Kolme toivomusta

Tulin viime yönä kotiin Pariisista muutaman päivän kokousmatkalta, sekoitin Iittalan korkeahkoon Ultima Thule-lasiin puolet 15 vuotta vanhaa, pehmeän turpeen makuista mallasviskiä (en tosin muista koskaan syöneeni turvetta joten tästä makujutusta en ole aivan varma) ja puolet vesijohtovettä, sitten astuin terassille tupakille ja etsimään rauhaa tähdistä.

Viikko ei ole ollut hyvä hengelle eikä ruumiskaan ole viikosta sanottavammin nauttinut, vaikka Pariisissa sai ensimmäisenä iltana syödäkseen algerialaista tai oikeastaan berberi-couscous’ia Pariisin uuden oopperan vieressä Bastillen aukion laidalla ravintolassa nimeltä Kabylia ja toisena iltana thaimaalaisia kevätrullia ja tulisia katkarapuja Kok Ping-ravintolassa Balzac-kadulla lähellä Riemukaarta.

Kävin myös suurilla antiikkimarkkinoilla uudelleen korjattuna avatussa Grande Palace’ssa, jonne oli kerääntynyt ”koko maailman” antiikkikauppiaitten kerma biennaleensa (XXIII Biennale Des Antiquaires). Myynnissä olisi ollut suuria ja pieniä mestareita, yhtä Paul Gaugainia (kellertäväsävyinen tahitilaismaisema) katselin sillä silmällä, ja olisin ehkä ostanutkin, jos olisi rahaa kuin Kroisoksella tai edes sillä Jorma Ollilalla, joka on kuulemma valittanut kuinka epäterveen näköisiä suomalaiset miehet ovat keskimäärin. Ja voi olla siinä oikeassakin, asuntokustannuskierteessä kiemurtelevan suomalaisen elintasolla ei ehkä kunnosta ehdi pitää riittävän hyvää huolta verrattuna satoja miljoonia ansainneeseen Nokian globalisaatioguruun.

Yhden aikaan yöllä eteläinen taivas oli vaaleanutuisen valosaasteen vallassa. Linnunradasta ei näkynyt häivähdystäkään, Joutsenen tähdistö oli jo talon räystään takana piilossa, Lyyra oli kaulaa kurkottamalla juuri näkyvissä ja pieni Sisilisko luikerteli perässä. Sitten välähti. Huikaisevan kirkas tähdenlento, joka syttyi Perseuksen paikkeilla, kolisteli alas Andromedan vasenta jalkaa, halkaisi Pegasuksen neliön ja suli pois johonkin Vesimiehen ja Kauriin rajalle.

Olisi pitänyt nopeasti keksiä joku perusteltu ja humanistisen hyväksyttävä toive, mutta mitään ei tullut nautintamyrkkyjen turruttamaan mieleen, jossa vielä velloivat ajamisen nostattamat adrenaliiniaallot, ja tähdenlento kuoli pois ilman toiveita. Mitä sitten olisi pitänyt haluta? Entä, jos olisi saanut kokonaista kolme toivomusta niin kuin vanhoissa saduissa?

Terveys ja pitkä ikä tulee ensimmäisenä mieleen, mutta häviää yhtä nopeasti pois. Rikkautta tai rakkautta, tai oikeastaan rikkautta, sitten olisi helppo kai saada rakkauttakin, mutta sekään ei tunnu kunnolliselta toiveelta. Ikuista onnea, ehkä? Jälkeläisille menestystä ja tyydyttävää elämää (rakkaus ja itsekkäät geenit tietysti vaativat omaa osuuttaan tarjolla olevasta onnesta)? Maailman rauhaa? Köyhyyden tai edes nälänhädän poistumista? Sotien loppumista? Huh, huh, yhdellä tähdenlennolla ei näitä taida saada kerralla korjatuksi.

Kolme toivetta, paitsi jos pitää ne todella konkreettisen triviaalilla tasolla kuten J-Lo’n hyvin täytettyihin alushousuihin pääsemisessä (mikä ei ehkä olisi toteutuessaan mitenkään triviaalia), on todella vaikea muotoilla mielessään ajankin kanssa.

Aamulla ennen kuutta olin taas terassilla yrittäen toiveikkaana nähdä vilahduksen Venuksesta, joka on taas aamutähtenä, mutta se oli vielä alhaalla komission rakennusten takana ylös ryömivän teräksenharmaan ja lilanpunaisen päivänvalon seassa ja jäi taas näkemättä. Talvi-iltojen ja öiden hallitsevan tähtisikermän, Orionin tähdet näkyivät huikean terävinä kirkkaassa aamussa: terävänvalkoinen Rigel (beta orionis), punainen jättiläinen Betelgeuse (alfa orionis), ja sen vieressä Bellatrix (gamma orionis). Orionia, metsästäjää seurailevan Canis Majorin Sirius, taivaan kirkkain tähti, vilkutti hampaitaan himmeässä aamuvalossa. Ja ylhäällä luoteessa Härän tähdistön punainen Aldebaran, seuraaja, vain aavistuksena näkyvien Seulasten, Plejadien eli seitsemän sisaruksen, hämärästi aamussa häämöttäneen tähtisikermän vieressä.

Orionia on suomalaisessa tarustossa kutsuttu nimillä Kalevan viikate ja Väinämöisen viikate, ja Seulasia myös nimellä Väinämöisen virsu. Todellisuus on tietysti oman kielen rajoittamaa.

Ennen aamuauringon nousua tuli lopulta, vähän häpeillen, mieleen, mitä haluaisi toivoa.

Tämänviikkoisen mielen kurassa kulkemisen vastapainoksi täytyy toivoa luovuutta. Kuolemaa ei toivoisi äkkinäiseksi vaan hitaaksi, ja niin että äly pysyisi kirkkaana loppuun saakka. Mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän ymmärtää kristittyjen rukousta, jossa pyydetään varjelua pahaa äkkikuolemaa vastaan. Tosin silloin, alle kymmenvuotiaana ja vielä myöhemminkin, kun ensimmäisen kerran tajusi aikansa määrällisyyden, toivoi peloissaan juuri päinvastaista, salamaa kirkkaalta taivaalta. Ja eniten ehkä toivoisi sitä, että ennen hidasta kuolemaansa saisi astella Kuun pinnalla.

Mutta niin kuin kaikki toiveet, sekin taitaa olla vain toivetta.

Katso myös Kun kirjoitan -blogin tähtijuttuja ja erityisesti niiden kirjoittajan, Risto Niemi-Pynttärin verbaalista avaruusimpressionismia.