Ovatko nämä runoja? Ei, vaan repaleita, muruja,
arkipäivän paperinpalasia.
Tantalos, täytä maljasi.
Mahdottomuus, mahdottomuus.
Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani
ikuiseen tyhjyyteesi.
Lueskelin myös Vilho Vikstenin Runo ja tulkinta -vihkosta (WSOY, 1971), josta löytyi ohjeeksi runojen lueskelulle (s. 13):
...Eräät opettajat ja kriitikot näyttävät ajattelevan, että runous on puhdasta tunteen välittämistä, maailman ja elämän yläpuolella olevaa...Tämä on äärimmäisin muoto tulkintaa: runosta irrotaan puhtaasti persoonalliseen ja yksilölliseen elämykseen, ei ole mitään mahdollisuutta verrata omaa elämystä toisen elämykseen...Runo on tulkitsematta paras, puhumatta paras...
Näin luin ja kirjoitin, kun Brysselin kellot lähenivät kahta pilvisessä ja tuulisessa yössä, jossa ei tähdistä näkynyt vilahdustakaan. Ja alhaalta pumpuliksi valaistut pilvet kiirehtivät itäänpäin, kohti aamua.
2 kommenttia:
Kapinoin opiskeluaikoina runojen ja yleensäkin kirjallisuuden tulkintaa vastaan. Mielestäni tulkinta vei lukunautinnon. Kirjallisuuden opiskelu veikin lukuhimot viideksi vuodeksi. Mutta palattuani vihdoin kirjojen ääreen huomasin, että sain ENEMMÄN irti runoista, novelleista ja romaaneista kuin aiemmin.
Silti runo pitää mielestäni nähdä intuition omaisesti liikoja tulkitsematta.
Käsittelin tähän kommenttiisi liittyvää asiaa tuossa seuraavassa lastussa.
Saman huomasin itsestäni. Opiskeluaikainen kirjallisuuden opiskelu jotenkin paransi kirjojen (syvällisempää) ymmärtämistä ja opetti lukemaan ahmimatta. Runosta olen tavallaan samaa mieltä kuin sinä. Ensilukemalla liika tulkinta ehkä häiritsee.
Mutta runon sisään on vaikea päästä, ellei osaa tulkita runouden kieltä ja kuvia, siksi tulkinta tiataa kuitenkin olla pakollinen ensimmäisen tunneryöpsäyksen jälkeen:)
Lähetä kommentti