa. Joten erityisesti näytelmäkirjailijoiden täytyy ehdottomasti käydä siellä.

Jos viitsii kävellä Globesta etelään nelisensataa metriä, voi pistäytyä kaljalla The George Inn-nimisessä pubissa Borough High Streetillä. Pubi on ollut sillä paikalla Southwark’issa ainakin vuodesta 1542 saakka, todennäköisesti kauemminkin. Sen pihalla esitettiin näytelmiä ennen kuin Lontooseen rakennettiin varsinaisia teattereita 1500-luvun lopussa. Näytelmiä esitetään siellä vieläkin kesäaikaan.

Shakespearella oli joskus asunto pubin lähellä, joten kävijä voi ainakin kuvitella istuvansa samassa paikassa ”bardin” kanssa, vaikka alkuperäinen rakennus on tuhoutunut ja rakennettiin uudestaan 1670-luvulla, joten samoilla tuoleilla ei persuuksiaan voi hingata kuin Shakespeare. Mutta tarvitseeko sellaista historiasta muistaa, parempi vain ajatella, että samoilla palleilla istuu kuin Shakespeare. Lähin metroasema on London Bridge Jubilee ja Nothern (City Branch) linjoilla.

Chaucerin pyhiinvaeltaja aloitti matkansa muutaman askeleen päässä The George Innistä sijainneesta Tabard Inn’istä, joka tosin hävitettiin jo 1800-luvulla. Canterbury Tales’in Prologue’sta löytyvät rivit 19-23 tähän tapaan (tuo linkki vie saitille, jossa Chaucerin kielt’ on vähän nykyaikaistettu):

“…
Bifel that in that seson on a day,
In Southwerk at the Tabard as I lay
Redy to wenden on my pilgrymage
To Caunterbury with ful devout corage,
At nyght was come into that hostelrye…”

En edes yritä kääntää tuota suomeksi muuten kuin, että pubin nimen ”tabard” oli keskiajalla lyhyt mekko, jota ritarit pitivät rautahaarniskansa suojana.

Mutta lähdetään Southwarkista pois vaikkapa pyhiinvaellusmatkalle Thamesin pohjoispuolelle, Sohoon. Sitä varten kai monet Lontooseen menevät, eikä näitä voi siitä mitenkään moittia.

Kaupunginosa on Lontoon West Endin keskus ja sellaista aluetta, josta ei tarvitsisi koskaan lähteä mihinkään. Sieltä löytyy ”kaikki” mistä mieli voi olla kiinnostunut (paitsi lentokenttää, jos sattuu olemaan sillä tavalla perverssi). Parhaat teatterit ovat kaikki muutaman minuutin kävelymatkan päässä, pubeja on melkein yhtä paljon kuin belgialaisessa kylässä (Belgiassahan on maailman eniten ravintolaistuimia per asukas tai vähiten asukkaita per ravintolaistuin, noin 50 paikkeilla).

Sohon itärajana on Charing Cross Road, jolla sijaitsee hienoja kirjakauppoja, suurimmat ovat Borders ja Foyles ja joukko pienempiä lisäksi – käyn yleensä joka matkalla kateellisena hypistelemässä kirjoja – ja kitarakauppoja ynnä muitakin musiikkiliikkeitä. Shaftesbury Avenue on etelärajana, vaikka nykyisin kai Chinatown sen eteläpuolella ja jopa Leicester Square elokuvateattereineen katsotaan Sohoon kuuluvaksi.

Sohossa voi vaikka käydä voyeuristimatkalla Brewer Streetin sivukaduilla katselemassa vastakkaisen sukupolven edustajia ilkosillaan tai Old Compton Streetillä, vaikkapa pommi-iskusta tutussa Admiral Duncan –pubissa, tillittämässä samaa sukupuolta edustavaa väkeä, jos näistä tykkää enemmän. Ja samoilla seuduilla pääsee helposti tositoimiin, jos matkakassasta liikenee ylimääräisiä puntia kireiden hermojensa lepuutukseen. Länsirajana on ostoskatu Regent Street ja pohjoisessa Oxford Street.

Charing Cross Roadin toisella puolella West Endin itäpäässä on Covent Garden, Lontoon vanhin varta vasten suunniteltu aukio (valmistui 1630).

Sen suunnittelija, Inigo Jones, oli opiskellut Italiassa ja halusi rahoittajansa ohjeiden mukaan rakentaa italialaisen piazzan. Lontoon vanhin pubi löytyy todennäköisesti jostakin tältä alueelta (vaikka tätä titteliä taitaa tavoitella yksi sun toinenkin vanhalta, likaiselta ja/tai kuluneelta näyttävä anniskelupaikka Lontoossa).

Cromwellin puritaaniajan jälkeen Covent Gardenin aukion ympärille aukaistiin ilotaloja, joita kutsuttiin nimellä ”bagnio” (nimi tarkoitti alun perin turkkilaista saunaa ja muuttui siitä luontevasti ilotalojen nimeksi). Niitä ei valitettavasti ole enää yhtään jäljellä.

Sen sijaan aukion keskellä on vuodesta 1830 lähtien sijainnut katettu kauppahalli, jossa nykyisin on lasi-ikkunat katossa. Kauppahallissa on artesaani- ja designer-liikkeitä, kahviloita ja tietysti pari pubiakin: Punch and Judy ja The Cove, jossa kesäisin esitetään klassista musiikkia juoppojen iloksi. Ja mikäs sen mukavampaa.

Royal Opera House on lähellä aukiota. Sen lähiajan ohjelma on täällä.

Brittien pääkirjasto, British Library, on kirjojen rakastajan tietysti nähtävä.

Heidän saittinsa, British Library, the world’s knowledge, kertoo, että, jos katsoo viisi julkaisua päivässä, ei aikaa kaikkien BL:n kirjojen katsomiseen mene kuin vaivaiset 80,000 vuotta ja koko 150 miljoonan julkaisun kokoelma on tullut katsotuksi. Tosin joka vuosi kirjastoon lisätään 3 miljoonaa uutta julkaisua, joten saattaa olla, että koko kokoelmaa ei tuolla tahdilla pääse koskaan läpi. Kirjastossa käy vuosittain 400,000 ihmistä, joten yrittäjistä ei näytä olevan puutetta. St Pancrasin rautatieaseman (Eurostarin Pariisin ja Brysselin 300 kmh kulkevien junien uusi terminaali) vieressä oleva pääkirjasto on suurin 2000-luvulla Britanniassa valmistunut rakennus.

British Libraryn näyttelyt on hyvä Lontoossa käydessään tsekata, ne ovat aina jotenkin tekemisissä kirjojen kanssa. Parhaillaan meneillään olevaa kutsutaan nimellä Breaking the Rules: The Printed Face of the European Avant Garde 1900 – 1937, joka jatkuu 30 maaliskuuta saakka.

Mainitaan vielä muutama pubi, jossa joskus muistaa juopotelleensa.

Aloitetaan lähellä Piccadilly Circus’ta muutaman askeleen päässä Regent Street’iltä on Glassblower, jossa vielä näkee ohuen kerroksen sahanjauhoa lattialla. Sahanjauhot olivat vanhaan hyvään aikaan käytössä siksi, että juoppojen syljet ja oksennukset oli helpompi siivota pois lattialta. Nykyisin ne ovat tietysti vain koristeena, me nykyihmiset olemme tietysti jo paljon sivistyneempiä ja viinakin on nykyisin niin kallista, ettei sitä viitsi oksentaa pois mahastaan kuin poikkeustapauksissa.

Kuva: Paul Willetts, Fear and Loathing in Fitzrovia, 2003

Fitzroviassa Oxford Streetin pohjoispuolella lähellä Tottenham Court Roadia Charlotte Streetillä on runoilija Dylan Thomasin ja kirjailija Julian Maclaren-Ross’in (hänen novellinsa ”Seven Days of Heaven” voi lukaista täällä) ja minunkin vakiryyppylä nimeltä Fitzroy Tavern, joka tarjoilee myös hyvää ruokaa. Alakerrassa on erillinen osa nimeltä Writer's Bar. Olen ”tavannut” pubissa mm. Griff Rhys Jones’in, joka oli tv-ohjelman ”Alas Smith and Jones” (Lunta tupaan) ”Jones”. Rhys Jones on nykyisin kiukkuisen näköinen kurttunaama, jota on vaikea uskoa koomikoksi.

The Globe on Baker Streetin (tunnettu Sherlock Holmesin asuinkatuna) päässä Marylebone Roadilla melko lähellä Madame Tussaud’s vahakabinettia.

Tätä Globea ei sovi sekoittaa siihen Globeen, jonka yläpuolella Bridget Jones asui päiväkirjaelokuvassaan. Se on lähellä aikaisemmin mainittua The George pubia Borough High Streetin sivukadulla, Bedale Streetillä Southwark’issa. Siinä Globessa filmattiin myös Michael Cainen filmiä Blue Ice vuodelta 1991.

Tämä Bridgetin alla ollut pubi ei ole mitenkään erityisen hyvä. Eikä Blue Ice ollut oikein hyvä elokuva, britit eivät osaa enää tehdä kunnon elokuvia. Tosin Michel Caine on hyvä näyttelijä, jonka ilmerepertuaari tosin rajoittuu kahteen: murjotus ja hymyksi tulkittava murjotus, mutta mitäpä siitä, saihan hän ansaitun Oscarinkin osistaan elokuvissa Hannah ja sisaret ja Hiljainen amerikkalainen.

Mielestäni Bridget Jonesin päiväkirja sen sijaan oli hyvä romanttinen komedia, jos sellaisista pitää, molemmat osat yhtä hyviä. Sopii hyvin chick lit-kirjojen lukijoille ja muillekin Hömpän helmet -blogin vierailijoille.

Docklands on Lontoon itäosissa. Siellä, paikassa nimeltä Wapping, löytyy Lontoon vanhin Thamesin rannassa oleva pubi (omistajan itsensä todistamana osa rakenteista on vuodelta 1520), Prospect of Whitby, jonka asiakkaisiin on lukeutunut mm. Charles Dickens (joka ryypiskeli myös aikaisemmin mainitussa The George Inn'issä) ja suuri joukko kaikenlaisia konnia. Viimeaikana erityisesti toimittajia, koska aikaisemmin Fleet Streetin varrella City’ssä sijainneet toimitukset ovat siirtyneet Itä-Lontooseen, entisen Itä-Intian laivojen kotisataman tienoille. Pubiin on vaikea matka, joten jos Docklandsiin ei ole muuta asiaa, unohtakaa koko Wapping.

Vielä pitää kasvistensyöjänä mainita, että Euston aseman vieressä on katu nimeltä Drummond Street, jonka varrella on useita hyviä intialaisia ravintoloita, mm. kasvissyömälä Ravi Shankar (ruoka erinomainen, palvelu niin huonoa kuin se voi intialaisessa ravintolassa olla) ja sitä vastapäätä ”tavallinen” intialaispaikka nimeltä Drummond Villa. Molempien hinta-laatu-suhde on hyvä, eikä kummassakaan maksa itseään kipeäksi niin kuin monissa vaatimattomissakin West Endin paikoissa.

Huom. myös, että lähes kaikissa ravintoloissa palveluraha on jo sisällytetty hintaa, eikä sitä tarvitse maksaa, jos ei ole palveluun tyytyväinen (kieltäytyminen vaatii tietysti rohkeutta).

Yövyn Lontoossa käydessäni yleensä Ibis-hotellissa siinä Eustonin vieressä. Sen hinta on ollut alle 100 puntaa yö (viikonlopun öiltä vielä halvempi) ja huoneet ovat tilavat muihin Ibiksiin verrattuna. Ja Euston on myös metrolinjojen risteyspaikka, joten kulkuyhteydet ovat hyvät.

Että sellaista tuli vihdoin mieleen Karpalon kauan sitten pyytämistä vihjeistä. Toivottavasti hän on jo nauttinut käynnistään Lontoossa, jos ei, niin toivottavasti joistakin näistä on vielä jotakin hyötyä.