Historiaa, suomea ja suomalaisuutta

Kuva: Willendorfin Venus

Sanotaan ensimmäiseksi tämä:
kun puhun suomenkielestä tässä lastussa, en välttämättä tarkoita nykysuomea vaan epämääräisemmin itämerensuomalaista kieltä, ja kun puhun suomalaisista, en tarkoita nyky-Suomen kansalaisia. Molemmilla sanoilla on lastussa siis ”syvempi” merkitys, joka ehkä selviää tekstin sisältä.

Aluksi on tunnustettava, että en ymmärrä historian tekemisestä mitään, vaikka olenkin ollut siitä kiihkeän kiinnostunut kaukaisilta historiantunneiltani saakka. Kuitenkin eurooppalaistuvassa Suomessa on hyvä joskus taviksenkin ajatella, mitä Suomi, suomenkieli ja suomalaisuus itselle tarkoittavat ja kuinka itse tulkitsee suomalaista olemassaoloa oman historiallisen käsityksensä valossa.

Koulussa opettajanani oli yksi ”tavallinen ja ’nimetön’ historianopettaja” nimeltään Unto Kärnä. Hän oli pienehkö, pyöreähkö ja punanaamainen huonohkosti istuvassa harmaassa puvussa opettanut vannoutunut poikamies. Tosin hän myöhemmin nai pehmeänpyöreän englanninopettajani nimeltä Ulla, jonka runsaista muodoista jokainen luokkani seitsemästä pojasta näki yö yön perään suloisia ja lämpimänkosteita unia, joissa saattoi esiintyä myös yksi uskonnonopettaja, jonka nimi oli Golgatan Olga. Vaikka tuo kaikki on historiallista totuutta, sillä ei juuri ole tekemistä tämän lastun kanssa, joten jätän opettajieni naimisten ja niiden seitsemän finninaamaisen pojan puberteettiunien käsittelyn tähän lauseeseen.

Olen kiivaasti sitä mieltä, että historioitsijat ovat kaunokirjallisen kulttuurin osa ja kirjoittavat tutkimuksiinsa ja historiankirjoihinsa itse keksimiään tarinoita eivätkä suinkaan ”löydettyjä totuuksia”, eli kirjaavat ylös sitä, mitä historioitsijan oma eläytyminen, mielikuvitus ja intuitio milloinkin mieleen tuovat.

Omista historian oppikirjoistani ovat parhaiten jääneet mieleen ne, joiden kirjoittajina olivat Oskari Mantere ja Gunnar Sarva. Heidän tekstinsä olivat suurelta osin mielenkiintoista tarinapuppua historiallisine nippelitietoineen ja vailla kovin merkittäviä analyysejä. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa.

Oppimaan innostaneen Unto Kärnän opetuksen kanssa ne herättivät mm. minun ja yhden Iso-Sävin Jaskan, talonpojan pojan, mielenkiinnon niin, että Jaskasta tuli kaikkien suureksi hämmästykseksi ensin intohimoinen historian opettaja ja sittemmin aikaiselle eläkkeelle jäänyt lukion rehtori ja minä luen edelleen historiallisia tekstejä, vaikka en niistä juuri mitään ymmärrä.

Historiaa tulkitsevista teksteistä voi kai sanoa, että kirjoitusajan konteksti värittää kovasti niiden ns. historiallisia tulkintoja. Tulkitsijan intuitio ja eläytyminen vanhan ajan ihmisten ajatusmaailmaan elävät historioitsijan omassa ajassa, historiallinen totuus puolestaan peitettynä jossakin kaukaisessa ajassa, josta meillä ei ole paljoa unikuvia parempia mielteitä. Otetaan tähän esimerkeiksi vaikka Lascaux’n ”luolataide” ja muut kivikautiset graffitit, Willendorfin Venus, Ilias, Raamattu ja Kalevala ja niiden monilukuiset tulkinnat.

Arvoisa Lukija saattaa päätellä tästä, että olen romanttisen historismin kannattaja, ja saattaa olla tässä arviossaan oikeassa, vaikka en tosin täysin käsitä mitä romanttinen ja historismi tarkoittavat.

Suomalaisuuden ja sen juurten määritys on nähdäkseni juuri tuollaisten ”historiallisten narratiivien” tasolla. Meillähän ei ole kovinkaan paljoa ns. historiallisia lähteitä suomalaisuuden synnystä tai edes kehityksestä, vaikka argeologisia lähteitä on runsaasti. Mutta emme voi olla täysin varmoja ovatko ylöskaivetut artefaktit (teennökset?) suomalaisten vai joidenkin muiden ihmisten aikaansaanoksia. Ongelmana on tässäkin suomalaisuuden määritys.

On tietysti olemassa ylöskaivettua arkeologista "tietoa" joistakin hämmästyttävän sitkeistä mammutin, hirven ja peuran metsästäjistä ja Vienanmeren valaanpyytäjistä, Cro Magnon –ihmisen suorista jälkeläisistä (sivumennen sanottuna oululainen tangoja harrastuksenaan laulava ystäväni Pietari V. on tapaamistani henkilöistä käsitykseni mukaan eniten Cro Magnon –esi-isiämme muistuttava henkilö pyöreine päineen ja poskineen ja tanakoine, lujatekoisine vartaloineen), jotka ovat asuneet Suomenniemellä ja koko Pohjois-Euroopassa mannerjään reunalla jo hamassa muinaisuudessa.

Ja sitten on ylöskirjattua "aikalaistietoa" paljon myöhemmiltä ajoilta: entisten suomalaisugrilaisten, mutta kulttuuriltaan indoeurooppalaisiksi muuttuneiden ruotsalaisten maanviljelijöiden kirjoittamaa narratiivia, jossa suomalaiset ovat aina olleet sivuosissa mukana alempana kansankerroksena ja jopa tyhmänoloisina konnina (à la murhaaja-talonpoika Lalli, nuijasoturi-talonpoika Ilkka ja upseeriksi saakka sivistynyt kuninkaanmurhaaja Johan Jacob Anckarström), mutta eläneet ruotsalaisen valtaeliitin langettamassa varjossa.

Tällainen suomalaisten historian narratiivi oli vielä sotien jälkeenkin kouluissa pääosassa ja voi olla vieläkin.

Eurrooppalaisen valistusajan lopulla suomalaiskulttuuri oli kovaa vauhtia ruotsalaistumassa yläluokkansa tavoin ja olisi hävinnyt lopullisesti melko lyhyessä ajassa. Suomalaisen kulttuurin pelastukseksi tuli ruotsalaisten onnettoman huono sotataito, jonka seurauksena Suomi "itsenäistyi" suuriruhtinaskunnaksi, jonka suureksi ruhtinaaksi istuutui oma-aloitteisesti suomalaisille myötämielinen tsaari, jolla oli jo entuudestaan valtava venäjänmaallinen silloin vielä hyvinkohdeltuja vähemmistöryhmiä.

Suomalaiset itse pitivät läheisiä kieli- ja geenisukulaisiaan lappalaisia (Atlantin rannan baskialueilta Norjan rannikolle muuttaneet saamelaiset olivat ryhmänä silloin vielä kovin kaukana yleisestä tietoisuudesta) omana sylkykuppinaan, heinähattuina ja kai heinälapikkaina myös, vaikka tietämättään kutsuivatkin maansa makrohydronyymejä ja osin kai mikrohydronyymejäkin (tavisten kielellä järviä ja jokia) lappalaissuomalaisilla nimillä (sellaisilla kuin Päijänne, Keitele, Pielinen, Imatra, Saimaa ja Inari). Lappalaiset puolestaan puhuivat nykytutkijoiden mukaan saamenkieltä, vaikka tätä väitettä on vaikea ottaa aivan tosissaan.

Topelius ja Lönnrot, ja jopa ruotsalaisten suuresti kunnioittama Runeberg, yrittivät muuttaa tilannetta ”suomalaisten” narratiivillaan 1800-luvulla; siitä lähtien suomalaiset ovatkin esiintyneet historiallisena kulttuurientiteettinä, sitä ennen vain kuin Platonin varjokuvina, epämääräisenä kansan ideana. Joidenkin historioitsijoiden mukaan suomalaisuus syntyikin vasta viimeisten parinsadan vuoden aikana, eikä meidän oma äidinkielemmekään olisi juuri sitä vanhempaa perua. Kaikin puolin erinomaisen Tieteessä tapahtuu –lehden satunnainen lueskelu ei suinkaan poista vaan enemmänkin vahvistaa tätä näkemystä.

Fennismin näkeminen historiattomana ja yhtäkkiä syntyneenä historian sattumana on nähdäkseni kuitenkin puhdasta ja epä-uskottavaa puppua, jota pitää kaikin voimin vastustaa jopa itseni kaltaisten historiankerronnan idealististen ”maallikkosaarnaajien” toimesta.

Yksi suomalaisuuden määrityksen tärkeä väline on tietysti äidinkieli. Ja suomenkieli on suomalaisten pää-äidinkieli, tai pitäisikö sanoa pää-äidin kieli.

Suomalaisten pää-äiti on tietysti suomalais-ugrilainen, tai poliittisesti ehkä korrektimmin sanottuna fenno-ugrilainen, ettei loukkaisi niitä, jotka eivät ole Suomen vaan Viron ja Venäjän kansalaisia, tai pitäisikö sittenkin sanoa yksinkertaisesti fennistinen. Joka tapauksessa suomalaisuudella on äiti, joka puhuu itämerensuomea, perustaltaan samaa kieltä kuin puhutaan Virossakin ja puhuttaisiin Liivissä, Lätissä, Vepsässä, Inkerissä (sekä inkeroiset että vatjalaiset) ja nykyistä runsaammin Karjalassa, Vienassa, Aunuksessa sekä lyydinmaassa ja näitä idempänä Tverissä, tai marien eli tšeremissien maassa ja permiläisillä alueilla, jos kaikissa niissä jonkinlaista fenno-ugrilaista kieltä laajemmin haasteltaisiin venäjänkielen tilalla.

Kun permiläiseltä alueelta mennään vieläkin idemmäksi, törmätään Uraliin. Suomi lasketaan usein kuuluvaksi uralilaisiin kieliin, mutta ongelmana on se, että uralilaisia kieliä ei ehkä ole edes olemassa erillisenä suurena ryhmänä ja sellaiset kielet kuin samojedi olisivatkin osa pienehköä aasialaisperäistä sekakieliryhmää, jossa on mm. suomalaisugrilaisten kielten vaikutusta (muuten jos myös unkari luettaisiin siihen uralilaiseen sekakieliryhmään voitaisiin "ugrilainen" osa suomalaisugrilaisista kielistä pudottaa kokonaan pois, mutta tätä en halua sanoa ääneen).

Suomalaisten itäistä alkukotia korostavat tutkijat pitävät suomea tiukasti uralilaisena kielenä (ja mm. sitä kautta tulee turkkilaisten usko, että suomi ja turkki olisivat kielisukulaisia), suomalaisten eurooppalaista perimää puolustavat tutkijat sijoittavan fenno(-ugrilaisen) alkukielen laajalle alueelle Euroopan pohjoisosissa. Geeniperimä ja argeologiset löydökset voisivat puolustaa tätä viimeksi mainittua näkemystä, olemmehan pääasiassa samaa geneettistä sukujuurta ja kivikautista kulttuurirypästä kuin muutkin eurooppalaiset.

Se, mistä suomenkieli alun perin tulee, on tietysti historiallisen ajan ja tiedon ulkopuolella, hämärässä kalevalaisessa menneisyydessä, johon kai pääsee (hyvin vähän) käsiksi lukemalla Kalevalaa, vaikka se onkin Elias Lönnrotin keräämä, yhteenpanema ja ”lievästi” muokkaama tieteellistaiteellisen vapauden ja yhtenäisen kokonaisuuden nimissä.

Tiedemiehet ja tiedemieheksi haluavat käyvät suomalaisista juurista kiivasta keskustelua.

Keskustelussa näyttäisi olevan kaksi toisistaan täysin erottuvaa linjaa. On radikaali suomalaisidealistinen linja, jonka keulahahmona ovat viimeaikoina olleet monitieteellisyyttä puolustavat emeritusproffat Kalevi Wiik, Kyösti Julku ja Pauli Saukkonen, ja toisaalta tiukasti "vanhakantaiseen" kielivertailuun perustuva, suomalaisten itäistä sukujuurta puolustavat tutkijat, jotka yrittävät ajaa suomalaislähteitä Uralin taakse niin kuin kyytä pyssyyn.

Viimemainitusta ryhmästä viimeisintä sukupolvea edustavat mm. joulukuussa 2006 väitöskirjansa esitellyt historioitsija Janne Saarikivi, kieltentutkija Jaakko Häkkinen ja saamelaisten suurta historiaa korostava Ante Aikio, ja tietysti, jo virkansa puolesta, myös Helsingin yliopiston Itä-Aasian kielten ja kulttuurin professori Juha Janhunen, nämä kaikki ovat viime aikoina tulleet julkisuuteen erityisesti Wiikin ja Saukkosen rajuina arvostelijoina.

Tieteessä tapahtuu –lehti on ollut näiden taisteluiden mielenkiintoisena näyttämönä, niin kuin aikaisemmin myös oululainen kulttuurilehti Kaltio. Wiikin kaksi populaaria, ja tieteellisiksi teoksiksi hyvin myynyttä kirjaa, Eurooppalaisten juuret ja Suomalaisten juuret, on myös muistettava. Erityisesti siksi, että ne ovat toimineet tehokkaina herneinä, joita Wiikin vastustajat ovat voineet innokkaasti vedellä akateemisenherkkiin neniinsä.

Erityisesti Jaakko Häkkisen puheenvuorot ovat olleet merkillisen mielenkiintoisia ja tällaista tavistakin suututtavia. Hänen mielipiteistään jää helposti sellainen käsitys, että suomalaisuus on jokin yhtäkkiä suosta tai vetäytyvästä mannerjäästä ulos ponnahtanut ominaisuus, jolla ei ole oikein mitään perustaa tai kehitystietä. Suomalainen kulttuuri ja kieli vain jotenkin syntyivät tyhjästä ja työnsivät laaja-alaisen saamelaisuuden Lapin perukoille. Saamelaisten ja suomalaisten erilainen geneettinen sukulaisuus muiden länsieurooppalaisten kanssa jätetään näissä väitteissä toiselle sijalle tieteiden eriytymisen nimissä. Tosin tämä tulkintani voi olla täydellinen väärinkäsitys.

Arvoisa Lukija voi lueskella näitä väittelyitä Tieteessä tapahtuu -lehden muutamassa viimevuoden numerossa samoin kuin tänä vuonna julkaistuissa.

Kuva: mitä on olla suomalainen? Kielten jakauma Suomessa asuvien keskuudessa vv. 1990 ja 2002, lähde finnica , klikkaa kuvaa suuremmaksi

Virallisella Suomen 90-vuotispäivän saitilla on mielenkiintoinen Suomen nykyisiä kieliä käsittelevä artikkeli, jonka kautta olen löytänyt oheisen taulukon.

Siitä käy mm. ilmi sellainen seikka, että Suomessa hyvin vähemmistökielenä turvattu saamenkieli on puhujamäärältään pysynyt vuodesta 1990 vuoteen 2002 lähes samana (lisäystä 4 saamenkielen puhujaa, joita on vuonna 2002 yhteensä 1734). Sen sijaan sen sijainti suomalaiskielien joukossa on pudonnut 6. sijalta 16:ksi. Saamenkielen edelle kielitilastossa menevät mm. venäjä 31,093 puhujaa, viro 11,088, somali 6,920, albania 3993, kiina 3,214 ja serbokroaatti 2,282 puhujaa. .

En oikein osaa sanoa, minkälaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi nykäistä.

On kuitenkin selvää, että näiden uusien vähemmistökielien asema ei Suomessa ole saameen verrattuna kovin hyvä ja hallituksen tulisi ehkä tehdä jotakin ennen kuin uudet vähemmistöt oppivat vaatimaan vähemmistöoikeuksiaan tai EU puuttuu asiaan ja langettaa Suomelle suuret sakot syrjinnästä.

Muuten ruotsalaisten osuus samana aikana on vähentynyt 296,840 puhujasta 290,771 puhujaan.

Lisälukemista Tieteessä tapahtuu -lehdessä:

Brittien ja muiden pohjoiseurooppalaisten alkuperä selviämässä? (Kalevi Wiik, Tieteessä tapahtuu 7/2005)

Uralilaisen kantakielen tutkiminen (Jaakko Häkkinen, Tieteessä tapahtuu 1/2006)

Mihin kääntyisimme ”kielellisen käänteen” jälkeen? (Matti Peltonen, Tieteessä tapahtuu 3/2006)

Häkkisen ylitulkinnat (Pauli Saukkonen, Tieteessä tapahtuu 7/2006)

Vielä Pauli Saukkoselle (Jaakko Häkkinen, Tieteessä tapahtuu 8/2006)

Geneettinen ja kielellinen jatkuvuus (Pauli Saukkonen, Tieteessä tapahtuu 1/2007)

Maailmankansalaisen etikkaa: ksenofobista töpinää

Kuva Wikipedia: Süleyman Suuri

Tänä aamuna Euroopan komission ja parlamentin rakennukset ovat sinikypäräisten rynnäkköpoliisien piirittämiä. Läheisillä sivukaduilla on laivastollinen korkeita mellakkatankkeja, joiden katoilla sojottaa odottavasti uhkaavannäköisiä vesitykkejä.

Piikkilankaesteet suojelevat omaa asuinkatuani niin, ettei ole toivoakaan päästä ajamaan huonosti tyhjäkäyntiä käyvää autoa omaan talliinsa. Paloautoja on tuotu valmiusasemiin hiljaisemmille kaduille ja saksalaisen Messerschmitt-Bölkow-Blohm -lentokonetehtaan valmistama BK117 poliisihelikopteri pörrää ja kaartelee kaiken tämän yläpuolella kuin nälkänsä vuoksi ärtyisenäänekäs korppikotka.

Nimittäin eilen kävi niin, että Euroopan unionin ulkoministerikokous teki taktisen mutta yksimielisen virheen. Virheestä saattaa muodostua jopa strateginen ja sen syvät vaikutukset kantaa kauaksi lastenlastemme ja näiden lasten aikoihin saakka.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja näyttää sanoneen YLE:lle näin:

Tämä on sellainen ratkaisu, jonka kanssa kaikki, mukaan lukien Turkki, voivat elää. Se antaa myös mahdollisuuden mennä eteenpäin, mutta tekee myös selväksi, että sitoumukset on täytettävä.

Tämä saattaa hyvinkin sopia eurooppalaisille ulkoministereille ja heidän poliittiselle elämiselleen. Sen sijaan Turkin hallituksen elinikää se saattaa lyhentää merkittävästi. Jo nyt merkittävä osa turkkilaisista haluaa hallituksensa lopettavan jäsenyysneuvottelut. Hallituksen liekanaru ei ole kovin pitkä muutenkaan ja saattaa lyhentyä vielä entisestään.

Turkin jäsenyysneuvottelut laitettiin siis taas kerran jäihin – syväjäähän, jos uskoo Itävallan poliitikkojen lausuntoja, ranskalaisten ksenofobisia kommentteja, saksalaisten historiansa haamujen pelosta pulppuavaa yltiöpäistä varovaisuutta ja eurooppalaisten muutenkin syvänä vellovaa erilaisuuden pelkoa. Meidänkin perheessämme äänet puolesta ja vastaan menevät keskeltä kahtia.

Tähän mennessä on tapahtunut näin:

Indoeurooppalaiset maanviljelijät muuttivat Euroopan puolelle nykyisen Turkin alueelta ja toivat Anatolian ylänköjen protokaupungeista kuten Konyan tasangon Çatalhöyük’istä, suomeksi ”kylä joenhaarukassa”, (tai miksi sitä silloin 9500 vuotta sitten kutsuttiinkaan) meidän nykyisen maanviljelyksemme ja korkeakulttuurimmekin siemenet. Näin ollen ja tässä mielessä olemme kaikki heidän jälkeläisiään (sen lisäksi, että olemme suomalaisia pakanoita tietenkin, alkuperäisiä eurooppalaisia). Tässä vaiheessa turkkilaiset itse ratsastelivat jossakin Uralin tienoilla samoilla aroilla ja enkä samoissa jengeissä unkarilaisten kanssa, eivätkä tienneet maanviljelyksestä vielä vuosituhansiin tuon taivaallista.

Kulttuurin tie Eurooppaan kulki Anatolian ylänköjen ja Lyydian ja Fryygian hiekkarantojen kautta Hellespontoksen salmen yli mantereelta mantereelle. Aeneas pakeni perheineen Turkista, joka oli silloin vielä Fryygiassa, hävityn Troijan sodan jaloista ja perusti euroopplaisen kulttuurin hautomon Italiaan. Vergilius kirjoitti Aeneisin ja opasti Danten Jumalaiseen näytelmään.

Sitten 1529 – äkkirikastuneiden alankomaalaisten lombardi-pankkiirien ylläpitämän Kaarle V:n ollessa pyhänä roomalaisena keisarina – turkkilaiset hyökkäsivät Wieniin Mikael Karvajalan avustuksella ja valtakunnansulttaaninsa Süleyman Suuren (turkkilaisittain Lainantajan) johtamina. Ikimuistoisen oikeutensa perusteella janitsaarit, joista monet olivat suomalaisia ja ruotsalaisia, ja muut oikeaoppiset soturit ryöstivät ja raiskasivat Wienin putipuhtaaksi ja voipuneeksi vetäytyen sitten Balkanille ja lähemmäksi Istanbulia. Vuonna 1571 keisari Kaarlen poika, Juhana Itävaltalainen, ja eurooppalainen liittoutuma hakkasi venetsialaisten kauppiaiden rahoittamalla laivastollaan ottomaanit Lepantossa ja nosti amiraali Ali Pashan pään koristamaan jotakin seipäännokkaa.

Sitten alueelle vahingossa ratsastaneiden turkkilaisten Osmanien imperiumi hajotettiin, koska olivat kannattaneet I maailmansodan saksalaisia häviäjiä. Raunioille perustettiin ranskalaisten ja englantilaisten yllytyksestä moderni Turkki, jolle annettiin puolet Kurdistanista ja sen verran armenialaisia, että heitä riitti turkkilaisten toimesta tapettaviksi sadoin tuhansin. Puolet Kurdistanista annettiin Irakille, joka tappoi kurdejaan hienostuneesti myrkkykaasuilla eikä brutaalisti ampumalla niin kun turkkilaiset omia kurdejaan.

Kypros jaettiin kahtia, krikkalaiseen eteläosaan ja eurooppalaisten boikotissa olevaan turkkilaiseen pohjoisosaan, ja suomalaiset rauhanturvaajat rakensivat makealöylyisen saunan Nikosian lentokentän viereen, yhden pölisevän sorakuopan reunalle.

Ja niin Euroopan unionin laajennuskomissaariksi nimettiin Olli Rehn, joka puhuu lähes käsittämätöntä englantia. Hän puhuu käsittämätöntä suomeakin, mutta tästä eivät turkkilaiset tiedä mitään. Ja tämän kielivaivaisen epäonnistuneen poliitikon johdolla Ksenofobien unioni valmisteli päätöksen jäädyttää turkkilaisten jäsenyysanomus tärkeimmiltä osiltaan kunnes nämä ottavat lusikan kauniiseen käteen ja päästävät kyproksenkreikkalaisten laivat ja lentokoneet satamiinsa. Kyproksen lipun alta löytyykin mukavasti suuri joukko Brysselissä pörrääviä lobbareita edustustileineen ja ennen kaikkea eurooppalaisten varustamojen laivoja, kaikkiaan 1,819 laivaa eli 16 % eurooppalaisista kauppalaivoista.

Turkki on eurooppalaisittain katsottuna epämiellyttävä ja ahdasmielinen muslimimaa, jolla on takanaan loistava tulevaisuus ja paljon turisteja houkuttelevia hiekkarantoja. Kun katsoo alueen karttaa, näkee helposti turkkilaisten aseman tärkeyden eurooppalaiselle tulevaisuudelle. Tulevaisuudessa Turkissa on joko eurooppalaisia pyrkimyksiä tukeva, eurooppalainen hallinto tai islamistinen, joka tarjoaa iskuetäisyyden Euroopan sydämeen Allahin armeijan raketeille, joita parhaillaan rakennellaan Iranissa. Turkilla itsellään on voimakkaat ja hyvin varustetetut sotavoimat.

Islamistien raketit rakennetaan meidän länsimaisilla rahoillamme.

Nimittäin maailman tunnetuista öljyesiintymisistä lähes 75 % on islamilaisen maailman hallinnassa. Lähi-idän harvainvaltaiset öljysheikit hallitsevat yli 50 % maailman öljystä. Sheikit tarvitsevat euroja ja dollareita rakettiensa ja terroristijärjestöjensä rahoittamiseen. Ja me annamme rahat ilomielin näiden pohjattomiin käsiin (ok, vertaus ei ole kovin hyvä, mutta olkoon) kipeästi tarvittavaa öljyä vastaan.

Jos Turkki ei ole unionin jäsen, se toimii laukaisulavettina islamistien ohjuksille ja muille hyökkäyksille.

Todellisen poliittisen vaihtoehdon puuttuessa islamilaisesta maailmasta jokainen muslimimaa, joka vastustaa islamin vastenmielisimpien muotojen levitystä, pommitetaan ja terrorisoidaan lopulta hyväksymään islamistien poliittinen tahto: Libanon on menossa jo; Algeria ja Egypti seuraavat helposti perässä; Saudi Arabian yksinvaltainen ryöstöhallinto, jolla ei ole muiden kuin maan ökyrikkaiden tuki, kaadetaan tuossa tuokiossa; Irak on meidän itsemme toimesta jo pommitettu kypsäksi hajoamaan etnis-uskonnollisia rajoja pitkin ja ehkä myös halukkaaksi shiialaiselle komennolle; ja Iran on valmiina ottamaan islamilaiset ohjat käsiinsä, mikäli voittavat historiallisen vastenmielisyytensä arabeja kohtaan.

Poliitikot katsovat vain omaa etuaan, erityisesti ranskalaiset poliitikot, joihin ei tietysti voi luottaa nimeksikään missään asiassa. Viimeaikaisista poliittisista virheistä Turkin hylkääminen länsimaailman kulttuurin piiristä on ylivoimaisesti suurin. Edes Irakin sota ei suunnattomasta typeryydestään huolimatta ole strategisesti yhtä idioottimainen osuma omaan maaliin.

Mutta hei, eipä voi valittaa. Jokaisella maalla on tietysti juuri sellaiset hallitsijat kuin maa ja sen vapaan tahdon omaavat kansalaiset ansaitsevat. Ja demokratiassa äänestämällä lahjoittamastaan hallitusvallasta voi kiittää vain omaa itseään; on sitten äänestänyt tai ei.

Maailmankansalaisen etikkaa: agnostikkoöljyä

Kuva Suomen ortodoksinen kirkko, tsasouna sumussa

Teen taas räsäset. Ensin Räsäseltä (joka taitaa juuri olla siirtymässä bloggerin beta-ohjelmistoon järjestelmän näyttämien varoitussanomien perusteella pääteltynä) pätkä hänen kommentistaan lastuuni 6.11.2006 otsikolla Maailmankansalaisen etikkaa: Ihmiskunnan perintöä (koko kommentti on sen lastun kommenttilaatikossa), jossa vihjaisin, että Julius Caesarista alkanut yksinvallan kehitys Rooman valtakunnasta mahdollisti kristinuskon vaikutuksesta kirkon ja valtion välisen avioliiton ja "jumalallisen" yksinvallan jatkumisen meidän päiviimme saakka.

Vielä on tosin sanottava tähän, että itse olen epäilysöljyssä koko ”nuoren ikänsä” kiehunut agnostikko, jota voi ehkä hyvin hyvällä tahdolla kutsua deistiksi, teismin kaltainen persoonallisen Jumalan oppi on tietysti tälle katsannolle hyvin vieras.

Siis Räsästä:

…
Konstantinukselle areiolaisuudessa avautui kuitenkin mahdollisuus julistaa itsensä keisarina Jumalan vallan välineeksi (hallitsija sai valtansa Jumalalta) ja jopa Jeesuksen sijaiseksi maan päällä. Tämä sopi erinomaisesti pitkään vallinneseen keisarin jumalaksi korottamiseen Roomassa.

Mutta asia ei ollut kristinuskon kannalta lainkaan itsestään selvä, vaikka esimerkiksi kirkkohistorioitsija, Kesarean piispa, Eusebioskin kannatti subordinationismia.

Alunperinkään kristityt eivät suostuneet palvomaan keisaria jumalana, eikä siihen löytynyt syytä myöskään Nikaian synodin (325) eikä etenkään Khalkedonin synodin (451) jälkeen.

Nikaian synodi määritteli kolminaisuusopin, jossa Jeesuksen jumaluus "ratifioitiin". Jeesus eli Poika oli nyt samaa luontoa Isän ja Pyhän Hengen kanssa.

Tämä ei kuitenkaan vielä ratkaissut areiolaiskiistaa lopullisesti, koska kolminaisuusoppi ei määritellyt sitä, mikä on Jeesuksen jumaluuden ja ihmisyyden välinen suhde.

Areiolaisuus vaikutti 300-luvun alkupuolelta lähtien ja vasta Khalkedonissa määriteltiin oppi Krituksen luonnosta, joka ratkaisi riidan systemaattisella tasolla.

*
Myöhempi kristinusko liittoutui joka tapauksessa hallitsijoiden kanssa - se on selvää, mutta tämä on sitten jo kirkkopolitiikkaa - ei niinkään alkuperäistä kristillisyttä eikä myöskään kristinuskon teologisista perusteista johdettava itsestäänselvyys.

Bysantissa keisari oli kuitenkin kirkon suojelija (ellei peräti hallinnollinen johtaja -
lännessä sitä oli paavi), eli ortodoksisen käytännön voinee sanoa tältä osin jatkaneen Rooman keisariajan ja areiolaisen kirkkopolitiikan perinteitä, vaikkei se virallisesti areiolaisuutta edustanutkaan.
…

Minulla itselläni on hyvin yksisilmäinen, lähinnä kai tietämättömyyteen perustuva käsitys kristinuskosta, joka lähtee siitä, että se (kirkkokuntana tai herätysliikkeenä) on Paavalin, virkamiehen ja oman aikansa johtamistaidon konsultin, luomus.

Ilman Paavalia ei ehkä olisi kristinuskoa maailmanuskontona, hän loi muodon epämääräiselle hengelle. Islamissa Muhammad on ehkä enemmän Paavalin kuin Jeesuksen osassa. Paavali loi "myllykirjeillään" uskonnon, joka oli ennen kaikkea tapoja ja muotoa. Mutta voin tässä tietysti olla väärässä.

Jeesuksesta emme tiedä mitään muuten kuin muiden kuulopuheidensa mukaan kertomana. Hän saattoi olla vuorisaarnan Jeesus, yhteiskunnallinen radikaali, kapinallinen, jota rangaistiin niin kuin kapinallisia rangaistiin niihin aikoihin. Mutta saattoi hän tietysti olla jotakin muutakin. Myös Pietarin ja Paavalinkin kohtaloksi tuli kapinallisen kohtalo.

Sinun (RR:n siis) käsityksesi alkukristillisyydestä on jossakin määrin romanttinen, niin kuin kai useimpien meistä muistakin.

Mutta alkukristillisyys ei, niin kuin itsekin sanoit, periytynyt meille ja joka tapauksessa alkukristillisyyttä oli montaa eri makua (sehän oli rönsyilevän spontaania ”väärinymmärrystä” ilman muotoa, juutalaisuuden lahkokuntia, joissa juutalainen laki oli vielä vahvasti mukana).

”Meidän kristinuskomme” on (kai) peräisin 4. vuosisadalta, jolloin ensinnäkin Konstantinus Suuri oli jo kääntynyt (vallanhalusta ja reaalipoliittisista syistä?) kristityksi ja toisaalta Julianuksen (kristityille Julianus Apostata eli Luopio, Rooman viimeinen ei-kristitty keisari) yritys kääntää Rooma (uus)hellenistiselle tielle oli epäonnistunut tämän ennenaikaisen kuoleman johdosta. Julianus, joka oli Ateenan Platonin koulun kasvatti, vaikutti Nikean ja Konstantinopolin kokousten välillä.

(Platon siis hävisi lopullisesti ja) Kirkosta tuli jo Nikean (kokouksen) jälkeen (huom. kokousta johti (areiolainen) Konstantinus Suuri ja siellä kuitenkin Jeesuksesta tehtiin yhteisellä päätöksellä ei-luotu jumaluus) (aristoteelinen ja aristokraattinen) osa (valtio)hallintoa ja se on jatkunut näihin päiviin saakka läntisessä siivessä (kuninkaat ja keisarit saivat valtansa Jumalalta, jota edusti paavi ja tämän paikalliset politrukit).

Ortodoksinen kirkko on asia erikseen (huomaan kyllä viittauksesi Bysanttiin), mutta ortodoksinen kirkkohan on ollut enemmän kuin vain hallinnollinen järjestelmä ja vallan osa. Se on kai Jeesuksen ruumis maanpäällä, jossa Pyhällä Hengellä on läntisestä kirkosta eroavasti paljon suurempi merkitys, ja kirkon, Jeesuksen ruumiin, sisällä kaikki ihmiset – uskovat ja uskottomat – elävät elämäänsä. Siellä Pyhä Henki ja Jeesus ovat läsnä olevia maanpäällä ja Jumala on kaikkialla (eikä siis varsinaisesti missään, paitsi tietysti Taivaassa).

(Sivuhuomautus: Tämä kolminaisuusoppi muistuttaa kovasti monijumaluutta, ja siksi erehdysten välttämiseksi kaikissa kristillisissä kirkoissa alleviivataan pyhän kolminaisuuden ykseyttä. Pyhän Hengen ja Jeesuksen itsenäisyys JA jumaluus ovat siis vaikeasti selittettäviä (ja käsitettäviä) asioita, varsinkin, kun Raamatussa on muitakin hämäriä ja selittämättömiä viittauksia monijumaluuteen.)

Ehkä en ymmärrä aivan oikein, mutta näyttää siltä, että läntisissä kirkoissa Jeesuksen syntymällä on hyvin suuri merkitys ”sanan” alun, selityksen ja levityksen vuoksi, kun taas ortodokseilla Jeesuksen kuolemalla on suuri merkitys: se takasi kaikkien lunastuksen ja pääsemisen osalliseksi Jeesuksen ruumiista, pyhästä seurakunnasta, joka on jokaisessa ihmisessä itsessään. Pääsiäinen on ortodokseille suurempi juhla kuin joulu. Ehkä siksi ortodoksinen usko ei ole miekkauskoa niin kuin läntinen usko on aina ollut.

Tosin kaikkien pääkirkkokuntien, ortodoksit mukaan luettuna, ”credo” on nikealainen. Mutta onhan niissä erojakin. Luterilainen puhuu meistä (ryhmänä) uskomassa, kun taas ortodoksinen puhuu minusta. Läntinen tehokkuus näkyy tässäkin organisaationa ja itäinen spiritualismi henkilökohtaisena sisäistyksenä. Jokainen ortodoksiuskovainen on kirkko itsessään, luterilainen on ulkopuolisen, kirkko-organisaation, jäsen.

Läntisessä kirkossa uskovalla on oikeuksia ja velvollisuuksia, itäisessä näitä ei tarvita, koska kirkko on jokaisessa yksilössä itsessään. Ehkä tästä syystä läntiset kapinalliset ovat päätyneet yksilölliseen liberalismiin ja kapitalismiin, ja itäiset kommunismiin. Kommunismi ei ehkä kansanliikkeenä olisi ollut mahdollinen muualla kuin ortodoksisen uskon piirissä, molemmissa on tämä yksilön kaikennielevä ”credo”. Ajattelen tässä lähinnä 1800-luvun kommunisteja Chernishevski ja sen sellaiset, mieluummin kuin Leniniä ja hänen ”äpärälastaan” Stalinia.

Maailmankansalaisen etikkaa: kielisoppaa ja englanninkielen ylivaltaa

Kuva Hanhensulka: yksinäisen surffaajan monikielinen työpiste

Viimeaikoina olen sattumalta kuunnellut suomalaisten poliitikkojen puhumaa englanninkieltä ja nähnyt jopa näiden englanninkielen taitoja arvosteltavan. Eikä syyttä.

Kansainvälisissä kokouksissa on osattava puhua englantia, ei kuningattaren englantia välttämättä, mutta passelia mongertelua, josta saa selvää. Näin ei aina pääse käymään, mikä ei välttämättä ole valitettavaa mongertajan omalta kannalta katsottuna, mutta hänen edustamansa asia kärsii siitä kohtuuttoman paljon.

Meidän naapurimaamme Viron oman kielen äännepohja on kai melko lailla samanlainen kuin suomenkielenkin. Venäjän taitajina useimmat virolaiset tietysti tuntevat soinnilliset konsonantit kuin kullalla päällystetyt molarinsa, joten heillä on lievä etulyöntiasema suomalaisiin veljiinsä ja siskoihinsa nähden. Mutta se ei selitä kielitaidoissa ilmiselvästi ilmenevää erilaisuutta.

Kun Venäjä vapautui viisitoista vuotta sitten tai niihin aikoihin, maailmalle levisi heti kohta entisistä neukkutasavalloista ihmisiä, jotka eivät vain hallinneet englanninkielen taitoa erinomaisesti vaan lisäksi saivat sanomansa ymmärretyksi ilman sen kummempia ponnistuksia. Samanaikaisesti, ja vielä tässäkin ajassa, monet suomalaiset ministerit ja europarlamentaarikot mongertelivat kokouksissa ja haastatteluissa jotakin, josta hyvällä tahdolla käsitti, että politiikasta puhutaan. Mitään tolkkua ei monistakaan sen kummemmin saanut.

Entinen presidenttimme Mara puhuu myös kovin suomalaisvoittoista englantia, yksine ässä-äänteineen ja lähes soinnittomine konsonantteineen, mutta hänen puheessaan on aina ymmärrettävä sanoma, jota kehtaa mielihyvin kuunnella vaikka BBC:llä, jos sikseen tulee. Useimpien muiden vallankahvassa olijoiden englannista ei voi sanoa samaa. Suomalaisena ainoa käteen jäävä tunnetila on armoton myötähäpeä ja lisääntyvä kansallisen alemmuuden tunto.

Ja sama pätee suomalaisiin puhujiin monissa muissakin kokouksissa. Useimmiten näissä tilanteissa medium (kieli siis) on todella perille menevä sanoma, muu mahdollinen sanoma hukkuu mediumin alle.

Viimeisimmässä Tieteessä tapahtuu lehdessä (7/2006) fil. tri Vesa Oittinen, samalla, kun mollaa edellisessä numerossa kirjoittanutta Juha Sihvolaa (jonka nimen kirjoitin valitettavasti väärin muutama päivä sitten julkaistussa lastussa), valittaa englanninkielen ylivallasta. Oittinen on kirjoittanut samasta asiasta aikaisemminkin samassa lehdessä, tällä kertaa hän antaa esimerkiksi väärinkohtelusta kirjoittamansa artikkelin kohtalon (eräässä) englanninkielisessä lehdessä. Osa kirjoituksesta oli ollut saksan ja osa venäjän kielellä ja nämä osuudet olivat jääneet arvioinneissa kokonaan vaille huomiota. Ehkä Oittinen itsekin näkee lausunnossaan piilevän (tahattoman) komiikan. Miksi englanninkieliseen lehteen pitäisi kirjoittaa saksaa tai venäjää?

Kielen tarkoitus on tietysti auttaa kuulijaa tai lukijaa ymmärtämään tarkoitettu sanoma. Siinä auttaa huomattavasti, että esittää asiansa kielellä, jota vastaanottaja ymmärtää. Yhä useammin kai sekä historioitsija että filosofit tulevat Euroopan ulkopuolisilta kielialueilta: Japanista, Kiinasta, Intiasta jne. Joissa ei ehkä pidetä vanhoja eurooppalaisia kieliä enää varsinaisina tieteen valtakielinä (suomenkielestä puhumattakaan) ja joissa käytetään englanninkieltä suhteellisen vaivattomasti.

On naiivia kuvitella, että maailma ei tarvitsisi (yhtä) yhteistä kieltä. Sitä on tarvittu ennen ja tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa.

Englanninkielestä on (oikein tai väärin) muodostunut kulttuurin useimpien alojen yhteinen kieli, yleiskieli, joka on lisäksi siitä erinomainen kieli, että se sieppaa uudet asiat sisäänsä ja sylkäisee ne tuossa tuokiossa ulos valmiina, käyttökelpoisina ja ymmärrettävinä termeinä, joiden avulla on miellyttävä kommunikoida saman alan muiden henkilöiden kanssa. Jos osaa muitakin kieliä, niin hyvä on ja se on varmaan monilla aloilla jopa välttämätöntä. Monipuolisesta kielitaidosta ei tietysti ole mitään haittaa. Tosin epäilen, että usein on niin, että jos ei saa asiaansa selväksi englanninkielellä, ei sitä saa sen kummemmin selkeäksi muillakaan kielillä. Mutta tämä saattaa olla täysin perätön epäluulo.

Kaikkien on parasta hyväksyä englanninkielen valta-asema realistisena tosiasiana, muuten jää omankin alansa sivuraiteelle, eivätkä hyvätkään ideat pääse esille siellä missä niille voisi olla käyttöä tai ymmärtämystä.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa amerikkalaista poliittista ylivaltaa, vaikka juuri tämän hetken maailma näyttää olevan kallistuneena se suuntaisesti.

Joku suomalainen tutkija, jonka niemeä en nyt muista enkä ehdi etsiä vepistä (Lappeenrannassa muistaakseni julkaistu tutkimus, tieto on piilossa mm. jossakin tämän blogin lastusta), sanoi taannoin, että 80 % englanninkielisistä keskusteluista käydään muiden kuin englantia äidinkielenään puhuvien välillä. Intialaiset, kenialaiset, nigerialaiset, jamaikalaiset jne. puhuvat englantia toisena, usein ensimmäisenä, äidinkielenään ja pitävät sitä omanaan. Samanaikaisesti saksa ja ranska taantuvat suhteellisesti enemmän ja enemmän marginaaliseen asemaan (tietysti esimerkiksi 1800-luvun filosofiassa saksan asema oli hyvin vankka, mutta siitähän on jo melko pitkä aika, vai mitä).

Tiedemiehet edustavat vain itseään ja ehkä omaa laitostaan. Ministerien osalta asia on meitä kaikkia koskeva.

Englanninkieltä taitamatonta poliitikkoa ei pitäisi lähettää edustamaan maan asioita edes Unionin kokouksiin, jossa komission tulkkien armeija yrittää pitää suomalaistenkin poliitikkojen puheet edes jotenkin ymmärrettävinä. Tosin monien kohdalla ei ehkä suomenkaan puhuminen auta kovin paljoa.

Mutta se on jo toinen juttu.

Maailmankansalaisen etikkaa: Ihmiskunnan perintöä

Kuva: Victor Winstone’n Gertrude Bell (Barzan Publishing)

Tekopyhyys ja älykäs tyhmyys ovat ihmistä melko hyvin kuvaavia ominaisuuksia.

Erityisesti englantilaisilla on monisatavuotiset, imperialistiset perinteet tekopyhyydestä, enemmän tai vähemmän älykkäästä tyhmyydestä ja varsinkin puuttumisesta asioihin, jotka eivät heille mitenkään kuulu.

Useimmiten puuttumiset on perusteltu milloin mistäkin maailmankolkasta kumpuavalla uhalla Englannin turvallisuutta tai taloudellisia etuja vastaan, ja perustelut on puettu paremman kulttuurin, hallinnon tai uskonnon levittämisen hyväätarkoittavaan kaapuun.

Nykyajassa imperiuminsa kauan sitten menettäneet englantilaiset ovat amerikkalaisten apureina tuhoamassa Irakia ja Afganistania kertoen, että kysymyksessä on Uuden Yhteiskunnan rakentamisprojekti, jonka ensivaiheessa on näytetty lähinnä tuhottavan entisen yhteiskunnan infrastruktuuria ja moraalista perustaa. Kyseessä on heidän mukaansa hyvin perusteltu sota terrorismia vastaan, ovathan sekä afgaanit että irakilaiset selvästi terroristeja jo ulkonäöltäänkin ja erityisesti uskonnollisilta mielipiteiltään, jotka ovat epäilyttävän spiritualistisia.

Mutta on myös sanottava, että historia on taas kerran tullut nykyaikaan kuokkavieraaksi ja pureskelee ahneesti pehmeän ylimielisiin länsimaisiin persuuksiin.

Historiantunneilla, tämän lastunikkarin kouluaikaan joskus neoliittisen kauden alkuvaiheessa, kai, opettajat vakuuttivat, että historian ei pitäisi olla vain henkilöiden historiaa, vaan sitä pitäisi lähestyä kaikkien ajassa eläneiden näkökulmasta, sosiaalisena tapahtumana, jonkinlaisena dialektina, vähän niin kuin Karl Marx opetti meitä kaikkia tekemään omassa yhteiskuntakritiikissään.

Se on tietysti pelkkää pötyä ja omat silmät ja historian todelliset tapahtumat osoittavat aivan muuta.

Jonkun sattuman oikusta ja/tai omilla suurenmoisilla kyvyillään tärkeään aseman päässeen yksilön vaikutus historian kulkuun – jopa kymmenien tai satojen vuosien taakse – on paljon yksilön omia voimavaroja suurempaa ja perusteellisempaa.

Otetaan yliyksinkertaistaen esimerkiksi historiallinen metatarina, historian kaapin päältä, päähenkilöksi ja priimusmoottoriksi vaikkapa Julius Caesar, joka hallitsi vain muutaman vuoden, mutta teki Augustuksen hallinnon mahdolliseksi, joka taas mahdollisti jumalaisen ja rajattoman keisarivallan Roomassa. Sen avulla rajattomaan valtaan hyvin sopiva kristinusko voitti madzalaisuuden (zarathustralaisuus), mitralaisuuden, gnostilaisuuden ja muut kilpailevat vanhat ja uudet uskonnot koko valtakunnan alueella. Sitten kristinuskon oppiriidat ja sen Raamatun perusteella tukemien keisareiden vallanhimo jakoivat Rooman kahdeksi kilpailevaksi osaksi ja jakautuminen tuhosi lopulta valtakunnan vielä pienemmiksi osiksi, ja mahdollisti Lähi-idän, myös Turkin, ja Pohjois-Afrikan, jopa Espanjan, joutumisen jihadia käyvän ekspansiivisen islamin valtaan. Voimakas Rooma olisi ollut sen esteenä. Ja vielä nytkin käymme uskonsotaa Irakissa ja muissa maissa, ja Bushin sanoin olemme ristiretkellä.

Ilman Caesarin muutamaa vallassaolovuotta tuo kaikki olisi tapahtunut aivan toisin. Ei välttämättä paremmin, pelkästään toisin.

Toinen esimerkki on tunnettuusarvoltaan vähäisempi kuin Caesar.

Jo kaatuneen britti-imperiumin vaikuttajista voidaan tässä yhteydessä mainita nainen, Gertrude Bell: yläluokkainen "matahari", seikkailija (naispuolinen Arabian Lawrence siis), imperiumin virkanainen ja kirjoittaja, joka sananmukaisesti piirsi Irakille (ja sen rajanaapureille) vielä nykyajassakin voimassaolevat rajat.

Gertrude Bell – arabit kutsuivat häntä nimeltä Al Khatum, Lady, tai miksei suomalaisittain Rouva – oli naiseudestaan huolimatta Lähi-idän vaikutusvaltainen ”harmaa eminenssi” ja ”kuninkaantekijä”, joka ei itse ollut vallan kahvassa, mutta jolla oli mahdollisuus kuiskia seireeninlaulujaan valtaapitävien vastaanottavaisiin korviin sekä kotona Englannissa että salongeissa ja ehkä monissa eriuskoisissa sängyissä (tosin tämä(kin) on pelkkää pahanilkistä arvelua) paikan päällä, Kairossa, Mekkassa, Basrassa ja Bagdadissa.

Häntä voi kutsua jopa Irakin perustajaksi.

Bellillä oli virallinen asema brittien Bagdadin hallinnossa virkanimikkeellä Oriental Secretary (itämainen sihteeri, oikeastaan poliittinen upseeri, politrukki) tehtävänään yhteydenpito arabeihin laajalla alueella ja neuvoa brittien suurlähetystöä ja paikalla sotinutta armeijaa arabimaailman asioissa.

Tuohon maailmanaikaan tärkeä tehtävä naiselle, vaikka sitä ei tietysti omassa poliittisesti korrektissa ajassa saisi noin sanoa.

Irak itsenäistyi vasta vuonna 1932, mutta itsenäisyyttä oli valmisteltu jo 1. maailmansodasta lähtien. Mesopotamiassa olleet turkkilaiset ja näitä tukeneet saksalaiset heitettiin sodan seurauksena pois ja näin Ottomaanien sulttaanit menettivät 400-vuotisen otteensa Mesopotamian, ja yleensäkin Arabian, vallankahvasta.

Länsivallat, erityisesti Englanti ja Ranska, kiiruhtivat varmistamaan öljynsaantinsa, Mesopotamia oli öljyrikas alue ja sieltä saatava öljy oli taattava länsimaisen kehityksen voiteluaineeksi. Itseasiassa Arvoisan Lukijan ja myös minun itseni nykyisen hemmotellun aseman rakentajaksi ja takaajaksi.

Öljynsaanti taattiin roomalaisilta perityllä hajoita ja hallitse (divide et impera) -menetelmällä: antamalla Arabian länsiosan (Hejaz) hallitsevalle perheelle, Husseineille eli hasemiiteille, takuut tuhansien kilometrien takana syntyvän maan, Irakin, kuninkuudesta, johon istutettiin Feisal ibn Hussein (ranskalaisten potkaistua hänet pois Syyrian nukkekuninkaan istuimelta, johon britit olivat hänet aikaisemmin laittaneet).

(Samalla Arabian keskiosan kuningaskunnan AbdulAziz Ibn Saudin valta Keski-Arabian (Najd) öljyvaroista taattiin erityisesti amerikkalaisten painostuksesta. Sinne syntyi Saudi-Arabia, jonka Saudien perheen yksinvalta on vieläkin amerikkalaisten erityisessä suojelussa. Myös Jordania annettiin mekkalaisille husseineille (ensimmäinen kuningas oli mainitun Feisalin veli, Abdullah ibn Hussein), eikä sielläkään varmaan kyselty kansalaisilta olisiko oikein tuoda maahan kuningas Arabiasta saakka. Tosin Jordanian kuninkaat ovat olleet Lähi-idän harvoja kohtuuden ääniä, mikä on kohtuuden nimissä sanottava!)

Gertrude Bell piirsi omin hennoin yläluokkaisin käsin Bagdadin suurlähetystössä omalle kartalleen Mesopotamiaan uuden maan, Irakin, rajat. Samalla määräytyivät Turkin, Syyrian, Jordanian, Kuwaitin, Saudi-Arabian ja Persian rajat. Yleiseen kolonialistiseen tapaan kynän jäljet eivät noudattaneet mitään luonnollisia uskonnollisia tai heimo-rajoja ja Irakin uudelle alueelle tuli sekä pohjoisen kurdeja (suurin osa öljystä on siellä), länsipuolen sunni-muslimeja (joita Arabian mekkalaiset wahhabi-sunnit tietysti tukivat) ja kaakkoisen öljykenttien ja jokirantojen shiia-muslimeja (joita Persian shiiat katsoivat tietysti uskonveljinään kuuluvaksi omaan vaikutuspiiriinsä).

Ja, voila, tästä voidaankin hypätä suoraan nykyaikaan, jossa Irakia revitään juuri samoihin kolmeen suuntaan. Ja jossa pureskellaan länsimaisia persuuksia.

Gertrude Bell oli oman aikansa älykäs tyhmyri.

Rikkaan teollisuusperheen turhaksi tunnettu tytär, joka ei halunnut naimisiin jollekin sisäänsiitetylle idiootille, vaan etsi ja löysi tyhjälle ja toimettomalle elämälleen uuden suunnan. Ja siitä halusta ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka lopputulokset ovatkin äärimmäisen ikäviä irakilaisille.

Tähän loppuun vielä kevennykseksi muistelu Charlotte Brontë 'n Shirley'stä, joka on suomennettu vuonna 1988 samalla nimellä (suomentaja Kaarina Ruohtula).

Brontë sanoo päähenkilöstä, Shirley Keeldar ’ista (on muistettava, että Shirley on itse asiassa miehen nimi, vaikka sen nykyisin useimmiten kuulee vain naisten yhteydessä, eli vähän niin kuin suomalainen nimi Toini, joka sattuu olemaan äitini nimi myös, vaikka hänet tunnettiinkin toisella nimellään), siis Brontë sanoo Shirleystä tähän tapaan:

…she had no Christian name but Shirley: her parents, who had wished to have a son, finding that, after eight years of marriage, Providence had granted them only a daughter, bestowed on her the same masculine family cognomen they would have bestowed on a boy, if with a boy they had been blessed…

Kirjan päähenkilöllä on ennakoivia piirteitä Gertrude Bell’istä, vaikka tämä ei ollutkaan peheensä ainoa lapsi. Hänkin oli löytänyt elämälleen muuta sisältöä kuin ylellisyydessä elämisen ja vain omaa ulkomuotoaan ajattelevan ”high society” -bimbon roolin, vaikka Charlote Brontën aikana ei sanaa bimbo vielä ollut edes keksitty. Konsepti sinällään oli silloin – niin kuin ehkä kaikkina aikoina – tunnettu.

Seuraava keskustelun pätkä kirjan henkilöiden, Shirleyn ja Carolinen, välillä valaissee asiaa ehkä paremmin. Pätkä on siis Bronten Shirley ’stä, Luvusta XI:

…
'Caroline,' demanded Miss Keeldar abruptly, 'don't you wish you had a profession - a trade?'

'I wish it fifty times a day. As it is, I often wonder what I came into the world for. I long to have something absorbing and compulsory to fill my head and hands, and to occupy my thoughts.'

'Can labour alone make a human being happy?'

'No; but it can give varieties of pain, and prevent us from breaking our hearts with a single tyrant master-torture. Besides, successful labour has its recompense; a vacant, weary, lonely, hopeless life has none.'
…

Keskustelu osoittanee kuinka paljon feministit ovat muuttaneet maailmaa naisten osalta. Muuten muistanemme myös, että sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa on nykyisin nainen ulkoministerinä.

Lisälukemista: ulkoministeri Erkki Tuomiojan artikkeli Gertrude Bell'istä

Maailmankansalaisen etikkaa: Suomalainen, Suomi ja sen sellaiset seikat, jopa fennoeurooppalaisuus

Kymmenvuotiaana naperona uskaltaa metsäsuomalaisten penikka tehdä metsissä mitä vaan mieleen tulee.

Kesäisenä päivänä kauan sitten polkaisin parhaan ystäväni, yhden Salosen Eskon, kanssa polkupyörillä ja äitien varoituksilla, eväillä, pienellä kirveellä, parilla vedenpitävällä kankaanpalalla, polviin saakka ulottuvilla lonksuttavilla kumisaappailla ja muulla asiaankuuluvalla varustettuna ja molskihousuissa Suolahdesta Mutapohjan ympäri ensin Sumiaisen tietä, sitten vasemmalle jotakin korpitietä ja lopulta kinttupolkua pitkin jollekin eteensattuneelle pienelle, yksinäiselle lammelle, huonosti hoidetun mänty- ja kuusiryteikön suojaamassa korvessa, joka naperosta tuntui suunnattomalta ja jopa koskemattomalta salolta, erämaalta.

Pyörien perässä töpötti itselleen ominaisen vinosti suomenpystykorva, Rekku, jota ainoana pentueestaan ei oltu myyty pois värivikojensa vuoksi vaan annettu minulle ikiomaksi koiraksi. Tosin omistuksen ikiaika loppuisi jo tulevan joulun alusviikoilla penikkatautiin ja äänekoskelaisen poliisin pyssynpaukkuun, mutta siitä ei onneksi surisevassa ja tuoksuvassa keskikesän helteessä ollut mitään tietoa, eikä tulevaisuus muutenkaan erityisesti poltellut naperonmieliä.

Rannasta löytyi omistajaton vene, vesikirppu, ja sillä pääsi koko mukana olleen omaisuuden kanssa – pyöriä lukuun ottamatta – ehkä viidenkymmenen metrin päässä lammen keskellä olevaan pieneen, pyöreähköön pensassaareen. Tehtiin leiriytyjien kokoon sopivan suuruinen laavu, syötiin eväitä, pantiin pikkukirves töihin ja hakkailun tuloksena poltettiin pientä rakovalkeaa – tilapäistä kotiliettä pimeänä huhuilevassa korvessa.

***

Suomalaiset ovat metsäkansaa, metsäläisiä, impivaaralaisia, Juutas Käkriäisiä ja Ryysyrannan Jooseppeja, eikä Havukka-ahon ajattelijakaan varmaan tavallisesta suomalaisesta paljoa eroa.

Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Mynämäen rovastin Anders Lizeliuksen Suomenkieliset Tieto-Sanomat sanoo lukijoilleen suomalaisuudesta varovaisesti tähän tapaan ”Syys-Kuusa, Wuonna 1775”:

…Mutta koska ja kusta Maanpaikasta ihmiset tänne siirryit, siitä ei ole wahwistettua tietoa.

Muutamat owat siinä luulosa, että koska kielen sekoitus tapahtui Babelin Tornin rakennuxesa, ja Jumala hajotti ihmiset sieltä kaikkiin maihin, 1 Mos. 11. Luk. niin yxi kielikunta kulki tänne Suomehen, ja nimitti tämän Suoma ; että he Jumalan suomasta tänne siirttyxi tulit ; jonka luulon jälkeen Suomen kieli olis yxi niistä mainitusa kielten sekoituxesa syntyneistä pää-kielistä ; ja näkyy heillä olewan luulohonsa toden muotoinen tuki siinä Oppeneilta näytetysä Suomen Kielen erinomaisesa heimolaisudesa Hebrean eli Alku-kielen kanssa.

Toiset taas arwoittelewat ja luulewat toisin yxi sinne, toinen tänne, waikka järkkywäisillä perustuxilla.

Mutta ei se ole meijän tarkoituxemme anta itziämme ratkaisiaxi näisä
luuloisa. Meijän pää-tarkoituxemme on, tutkia ja koetella, mainittuin
asian-haarain johdolla, minkäkaltainen Suomen Maan alku-huonen hallitus on
mahtanut olla, kuinka se polwipolwelta on paratuxi tullut, ja kuinka se wieläkin
toimellisten tietoin ja koetusten kautta tapahtua taitaa…

Ja ”paratuxi tulemine” jatkuu vieläkin, ei enää Ruotsin eikä Venäjän, vaan oikein sivistyneen Euroopan alaisuudessa.

Itsestään selvää on se, että ”suomalaisuus” kansallisuutena on syntynyt juuri siellä missä se kansallisuutena esiintyy, eli Suomenniemellä. Suomalaiset eivät ”suomalaisina” ole tulleet tänne yhtenäisenä joukkona ja valloittaneet esihistoriallisina imperialisteina Suomenniemen alueita joltakin täällä aikaisemmin olleelta ihmisryhmältä. Esi-isämme tulivat jään ja lumen maahansa heti, kun jääkauden jälkeinen maan noususta johtuva kuivuminen oli tehnyt maata asumiskelpoiseksi. Tämä lienee tapahtunut joskus 10,000 vuotta sitten, jollakin +/- 2,000 vuoden tarkkuudella.

Ensimmäisten tulijoiden ajoituksesta ei ehkä tutkijoidenkaan keskuudessa ole kovin suurta erimielisyyttä. Sen sijaan siitä, keitä nämä olivat, on kovin suurta erimielisyyttä. Toiset arvelevat, että suomalaisten kielellisiä esi-isiähän nämä tietysti olivat, toisten mielestä suomalaisten kieli-esi-isät olivat vielä tässä vaiheessa Uralin takana puremassa porojaan munattomiksi.

Kansakoulussa ja vielä vissiin oppikoulussakin yritettiin oppilaille opettaa, että olemme jotakin itäistä rotua – ja lisäksi selvästi alempaa kuin esimerkiksi ruotsalaiset germaanit, muista eurooppalaisista puhumattakaan. Ja samalla opetettiin pakko-ruotsia alemmuudentuntoisille ja siksi haluttomille jukuripäille. Ruotsinkieltä tarvittiin, että osattaisiin käyttäytyä ihmisiksi. Oma, suomalainen kulttuuri oli metsäläisenä riittämätöntä tulevaa pitkää ikää varten, ruotsinkielellä vahvistettuna kyllä pärjättäisiin.

Ja tämä tapahtui siis vielä sotien jälkeen. Jolloin ruotsalaisuuden aika Suomessa oli yhtäkkiä päättynyt, oltiinhan selvitty omilla suomenkielisillä jaloilla päällehyökännyttä ryssää vastaan, kun emme – kai kovin tyhminä ja hitaine ajatuksinemme – olleet osanneet edes pelätä ylivoimaista vihulaista. Ja selvittäisiin vastakin.

Impivaaralaisuus on eurooppalainen villin metsäläisen myytti suomalaisiin olosuhteisiin sovitettuna.

Seitsemästä veljeksestä muistetaan erityisesti veljesten Impivaara-seikkailu ja unohdetaan usein kivuttomasti kirjan lopussa kuvattu veljesten kesytys sisäkelpoisiksi ja seurannut sosiaalinen integroituminen eurooppalaisuuteen.

Erityisesti Eerolla oli samoja piirteitä kuin Väinö Linnan Pohjantähden alla eläneellä Kivivuorten suvulla, josta oli lähtöisin myös tyypillisen suomalaismetsäläisen, Koskelan Akselin, vaimo, Elina. Kivivuoret ja Veljesten Eero ja Aapo olivat Suomen kansan eurooppalaisia apolloja. Koskelat ja Kiven muut veljekset, erityisesti Lauri, taas suomalaisia dionysoksia, vaikka Juhani, väliinputoaja, ei ehkä oikein oppinut mihin väliin olisi pitänyt pudota.

Kokonaisena kansana suomalaiset puolestaan ovat "aina" olleet – indoeurooppalaisella katsannolla arvosteltuina – hillittömän dionyysisiä juoppoja vastakohtana ruotsalaisille, jotka tietysti olivat apollonisen sivistyneitä, ja osasivat näin ollen ryypätäkin kohtuullisesti – vähän kuin vielä ruotsalaisiakin sivistyneemmät eurooppalaiset.

Suomalainen, indoeurooppalaisittain indoktrinoitunut kielentutkijoiden älymystö on ”aina” pitänyt itsestään selvänä, että suomalaiset tulevat idästä – mahdollisimman kaukaa idästä ja jatkavat tässä ruotsalaisten tiedemiesten käsitystä, että suomalaiset ovat mongolien jälkeläisiä Euroopassa. Tueksi näille väitteille on esitetty kielitieteen ugrilaista tai uralilaista alkukotia vähintään Volgan mutkassa tai todennäköisemmin vielä kauempana idässä, jopa Luoteis-Siperiassa saakka, jossa on vielä tänäänkin paimentolaisryhmiä puhumassa ugrilaista tai uralilaista kieltä.

Suomalaisten kantakodin lisäksi kielitieteilijöiden suomalainen älymystö on kehittänyt käsitteen uralilainen kantakieli, jonka he ajoittavat noin vuoden 4000 e.a.a paikkeille.

Toiset tutkijat ovat radikaalisti ja suomalaisia indoeuroopikkoja suunnattomasti ärsyttävästi epäilleet jopa tällaisen uralilaisen alkukielen olemassaoloa ja väittäneet vaihtoehtona, että itäiset ”suomensukuiset kielet” ovat syntyneet jonkun suomensukuisen kielen naapurivaikutuksesta, ns. (kielten) kontaktiteoria, mieluummin kuin siitä, että ovat olleet osallisina hypoteettisessa Kanta-Uralissa.

Kontaktiteoriasta on helppo tehdä ajatusrakennelma kielistä maisemana, jossa joku tyyppi, sanotaan vaikka vaivaiskoivuinen Lapin kaira näyttää samanlaiselta metatasolla vaikka paikallisesti siinä on merkittäviäkin eroja. Kairamaisema muuttuu vähitellen, pienin muutoksin, etelämpänä toisentyyppiseksi omine typografioineen ja päätyy lopulta merenrannaksi, jossa on selvä ja äkkinäinen raja kokonaan uuteen elementtiin, tai kielimaisemassa toiseen kieliperheeseen.

Tällainen kielimaisema viittaisi siihen, että mitään yhtenäistä kantakieltä ei välttämättä tarvittaisi. Vaan ihmiset puhuisivat mitä puhuisivat äitiensä kielenä ja riittävän kaukana toisistaan asuvat puhuisivat lopulta selvästi erilaisia kieliä, vaikka omaisivatkin naapureidensa kanssa samanlaisia kielipiirteitä.

Emeritusprofessori Kalevi Wiik, joka on julkaissut suomalaisten juuriin kaivautuva perusteellinen kirjan Eurooppalaisten juuret (Atena, Jyväskylä, 2002), on kysynyt julkisuudessa useaan otteeseen tällaisen viattomalta vaikuttavan kysymyksen:

Kuinka on syntynyt sellainen tilanne, että jotkin suomalaisten läheiset kielisukulaiset eivät olekaan heidän läheisiä geneettisiä sukulaisiaan? Kuinka on syntynyt sellainen tilanne, että jotkin suomalaisten läheiset geneettiset sukulaiset puhuvat kieltä, joka ei ole suomen sukukieli? (Eurooppalaisten juuret).

Vastaukseksi suomalaisilta kielentutkijoilta Wiik, ja hänen tavallaan ajattelevat muut tutkijat, ovat saanut intohimoisen ryöpyn potaskaa tai tulta ja tulikiveä niin kuin entisen Somorran ja Gomorran toisinajattelevat asukkaat.

Ulkopuolista uteliasta tarkkailijaa kiinnostaa tietysti tietää, miksi Wiikiin kohdistunut hyökkäys oli niin rajua. Ehkä Wiikin teoriat osuivat johonkin hyvin arkaan paikkaan kieliälymystön sielussa? Kielitiedehän ei ole eksaktia tiedettä ”matemaattisten tieteiden” tavalla ja hypoteesit saattavat olla kiinteydeltään kaljavaahdon tapaisia. Ja hekin saattavat sanoa ylen huolestuneina toisilleen tai ainakin itselleen Mynämäen rovastin tavalla "Mutta koska ja kusta Maanpaikasta ihmiset tänne siirryit, siitä ei ole wahwistettua tietoa..."

Toimittaja-kirjailija Maarit Niiniluoto sanoo artikkelissaan Virallinen Suomi ei tunnusta Venäjän demokraattisia voimia: " Paavo Rintalan mielestä kansan sydän on terve mutta intellektuellit ovat tolvanoita." (Uusi Suomi, 10.3.1991).

En osaa sanoa luettaisiinko Rintala itse intellektuellien joukkoon. Mutta ehkä tämä arvostelma sopisi ainakin jossakin määrin kielitieteellisiin tiedeympyröihin, tai ehkä ei? Sen sijaan suomalaiset on ryhmänä sidottu perimältään kiinteästi Länsi-Eurooppalaisten kanssa samaan ihmisnivaskaan. Lähimpiä geenisukulaisia ovat ruotsalaisten lisäksi saksalaiset ja alankomaalaiset. Englantilaiset tutkijat ovat hiljan todenneet, että Brittein saarten asukkaiden vanhin ryhmä kuluu samaan "perheeseen" suomalaisten, virolaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten kanssa. (kts. Tracing the phylogeography of human populations in Britain...)

Ehkä olisi aihetta kehittää uusi käsite indoeurooppalaisuuden vastapainoksi. Sitähän voisi paremman puutteessa kutsua vaikka fennoeurooppalaisuudeksi.

***

Sen sijaan kauan sitten Sumiaisen korvessa satunnaiset naperometsäläiset nukkuivat laavussaan minkä peloltaan ehtivät Rekun haukahdellessa silloin tällöin varottavasti möröille, menninkäisille, maahisille ja muille näkymättömille korvenkulkijoille ja mahdollisesti lammen rannassa käyneille jäniksille tai ketuille. Tulta viriteltiin tarvittaessa uudestaan, jos kylmä alkoi kolotella nuoruudennotkeita luita. Ja aamulla soudettiin vesikirppu takaisin tulopolun päähän ja poljettiin helpottuneina mutta voitonriemuisina sankareina takaisin äitien yhtä helpottuneisiin syliin.

Todennäköisesti oltiin tehty juuri sitä, mitä sadat ja tuhannet naperosukupolvet olivat suomalaisilla saloilla tehneet menneinä aikoina, ja vielä aikaisemminkin jopa alkuperäisten eurooppalaisten jääkauden aikaisissa turvapaikoissa: Doggerlandissa, Lounais-Euroopan baskialueella tai Mustanmeren pohjoispuolisissa jääkauden metsissä.

Ja ehkä joillakin paikoin sitä tehdään vieläkin, mikäli äitien peloilta on saatavissa tarvittavia kulkulupia.

Maailmankansalaisen etikkaa

Kuva Wikipedia: Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti

Pariisin matkalla, samalla, kun kuuntelin viisaita ajatuksia ilmaliikenteen tulevaisuudesta, lueskelin venäläissyntyisen Mikhail Epstein’in pamflettia Culture – Culturology – Transculture ja uusinta niin&näin –lehteä, jossa, muun filosofisen pilkunnu****nan lisäksi, Martti Koskenniemi oli lukenut Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikkaa, ihailun pilke silmäkulmassa. Siis ihailun pilke oli minun silmäkulmassani, Epsteinin ja Koskenniemen akateemisen kylmät tekstit eivät sallineet ihailun pilkkeen näkyä silmäkulmissaan edes vilaukselta.

Ja tietysti auttamattomana narsistina kysyin: Olenko maailman kansalainen? Ja Koskenniemen kehotuksesta: Kenen lippua kannan?

Tätä olikin helppo ajatella kuivakiskoisen konferenssin sivutuotteena. Siellä nimittäin raiskattiin nykyajan lingua francaa, englantia, oikein olan takaa.

Kaikki puheet ja paperit olivat tietysti englanninkielisiä (sort of). Tauoilla tosin kielet läpättivät ranskaksi, hollanniksi, ruotsiksi, tanskaksi, saksaksi, italiaksi ja espanjaksi. Voi olla, että muitakin kieliä siellä olisi kuullut, jos olisi viitsinyt kuunnella. Itsekin ajattelin joskus suomenkielellä, varsinkin lukiessani niin&näin’iä – syvempi ajattelu on nimittäin ylen määrin helpompaa syvemmälle menevällä kielellä, omalla äidinkielellä. Tunnetusti isänkielestä ei ole hyötyä oikein missään, ehkä makuuhuoneen valotonta peitonaluspuuhaa lukuun ottamatta.

Puheiden aikana noin puolet kuulijoista – sen lisäksi, että kuuntelivat puheita varsin kiinnostuneen näköisinä – hoitivat kirjeenvaihtoaan kannettavan tietokoneen ja kokoussalin muuhun maailmankaikkeuteen yhdistävän langattoman verkon välityksellä. Lisätietoja puhutuista asioista oli helppo etsiä puheiden aikana, ja löydetyt tiedot terävöittivät mukavasti muutenkin terävinä lenteleviä kysymyksiä.

Puheenpitäjien työ on selvästi vaikeutunut, nyt ei voi enää valehdella asioista vapaasti, joku kuulija pystyy varmuudella iskemään pöytään internetiltä juuri löytämänsä oikean tiedon jo ennen kuin valehdellun lauseen kaiku on hävinnyt kuulijoiden korvista. Tämä on tietysti valitettavaa puhujan osalta.

Toisaalta kuulijat saavat täydellisemmän kuvan todellisuudesta. Maailmamme rajat ovat nimittäin aistiemme rajoja. Internet laajentaa näitä rajoja reaaliajassa moninkertaisiksi; lisää tietoisuutta, antaa uusia työkaluja ajatuksille ja uutta avaruutta mielikuvitukselle. Marshall McLuhanin maailmankylä toteutuu todella nykyajassa internetin tarjoaman virtuaalimaailman kautta. Ilman sitä maailmankylästä puhuminen olisikin turhaa.

Kokouksessa puhuttiin ”oikeaa” englantia irlantilaisella, skotlantilaisella ja englantilaisella estuaarienglannin korostuksella. Viimemainitusta on tullut Lontoon vaikutuspiirissä eläjien standardienglanti ja brittien entinen yläluokkainen kuningattaren englanti on hävinnyt kansainvälisistä kokouksista lähes kokonaan. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa. Sen lisäksi englantia väännettiin ruotsalaisittain, saksalaisittain, italialaisittain, suomalaisittain jne.

Vaikka varsinkin Euroopan komission piirissä työskentelevät teeskentelevät vielä ranskankielen merkittävällä asemalla, se on häviävää ylvästelyä. Ranskankieli ei edes huippuaikanaan 1700- ja 1800-luvuilla saavuttanut sitä asemaa, joka latinalla oli vuosisatoja, jopa kansankielenä, valistusaikaan saakka (ja tiedepiireissä vielä sen jälkeenkin), ja jonka englanninkieli on saavuttanut erityisesti 1900-luvun loppuvuosikymmeninä.

Ja hyvä, että on saavuttanut. Maailma tarvitsee joustavan ja helpon tavan kommunikoida ja englanti on siihen juuri sopiva kieli. Muunkielisille, erityisesti ranskalaisille, tämä on helposti vähän kuin etikan juontia: hapanta ja helposti pahaa närästystä aiheuttavaa. Mutta välttämätöntä (tosin etikan juonti ei ehkä ole aivan välttämätöntä).

Monikulttuurisuus (multiculturalism) ei ole Euroopassa mitenkään uusi asia. Vaikka Euroopan sisällä omanlaisten (osa)kulttuurien perimä onkin tiukasti indoeurooppalaisten kulttuurivalloittajien hellenistisellä ja juutalais-kristillisellä pohjalla, niin tietysti me olemme kaikki myös erilaisia. Ja ulkopuolisia, erityisesti juutalaisia, on ollut Euroopan kakkua jakamassa kai ainakin 2000 vuotta.

Juutalaisten kohtalo onkin oivallinen esimerkki siitä, miksi monikulttuurisuus on tullut hyödyllisen historiansa päähän.

Se nimittäin poikii yhteiskunnallista eriytymistä, kyräilyä ja vihamielisyyttä eikä hedelmällistä kulttuurien rikastuttamista tai (riittävää) integroitumista. Ja juutalaisille ominainen kulttuurisovinismi esiintyy myös myöhemmin tulleiden vähemmistöryhmien keskuudessa. Ehkä vaarallisimmin aasialaisilla ja arabimaailman muslimeilla, jotka kaikissa Euroopan maissa ovat selvästi eriytyneet muusta yhteiskunnasta (ja jopa toisistaan: persialaiset, pakistanit ja arabit eivät tule erityisen hyvin toimeen keskenään).

Ja me ”tavalliset” eurooppalaiset, humanistisen liberalismin ja vesisilmäisen internationalismin tai kosmopolitismin huumassa, olemme yksinkertaisesti hyväksyneet tilanteen ajan poliittiseen korrektiuteen kuuluvilla monikulttuurisilla perusteilla.

Oswald Spengler todisti, että sivilisaatio (civilisation) on kulttuurien kehityksen päätepysäkki: iltahämy ja kulttuurin rappeutuminen. Amerikkalainen Francis Fukuyama kai innoissaan väitti jopa koko historian loppuneen saavutettuaan päämääränsä: kapitalistisen liberalismin tultua ”kaikkien hyväksymäksi” yhteiskuntajärjestykseksi. (Maailman binladinit tai Saudi Arabian wahhabilaiset mullahit eivät voine pidättää nauruaan, jos tällaisia puheita kuulevat.)

Monikulttuurisuuden hyväksyminen johtaa helposti kulttuurien keskeiseen välinpitämättömyyteen ja kyyniseen relativismiin. On paljon helpompi välinpitämättömästi hyväksyä esimerkiksi muslimityttöjen sukupuolielinten silpominen kuin nostaa äänensä sitä vastaan ja tulla leimatuksi (kulttuuri)rasistiksi.

Eurooppalaiseksi normiksi on tulossa ajatus, että eristäytyneet ryhmät voivat ghetoissaan tehdä mitä mielivät, kunhan eivät häiritse ongelmillaan ”sivistynyttä” enemmistöä esimerkiksi pommittamalla muita ihmisiä riekaleiksi. Ja jos näin tekevät, heidät täytyy sivistää pois omasta kulttuuristaan ja käännyttää mammonaa palveleviksi kuluttajaorjiksi, joilla ei ole henkisyyden häivääkään.

Mikhail Epstein ehdottaa ylitsepursuavan idealistisesti monikulttuurisuuden tilalle transkulttuurisuutta (transculturalism), jossa kaikki hyväksyvät toistensa erilaisuuden, mutta pyrkivät muuttamaan omaa kulttuuri-identiteettiään muilta saamillaan vaikutteilla. Voi olla, että näin on pakko lopulta käydäkin ja aikaa myöden voidaan puhua oikeista maailmankansalaisista, joille joku nykyistä YK:ta muistuttava yhden lipun alla purjehtiva maailmanhallitus olisi välttämättömän kehityksen päätepiste.

Hyvät maailmankansalaiset tietysti pakottaisivat suuressa hyvyydessään kaikki muutkin tavoittelemaan juuri sitä samaa yhteistä hyvää: Maailmankansalaisen oman ”koivun ja tähden” alla sijaitsevaa pientä, suloista ja kaikenväristä maailmantupaa.