Mahdollinen maailma: historiaa seuraaviksi kolmeksi vuosikymmeneksi

Tarkoitus tässä lastussa on puhua tulevaisuuden historiasta.

Älykäs, omahyväinen tyhmyys on ihmistä hyvin kuvaava ominaisuus. Sekä onneksi että onnettomuudeksi, meidän mielemme pystyy toimimaan näennäisen loogisesti tilanteissa, joissa todellisuuden ja tietojen välillä on ammottava kuilu. Tiedemiehet kertoivat hiljan, että me pyrimme täyttämään tätä kuilua arvauksilla, unilla, tarinoilla, myyteillä ja puhtaalla hölynpölyllä, jotka pystymme lisäksi melko vaivattomasti pukemaan sellaiseen muotoon, että kuulijamme ja lukijamme nyökkäilevät usein myöntyvästi ja alkavat hyvässä tai pahassa lykyssä uskoa mitä juuri sanoimme.

Arvoisa Lukija ehkä nyökkää tässä kohtaa hyväksyvästi ja viittaa tämän blogin lastuihin potentiaalisena todisteena tästä väitteestä, mutta tarkoitus ei nyt ole pelkästään tuijotella omaan napaansa vaan katsoa maailmaa vähän laajemmin aina tulevaisuuteen saakka, sehän on, niin kuin kliseenä usein todistamme, vieras maa niin kuin tietysti menneisyyskin.

Hanhensulan päiväkirja: 11.9.2031, Torstai

Kevät on taas tulossa. Isonauraja eli Kookaburra rääkäisi kiimaisesti läheisessä eukalyptusmetsikössä Geelongin takaisilla kukkuloilla aamu-unien läpi ennen heräämistä todistaen ehkä uuden kevään läheisyyttä, kookaburran tarkoitusta on usein hyvin vaikea päätellä aivan oikein.

Tänä torstaiaamuna sen, kevään siis, tuntee jopa vanhoissa luuparoissa. Vanhuus taitaa alkaa hiljalleen vaivata ikääntyviä luita, eivätkä lihaksetkaan toimi enää niin kuin ennen, vaikka kantasoluistutuksilla ja muulla geenimanipulaatiolla ja ihon kiristyksillä (joita kaikkia aikoinaan muuten tyhmyyksissäni kovasti vastustin mielestäni eettisesti hyvin arveluttavina) on elimistöäni uusittu sieltä ja täältä niin, että äitikään ei lastaan omakseen tunnistaisi, jos vielä eläisi.

Kolmekymmentä vuotta sitten eilinen konsertti ja sitä seuraava illallinen eivät olisi tuntuneet mitenkään pahalta, pikemminkin päinvastoin, varsinkaan tällaisessa korkeankirkkaassa aamussa, joka ympäröi terassia ja tuoksuvaa puutarhaa. Meri näkyy vastakorjatuilla silmillä rauhallisena viivana Geelongin talojen yli. Silmät ovatkin nyt paremmat kuin koskaan hiljattain tehdyn ultraäänileikkauksen vuoksi, tuskin olen nähnyt tämän tarkemmin edes lapsena.

Ulkona oli lämmin vielä aamuyöstä, kun kävelimme Melbournen South Bankistä illallisen jälkeen myöhäistä meluavaa elämää sykkiviä, sateen jäljiltä monivärisiä valoja kiiltäviä katuja ja Yarra-joen yli menevää siltaa Flinders-kadun juna-asemalle. Rouva Ruu Morbidi ja Anni jäivät keskustan hotelliinsa, he olivat tulleet levitaatiojunalla Brisbanesta Melbourneen rokkikonserttiin: onhan se harvinaista, että suomalainen yhtye, vaikka onkin sellainen megastara kuin DragonFly, esiintyy Australian lintukodossa. 90,000 katsojaa pullisteli Astro Stadionia liitoksistaan.

Onneksi Mr. Dragon itse, suomalaisnimeltään Korento, oli saanut kolhiintuneen kehonsa esiintymiskuntoon pudottuaan viime viikolla palmusta Vanuatun saarella. Oli siellä ottanut osaa vanuatualaisten puolesta järjestettyyn Rock Cools The Earth – konserttiin. Vanuatun koko väki ollaan siirtämässä meren alle jäävältä saareltaan johonkin päin Australiaa, mutta paikasta käydään vielä kiivasta väittelyä. Onneksi Mr. Dragonille ei käynyt putoamisessa pahemmin ja konsertti pystyttiin viemään läpi niin kuin oli suunniteltu, eikä kipsissä ollut vasen nilkkakaan haitannut lavaesiintymistä juuri yhtään.

Tämän aamun lehdissä käydään tietysti viileän kliinisin analyysein läpi kaukaisen vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumia. Sitä muistellaan vieläkin jonkinlaisena maailman totuudenhetkenä, vaikka kolmenkymmenen vuoden muut tapahtumat ovat haudanneet sen merkityksettömäksi, melkein näkymättömäksi yleisestä tietoisuudesta. Monille meistä vanhemmista ihmisistä se oli uuden vuosisadan, ja vuosituhannenkin, narratiivinen alkupaukku, maailman uusin vuosi 0.

Edessäni pöydällä avoimen, tietokoneeseen yhdistetyn moleskin-päiväkirjani alla on levällään juuri OzzieMediaNetistä tulostamani Herald Sun-lehti – lastenlasten suureksi huviksi haluan vieläkin tuntea paperin kuivuuden sormissani lehtiä ja kirjoja lukiessani ja kirjoittaa muistiinpanoni vanhalla Mont Blanc –mustekynällä, jonka päässä oleva valkoinen tähti on kulunut pois jo vuosikymmeniä sitten. Käsin kirjoitetut tekstit ja piirroksetkin siirtyvät onneksi automaattisesti tietokoneeni Life Record –ohjelmaan aina, kun moleskin on yhteydessä internetiin, joten näiden haja-ajatusten tallentaminen elektroniseen muotoon ei ole vaivalloista tai aikaa vievää.

Herald Sun’issa on sivukaupalla analyyseja 9/11-jälkeisestä maailmanmenosta värikuvineen WTC-rakennusten sortumisesta New Yorkissa, joita en kuitenkaan viitsi tarkemmin lukea vaikka tulostinkin ne paperille. Omatunto soimaa turhasta tulostamisesta, vaikka paperin valmistukseen ei tarvitakaan enää metsänkaatoa. Suomalainenkaan metsäteollisuus ei enää elä kuin metsäyhtiöiden historiikeissa.

Onko siitä tosiaan jo kolmekymmentä vuotta? Tuntuu kuin se olisi ollut vasta eilen, niin kuin useimmat vanhat asiat nykyisin, eilisen asiat taas tuntuvat vuosikymmenten takaisilta, vaikka otan tunnollisesti muistipillerin joka aamu niin kuin lääkäri on käskenyt ja muisti toimii ilman merkittäviä ongelmia.

Juuripuristettu appelsiinimehu saa aivosoluihin lisää vauhtia ja näiden kolmenkymmenen vuoden tapahtumat vierivät räjähtelevinä kuvina aamunkankean mielen sopukoissa.

Islamilaisen Konfederaation, Umman, uusi – nuoren, jo ammoin kuolleen egyptiläisen filmitähden Omar Sharif’in näköinen – kalifi, nimeltäänkin Omar, näyttää antaneen seraljistaan Bagdadissa tiukkoja lausuntoja Herald Sun’ille öljyn uhkaavasta loppumisesta, alueella nyt vallitsevasta Ikuisen Rauhan tilasta ja islamilaisesta demokratiasta.

Lähi-Itä ei ole vieläkään toipunut moraalisesti eikä taloudellisesti vuosien 2008-12 sodasta, jonka lopussa iranilaiset räjäyttivät atomipommin Tel Avivissa ja israelilaiset kuukautta myöhemmin vastaiskuna omansa Teheranissa ja muissa isoissa iranilaiskaupungeissa tappaen yhteensä 10 miljoonaa iranilaista. Juuri toisen kautensa aloittanut Yhdysvaltain romanttiset illuusionsa lopulta menettänyt presidentti Al Gore veti välittömästi maansa joukot pois Afganistanista, Irakista ja Venäjän takaisen Kaukoidän islamilaisista maista, eikä USA ole sen jälkeen ottanut osaa mihinkään sotiin, joita Amerikan mantereen ulkopuolella on käyty.

Yhdistyneet Kansakunnat menettivät loputkin arvovallastaan ja Gorea vuonna 2016 seurannut protektionistinen ja populistinen presidentti Condoleezza Rice potkaisi YK:n päämajan lopullisesti New Yorkista ja järjestö lopetti toimintansa.

(James) Monroen oppi on molempien yhdysvaltalaisten puolueiden ainoa ulkopoliittinen ohjenuora vielä nykyisinkin, ja kukapa heitä voisi siitä syyttää, vaikka amerikkalaiset ovatkin ilmoittaneet harkitsevansa vuonna 2022 Geneveen perustetun Kansojen Ystävyysliiton jäsenyyttä. Terrori-iskut USA:n alueella ovat olleet erittäin harvinaisia, maahan on käytännössä poliisivaltio, jossa kansalaisten vapaudet ovat tarkasti rajattuja ja valvottuja. Venezuelan öljykentät ovat vielä tietysti amerikkalaisjoukkojen vallassa ja todennäköisesti pysyvätkin niin kauan kuin öljyä sieltä on saatavissa. Amerikkalaisjoukkoja on lisäksi Kuubassa ja joillakin muilla Karibian meren saarilla.

Lähi-idän sodan seurauksena Saharan pohjoispuolisten arabimaiden, Egyptin, Saudi Arabian ja Persianlahden arabiemiirikuntien yksinvaltiaat hallitsijat syöstiin nopeasti vallasta ja kymmenen seuraavan vuoden aikana koko alueella, mukaan lukien muu islamilainen maailma Kiinan länsiosia ja Intian pohjoisosia myöten, riehui sisällissota, jonka loppumisesta on nyt vasta vajaa vuosikymmen. Kaikkien ulkopuolisten suureksi helpotukseksi islamilainen maailma yhdistyi vuonna 2025 Ummaksi, jonka poliittinen keskus on Bagdadissa ja uskonnollinen Mekassa Arabian niemimaalla.

Kiinan jakautuminen, oliko se jo vuoden 2015 aikana (?), alqaiidisten islamilaisterroristien pommiattentaattien, leipämellakoiden ja vallankumouksen seurauksena, teki Intiasta ainoan aasialaisen supervallan. Neljään osaan jakautuneen Kiinan kaakkoisrannikon megakaupunkien muodostama teollisuusmahti, Zhujiang, alkaa tosin taas nousta entiseen asemaansa halpojen ja korkealaatuisten kulutustavaroiden tuottajana. Muissa entisen Kiinan osissa käsitykseni mukaan viljellään kai edelleen riisiä ja syödään se lähes suoraan pelloilta. Tai näin olen asiasta ajatellut, en ole siellä käynyt sitten vuoden 2010. Entinen, vanhan Silkkitien varren suuri, kiinalainen länsiosa, vuodesta 2023 nimeltään Turkanistan, on Islamilaisen Konfederaation köyhin jäsenmaa.

Venäjä on pienentynyt entisestään mutta sen poliittinen painoarvo on kasvanut Neuvostoliiton hajoamista seuranneesta arvovaltakuopasta. Presidentti Putinin varovainen ulkopolitiikka ja tiukka sisäpolitiikka takasivat Venäjälle pitkän ja rauhallisen kehityskauden. Nykyisin Venäjä on hyvinvoiva hyvinvointivaltio, jossa valtio takaa kansalaisille helpon elämän kehdosta hautaan. Nykyinen presidentti on suomalaissyntyinen Matti Aaltonen, jonka suku taitaa olla jostakin Mikkelin seudulta lähtöisin.

Että sellaista ajatellaan Melbournen seudulla tänä torstaina. Oma mieli on kuulas ja optimistinen. Maailman tila on tänään ehkä paljonkin parempi kuin vielä kymmenenkin vuotta sitten osasi toivoa. Lehdestä luin vain pari päivää sitten, että Pariisin ja Lontoon ydinsaastearvot ovat jo lähes hyväksyttävällä tasolla. Monet entiset asukkaat ovat uhanneet muuttaa takaisin, vaikka Euroopan Unionin hallitus ei tekisikään asiassa päätöstä. Heidän mielestään asiaa on jo pitkitetty tarpeeksi kauan. Mutta kirjoitan siitä jossakin muussa päiväkirjamerkinnässä.

Nyt taidan lähteä käymään Melbournessa, en menekään tänään junalla vaan käytän sähköistettyjä rullaluistimiani. Raikas ilma tekee varmasti oikein hyvää - ja liikunta.

Lisälukemiseksi:

Martin Ames, The age of horrorism, The Guardian 10.9.2006