Great bollocks, pity for the pain

Korjasin tekstistä pari älytöntä asiavirhettä, joita ei kehdannut jättää korjaamattakaan. Joten tästä tuli haamupäivitys.

Kuva on The Hunger Site:lta

Vuonna 2001 maailman lämpenemisteoria oli näyttävän puolestapuhujan tarpeessa ja epäonninen amerikkalaispoliitikko Al Gore oli Valkoisen talon jälkeisessä limbossa, never-land’issä, johon merkittävään julkiseen virkaan tyrkyllä olleet poliitikot helposti joutuvat.

Kuva: kansanedustaja Anni Sinnemäki, kuva ei liity tähän lastuun, mutta olkoon tässä osoittamassa, että vihreä liikekin voi olla silmiähivelevää

Al Gore keksi itsensä uudestaan ja ryhtyi vapaana olevaan ”vapaaehtoistehtävään” – kasvihuoneilmiön päävastustajaksi. Naimakauppa on ollut hyödyllinen molemmille osapuolille: ilmatilanlämpenemis-lobbarit saivat näyttävän, tosin kovin pitkäveteisen puolestapuhujan, ja Al Gore sai olla mukana kiihottavassa elokuvassa, An Inconvenient Truth, joka palkittiin pari viikkoa sitten Oskarilla. Kaikki ovat siis tyytyväisiä ja hyrisevät ikuisesta onnesta. ”We are doomed. What’s for dinner?”

Eilen illalla englantilaisella Channel 4:llä kenialainen poliitikko ja kehitysekspertti (nimeä en voi valitettavasti paljastaa, kun en löydä sitä mistään) sanoi seuraavasti:

‘I don't see how a solar panel is going to power a steel industry, how a solar panel is going to power a railway network… There is somebody keen to kill the African dream, and the African dream is to develop. We are being told don't touch your resources, don't touch your oil, don't touch your coal; that is suicide.’

Suomeksi käännettynä tämä voisi olla jotenkin, että: ”En ymmärrä, kuinka aurinkopaneeli voi pyörittää terästeollisuutta, kuinka aurinkopaneeli voi pyörittää rautatieverkostoa… Joku on innokas tappamaan Afrikan unelman, ja Afrikan unelmana on kehittyä. Meitä käsketään: älä koske omiin luonnonrikkauksiisi, älä koske öljyysi, älä koske hiileesi, se olisi itsemurhaa.”


Kuva: Channel 4

Eilen tuli julkisuuteen itse asiassa kaksi mielenkiintoista – näennäisesti toisistaan riippumatonta – tietopakettia. Ensin Forbes-lehti – tuo maailman superrikkaiden nuoleskelija ja äänenkannattaja – julkaisi viimeisimmän superrikkaiden listansa meidän kateellisten taviksien halveksittavaksi.

Forbesin listalla on nyt 946 ihmistä (näistä naisia 83), jotka ovat toteuttaneet omat unelmansa ja tulleet äveriäiksi yli villeimpien unelmiensa (tai enhän minä tiedä heidän unelmiensa villeydestä mitään), yli miljardin dollarin omaisuuden omistajiksi. Ykkösenä on tietysti muuan William Gates III. Siellä on ainakin yksi kirjailija, J.K Rowling (Englannin ainoa naismiljärdööri), Harry Potterin äiti, joka on juuri ja juuri kavunnut 1 miljardin rajan maagiselle puolelle.

Listatut superrikkaat omistavat kaikesta maailman hyvinvoinnista päätäravistuttavien 3.5 triljoonan Amerikan dollarin verran mammonaa. Forbes kutsuikin viime vuotta ”rikkaimmaksi ihmiskunnan historiassa” eikä mitenkään syyttä. Se on sellainen lista, että suomalaisista jopa Rytsölän veljekset olisivat jääneet parhaimmillaankin sen ulkopuolelle, tai rakkaudenkipeät kyläkauppiaat. Nokia-Ollilasta en tiedä, enkä edes niistä 20 ruotsinkielisestä ökyperheestä, joita yritettiin köyhdyttää laulamalla silloin joskus iloisella…mikäs vuosikymmen se taas olikaan…siinä kuitenkaan onnistumatta. Silloisista laulajista joku nallukka saattaa nykyisin jo lähestyä pääsyään superrikkaiden listalle.

Mutta, ja jotenkin kohtalouomaisesti, listan julkaisun kanssa samanaikaisesti Kiina, kommunismin viimeinen merkittävä sillanpääasema maailmassa, ilmoitti, että yksityinen (maan ja tuotantolaitosten) omistus ei olekaan rikos, ja politbyroon (tai miksi sitä nyt Kiinassa kutsutaankin) vanhat ja ihmisystävälliset kivikasvot aukaisevat uusilla omaisuuslaeilla itselleen ja muillekin kiinalaisille tien superrikkaiden kastiin. Tosin siellä on jo muutama kiinalainen, mm. maailman 9. rikkain (omaisuus 23 miljardia dollaria) hongkongilainen liikemies Li Ka-shing, joka omistaa lähes kaiken omistettavissa olevan Hong Kongissa, joka puolestaan on nykyisin Kiinan erityisessä suojeluksessa oleva vapaan kaupan linnake – niin kuin Macaokin ja Shanghai.

Toinen mielenkiintoinen juttu oli siis englantilaisella Chanel 4:llä esitetty ohjelma nimeltä The Great Global Warming Swindle (Suuri maailman lämpenemispetos), joka kyseenalaisti parhaillaan valmistumassa olevan, YK:n sponsoroiman ilmatilaraportin päätelmät (raportin poliittinen yhteenveto julkaistiin muutama viikko sitten).

Ja sen kanssa samanaikaisesti Brysselissä kokoontuivat Euroopan ilmastonvaltiaat, jotka eivät tietysti päässeet ilmatilanpäästöjä rajoittavassa poliittisessa ohjelmanjulistuksessaan puusta pidemmälle. Pääasiallisena syynä, ja ristiriitaisten tieteentietojen lisäksi, on EU:n päätöksien konsensusvaatimus, jonka vuoksi jo yksi poikkeava ääni estää sitovan päätöslauselman syntymisen. Keski-Euroopan uudet EU-jäsenet Puola, Tšekki, Unkari jne. eivät voi hyväksyä sitä, että heidän pitäisi rajoittaa rikastumistaan Länsi-Euroopan jo rikastuneiden saastuttajavaltioiden käskystä.



Kun kommunismi kukistui, idealistista aktivistiporukkaa kommunismin sinisilmäisistä kannattajista, Leninin ”hyödyllisistä idiooteista”, oli pilvin pimein samassa tilanteessa kuin Al Gore vuonna 2001, intohöyryä pursusi suusta ja jopa korvista, mutta hyväksyttävän oloista kanavaa höyrylle oli vaikea löytää. He halusivat siirtyä muihin sosiaalisen omantunnon liikkeisiin. Siirtymistä tapahtui vihreisiin puolueisiin, Greenpeaceen ja muihin globalisaation vastaisiin aktivistirintamiin. Tämä on ymmärrettävää. Oikeistolainen nihilismi ei tietysti voinut houkutella sosiaalisesti ajattelevia aktivisteja.

Siirtymistä tapahtui muihinkin toimiin. Channel 4:n harhautus-ohjelman tuottaja, Martin Durkin, on yksi tällainen kommunismia tukenut siirtymäaktivisti, joka on löytänyt uuden kotinsa globalisaation vastaisessa toiminnassa tosin monista muista poikkeavasti anti-anti-climate-change –liikkeestä.

Durkin on aikaisemmin törkkinyt viheraktivisteja mm. kohuaherättäneellä televisio-ohjelmallaan Agains Nature vuodelta 1998. Hänen globalisaation vastainen perustelunsa löytyy samalta linjalta kuin tuolla aikaisemmin referoidut kenialainen ja keskieurooppalainen huoli kehityksen pysähtymisestä maailman köyhimpien keskuudessa eurooppalaisten ja amerikkalaisten poliitikkojen ilmastotoimenpiteiden vuoksi. Kehityksen pysähtymisestä kärsivät ensimmäisinä ja eniten jo nyt huonoimmassa asemassa olevat ihmiset. Poliittisesti korrektilta kuulostava päätös eurooppalaisissa teräs- ja lasipalatseissa Schuman-aukion tuntumassa, on kuolemantuomio afrikkalaisessa savimajassa.

Channel 4:n ohjelman pääasiallinen sisältö ei ollut maailman lämpenemisen tai hiilidioksiden vaikutuksen kieltäminen. Sanomana oli se, että maailma on lämmennyt ja kylmennyt olemassaolonsa aikana jatkuvasti ja että tässä lämpötilanmuutoksessa ihmisten osuus on merkityksetön ja mahdollisesti olematon ja toisaalta auringon osuus ratkaisevan merkityksellinen. Tukenaan Durkinilla oli joukko tiedemiehiä, joita erityisesti näytti huolestuttavan se, että tieteelliset tutkimukset, jotka eivät lähtökohtaisesti kannata ihmisen syyllisyyttä maapallon lämpenemisestä, eivät saa resursseja

Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, minä kannatan tietysti puhdasta ja hyvinvoivaa luontoa, metsien säilyttämistä, biodiversiteettiä, jääkarhuja ja jopa Heidi Hautalaa (tai salaa ehkä mieluummin Maria Väkipartaa). Egoistina haluaisin sen lisäksi viettää kohtuullisen mukavaa elämää: ajella jonkilaisella autolla, lentää joskus jopa pitkiä matkoja, koska lentäminen on ainoa mannertenvälisen matkustuksen järkevä vaihtoehto, valokuvata, soittaa akustista kitaraa, lukea paperille painettuja kirjoja, katsella sähköllä toimivaa televisiota ja kirjoittaa näitä lastuja sähköllä toimivalla tietokoneella kohtuullisen kirkkaassa sähkövalossa ja mukavan lämpimässä työhuoneessa, jota pitäisi kylläkin siivota, ainakin pöydillä ja tuoleilla kasatut vanhat lehdet pitäisi laittaa kierrätykseen.

Mutta olen kovin huolestunut myös pojan ja pojanpoikien tulevaisuudesta.

Se, että 2500 tiedemiestä on jotakin mieltä, ei riitä itselleni minkään asian perusteluksi. He ovat kannattaneet thalidominiakin, agent orangen tuotantoa, DDT:tä torakoiden tappamiseksi, PCB:n käyttämistä jääkaapeissa, asbestin käyttämistä rakennusaineena, lyijyn imeyttämistä viemärien kautta kalojen lihaan, eläinrehun syöttämistä lehmille ja sen kautta BSE-tautia, tohtori Mengelen perinnöllisyys- ja muitakin kokeita ja atomipommia.

Olen melko varma, mutten voi tietysti todistaa asiaa, että kaikkien noiden osalta oli tieteellisiä vastaväitteitä, jotka jätettiin omaan arvoonsa, koska eivät olleet tieteen valtavirran mielihalujen mukaisia.

Kuva: Kalaharin san-kansan metsästäjä

Näin ollen tässäkin asiassa mielipiteeni on – ei edes veteen vaan – ilmaan vedetty, monivärinen viiva, eli great bollocks. Pity the pain.

Ja siitä puheenollen:

Forbes julisti siis viime vuoden historian rikkaimmaksi vuodeksi. He sanoivat lisäksi: ”The best way to create wealth is to have free markets and free people, and more and more of the world realising it.” (eli suomennettuna jotenkin, että ”paras tapa luoda rikkautta on vapailla markkinoilla ja vapaalla kansalla, ja useammat ja useammat maailmalla alkavat ymmärtää tämän”.

Ja sitten takaisin Brysseliin, jossa Schuman-aukiolta lähtee itäänpäin kaupungista ulos johtava kaunis ja leveää, puidenreunustama katu, läpi Woluwe-laakson, yli tukkoisen kehätien ja puistomaiseen Tervureniin, Brysselin naapurikaupunkiin.

Sieltä löytyy pari entistä kuninkaallista palatsia, joista toinen on nykyisin Afrikka-museo, joka rakennettiin aikanaan kuningas Leopold II:n toimesta juhlistamaan hänen afrikkalaisia tiluksiaan, joita kutsuttiin Kongon vaapaksi valtioksi ja jotka kattoivat koko nykyisen Kongon alueen ja enemmänkin. Siellä tuotettiin orja- ja pakkotyövoimalla mm. kumia, joka kuljetettiin raaka-aineeksi Euroopan teollisuudelle. Leopoldkin olisi ollut Forbesin listalla, jos sitä olisi silloin jo julkaistu.

Moni nykyinen miljardiomaisuus löytää juurensa samanlaisesta kehitysmaiden riistämisestä. Guggenheim-museoissa käydessään voi lähettää kiitoksen henkimaailman välityksellä afrikkalaisille verisiksi hakattuille selkänahoille, yksi guggenheimien rikkauden lähteistä on juuri kongolainen kumimahlaa vuotava puu.

Leopold II oli rikollinen, jonka toimesta murhattiin kaikkiaan 20 miljoonaa afrikkalaista. Josef Conrad kertoo siitä Pimeyden sydän-kirjassa (Heart of Darkness). Leopold II:n seuraajat jatkoivat samaan tahtiin. Kuningasperheellä (Saxe-Coburg-Saalfeld) on Brysselissä muitakin oikein kauniita palatseja, joissa on eksoottisia kasveja ja eläimiä.

Muuta luettavaa:

Channel 4:n ohjelmasaitti: The Great Global Warming Swindle

James Lovelock: ekoaktivismin ”isä”, nettiartikkeli: Gaia Theory

Global warming: An inconvenient truth or hot air? , nettiartikkeli, The Independent, 4.3.2007

Nigel Lawson (entinen Englannin valtionvarainministeri): Here is another inconvenient truth (but this one will infuriate the Green lobby), The Independent, 9.3.2007

Globalisation and the Environment –blog, erityisesti postaus päivätty 2.3.2007

Nettiartikkeli Bringing facts, compassion to global warming issue, Committee for Constructive Tomorrow

Nettiartikkeli Global Warming Fast Facts, National Geographic News

Ihmiskunnan perintöä

Me puhumme ”tavallisessa elämässä” yleensä eufemismeilla, kaunistelevilla kiertoilmaisuilla, abstrakteilla yleistyksillä, kun yritämme selvitellä ajatuksiamme vaikeissa asioissa.

Sellaiset sanat kuin ”rotu”, ”sukupuoli”, ”enemmistö” tai ”vähemmistö” pulppuavat viileinä ja helpommin suusta ja kynästäkin kuin kuumankonkreettiset, kädet-paskassa -jutut tietystä afrikkalaisesta, tietystä naisesta, tietystä kapitalistista tai tietystä homosta. Eufemismit ovat mukavan etäisiä viileän analyysin kategorioita, niiden avulla ei tarvitse tahrata käsiään tai suutaan likaisilla yksityiskohdilla tai osaaottavilla termeillä: kuten esimerkiksi nimeltä mainittu ammuttu lapsi, pommitettu lapsi tai AIDS:iin kuoleva lapsi. Sana ”asekauppa” ei soinnu läheskään yhtä uhkaavalta kuin, jos kertoisimme 12-vuotiaasta sierraleonelaispojasta, joka on ampunut vanhempansa kuluneella AK-47:llään, Kalašnikovilla.

Eikö muute AK-47 kuulostakin jotenkin viattomammalta kuin jotenkin henkilökohtaisen uhkaava Kalašnikov (venäjäksi Автомат Калашникова образца 1947 года, Avtomat Kalašnikova obraztsa 1947 goda), ehkä siksi lehdet nykyisin puhuvatkin ensin mainituista mieluummin kuin Kalašnikovista, joka sentään on oikean ihmisen, venäläisen Mihail Kalašnikovin nimi. (Kts, Udmurtian suuret pojat Tšaikovski ja Kalašnikov)

Tänä aamuna join kahvia, polttelin tupakkia ja luin The Independent –sanomalehteä samalla kun yritin käynnistää yönkankeita aivojani.

Ehdin lähes unissani katsella Englannin pääministerin Tony Blair’in vaikeuksia TUC:n (Trade Union Conference) vuosikokouksessa Brightonissa, josta minulla on joukko toinen toistaan epäonnistuneempia kuvia muistona joltakin käynniltäni, Irakin sotaa, Applen suunnitelmia tarjota elokuvia iPodiin ja sen sellaista, tavallista aamu-uutisten tykinruokaa. Sitten, sivulla 29, näin Desmond Tutun nimen ja heräsin, otin tukevan kofeiiniryypyn vetäisin savua väärään kurkkuun ja aloin oikein lukea.

Arkkipiispa Tutu kirjoitti artikkelissaan otsikolla The modern successor to the slave trade tavanomaisten aseiden kaupasta.

No, ”slave trade” ja ”asekauppa” ovat tietysti myös mukavia eufemismeja, analyysikategorioita, eikä Tutukaan pysty tietysti kirjoittamaan ilman sellaisia termejä. Sitä paitsi hän on tullut tunnetuksi ”sound bite”istaan (miten tuonkin nyt suomeksi kääntäisi, ”lentävä lause” ei kuulosta oikealta, mutta olkoon). Ja tässäkin kirjoituksessa oli muutama. Mm tämä:

No longer should the peace business be undermided by the arms business

Mikä loistava lause, joka sanoo kaiken, eikä oikein mitään, eufemismin sukua siis.

Mutta hänen artikkelissaan oli tietojakin, jotka häiritsivät rauhallista kahvinjuontia. Sytytin jopa toisen savukkeen vahingossa, ja, koska se jo paloi, päätin vedellä senkin loppuun.

Asekauppa ei suomalaisen elämään vaikuta sitä eikä tätä, paitsi tietysti niiden elämään, jotka saavat siitä työtä, ja niiden, paljon pienempi ryhmä, jotka käärivät kunnon kapitalisteina voitot taskuunsa. Varmaan tälläkin hetkellä on jossakin päin maailmaa, luultavammin afrikkalaisessa loistohotellissa, joku suomalainen, nykyajan Olavi I. Mattila, joka ajattelee eilisen onnistuneita asekauppoja ja laskee ansaittuja voittoja.

Joka päivä, päivä as in ”24 tuntia”: keskiyöstä keskiyöhön tai aamusta aamuun niin kuin muslimit sen laskevat, tai illasta iltaan juutalaiseen laskutapaan, 1000 ihmistä tapetaan tai teurastetaan kuoliaaksi ”tavanomaisilla aseilla” (mikä loistava eufemismi, vastakohtana epätavalliset aseet kuten ydinpommit, antrax ja sen sellaiset).

Eli vuodessa tavallisten aseiden kuolonuhreja on noin 350,000.

Ja pysyvästi haavoittuneet siihen tietysti vielä päälle, nyrkkisääntönä yksi kuollut kolmea tai neljää haavoittunutta kohden ja näistä puolet pysyvästi vammautuneita.

Nämä uhrit kuolevat Kongon puskissa, Ugandan metsissä, Itä-Timorin lehväsmajoissa yksin tai pareittain, ahkerampien tappajien, paikallisten Rokan Anttien, ollessa hommissa ehkä pieninä joukkoinakin.

Syyskuun 11. 2001 New Yorkin WTC-iskussa ja Pentagonissa kuoli lähes samanaikaisesti 2973 ihmistä. Suuri tragedia tietysti.

Sen verran ihmisiä tapetaan kolmessa päivässä tavanomaisilla aseilla, ilman sen kummempia viisivuotismuistojuhlia. Mutta eihän elämä muutenkaan ole reilua, vai onko jollekin luvattu reiluutta?

Tavanomaisia aseita ovat pistoolit, kiväärit, tykit, panssarivaunut, taisteluhelikopterit ja sen sellaiset.

Näistä pienaseet (ihanan pikkuinen ja viaton eufemismi) ovat suurin ongelma, koska niitä on halpa valmistaa, helppo saada kaupaksi ja salakuljettaa sinne missä kysyntä on suurin, eli ns. kolmanteen maailmaan (taas uusi eufemismi) ”oikean asian” puolesta taisteleville köyhille.

Asekauppaa rajoittavaa kansainvälistä sopimusta ei ole olemassa. Ydinaseet on kyllä suljettu pienen, ydinaseiden valmistukseen erikoistuneen klubin ulkopuolisilta mailta, kuten Iranilta (aivan oikein, vaikka tietysti taas epäreilusti). Tavanomaisia aseita sen sijaan saa valmistaa ja myydä niin paljon kuin sielu sietää.

Maailmalla arvioidaan tällä hetkellä olevan 650 miljoonaa käsiasetta ja uusia tehdään ja myydään laillisesti vuosittain 7 miljoonaa. Laiton asekauppa on suurempaa, arviolta 10 miljoonan käsiaseen suuruusluokkaa. Panoksia valmistetaan ammustehtailla vuosittain 16 miljardia kappaletta.

Tajunnan räjäyttäviä lukuja, täytyy sytyttää uusi spliff (ei huolta, se on laillista Pall Mallia vain).

Viime vuonna suurimmat aseiden markkinoijat olivat Venäjä, USA, Ranska, Saksa ja Britannia. Saksaa lukuun ottamatta YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeuden omaavia jäsenmaita. Näiden maiden osuus maailman pienasekaupasta on 82 %. Aseiden myynnistä syntyvät voitot tulevat tietysti takaisin kehittyneisiin maihin, vaikka kaksi kolmasosaa asekaupasta käydään kolmannen maailman maissa (taas mukava pieni eufemismi).

Kolmannen maailman maat käyttävät keskimäärin 22 miljardia dollaria aseiden ostoon joka vuosi. Rahalla voitaisiin jokainen lapsi panna käymään koulua ja vähentää lapsikuolleisuutta näissä maissa 65 %:la vuoteen 2015 mennessä.

Nämä kolmannen maailman aseidenkäyttäjät ovat Tutun tarkoittamia uusorjia, tekevät työtä asekapitalistien puolesta viidakkojen sweatshopeissa, tappokentillä.

Robert Lowell runoili joskus vuosikymmeniä sitten näin: the stiff spokes of the wheel / touch the sore spots of the earth.

Niin ja uudessa romaanissaan The Mission Song, John Le Carré taputtelee kapitalismille mm. näin:

Capitalism's responsibility for the turbulence of the modern world, its heedlessness and chaos, its savagery, its utter self-absorption, capitalism the canary in the mine-shaft. But it's what we have, isn't it? No turning the clock back. Against the jihadists, we have capitalism. Will money trump faith?

Eikö tuo viimeinen lause kuulostakin somasti kuin kysyvältä seiskasoinnulta.

Joukko pieniä maita, sisukas Suomi mukana, on esittänyt asekaupan rajoittavaa sopimusta, joka esitetään YK:n yleiskokoukselle lokakuussa 2006. Yleiskokouksessa vähemmistö ei voi estää päätöksen syntymistä, joten toiveissa on, että sellainen on tulossa. Toinen asia on tietysti sopimuksen ratifioiminen, mutta se on taas – niin, toinen asia.

Lisälukemiseksi:

Mihail Kalašnikovin haastattelu The Guardian – sanomalehdessä 10.10.2003
Tähtäimessä asekauppa, YLE uutiset 6.4.2006
The modern successor to the slave trade, Desmond Tutun artikkeli The Independent-sanomalehdessä, 13.9.2006
UN world conference on small arms collapses without agreement, artikkeli Control Arms nettisaitilla, 7.7.2006

Afrikka afrikkalaisille ja niin pois päin

Kuva Hanhensulka: Nykyinen lastunikkari kolonialistina Dahomeyssa Biafran sodan avustuslentojen aikaan noin 1000 vuotta sitten.

On pakko aluksi sanoa, kieltämättä hyvin harhaisesti, että rakastan Afrikkaa.

Rakastuin kai jo ensimmäisellä matkallani Nigerian sisällissodan, nk. Biafran sodan aikana jolloin olin kovin nuori ja sinisilmäinen tyhmyri enkä ymmärtänyt juuri mistään mitään. (Nyt en enää ole nuori, tosin silmät ovat vieläkin siniset vaikkakin lähellä vedenharmaata väriltään.)

Myöhemmillä matkoillakin olen onnekseni päässyt käymään kaikkiaan 26 Afrikan maassa ja oppinut, että kun sanoo rakastavansa Afrikan kokoista maanosaa, se ei ole pelkästään yksisilmäinen yleistys vaan kokolailla typerää. Nimittäin Afrikka ei tietysti ole yhtenäinen kokonaisuus. Sen lisäksi tyypillisenä eurooppalaisena tehokkuusajattelun läpitunkemana besserwisser'inä vihaan syvästi monia asioita Afrikassa ja afrikkalaisissa: diktatuurien hyväksymistä, korruptiota, saamattomuutta, näennäistä laiskuutta, tyytymistä osaansa, rikollisuutta, joihin kaikkiin on tietysti loogiset ja historialliset syynsä.

Ennen ensimmäistä matkaani Afrikka-tietämykseni oli lähinnä Tarzan –kirjojen ja Afrikan tähti –pelin tasoa maustettuna Joseph Conrad'in Pimeyden sydämen tuomalla voimattomalla kuvotuksella. Kuvittelin koko valtavaa maanosaa yhdeksi kokonaisuudeksi, afrikkalaisia, neekereitä kuten vielä silloin oli poliittisesti korrektia sanoa, yhtenäiseksi ihmisryhmäksi. Kuinka yksisilmäisen tyhmä sitä voikaan olla puristuttuaan läpi suomalaisen koulun ja jopa yliopiston seulasta. Nykyisin minua aina naurattaa sydämettömästi suomalaisten, ja muidenkin eurooppalaisten, päivittelyt siitä kuinka vähän Suomea tunnetaan muissa maanosissa. Malka omassa silmässä estää tässäkin totuuden ja todellisuuden näkemisen.

Tämä tuli taas mieleen viime viikolla yhtenä aamuna, kun lueskelin The Independet –sanomalehteä, jossa vaadittiin äkkirikastunutta kirjailijaa, Alexander McCall Smith’iä, puuttumaan botswanalaisten bushmanien, eli San –kansan ihmisten, huonoon kohteluun (McCall Smith told to stop beating around the bush). McCall Smith on tullut tunnetuksi dekkareidensa botswanalaisesta Miss Marple’sta, nimeltään Precious Ramotswe, joka ”seikkaili” ja kutoi jo esikoisteoksessa No 1 Ladies’ Detective Agency. Kirjan (ja monien myöhempien kirjojenkin) tapahtumapaikkana on juuri Botswana, jossa McCall Smith on viettänyt useita vuosia jonkinlaisena virkamiehenä.

Kirjailijan arvostelijoiden mielestä tällä olisi moraalinen velvollisuus puhua San –kansan puolesta, onhan hän ansainnut paljon rahaa käyttämällä yhtä fiktiivistä botswanalaista naista kirjojensa päähenkilönä. Tämän vaatimuksen kateellinen tyhmyys ei ehkä jää Arvoisalta Lukijalta huomaamatta. Tästä huolimatta tästä puhutaan vielä jatkossakin.

Valkoisen miehen taakka. Tuttu käsite tietysti kaikille lukijoille. Tämähän olettaa, että meillä eurooppalaisilla on moraalinen velvollisuus, ja ehkä jopa moraalinen oikeuskin, puuttua afrikkalaisten asioihin, koska ryöstimme maanosaa kolonialismin aikana sen kun ehdimme ja monet kolonialistit rikastuivat huimasti siinä samalla. Erityisesti eteläafrikkalaiset kolonialistit.

Omituista tässä asioihin puuttumisen velvollisuudessa ja oikeudessa on se, että rahan syytäminen Afrikkaa näyttää olevan hyväksyttävää puuhaa, mutta neuvojen antaminen lasketaan helposti uudeksi kolonialismiksi.

McCall Smith sanoo The Independent -lehdessä kysyttäessä näin:

I have thought hard about intervening but it would be misunderstood. It is a very difficult issue for me. Thank you for raising it.

Eli:

Olen ajatellut asioihin puuutumista kovasti, mutta se ymmärrettäisiin väärin. Tämä on hyvin vaikea asia minulle. Kiitos kysymyksen tuomisesta esiin.

Viimeisin botswanalaisongelma siis koskee San -kansaa ja erityisesti sitä, että heitä ollaan siirtämässä pois Kalaharin erämään nuotiotuliltaan suurempiin leireihin, joissa heillä ei ole muuta tekemistä kuin "ryypiskellä viinaa ja nauttia huumeista".

Eurooppalaiset kolonialistit toivat tullessaan (alkaen 1600-luvulta) oman järjestäytyneen yhteiskuntansa vapauteen, metsästykseen ja pienviljelykseen tottuneiden afrikkalaisten nautittavaksi. Seurauksena oli kaupunkimaisten yhteisöjen ja suurkaupunkien syntyminen ja sen mukana köyhyys. Metsästäjäyhteisöissä ei varsinaista köyhyyttä voi esiintyä, kaikki saavat syödäkseen aina kun viitsivät lähteä metsälle.

Köyhyys Afrikassakin on seurausta maanomistussuhteista. Eurooppalaiset, joista useimmat eivät omissa valtioissaan omistaneet maata (perinnöllinen maanomistus takasi vain vanhimmalle pojalle maaomaisuuden, nuorempien oli pakko lähteä sotilaiksi, papeiksi tai etsimään onneaan kaukaisista siirtomaista), rupesivat ottamaan nimiinsä näennäisesti vapaasti tarjolla olevia maa-alueita. Syntyi suurtiloja, kooltaa kymmeniätuhansia hehtaareita, ja suurkaivoksia. Nämä "järkeistivät" alkeellista paikallista maanviljelyä ja muutakin kaivelua, ja maan tuotto kasvoi tietysti huimasti. Tuotteet myytiin Eurooppaan, josta uusi omistava luokka sai rahaa taskujensa tilkkeeksi.

Afrikkalaisista tuli maattomia köyhiä. Ennen eurooppalaisten tuloa maata ei omistanut juuri kukaan ja metsästys ja pienviljely oli kaikkien oikeus. Maanomistuksen mukana vapaa metsästysoikeus kumoutui ja perityt taidot katosivat, entisistä metsästäjistä tuli maatyöläisiä ja kaupunkien slummeissa eläviä satunnaistyöläisiä. Ruokaa sai rahaa vastaan, jota taas oli vain maataomistavan luokan pohjattomissa taskuissa. Pienetkin vaikeudet työn saamisessa johtivat nälkään ja nälänhätään vaikeuksien jatkuessa. Ja sama kierre jatkuu edelleen.

San-ihmiset ovat Afrikan viimeisiä "vapaita" metsästäjiä. Kalaharin autiomaa ei ole houkutellut ketään eurooppalaisia omistajikseen (lukuunottamatta kaivosyhtiöiden suhteellisen pieniä maa-alueita) ja sanit ovat saaneet rauhassa jatkaa kivikautista olemassaoloaan. Nyt vaatimus heidän nuorisonsa sivistämiseksi muuttaa elinoloja. Kaikkien on muutettava helposti kontrolloitaviin leireihin, nuoriso menee kouluihin ja köyhyys tulee heidänkin keskuudessaan vallitsevaksi.

San-kansaa kohtaamassa euroopplaista sivistystä on kuvattu huumorilla sarjassa Gods must be crazy -elokuvia, joita on ehkä näytetty suomalaisissakin teattereissa. Elokuvan päähenkilö oli pari vuotta sitten kuollut san nimeltään N!xau. Huutomerkki kuvaa siinä kohdassa nimeä olevaa klikkaavaa äännettä, jota ulkopuolinen ei aina edes tajua sanan osaksi paremminkin puheviaksi. Tämä ymmärtämättömyys kuvannee meidän eurooppalaisten asennetta luonnonkulttuureihin yleisemminkin.

Joka tapauksessa Afrikka-aktivistit yrittävät nyt saada McCall Smith'inkin osalliseksi valkoisen miehen taakasta, jota tämä ei mielihyvin halua ottaa kannettavakseen. Kukapa haluaisi.

Moraaliset kysymykset ovat aina vaikeita ja kipeitä, ja kipeimmillään ulkopuolisten tarkkailijoiden suureksi huviksi kohteilleen erityisen kiusallisia, koska oikean vastauksen löytäminen on usemmiten mahdotonta.