Ihmiskunnan perintöä

Me puhumme ”tavallisessa elämässä” yleensä eufemismeilla, kaunistelevilla kiertoilmaisuilla, abstrakteilla yleistyksillä, kun yritämme selvitellä ajatuksiamme vaikeissa asioissa.

Sellaiset sanat kuin ”rotu”, ”sukupuoli”, ”enemmistö” tai ”vähemmistö” pulppuavat viileinä ja helpommin suusta ja kynästäkin kuin kuumankonkreettiset, kädet-paskassa -jutut tietystä afrikkalaisesta, tietystä naisesta, tietystä kapitalistista tai tietystä homosta. Eufemismit ovat mukavan etäisiä viileän analyysin kategorioita, niiden avulla ei tarvitse tahrata käsiään tai suutaan likaisilla yksityiskohdilla tai osaaottavilla termeillä: kuten esimerkiksi nimeltä mainittu ammuttu lapsi, pommitettu lapsi tai AIDS:iin kuoleva lapsi. Sana ”asekauppa” ei soinnu läheskään yhtä uhkaavalta kuin, jos kertoisimme 12-vuotiaasta sierraleonelaispojasta, joka on ampunut vanhempansa kuluneella AK-47:llään, Kalašnikovilla.

Eikö muute AK-47 kuulostakin jotenkin viattomammalta kuin jotenkin henkilökohtaisen uhkaava Kalašnikov (venäjäksi Автомат Калашникова образца 1947 года, Avtomat Kalašnikova obraztsa 1947 goda), ehkä siksi lehdet nykyisin puhuvatkin ensin mainituista mieluummin kuin Kalašnikovista, joka sentään on oikean ihmisen, venäläisen Mihail Kalašnikovin nimi. (Kts, Udmurtian suuret pojat Tšaikovski ja Kalašnikov)

Tänä aamuna join kahvia, polttelin tupakkia ja luin The Independent –sanomalehteä samalla kun yritin käynnistää yönkankeita aivojani.

Ehdin lähes unissani katsella Englannin pääministerin Tony Blair’in vaikeuksia TUC:n (Trade Union Conference) vuosikokouksessa Brightonissa, josta minulla on joukko toinen toistaan epäonnistuneempia kuvia muistona joltakin käynniltäni, Irakin sotaa, Applen suunnitelmia tarjota elokuvia iPodiin ja sen sellaista, tavallista aamu-uutisten tykinruokaa. Sitten, sivulla 29, näin Desmond Tutun nimen ja heräsin, otin tukevan kofeiiniryypyn vetäisin savua väärään kurkkuun ja aloin oikein lukea.

Arkkipiispa Tutu kirjoitti artikkelissaan otsikolla The modern successor to the slave trade tavanomaisten aseiden kaupasta.

No, ”slave trade” ja ”asekauppa” ovat tietysti myös mukavia eufemismeja, analyysikategorioita, eikä Tutukaan pysty tietysti kirjoittamaan ilman sellaisia termejä. Sitä paitsi hän on tullut tunnetuksi ”sound bite”istaan (miten tuonkin nyt suomeksi kääntäisi, ”lentävä lause” ei kuulosta oikealta, mutta olkoon). Ja tässäkin kirjoituksessa oli muutama. Mm tämä:

No longer should the peace business be undermided by the arms business

Mikä loistava lause, joka sanoo kaiken, eikä oikein mitään, eufemismin sukua siis.

Mutta hänen artikkelissaan oli tietojakin, jotka häiritsivät rauhallista kahvinjuontia. Sytytin jopa toisen savukkeen vahingossa, ja, koska se jo paloi, päätin vedellä senkin loppuun.

Asekauppa ei suomalaisen elämään vaikuta sitä eikä tätä, paitsi tietysti niiden elämään, jotka saavat siitä työtä, ja niiden, paljon pienempi ryhmä, jotka käärivät kunnon kapitalisteina voitot taskuunsa. Varmaan tälläkin hetkellä on jossakin päin maailmaa, luultavammin afrikkalaisessa loistohotellissa, joku suomalainen, nykyajan Olavi I. Mattila, joka ajattelee eilisen onnistuneita asekauppoja ja laskee ansaittuja voittoja.

Joka päivä, päivä as in ”24 tuntia”: keskiyöstä keskiyöhön tai aamusta aamuun niin kuin muslimit sen laskevat, tai illasta iltaan juutalaiseen laskutapaan, 1000 ihmistä tapetaan tai teurastetaan kuoliaaksi ”tavanomaisilla aseilla” (mikä loistava eufemismi, vastakohtana epätavalliset aseet kuten ydinpommit, antrax ja sen sellaiset).

Eli vuodessa tavallisten aseiden kuolonuhreja on noin 350,000.

Ja pysyvästi haavoittuneet siihen tietysti vielä päälle, nyrkkisääntönä yksi kuollut kolmea tai neljää haavoittunutta kohden ja näistä puolet pysyvästi vammautuneita.

Nämä uhrit kuolevat Kongon puskissa, Ugandan metsissä, Itä-Timorin lehväsmajoissa yksin tai pareittain, ahkerampien tappajien, paikallisten Rokan Anttien, ollessa hommissa ehkä pieninä joukkoinakin.

Syyskuun 11. 2001 New Yorkin WTC-iskussa ja Pentagonissa kuoli lähes samanaikaisesti 2973 ihmistä. Suuri tragedia tietysti.

Sen verran ihmisiä tapetaan kolmessa päivässä tavanomaisilla aseilla, ilman sen kummempia viisivuotismuistojuhlia. Mutta eihän elämä muutenkaan ole reilua, vai onko jollekin luvattu reiluutta?

Tavanomaisia aseita ovat pistoolit, kiväärit, tykit, panssarivaunut, taisteluhelikopterit ja sen sellaiset.

Näistä pienaseet (ihanan pikkuinen ja viaton eufemismi) ovat suurin ongelma, koska niitä on halpa valmistaa, helppo saada kaupaksi ja salakuljettaa sinne missä kysyntä on suurin, eli ns. kolmanteen maailmaan (taas uusi eufemismi) ”oikean asian” puolesta taisteleville köyhille.

Asekauppaa rajoittavaa kansainvälistä sopimusta ei ole olemassa. Ydinaseet on kyllä suljettu pienen, ydinaseiden valmistukseen erikoistuneen klubin ulkopuolisilta mailta, kuten Iranilta (aivan oikein, vaikka tietysti taas epäreilusti). Tavanomaisia aseita sen sijaan saa valmistaa ja myydä niin paljon kuin sielu sietää.

Maailmalla arvioidaan tällä hetkellä olevan 650 miljoonaa käsiasetta ja uusia tehdään ja myydään laillisesti vuosittain 7 miljoonaa. Laiton asekauppa on suurempaa, arviolta 10 miljoonan käsiaseen suuruusluokkaa. Panoksia valmistetaan ammustehtailla vuosittain 16 miljardia kappaletta.

Tajunnan räjäyttäviä lukuja, täytyy sytyttää uusi spliff (ei huolta, se on laillista Pall Mallia vain).

Viime vuonna suurimmat aseiden markkinoijat olivat Venäjä, USA, Ranska, Saksa ja Britannia. Saksaa lukuun ottamatta YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeuden omaavia jäsenmaita. Näiden maiden osuus maailman pienasekaupasta on 82 %. Aseiden myynnistä syntyvät voitot tulevat tietysti takaisin kehittyneisiin maihin, vaikka kaksi kolmasosaa asekaupasta käydään kolmannen maailman maissa (taas mukava pieni eufemismi).

Kolmannen maailman maat käyttävät keskimäärin 22 miljardia dollaria aseiden ostoon joka vuosi. Rahalla voitaisiin jokainen lapsi panna käymään koulua ja vähentää lapsikuolleisuutta näissä maissa 65 %:la vuoteen 2015 mennessä.

Nämä kolmannen maailman aseidenkäyttäjät ovat Tutun tarkoittamia uusorjia, tekevät työtä asekapitalistien puolesta viidakkojen sweatshopeissa, tappokentillä.

Robert Lowell runoili joskus vuosikymmeniä sitten näin: the stiff spokes of the wheel / touch the sore spots of the earth.

Niin ja uudessa romaanissaan The Mission Song, John Le Carré taputtelee kapitalismille mm. näin:

Capitalism's responsibility for the turbulence of the modern world, its heedlessness and chaos, its savagery, its utter self-absorption, capitalism the canary in the mine-shaft. But it's what we have, isn't it? No turning the clock back. Against the jihadists, we have capitalism. Will money trump faith?

Eikö tuo viimeinen lause kuulostakin somasti kuin kysyvältä seiskasoinnulta.

Joukko pieniä maita, sisukas Suomi mukana, on esittänyt asekaupan rajoittavaa sopimusta, joka esitetään YK:n yleiskokoukselle lokakuussa 2006. Yleiskokouksessa vähemmistö ei voi estää päätöksen syntymistä, joten toiveissa on, että sellainen on tulossa. Toinen asia on tietysti sopimuksen ratifioiminen, mutta se on taas – niin, toinen asia.

Lisälukemiseksi:

Mihail Kalašnikovin haastattelu The Guardian – sanomalehdessä 10.10.2003
Tähtäimessä asekauppa, YLE uutiset 6.4.2006
The modern successor to the slave trade, Desmond Tutun artikkeli The Independent-sanomalehdessä, 13.9.2006
UN world conference on small arms collapses without agreement, artikkeli Control Arms nettisaitilla, 7.7.2006