6.11.2006

Maailmankansalaisen etikkaa: Ihmiskunnan perintöä

Kuva: Victor Winstone’n Gertrude Bell (Barzan Publishing)

Tekopyhyys ja älykäs tyhmyys ovat ihmistä melko hyvin kuvaavia ominaisuuksia.

Erityisesti englantilaisilla on monisatavuotiset, imperialistiset perinteet tekopyhyydestä, enemmän tai vähemmän älykkäästä tyhmyydestä ja varsinkin puuttumisesta asioihin, jotka eivät heille mitenkään kuulu.

Useimmiten puuttumiset on perusteltu milloin mistäkin maailmankolkasta kumpuavalla uhalla Englannin turvallisuutta tai taloudellisia etuja vastaan, ja perustelut on puettu paremman kulttuurin, hallinnon tai uskonnon levittämisen hyväätarkoittavaan kaapuun.

Nykyajassa imperiuminsa kauan sitten menettäneet englantilaiset ovat amerikkalaisten apureina tuhoamassa Irakia ja Afganistania kertoen, että kysymyksessä on Uuden Yhteiskunnan rakentamisprojekti, jonka ensivaiheessa on näytetty lähinnä tuhottavan entisen yhteiskunnan infrastruktuuria ja moraalista perustaa. Kyseessä on heidän mukaansa hyvin perusteltu sota terrorismia vastaan, ovathan sekä afgaanit että irakilaiset selvästi terroristeja jo ulkonäöltäänkin ja erityisesti uskonnollisilta mielipiteiltään, jotka ovat epäilyttävän spiritualistisia.

Mutta on myös sanottava, että historia on taas kerran tullut nykyaikaan kuokkavieraaksi ja pureskelee ahneesti pehmeän ylimielisiin länsimaisiin persuuksiin.

Historiantunneilla, tämän lastunikkarin kouluaikaan joskus neoliittisen kauden alkuvaiheessa, kai, opettajat vakuuttivat, että historian ei pitäisi olla vain henkilöiden historiaa, vaan sitä pitäisi lähestyä kaikkien ajassa eläneiden näkökulmasta, sosiaalisena tapahtumana, jonkinlaisena dialektina, vähän niin kuin Karl Marx opetti meitä kaikkia tekemään omassa yhteiskuntakritiikissään.

Se on tietysti pelkkää pötyä ja omat silmät ja historian todelliset tapahtumat osoittavat aivan muuta.

Jonkun sattuman oikusta ja/tai omilla suurenmoisilla kyvyillään tärkeään aseman päässeen yksilön vaikutus historian kulkuun – jopa kymmenien tai satojen vuosien taakse – on paljon yksilön omia voimavaroja suurempaa ja perusteellisempaa.

Otetaan yliyksinkertaistaen esimerkiksi historiallinen metatarina, historian kaapin päältä, päähenkilöksi ja priimusmoottoriksi vaikkapa Julius Caesar, joka hallitsi vain muutaman vuoden, mutta teki Augustuksen hallinnon mahdolliseksi, joka taas mahdollisti jumalaisen ja rajattoman keisarivallan Roomassa. Sen avulla rajattomaan valtaan hyvin sopiva kristinusko voitti madzalaisuuden (zarathustralaisuus), mitralaisuuden, gnostilaisuuden ja muut kilpailevat vanhat ja uudet uskonnot koko valtakunnan alueella. Sitten kristinuskon oppiriidat ja sen Raamatun perusteella tukemien keisareiden vallanhimo jakoivat Rooman kahdeksi kilpailevaksi osaksi ja jakautuminen tuhosi lopulta valtakunnan vielä pienemmiksi osiksi, ja mahdollisti Lähi-idän, myös Turkin, ja Pohjois-Afrikan, jopa Espanjan, joutumisen jihadia käyvän ekspansiivisen islamin valtaan. Voimakas Rooma olisi ollut sen esteenä. Ja vielä nytkin käymme uskonsotaa Irakissa ja muissa maissa, ja Bushin sanoin olemme ristiretkellä.

Ilman Caesarin muutamaa vallassaolovuotta tuo kaikki olisi tapahtunut aivan toisin. Ei välttämättä paremmin, pelkästään toisin.

Toinen esimerkki on tunnettuusarvoltaan vähäisempi kuin Caesar.

Jo kaatuneen britti-imperiumin vaikuttajista voidaan tässä yhteydessä mainita nainen, Gertrude Bell: yläluokkainen "matahari", seikkailija (naispuolinen Arabian Lawrence siis), imperiumin virkanainen ja kirjoittaja, joka sananmukaisesti piirsi Irakille (ja sen rajanaapureille) vielä nykyajassakin voimassaolevat rajat.

Gertrude Bell – arabit kutsuivat häntä nimeltä Al Khatum, Lady, tai miksei suomalaisittain Rouva – oli naiseudestaan huolimatta Lähi-idän vaikutusvaltainen ”harmaa eminenssi” ja ”kuninkaantekijä”, joka ei itse ollut vallan kahvassa, mutta jolla oli mahdollisuus kuiskia seireeninlaulujaan valtaapitävien vastaanottavaisiin korviin sekä kotona Englannissa että salongeissa ja ehkä monissa eriuskoisissa sängyissä (tosin tämä(kin) on pelkkää pahanilkistä arvelua) paikan päällä, Kairossa, Mekkassa, Basrassa ja Bagdadissa.

Häntä voi kutsua jopa Irakin perustajaksi.

Bellillä oli virallinen asema brittien Bagdadin hallinnossa virkanimikkeellä Oriental Secretary (itämainen sihteeri, oikeastaan poliittinen upseeri, politrukki) tehtävänään yhteydenpito arabeihin laajalla alueella ja neuvoa brittien suurlähetystöä ja paikalla sotinutta armeijaa arabimaailman asioissa.

Tuohon maailmanaikaan tärkeä tehtävä naiselle, vaikka sitä ei tietysti omassa poliittisesti korrektissa ajassa saisi noin sanoa.

Irak itsenäistyi vasta vuonna 1932, mutta itsenäisyyttä oli valmisteltu jo 1. maailmansodasta lähtien. Mesopotamiassa olleet turkkilaiset ja näitä tukeneet saksalaiset heitettiin sodan seurauksena pois ja näin Ottomaanien sulttaanit menettivät 400-vuotisen otteensa Mesopotamian, ja yleensäkin Arabian, vallankahvasta.

Länsivallat, erityisesti Englanti ja Ranska, kiiruhtivat varmistamaan öljynsaantinsa, Mesopotamia oli öljyrikas alue ja sieltä saatava öljy oli taattava länsimaisen kehityksen voiteluaineeksi. Itseasiassa Arvoisan Lukijan ja myös minun itseni nykyisen hemmotellun aseman rakentajaksi ja takaajaksi.

Öljynsaanti taattiin roomalaisilta perityllä hajoita ja hallitse (divide et impera) -menetelmällä: antamalla Arabian länsiosan (Hejaz) hallitsevalle perheelle, Husseineille eli hasemiiteille, takuut tuhansien kilometrien takana syntyvän maan, Irakin, kuninkuudesta, johon istutettiin Feisal ibn Hussein (ranskalaisten potkaistua hänet pois Syyrian nukkekuninkaan istuimelta, johon britit olivat hänet aikaisemmin laittaneet).

(Samalla Arabian keskiosan kuningaskunnan AbdulAziz Ibn Saudin valta Keski-Arabian (Najd) öljyvaroista taattiin erityisesti amerikkalaisten painostuksesta. Sinne syntyi Saudi-Arabia, jonka Saudien perheen yksinvalta on vieläkin amerikkalaisten erityisessä suojelussa. Myös Jordania annettiin mekkalaisille husseineille (ensimmäinen kuningas oli mainitun Feisalin veli, Abdullah ibn Hussein), eikä sielläkään varmaan kyselty kansalaisilta olisiko oikein tuoda maahan kuningas Arabiasta saakka. Tosin Jordanian kuninkaat ovat olleet Lähi-idän harvoja kohtuuden ääniä, mikä on kohtuuden nimissä sanottava!)

Gertrude Bell piirsi omin hennoin yläluokkaisin käsin Bagdadin suurlähetystössä omalle kartalleen Mesopotamiaan uuden maan, Irakin, rajat. Samalla määräytyivät Turkin, Syyrian, Jordanian, Kuwaitin, Saudi-Arabian ja Persian rajat. Yleiseen kolonialistiseen tapaan kynän jäljet eivät noudattaneet mitään luonnollisia uskonnollisia tai heimo-rajoja ja Irakin uudelle alueelle tuli sekä pohjoisen kurdeja (suurin osa öljystä on siellä), länsipuolen sunni-muslimeja (joita Arabian mekkalaiset wahhabi-sunnit tietysti tukivat) ja kaakkoisen öljykenttien ja jokirantojen shiia-muslimeja (joita Persian shiiat katsoivat tietysti uskonveljinään kuuluvaksi omaan vaikutuspiiriinsä).

Ja, voila, tästä voidaankin hypätä suoraan nykyaikaan, jossa Irakia revitään juuri samoihin kolmeen suuntaan. Ja jossa pureskellaan länsimaisia persuuksia.

Gertrude Bell oli oman aikansa älykäs tyhmyri.

Rikkaan teollisuusperheen turhaksi tunnettu tytär, joka ei halunnut naimisiin jollekin sisäänsiitetylle idiootille, vaan etsi ja löysi tyhjälle ja toimettomalle elämälleen uuden suunnan. Ja siitä halusta ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka lopputulokset ovatkin äärimmäisen ikäviä irakilaisille.

Tähän loppuun vielä kevennykseksi muistelu Charlotte Brontë 'n Shirley'stä, joka on suomennettu vuonna 1988 samalla nimellä (suomentaja Kaarina Ruohtula).

Brontë sanoo päähenkilöstä, Shirley Keeldar ’ista (on muistettava, että Shirley on itse asiassa miehen nimi, vaikka sen nykyisin useimmiten kuulee vain naisten yhteydessä, eli vähän niin kuin suomalainen nimi Toini, joka sattuu olemaan äitini nimi myös, vaikka hänet tunnettiinkin toisella nimellään), siis Brontë sanoo Shirleystä tähän tapaan:
she had no Christian name but Shirley: her parents, who had wished to have a son, finding that, after eight years of marriage, Providence had granted them only a daughter, bestowed on her the same masculine family cognomen they would have bestowed on a boy, if with a boy they had been blessed

Kirjan päähenkilöllä on ennakoivia piirteitä Gertrude Bell’istä, vaikka tämä ei ollutkaan peheensä ainoa lapsi. Hänkin oli löytänyt elämälleen muuta sisältöä kuin ylellisyydessä elämisen ja vain omaa ulkomuotoaan ajattelevan ”high society” -bimbon roolin, vaikka Charlote Brontën aikana ei sanaa bimbo vielä ollut edes keksitty. Konsepti sinällään oli silloin – niin kuin ehkä kaikkina aikoina – tunnettu.

Seuraava keskustelun pätkä kirjan henkilöiden, Shirleyn ja Carolinen, välillä valaissee asiaa ehkä paremmin. Pätkä on siis Bronten Shirley ’stä, Luvusta XI:

'Caroline,' demanded Miss Keeldar abruptly, 'don't you wish you had a profession - a trade?'

'I wish it fifty times a day. As it is, I often wonder what I came into the world for. I long to have something absorbing and compulsory to fill my head and hands, and to occupy my thoughts.'

'Can labour alone make a human being happy?'

'No; but it can give varieties of pain, and prevent us from breaking our hearts with a single tyrant master-torture. Besides, successful labour has its recompense; a vacant, weary, lonely, hopeless life has none.'



Keskustelu osoittanee kuinka paljon feministit ovat muuttaneet maailmaa naisten osalta. Muuten muistanemme myös, että sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa on nykyisin nainen ulkoministerinä.

Lisälukemista: ulkoministeri Erkki Tuomiojan artikkeli Gertrude Bell'istä

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Erinomaista, Hanhensulka, erinomaista. Taidatkos sen taitavammin sanoa.

Anonyymi kirjoitti...

Tämä täytyy tulostaa talteen.

hanhensulka kirjoitti...

Kiitos kannustavasta kommentista, a-k.h. Onneksi aina jää parantamisen varaa, vaan uusi päivä kaiken muuttaa voi;)

Rauno Rasanen kirjoitti...

Tarkoitit tietysti sanoa Augustus (eli alunperin Octavianus) eikä Augustinus.

*
Oliko kristinusko alunperin yksinvaltiuteen ("rajattomaan valtaan") sopiva uskonto?

Ei ainakaan alkuperäinen - ennen 300-luvun käänteentekeviä tapahtumia vaikuttanut kristinusko.

Entä 300-400 luvuilla suurten teologisten kiistojen aikana systematisoitu kristinusko?

Konstantinus Suuri omaksui kriisiensä keskellä taistelevan kristinuskon opista areiolaisen tulkinnan, jonka mukaan - Platonin ideaoppia mukaillen - Jeesus on Jumalan poikana luotu olento - siis alisteinen Jumalalle.

Vain Jumala on ikuinen ja luomaton niinkuin Platonin "Hyvyys, Totuus ja Kauneus" - tuo perimmäisten ideoiden kaanon.

Areioksen - ihan johdonmukainen ajattelutapa, jos Platonia käytetään (niinkuin kristilliset teologit silloin käyttivät) teoriapohjana - teologinen perustelu sai paljon kannattajia mutta myös todella tiukkoja vastustajia, joiden mukaan tuo subordinationismiksi nimitetty malli ei vastannut Vanhan ja Uuden testamentin teksteihin sisältyvää sanomaa ja kristittyjen itseymmärrystä uskonsa perustajasta.

Konstantinukselle areiolaisuudessa avautui kuitenkin mahdollisuus julistaa itsensä keisarina Jumalan vallan välineeksi (hallitsija sai valtansa Jumalalta) ja jopa Jeesuksen sijaiseksi maan päällä.
Tämä sopi erinomaisesti pitkään vallinneseen keisarin jumalaksi korottamiseen Roomassa.

Mutta asia ei ollut kristinuskon kannalta lainkaan itsestään selvä, vaikka esimerkiksi kirkkohistorioitsija, Kesarean piispa, Eusebioskin kannatti subordinationismia.

Alunperinkään kristityt eivät suostuneet palvomaan keisaria jumalana, eikä siihen löytynyt syytä myöskään Nikaian synodin (325) eikä etenkään Khalkedonin synodin (451) jälkeen.

Nikaian synodi määritteli kolminaisuusopin, jossa Jeesuksen jumaluus "ratifioitiin". Jeesus eli Poika oli nyt samaa luontoa Isän ja Pyhän Hengen kanssa.

Tämä ei kuitenkaan vielä ratkaissut areiolaiskiistaa lopullisesti, koska kolminaisuusoppi ei määritellyt sitä, mikä on Jeesuksen jumaluuden ja ihmisyyden välinen suhde.

Areiolaisuus vaikutti 300-luvun alkupuolelta lähtien ja vasta Khalkedonissa määriteltiin oppi Krituksen luonnosta, joka ratkaisi riidan systemaattisella tasolla.

*
Myöhempi kristinusko liittoutui joka tapauksessa hallitsijoiden kanssa - se on selvää, mutta tämä on sitten jo kirkkopolitiikkaa - ei niinkään alkuperäistä kristillisyttä eikä myöskään kristinuskon teologisista perusteista johdettava itsestäänselvyys.

Bysantissa keisari oli kuitenkin kirkon suojelija (ellei peräti hallinnollinen johtaja - lännessä sitä oli paavi), eli ortodoksisen käytännön voinee sanoa tältä osin jatkaneen Rooman keisariajan ja areiolaisen kirkkopolitiikan perinteitä, vaikkei se virallisesti areiolaisuutta edustanutkaan.

hanhensulka kirjoitti...

Kiitos korjauksesta. Perkele, kun tulee jatkuvasti virheitä. Sen Sihvolan korjasin jo, kiitos. Tämä täytyy korjata kun seuraavan kerran päivitän tai julkaisen lastua. Selitykseksi käynee, että olin juuri kirjoittamisaikaan lukenut Augustinuksesta niin että pää höyrysi, kirjoittelen hiljalleen yhtä toista lastua, johon hänestä tuntuu olevan apua.

Muuhun täytyy vähän syventyä ensin.

Anonyymi kirjoitti...

Niinpä; luin uudelleen tämän lastun tarkkaavaisemmin. Lapsuksia sattuu. Kiinnitin päähuomion muuhun kuin mitä RR lähti syväluotaamaan. Saisihan tässä olla alvariinsa kiroilemassa, mutta jossain kulkee se raja, jonka kohdalla voi sanoa, että hullu ei huomaa ja viisas ei virka mitään.

Kalevi Hotanen

Rauno Rasanen kirjoitti...

Kalevi Hotanen

Kukin kirjoittaa omien mieltymyksiensä ja intressiensä mukaisesti. Myös tarkennuksista.

Ei se ole vittuilua...

Got it?

hanhensulka kirjoitti...

Pitä kommentti Räsäselle:

Minulla on hyvin yksisilmäinen, lähinnä kai tietämättömyyteen perustuva käsitys kristinuskosta, joka lähtee siitä, että se (kirkkokuntana tai herätysliikkeenä) on Paavalin, virkamiehen ja oman aikansa johtamistaidon konsultin, luomus.

Ilman Paavalia ei ehkä olisi kristinuskoa maailmanuskontona, hän loi muodon epämääräiselle hengelle. Islamissa Muhammad on ehkä enemmän Paavalin kuin Jeesuksen osassa. Paavali loi "myllykirjeillään" uskonnon, joka oli ennen kaikkea tapoja ja muotoa. Mutta voin tässä tietysti olla väärässä.

Jeesuksesta emme tiedä mitään muuten kuin muiden kuulopuheidensa mukaan kertomana. Hän saattoi olla vuorisaarnan Jeesus, yhteiskunnallinen radikaali, kapinallinen, jota rangaistiin niin kuin kapinallisia rangaistiin niihin aikoihin. Mutta saattoi hän tietysti olla jotakin muutakin. Myös Pietarin ja Paavalinkin kohtaloksi tuli kapinallisen kohtalo.

Sinun (RR:n siis) käsityksesi alkukristillisyydestä on jossakin määrin romanttinen, niin kuin kai useimpien meistä muistakin.

Mutta alkukristillisyys ei, niin kuin itsekin sanoit, periytynyt meille ja joka tapauksessa alkukristillisyyttä oli montaa eri makua (sehän oli rönsyilevän spontaania ”väärinymmärrystä” ilman muotoa, juutalaisuuden lahkokuntia, joissa juutalainen laki oli vielä vahvasti mukana).

”Meidän kristinuskomme” on (kai) peräisin 4. vuosisadalta, jolloin ensinnäkin Konstantinus Suuri oli jo kääntynyt (vallanhalusta ja reaalipoliittisista syistä?) kristityksi ja toisaalta Julianuksen (kristityille Julianus Apostata eli Luopio, Rooman viimeinen ei-kristitty keisari) yritys kääntää Rooma (uus)hellenistiselle tielle oli epäonnistunut tämän ennenaikaisen kuoleman johdosta. Julianus, joka oli Ateenan Platonin koulun kasvatti, vaikutti Nikean ja Konstantinopolin kokousten välillä.

Kirkosta tuli jo Nikean (huom. jota johti (areiolainen) Konstantinus Suuri ja jossa kuitenkin Jeesuksesta tehtiin ei-luotu jumaluus) jälkeen osa hallintoa ja se on jatkunut näihin päiviin saakka läntisessä siivessä (kuninkaat ja keisarit saivat valtansa Jumalalta, jota edusti paavi ja tämän paikalliset politrukit).

Ortodoksinen kirkko on asia erikseen (huomaan kyllä viittauksesi Bysanttiin), mutta ortodoksinen kirkkohan on ollut enemmän kuin vain hallinnollinen järjestelmä ja vallan osa. Se on kai Jeesuksen ruumis maanpäällä, jossa Pyhällä Hengellä on läntisestä kirkosta eroavasti paljon suurempi merkitys, ja kirkon, Jeesuksen ruumiin, sisällä kaikki ihmiset – uskovat ja uskottomat – elävät elämäänsä. Siellä Pyhä Henki ja Jeesus ovat läsnä olevia maanpäällä ja Jumala on kaikkialla (eikä siis varsinaisesti missään, paitsi tietysti Taivaassa).

Ehkä en ymmärrä aivan oikein, mutta läntisissä kirkoissa Jeesuksen syntymällä on hyvin suuri merkitys ”sanan” alun, selityksen ja levityksen vuoksi, kun taas ortodokseilla Jeesuksen kuolemalla on suuri merkitys: se takasi kaikkien lunastuksen ja pääsemisen osalliseksi Jeesuksen ruumiista, pyhästä seurakunnasta, joka on jokaisessa ihmisessä itsessään. Pääsiäinen on ortodokseille suurempi juhla kuin joulu. Ehkä siksi ortodoksinen usko ei ole miekkauskoa niin kuin läntinen usko on aina ollut.

Tosin kaikkien pääkirkkokuntien, ortodoksit mukaan luettuna, ”credo” on nikealainen. Mutta onhan niissä erojakin. Luterilainen puhuu meistä (ryhmänä) uskomassa, kun taas ortodoksinen puhuu minusta. Läntinen tehokkuus näkyy tässäkin organisaationa ja itäinen spiritualismi henkilökohtaisena sisäistyksenä. Jokainen ortodoksiuskovainen on kirkko itsessään, luterilainen on ulkopuolisen, kirkko-organisaation, jäsen.

Läntisessä kirkossa uskovalla on oikeuksia ja velvollisuuksia, itäisessä näitä ei tarvita, koska kirkko on jokaisessa yksilössä itsessään. Ehkä tästä syystä läntiset kapinalliset ovat päätyneet yksilölliseen liberalismiin ja kapitalismiin, ja itäiset kommunismiin. Kommunismi ei ehkä kansanliikkeenä olisi ollut mahdollinen muualla kuin ortodoksisen uskon piirissä, molemmissa on tämä yksilön kaikennielevä ”credo”. Ajattelen tässä lähinnä 1800-luvun kommunisteja Chernishevski ja sen sellaiset, mieluummin kuin Leniniä ja hänen ”äpärälastaan” Stalinia.

hanhensulka kirjoitti...

Siirsin tuon viimeisen kommentin lastuksi, kun siittä tuli niin jumalattoman pitkä;)