
En ole aivan varma, mutta uskoakseni sana ”kerettiläinen” tulee samasta lähteestä kuin englanninkielen sana ”heretic”. Eli kreikankielen sanasta ”hairetikos”, joka tarkoittaa selvällä suomella henkilöä, jolla on kyky valita. Se puolestaan tulee kreikansanasta "haireomai" valita, substantiivi ”hairesis” tarkoittaa tietysti samaa kuin suomensana ”valinta”.
Kerettiläisyys on täysin relativistinen käsite ja yleensä uskonnon tai muun vallitsevan paradigman piiriin kuuluva toisinajattelijoiden leimaamistapa.
Jos ei usko Jumalaan ja puhtaaseen oppiin niin kuin valtaosa muista kirkon jäsenistä, on kerettiläinen. Sanaa käytetään tehokkaana leimakirveenä. Rangaistuksena kerettiläiselle on – ajasta riippuen – polttaminen roviolla, islamistien fatwa, joka antaa kenelle tahansa ”oikeasti” uskovalle oikeuden tappaa tällaisen vääräuskoisen heittiön, ekskommunikaatio tai ainakin kerettiläistä uhataan kuolemanjälkeisellä kadotuksella joko itse Helvetissä tai sen porteilla – Kiirastulessa. Tai jotakin muuta senkaltaista enemmän tai vähemmän kuumuuteen liittyvää ikävyyttä.
Tiedemiehet, jotka ovat usein tiedeuskonsa ja samanaikaisesti jopa kirkkouskonsa kyllästämiä, näyttävät melko helposti ajautuvan kerettiläisten ajojahtiin. Toisinajattelevat nauretaan pahanilkisesti tieteelliseen limboon, jossa ei voi suorittaa mitään mielekästä tieteellistä tutkimustyötä, ainakaan tieteen kerettiläiselle ei ole tiedossa apurahoja, laboratorioita tai muitakaan tieteelliselle työlle tarpeellisia hyödykkeitä. Paitsi ehkä tiedemaailman ulkopuolisista lähteistä – kuten öljyteollisuudesta, lääketeollisuudesta tai muilta sellaisilta tahoilta, jotka toivoisivat totuuden olevan ensinnäkin ostettavissa – niin kuin se tietysti usein on – tai toiseksi jotenkin heidän oman maailmankatsomuksensa mukaisella tolalla.
Tieteen kerettiläisyyden torjunta johtaa siihen, että kaikki tiede tähtää samaan maaliin (niin kuin se tietysti tähtääkin: ”lopullisen totuuden” kangastukseen, elegiseen Fata Morgana’an). Vaihtoehtoinen tutkimustyö loppuu ja kaikki tulokset tulkitaan saman yhteisen uskon manifestaatioksi.
Me tavikset, olemme bloggareita tai ei, joudumme luottamaan siihen, mitä meitä viisaammat, niin kuin nyt paavit, piispat, tiedemiehet ja insinöörit – poliitikoista puhumattakaan, meille asioista kertovat.
Jotkut ikäloppuiset Arvoisista Lukijoista saattavat muistaa – jos yleensä muistavat siltä vuosikymmeneltä yhtään mitään – kuinka, joskus iloisen 60-luvun puolessavälissä (ihmiskunnan parasta aikaa tietysti), istui tiedemiespoppoo nimeltä Rooman klubi runsaitten italialaisten ruoka- ja juomapöytien ääreen ja ulosti keskusteluistaan raportin, jossa mm. ennustettiin öljyn loppuvan maailmasta seuraavien 30 vuoden aikana, siis ennen vuosituhannen vaihtumista.
Klubin tekemiä ennusteita on nyt tarkennettu ja tiedemiehet uhkaavat öljypohjaisen energian loppumista vasta joskus vuoden 2050 paikkeilla tai ehkä vasta sen jälkeen.
Satunnaisena ja tuskallisen huomaavaisena tupakoitsijana en viitsi edes aloittaa tupakanpolton ympäristöhaitoista, vaikka mieli tekisi. Tupakoitsijathan ovat kerettiläisiä, jotka, Iltalehden kolumnistin Vexi Salmen tavoin, eivät hevillä usko, että ulkona polteltu savuke aiheuttaisi kenellekään sivulliselle terveydellistä haittaa tai ympäristöhaittoja edes sen vertaa kuin terveen lehmän päivittäinen piereskely.
Ja märehtijöiden suolistokaasuntuotannosta pääsemmekin sujuvasti ilmastonmuutoksiin, joista katastrofiteoreetikot ovat kehittäneet uuden ja aikaisempia oivallisemman tavan pelotella tavisten helpostipeloteltavaa mieltä. Kuten nyt jo kai imeväisikäisetkin tietävät, ilmasto lämpenee, ja useimmiten muutosuhan yhteyteen näkyy sijoitettuna attribuutiksi sana ”katastrofaalisesti” tai jotain yhtä huikean katastrofaalista.
Muutama päivä sitten katselin erityisen huonoa elokuvaa, jonka nimi on Day after tomorrow. Siinä hollywoodilaiset elokuvantekijät (onko Dennis Quaid muuten maailman huonoin näyttelijä ja Jake Gyllenhaal toiseksi huonoin??!) tulkitsivat tiedemiesten tuomiopäivän ennustuksia todella katastrofaalisella tavalla. Elokuvassa jääkausi iski maapallolle muutamassa päivässä ja peitti mm. New Yorkin pilvenpiirtäjineen lähes kokonaan äkkiä tyhjästä ilmestyneen jääpeitteen alle.
Rohkeampikin tavis menisi tuon vuoksi silkasta pelosta päästään ja vatsastaan sekaisin, saatikka sitten tällainen vannoutunut pelkuri kuin itse olen. Tällaista kohtaloa eivät edes tiedemiehet meille soisi, ja he ovatkin saaneet aikaan ns. Kioton sopimuksen, josta yritetään nyt vääntää uutta sopimusta: Kioto II:ta.
Kioton sopimusta on mainostettu ihmiskunnan ja koko maapallon pelastajaksi.
Sopimus ei kuitenkaan ole tarkoitettu ilmastopäästöjen lopettamiseen. Tärkein tarkoitus sopimuksella näyttäisi olevan koko ihmiskunnan sitominen kasvihuonepäästöihin järjestämällä saastutusoikeuksien kaupankäynti globaalisti niin, että suurimmat saastuttajat kuten eurooppalainen ja amerikkalainen teollisuus voisivat ostaa saastutusoikeuksia niiltä tahoilta, jotka eivät vielä ole, yrityksistään huolimatta, saavuttaneet yleisesti hyväksyttävää tuotantotasoa omassa saastetuotannossaan.
Eli Kioton sopimuksessa on kyse kapitalismista ja laillisesta kaupankäynnistä, jolla ostetaan lupa saastuttaa ympäristöä entisellä tavalla. Käymällä kauppaa ”hyödykkeellä”, saastuttamisluvalla, jota ei aikaisemmin ollut olemassa. En tiedä tätä absoluuttisella varmuudella, mutta tähän olisi hyvinkin saatettu ottaa mallia uskonnon anekaupasta, jonka myöhempien aikojen luterilainen muoto – kolehdin kerääminen kolehtivirren aikana – on meille suomalaisille tuttua puuhaa.
Kioton sopimuksella luotiin uusi markkinatilaisuus muutenkin kukkaroistaan pullottaville, globaaleille kapitalisteille. Tragikoomista on se, että maailman koko puunhalaajien yhteisö saatiin puhumaan pelkästään hyvää kapitalistien uudesta tavasta tehdä rahaa tyhjästä.
Puunhalaajien ja kapitalistien yhteistyöstä ei tietysti ole mitään pahaa sanottavaa, muuta kuin muistutus pirusta ja pikkusormesta, mutta asia ei itselleni mitenkään kuulu, joten en sano edes sitä.
Kioton sopimuksen avulla sellaiset maat kuin Venäjä, jotka neuvottelivat oman saastutusoikeutensa selvästi todellisia tarpeitaan suuremmaksi, saavat kaupankäynnistä tuloja, joita voidaan jakaa edelleen venäläisen oligarkian Siperian öljyn paksuksi panemiin rahapusseihin. Myös kolmannen maailman korruptiosta hyötyvät poliitikot ja muut liikemiehet voivat täyttää omia kukkaroitaan välittämällä saastutusoikeuksia eurooppalaiselle ja amerikkalaiselle teollisuudelle.
Lontoon pörssistä tulee koko saastekaupan pääpyhättö, jossa voidaan aina kaupanköyntipäivän päätteeksi laulaa yhteisesti vaikkapa ylistysvirsi voitoille ja puhtaalle ilmalle, sellainen kuin virsi 105. Arvoisa Lukija muistaa tietysti hyvin sen ensimmäisen säkeistön:
Aurinkomme ylösnousi,
paistaa voittovuorella.
Lämmin valo sieltä loistaa,
surut, murheet hajottaa.
Kokoon tulkaa, taivaan linnut,
suvi-ilmaan puhtaaseen.
Visertäkää, pienet leivot,
viinipuussa tuoreessa…
Maapallon ilmasto muuttuu jatkuvasti. Se on muuttunut aina ja tulee muuttumaan vastaisuudessakin. Päätekijöinä ovat maapallon ja auringon aseman ja auringon energiatuotannon vaihtelut sekä vuositasolla että pidemmillä, jopa kymmenientuhansien vuosien aikajaksoilla. Jääkautta kohti ollaan kovaa vauhtia taas menossa, vaikka tekisimme minkälaisia lämpenemismalleja. Voisin vaikka lyödä vetoa, että jonakin tulevan historian hetkenä joukko tiedemiehiä, ehkä samainen Rooman klubi, istuu ja pohtii sitä, miten kasvihuoneilmiöllä voitaisiin uhkaavan jääkauden syntymistä ainakin hidastaa – ehkä jopa estää se kokonaan. (Tässä yhteydessä voi mainostaa kalifornialaisen tieteiskirjailijan Kim Stanley Robinson’in mieltäkutkuttavaa trilogiaa Marsin asuttamisesta – Red Mars, Blue Mars ja Green Mars. Robinsonkin kirjoittelee nykyisin ilmaston lämpenemisestä.).

Vanhimmat tarkasti mitatut säähavaintoketjut ovat vasta noin 250 vuotta vanhoja (mm. ruotsalainen Anders Celsius aloitti yhden katkeamattoman ketjun Upsalassa). Tuolloin maapallo oli ns. pienen jääkauden loppuvaiheen kourissa. Satusetä Topeliuksensa lukeneet muistavat Välskärin kertomuksista ruotsalaiset, 30-vuotisesta sodasta palaavat sotajoukot ylittämässä jäätä pitkin jotakin Tanskan salmista, johon joku Perttilä vai mikä sen nimi silloin oli – Bertel(?), hukkui syntisäkkeineen ja sormuksineen. Samaan aikaan esimerkiksi Lontoossa Thames jäätyi paksuun peitteeseen niin, että lontoolaisia toripäiviä voitiin pitää vahvalla jäällä (muistetaan tässä vaikka Virginia Woolfin Orlandoa, josta Risto Niemi-Pynttärikin on innoissaan).
Ilmastomuutosten, niin kuin säänkin ja tulevaisuuden, ennustaminen on kovin vaikeaa (ainakin presidenttijonossa kaatuneelta Ahti Karjalaiselta).
Edes huomista säätä ei voida kovin tarkasti ennustaa. Jos olettaa sen olevan kokolailla samanlainen kuin tänäänkin, osuu oikeaa 70 kertaa sadasta. Valtavat säätietokoneet eivät pääse juuri tätä parempiin tuloksiin. Nyt meitä houkutellaan uskomaan, että ilmastonlämpenemistä ennustavat tiedemiehet pystyvät sanomaan minkälainen ilmasto vallitsee sadan vuoden kuluttua (YK:n Intergovernmental Panel on Climate Change, yhteenvetoraportti poliitikoille PDF-muodossa).
Kuten tavallista, tuomiopäivän ennustajien puheisiin on taviksen syytä suhtautua hienovaraisella varovaisuudella. Myös siksi, että ilmastomuutoksen kerettiläisten äänet pyritään tiedemaailmassa ja tiedotusvälineissä vaientamaan pilkalla, kovalla huudolla ja ylenkatseella. Toisenlaisia ääniä ei sallita.
Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että kannattaisi fossiilisten energiamuotojen käyttöä tai jatkuvaa ympäristön saastuttamista. ”Onhan sanomattakin selvää”, että jokainen meistä haluaa elää puhtaassa ympäristössä, tai mistäpä minä sitä(kään) tietäisin.
Kuitenkin se, että yritetään puolustaa ilmaston ja sen mukana sään pitämistä vuoden 1990 tasolla, näyttää harhaiselta ajatukselta. Emme edes pysty sanomaan, minkälaista ilmastoa meidän pitäisi puolustaa; valittu vuosi 1990 on täysin satunnainen. Vuoden ”1990 ilmastotilanne” on myös keinotekoinen käsite, ajattelumalli, samanlainen kuin ”maapallon keskimääräinen lämpötila”, tai ”ilmastonmuutos seuraavan sadan vuoden aikana”.
Tavallisten kuluttajien ei pidä repäistä vaatteitaan oman saastuttamisensa takia, tai sirotella tuhkaa päähänsä (sitä sataa joka tapauksessa taivaalta roppakaupalla): ylivoimaisesti suurin ilmastonsaastuttaja on nyt ja tulevaisuudessakin ahneen itsekkäästi toimiva, globalisoituva suurteollisuus. Ohjaisiko myös teollisuutta ”itsekäs geeni”, ja sen mukana teollinen evoluutio, River out of Eden, menetetystä paratiisista ennen vuotta 1750 ja teollista vallankumousta, ja tehomaanviljelyä - piereskelevine märehtijöineen.
Miksi pirussa ilmastovaatimukset eivät tähtää vuoden 1750 aikaiseen tilanteeseen vaan vuoteen 1990, jolloin kaikki oli jo ylen määrin saastunutta? Ja ehkä liian myöhäistäkin, pelastusta ajatellen. Kuten IPCC:n käyristä näkyy, nykyinen entistä hurjempi lämpiämisvauhtihan alkoi juuri siitä vuodesta.
Alkukohdan huolellinen valinta onkin ennustamisen kannalta ensiarvoisen tärkeä tehtävä, muuten ilmaston vaihtelua ei uskottavuuden puutteessa ehkä voitaisi lailla kieltää. Tämän sanominen saattaa tosin olla tietämättömyydestä kumpuavaa kerettiläisyyttä.
Lisälukemista Tieteessä tapahtuu -lehden numerosta 1/2007:
Juha Pekka Lunkka: Jääkausiajan ilmasto
Matti Seppälä: Ilmasto vaihtelee – voidaanko se lailla kieltää