Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

Estä AIDS: anna mahdollisimman monelle

Kuva: Sorry, Koen Demuynck, belgialainen valokuvaaja, jonka töitä voi tarkastella enemmän täällä.

Ennen kuin siirrymme asiaan, seksiin, pannaan tähän alkuun muutama asiaan jotenkin kuuluvan seksikäs episodi amerikkalaisista oikeudenkäynneistä (tietysti pelkkiä tositarinoita, sain nämä nimittäin juuri edellisen lastun kommenteissa mora-puukolla uhatulta Maryltä).

***
ATTORNEY: Are you sexually active?
WITNESS: No, I just lie there.
***
ATTORNEY: What was the first thing your husband said to you that morning?
WITNESS: He said, "Where am I, Cathy?"
ATTORNEY: And why did that upset you?
WITNESS: My name is Susan!
***
ATTORNEY: So the date of conception (of the baby) was August 8th?
WITNESS: Yes.
ATTORNEY: And what were you doing at that time?
WITNESS: Uh.... I was gett'in laid!
***

Vanha totuushan on se, että neulan löytäminen heinäsuovasta on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Mitä enemmän heinää, sitä mahdottomammaksi löytäminen tulee. Toisaalta, jos pistää kätensä ompelurasian neulalokeroon, neulan löytäminen on erittäin todennäköistä ja useimmiten tuskallistakin.

Ja tästä päästäänkin sujuvasti seksiin, jumaliin, heteroihin, homoihin, Afrikkaan, HIV-tartunnan vaaraan ja AIDS:n leviämiseen.

Mennäänpä vaikka Afrikkaan hetkeksi. Afrikkalaisissa kylissä, niin kuin tietysti kaikki varmuudella tiedämme, miehet makailevat savimajoillaan, juovat itsepanemaansa olutta, laskevat itse alullepanemiaan mukuloita ja vartioivat, että heidän taas raskaaksi panema, pellolla, pieni vauva selkäpussissa työskentelevä vaimonsa ei pääse vieraisiin.

Tämän verran tiedämme siis "varmuudella".

Toisaalta suurehkolla varmuudella tiedämme, että afrikkalaiset miehet eivät itse tyydy yhteen sukupuolisuhteeseen. Ja tämä on aivan ymmärrettävää: alituiseen raskaana, väsyneenä ja oletettavasti tyytymättömänä elelevän vaimon rakastelu ei ehkä ole erityisen miellyttävää.

Seksiä etsitään muualta.

Valitettavasti naapurinmiehet ovat yhtä tarkkoja vaimoistaan, joten naapurista ei seksinnälkään ole apua saatavissa. Mutta afrikkalaisissa yhteiskunnissa, niin kuin kai kaikissa muissakin patriarkkaalisissa yhteisöissä on miesten onneksi keksitty ilotalolaitos.

Tämä ei ole mitenkään uutta. Sumerilaisten Inanna-jumalatteren (hän oli sama rakkaudenjumalatar kuin akkadialaisten Ishtar ja myöhemmin Välimeren rantojen Artemis) juhlamenoihin kuului, itse asiassa jumalattaren jokavuotinen uudelleensyntyminen suorastaan vaati, että häntä palvovat, uskovaiset, naiset ottivat Inannan paikan temppelin lattialla ja antoivat auliisti kenelle miehelle tahansa, joka sattui eksymään sandaaleissaan temppelin ovesta sisään riittävän suuruinen uhriraha kädessä (olihan Inannan pappienkin saatava iloittelusta osansa ja lisäksi jokapäiväinen leipänsä).

Ilotaloinstituutiolla on siis pitkät ja jumalallista alkuperää olevat kunnialliset juurensa.

Inannan palvelittajattariksi joutuivat, tai pääsivät, ilman sosiaalista stigmaa kaikki halukkaat naiset koko temppeliä ympäröivältä seudulta.

Varsinaisia ilotyttöjäkin, jotka harvemmin temppelissä käyviä "tavallisia naisia" todennäköisemmin saivat, työnsä jokapäiväisyyden vuoksi, jonkin epämiellyttävän tartunnan, ehkä temppeleissä oli tarjolla, mutta palvelusta joutui maksamaan suuremman summan rahaa, onhan ammattilaisen ja iloluontoisen amatöörin palveluilla tietysti selvästi havaittava tasoero, mutta näiden suhteellinen osuus oli pieni, ja, varmasti hyvin kiitollisten miesten kannalta iloisena ja onnekkaana sattumana, muiden, halvempien naisten osuus vastaavasti suuri.

Ilotyttöjä ei Afrikassa ole kai kovin suurta suhteellista määrää, eikä siellä tiettävästi palvota Inannaa.

Ehkä näitä tyttöjä on jonkin verran enemmän kuin meillä ”sivistyneissä maissa”, koska köyhyys ajaa useampia naisia näihin tehtäviin ja miesten promiskuiteetti on jonkin verran länsimaita suurempaa. Näin ollen miesparat joutuvat suureen haluunsa etsimään apua samoista rajoitetuista lähteistä kuin kaikki muutkin kyläläiset. Seurauksena on tartunnan saanti ja oman vaimokullan ja tämän sittemmin synnyttämien lasten tartuttaminen ja sen kautta sukupuolitautien vallaton leviäminen, niin kuin afrikkalaisten AIDS-tilastot meille selkeästi kertovat.

Siirrytään välillä seksinnälässään kiehuvista afrikkalaismiehistä taloustieteilijöihin.

Amerikkalainen taloustieteilijä Steven I. Landsburg on hiljakkoin julkaissut kirjan, jonka nimi on More Sex Is Safer Sex (Free Press). Kirjan alku on jo vuodessa 1996, jolloin Landsburg julkaisi samannimisen artikkelin SLATE-lehdessä, jota voi lukea internetillä. Kirjassa (ja artikkelissa) Landsburg todistaa vastaansanomattomasti, että mahdollisimman monen yhteisönjäsenen synnillinen elämä pelastaa yhteisön AIDS:n vaaroilta. Ja toisaalta, että seksuaalisesti ahdasmielinen yhteiskunta, jossa kuitenkin on saatavilla rajoitetusti seksuaalisia palveluja, on oikea HIV-inkubaattori.

Jos jätetään yhteisillä neuloilla suonensisäisiä huumeita käyttävät pois laskuista, niin suurin AIDS:iin sairastuneiden ryhmä länsimaissa ovat homoseksuaaliset miehet. Landsburgin mallia tutkimalla tämä ei ole mitenkään yllättävää. Homoseksuaalien osuus, eli sen heinäkasan suuruus, josta AIDS-neulan voi löytää, ei ole suuri (arviot kai vaihtelevat 1-2 %:n luokassa koko miespopulaatiosta). Sosiaalisen paineen vuoksi homomiehillä ei usein ole pysyvää partneria ja näiden on tyydyttävä siihen, mitä milloinkin puistoista tai homobaareista on saatavilla. Tilanne johtaa (ehkä näennäisesti) promiskuiteetin suhteelliseen lisääntymiseen (jota satunnaiset biseksuellit elämystenetsijät pahentavat) ja todennäköisyys HIV-tartuntaan ryhmän sisällä on suuri. AIDS-tapauksien lukumäärä on myös suhteettoman suuri.

Eli heinäkasan (promiskuiteettisen populaation) ja neulojen (HIV:n kantajien) suhteelliset määrät ratkaisevat sen leviääkö AIDS populaatiossa hyvin vai huonosti.

Kuten islamistit suurella äänellä todistavat, länsimainen yhteiskunta on syntisäkki. Landsburgin päätelmien valossa voimme siis sanoa tähän, että: Näin jatkukoon vastakin, inshallah, ja kiitos koko paheelliselle porukalle.

Erityisesti sinkkuna elävien on välttämättä hankittava enemmän sukupuolisuhteita kuin ne vaivaiset 2.25 vuodessa (englantilainen tilasto), joihin he laiskuuttaan ja välinpitämättömyyttään nykyisin yltävät, ja populaation terveyden vuoksi antakoot sekä rumille että kauniille silmien väriin, hymykuoppien somuuteen, siviilisäätyyn tai sujuvakieliseen suuhun katsomatta.

Kuusikymmentälukuiset näyttävät siis seksiasiassakin olleen aivan oikeassa.

PS 23.7.2007: tästä asiasta on kirjoittanut myös mm. Ann Althouse lastussa 6.7.2007 blogissaan Althouse. Lastun kommenteissa esiintyy kommentoijana myös itse kirjailija Steven E. Landsburg.

Lisää Venus-taidetta

Virtuaaliystävä Marja-Leena Rathje antoi edellisen lastun kommenteissa vihjeen omista töistään, joissa on käytetty muusana Willendorfin Venusta. Sarjan nimi on Nexus ja niitä löytyy täältä.

Muuten, kun käytte Marja-Leenan etusivulla, kiinnittäkääpä huomiota lastun Hands in Rock Art kuvassa näkyviin käsiin.

Suurin osa näyttää olevan oikeita käsiä, vaikka löytyy sieltä joukosta joku vasenkin käsi. Luin jostakin, että näiden kalliomaalausten käsien jakauma vasemman ja oikean puoleisiin noudattelee suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin nykyinenkin kätisyys. Eli vasenkätisiä on jotakin 15 %:n verran.

Jostakin syystä vasenkätisyys on säilynyt aikojen yli, joten sillä täytyy olla lajin säilymistä ylläpitävä etu, mikä se sitten onkin. Ehkä aivojen oikeapuoli tuo yhteiskuntaan oikeakätisten käytännöllisyyden, suunnistustaidon, metsästystaitojen ja ilmeisen väkivaltaisuuden vastapainoksi joitakin pehmeämpiä arvoja, jotka ovat välttämättömiä lajille juuri tuon 15 %:n verran.

Runsauden yhteiskunta, laiskuuden ylistys

Ilmoittaudun intohimoiseksi laiskuuden kannattajaksi.

Työnteko on kaiken kurjuuden lähtökohta, nykyaikainen Molokin kita, johon me kaikki lopulta halukkaasti syöksymme. Ammattiyhdistysliikkeen vaatima täystyöllisyys on ihmisten kurjistamista eikä vapauttamista. Tämän blogin nimi, Dionysoksen kevät, viittaa tähän laiskuudenhaluun. Dionysiolainen nautinnonhalu ja työttömyys juhlimisen ja muun ilonpidon ohella ovat ihmiselle ainoa oikea elämisen muoto. En ole tässä halussani mitenkään ensimmäinen tai ainoalaatuinen (Timo Ahonen Eroon työstä). Jopa Adam Smith, vapaan kaupan ensimmäinen apostoli (Kansakuntien varallisuus), varoittaa työstä:

Ihmisten enemmistön tavanomainen palkkatyö muovaa väistämättä heidän ymmärryksensä. Ihmisellä, joka kuluttaa elämänsä suorittamalla muutamia yksinkertaisia työvaiheita... ei ole minkäänlaista tilaisuutta harjoittaa ymmärrystään... Yleensä hänestä tulee juuri niin typerä ja tietämätön kuin se vain ihmiselle on mahdollista.

Valitettavasti haluan raadollisen ihmisluoteeni ja alitajuntani pakottamana myös kuluttaa enemmän kuin minulla olisi varaa.

Viime perjantaina kuoli kanadalaissyntyinen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith, joka on (lähes) ainoa taloustieteilijä, ehkä John Maynard Keynesin lisäksi, jonka ”tavallinen kadunhenkilö” – niin kuin tämä lastunikkari – tietää nimeltä ja jonka ajatuksista voi ainakin yön viinin- ja tupakanlemuisina tunteina väitellä niin, että vielä aamun tykyttävässä krapulassa luulee sanoneensa jotakin syvältä luotaavan viisasta. (Edellyttäen, että kenelläkään ei ollut nauhuria piilomikrofoneineen salakavalasti kätkettynä vaatteidensa sekaan.)

Galbraith julkaisi (1958) kirjan nimeltä The Affluent Society (suom. Runsauden yhteiskunta, 1969), joka olisi terveellistä luettavaa vielä tämänkin päivän kulutusyhteiskuntaan osallistujalle. Kirjassa Galbraith sanoo, että ylenmääräinen kulutustavaroiden tuottaminen vahingoittaa (amerikkalaista) yhteiskuntaa ja estää sen jäseniä nauttimasta sellaisista hyödyllisistä asioista kuin puhtaasta ilmasta, hyvistä teistä, hyvistä kouluista ja yhteiskunnan tukemasta, hyvästä taiteesta. Lisäksi hän valitti yksityisen omaisuuden kasautumista yhteisen hyvän kustannuksella ja varoitti, että suitsimaton markkinatalous (free market economy) ei pitäisi huolta ihmisten perustarpeista (ruoan, koulutuksen, terveyden jne. osalta).

Jokainen voi sisällään päätellä, missä määrin tämä 50-luvun ennuste pitää paikkansa 21. vuosisadan alussa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa hyvinvointivaltiota, joka takaa tasa-arvon perustarpeiden suhteen, ollaan parhaillaan kiivaasti purkamassa ”vapaan” markkinatalouden ja globalisaation nimissä. Euroopan Unionin eräs perushokema on työvoiman vapaa liikkuvuus. Tällä taataan se, että työvoimansa myyjiksi indoktrinoituja , sinua ja minua, voidaan kilpailuttaa toisiaan vastaan kaikissa Unionin jäsenvaltioissa palkkojen pitämiseksi niin alhaalla kuin mahdollista, että investoijien, omistavan luokan, voitot voitaisiin maksimoida.

Me (eurooppalaiset) elämme tietysti oman judeo-kristillisen perinteemme pauloissa ja hybriksessämme pidämme omaa elintapaamme kehityksen huippuna. Kaikkia kulutusideologian perusteella huonompina pidettyjä talouselämän muotoja katsotaan jotenkin oman elintapamme alkioina, vähemmän kehittyneinä muotoina.

Galbraithin ajatteleminen hyppäytti mieleen eteläafrikkalaisen elokuvan nimeltä The Gods must be crazy, jonka pääosassa oli namibialainen N!xau – aito san-kansan jäsen Kalaharin autiomaasta ihmettelemässä modernin yhteiskunnan omituisuuksia ja palauttamassa jumalien kiroamaa lahjaa, taivaalta pudonnutta tyhjää Coca Cola -pulloa takaisin kiukkuisille jumalille. Elokuvan ohjaaja Jamie Uys oli “löytänyt” hänet elokuvansa pääosaan kalaharilaisen kotinuotion vierestä ja maksoi osasta vain 300 dollaria. Elokuvan toisen osan tekemisestä N!xau osasi jo vaatia kunnon palkkaa ja saikin puoli miljoonaa dollaria. Hän teki kaikkiaan viisi Gods must be crazy -elokuvaa ja kuoli pari vuotta sitten taloudellisesti hyvinvoivana maanviljelijänä jossakin Kalaharin hedelmällisemmässä kolkassa.

N!xau’n tausta on tämän lastun kannalta kiinnostava. San-kansa elää edelleen kivikautista elämäänsä Kalaharissa. N!xau oli ennen elokuvan tekoa tavannut ainoastaan kolme valkoihoista ihmistä ja puhui pelkästään äidinkieltään, ungwatsi’a, jossa käytetään mm. klikkaus-äänteitä, joita ei ole missään muussa maailman kielessä. Itse olen kuullut kieltä puhuttavan Botswanassa, ja menee aikansa ennen kuin edes tajuaa, että klikkaukset ja vihellykset ovat osa puhuttua kieltä.

Me suomalaiskansat, Finnic people, olemme Euroopan viimeisimpien keräilijöiden ja metsästäjien jälkeläisiä (jätetään saamelaiset tämän kirjoituksen ulkopuolelle). Eurooppaan tunkeutuvan, työhönorjuuttavan, indoeurooppalaisen maatalouskulttuurin pakottamana esi-isiemme kulttuuri ja kieli, jotka olivat aikaisemmin olleet eurooppalaista valtavirtaa, vetäytyivät kauemmaksi ja kauemmaksi maanosan reuna-alueille kunnes päädyimme nykyisille sijoillemme, maatalouteen huonosti sopivalle alueelle. Ruotsissa sinnittelimme pitkään hieman Tukholman pohjoispuolelta kulkeneen maatalouskulttuurin rajan pohjoispuolisilla alueilla, kunnes sielläkin täytyi lähes tuhat vuotta sitten vetäytyä pohjoiseen jään ja lumen keskelle. Baltiassa germaanit, saksalaisen ritarikunnan haarniskoissa, työnsivät meidät pois nykyisen Liettuan ja osin Latviankin alueelta. Virolaiset sentään pystyivät pitämään suomalaisen identiteettinsä germaanisen painostuksen edessä, vaikka antoivatkin valloittajien rakentaa Tallinnaan-Rääveliin saksalaisen kaupungin, jota voi nyt näyttää ylpeänä saksalaisillekin turistijoukoille.

Yleisesti kai oletetaan, että esi-isiemme elintapa, keräily ja metsästys, oli jotenkin huonoa maatalouselinkeinoon verrattuna, kovempitöistä, vaivalloisempaa ja yleisesti aikaavievempää. Se ei kuitenkaan ollut näin.

Marshall Sahlins-niminen antropologi on väittänyt (The Original Affluent Society), että alkuperäinen runsauden yhteiskunta oli nimenomaan kivikautinen metsästäjien ja keräilijöiden yhteisö. Hänen mukaansa kivikautiset nuijamiehet saivat kaikki tarpeensa tyydytettyä, eivät nähneet nälkää, eivätkä kuluttaneet lähes koko vapaa-aikaansa ansaitakseen elantonsa. Niin kuin me nykyaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa eläjät.

Metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa oli käytännön zenismiä: ihmiset halusivat sitä, mikä oli tarpeellista ja antoivat omalta osaltaan sen mikä oli tarpeen tyydyttämisen kannalta välttämätöntä eivätkä yhtään enempää. Keräilytyötä tehtiin päivän verran jokaista kahta vapaapäivää kohti, metsästystyötä vielä vähemmän. Vapaa-aikaa tarinoiden kehittelyyn ja kertomiseen, taiteen tekoon, leikkeihin ja muuhun ilotteluun oli paljon. Ihmiset olivat ehkä onnellisempia, tosin tätä ei voi tietysti varmuudella sanoa kuin omien kuvitelmiensa perusteella.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa pyörät pyörivät kuluttajien – sinun ja minun – lähes rajattomalla halulla kuluttaa ja kuluttamisen mahdollistavan resurssin – rahan – niukkuudella. Niukkuus on kapitalistisen elämän merkittävin tunnusmerkki. Rahaa saa lisää tekemällä enemmän työtä. Ja sitähän me kapitalismin robotit teemme. Työn tuloksista suurin osa menee tuotantolaitosten omistajien taskuun ja meille itsellemme jää niin niukasti rahaa, että koskaan emme pysty tyydyttämään kaikkia halujamme, joita puolestaan pidetään yllä mainostamalla ja täyttämällä unelmointilehtien – Annan, Eevan jne. – sivut kuvilla parempiosaisista, joilla on varaa kuluttaa enemmän kuin meillä. Kierre jatkuu kasvatuksen ja mainonnan avulla sukupolvesta toiseen. Ja tarkoituksellisesti ylläpidettävällä ”luovalla tuhoamisella”, jonka avulla vanha kama heitetään yhä kasvaviin myrkkytunkioihin, että uutta voisi ostaa tilalle.

Me elämme modernissa runsauden yhteiskunnassa, ”hyvinvoinnissa”, jossa suurin osa ihmisistä kituuttaa nälkärajalla tai sen alapuolella, suuri osa pystyy täyttämään osan haluistaan – ja heitä yllytetään antamaan kaikkensa tuotantolaitoksensa eteen mm. kouluttamalla heitä paremmiksi työntekijöiksi, suoritusmotivoiduiksi – ja hyvin pieni vähemmistö – Ollila ja kumppanit – elävät irvokkaassa yltäkylläisyydessä.

Marx (ja Engels) sanoi Kommunistisessa manifestissa mm:

Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, ikuinen epävarmuus ja liike erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen vaihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään...

Mitäpä siihen on lisättävissä?

Valmistaudun tässä hyppäämään ilmastoituun autooni (yhdeksän vuotta vanha), jossa on power steering ja pehmeät ranskalaispenkit ja ajan kotiin, jossa katson ehkä digi-televisiota ennen kuin hypähdän laajakaistaiselle internetille (20 megabittiä tai byteä sekunnissa, tämä nopeuskysymys ei ole oikein selvänä ajatuksissa) ja käyn seikkailemassa blogimaailman muiden todellisuuspakolaisten blogeissa, ja saatan jopa kommentoida joitakin ajatuksia.

Tai olla laiskuuttani kommentoimatta.