2.11.2006

Nostra maxima culpa (ehkä)


Kuva The Devil wears Prada

Pentele pitää yllään Pradaa (The Devil wears Prada), joka aloitti eilen oman Oscar-kauteni, on tunnustuksellinen elokuva – uskontona ovat muoti ja kosmetiikka.

Ei ole huono elokuva, mutta ei se ole oikein hyväkään.

Tarina sinänsä on ajankohtainen ja jokaista kulutushysteriassa rypevää henkilökohtaisesti koskettava. Ja mielenkiintoinen. En tiedä onko Anttila enää olemassa. Mutta on ehkä hyödyllistä ottaa huomioon, että edes halpakaupoista asusteitaan ostavat eivät ole vapaita kulutusyhteiskunnan Penteleen pauloista.

Kuten elokuvan tärkein henkilö – ei pelkästään siksi, että ainoan todella merkittävän roolin hiljaisella äänellä rämäyttävä Meryl Streep on siinä osassa ja, tapansa mukaan, varastaa koko shown – ”fiktiivisen” muotilehden, Runwayn, päätoimittaja Miranda Priestly sanoo sen jotenkin, että halpakaupasta ostettu erikoisen sinisen värinen jumpperi on tarjolla vain siksi, että muodin diktaattorit valitsivat sen pari vuotta aikaisemmin huippumuodin IN-väriksi. Tai jotakin sen tapaista, ei ollut muistikirja katsoessa mukana.

Eli muodin ruokaketjun alimmat portaat tarjoavat sitä tavaraa, jota huippumuoti pitää yllään tänään, mutta ratkaisevan parin vuoden viivytyksellä. Siksi jokainen, joka elää muodin jokaisen yskäisyn mukana, säälii halpakaupoista ostettujen, ja näin ollen vanhojen, vaatteiden pitäjiä, huolimatta siitä, kuinka hyvin vaatteet muuten sopivat kantajalleen ja sointuvat muihin asusteisiin.

Elokuvan päähenkilö on Andrea (Andy) Sachs, joka saa sattumalla paikan Priestlyn PA:na, toisena sellaisena. Osassa on suussa sulavan näköinen, koiranpentusilmäinen ja töröhuulinen Anne Hathaway. Andy haaveilee urasta lehtinaisena, erityisesti New Yorker –lehdessä. Priestly on elokuvan Devil, pentele tai ehkä häntä voisi kutsua jopa Paholaiseksi, joka terrorisoi alaisiaan ja jota palvellaan ”polvillaan” kuin entisen Rooman keisareita. Elokuva muistuttaa jotenkin Sex and the City –televisiosarjaa, eikä syyttä, ohjaaja on David Frankel, joka ohjasi kuusi S ja C:n episodia. (Sivuhuomatus: Frankel otti myös osaa BBC:n ja HBO:n yhteistuotantoon, Rome, sekä kirjoittajatiimissä että 7. episodin ohjaajana. Rome oli mahtava, mutta läpeensä nukuttava tarina Roomasta Caesarin aikaan kahden tavallisen roomalaisen ja ”suurien” historiallisten hahmojen näkemänä alkaen vuodesta 52 e.a.a.)

Pentele-elokuvan metatarinan voisi luonnehtia suomalaisella sananlaskulla: Jos Pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Eli tässä tapauksessa työn (tai yksinvaltaisen pomon) vaatimusten täyttäminen yksityiselämän kustannuksella. Andy Sachsilla on nimittäin myös poikaystävä. Heidän suhteensa elokuvassa on pitkäveteinen, täysin epäuskottava ja yksiulotteinen, ja aiheuttaa katsojassa lähinnä yökötystä ja varpaitta kipristelevää myötähäpeää. Myös elokuvan (metatarinan) ratkaisu on jotenkin epätyydyttävä, vaikka ehkä muut eivät ajattele siitä samalla tavalla.

Elokuva perustuu newyorkilaisen, Lauren Weisberger’in ensimmäiseen, samannimiseen romaaniin, jota en parhaalla tahdollanikaan jaksanut lukea kokonaan läpi. Weisberger on toiminut (USA:n) Vogue -muotilehden päätoimittajan Anna Wintour’in assistenttina, joten romaania voisi ehkä luonnehtia omaelämäkerralliseksi.

Elokuva on selvästi kirjaa parempi. Siinä on jopa jytyä, joka näyttää kirjasta puuttuvan täysin. Tosin jyty tulee lähinnä Streepin suorituksesta. Toinen hyvin istuva rooli on Runwayn muotigurun, Nigelin, osa, jota näyttelee Stanley Tucci. Hänet ehkä muistetaan Puck’in osasta Michael Hoffmanin A Midsummernight’s Dream (1999).

Kirjassa Priestlyn ja Sachsin juutalaisuudella oli merkittävä osuus toisin kuin elokuvasta, joka on ehkä silläkin tavalla tehty helpommin kaikkien nieltäväksi.

Painovaikeuksien kanssa kamppaileville elokuvasta on ehkä tulossa ylimääräistä painolastia. Pääosan Andyn koko on amerikkalainen 6, joka vastaa eurooppalaista 8:aa (suomalaisittain 36). Ja hän on Priestlyn mielestä lihava, ja lopulta kai omastakin mielestään, koska laihtuu elokuvan ajan (yksi vuosi) aikana kokoon 4. Muotihuoneissahan taidetaan nykyisin sanoa, että uusi (koko) 2 on entinen 0 ja uusi 0 on -2. Että siihen malliin. Tämä ei tosin vaivannut minua, vaan istuin katsomossa tyytyväisenä uusissa 34/34 tuuman 501:ssäni, jotka ovat juuri oikean mittaiset 185 sentilleni.

Muodin oikuthan ovat kuluttajien itsensä, meidän kaikkien siis, omaa syytä. Olemmehan nimittäin jo antaneet Muoti-Paholaiselle lähes koko kätemme, ja vielä vapaaehtoisesti.

Muuten en itse tullut elokuvasta ulos tyydytettynä, mutta en kovin pettyneenäkään (samoin sanoi puolisoni, joka palvoo Pradaa, vai pitäisikö nyt sanoa Pentelettä, uhraamalla milloin missäkin asiaan kuuluvassa pyhätössä). Tosin omat odotukseni eivät olleet alun alkaen kovin suuret. Meryl Streep tullee olemaan osastaan Oscar-ehdokas.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Minä en ole vieläkään päässyt yli siitä, miten epäkiinnostavilta, tylsiltä ja kaksinaismoralistisilta kyseisen elokuvan nuoret päähenkilöt (siis tämä paholaisen assistentti ja etenkin hänen ystäväpiirinsä) vaikuttivat verrattuna paheellisiin muotibisnesihmisiin.
Ja tätä kautta koko elokuvan opetus oli minun korvissani mahdottoman ontto. Olisin paljon mieluummin viettänyt enemmän aikaa designereitten ja kenkäfriikkien kanssa siellä lehden toimituksessa.
(Ja jatkaakseni edellisen kommentoijan word verification -keskustelua: minä olen 'gmidnero'.)

Anonyymi kirjoitti...

Ripsa,

tuo "pestyn ja kuluneen vaatteen suloinen pehmeys" saa ihmiset ostamaan kirpputorilta. Meille allergisille on myös se etu, että kaikki myrkyt ovat haihtuneet vaatteesta monissa pesuissa.

Hanhensulka kirjoitti...

Muistan katselleeni Ellis Islandilla museossa siirtolaisia esittäviä kuvia vitriineissä. Yhden alla tai yllä luki jotakin, että suomalaisia siirtolaisia jne. Ja kaksi rumaa nukkea siellä oli: ukko ja akka, ja niiden päällä aidon itäeurooppalaisilta näyttävät hynttyyt. Ukolla isokokoinen harmaa pomppa ja muistaakseni ruskeat housut, akalla huivi päässä. Ihan aidoilta näyttivät. Osasto oli Itäeurooppalaisista siirtolaisista, joten oikeassa paikassa oltiin. Vuosisadan (viime siis) alussa olivat tietysti vielä tulossa Venäjän kansalaisina.

Tästä on jo pitkä aika - taisi olla 1978 marraskuussa. sen jälkeen en ole käynyt.