Takaisin kuuhun, matkalla tähtiin

Viime yönä istuskelin terassilla vielä yhden aikaan, polttelin salaa tupakkia ja tuijottelin tähtiä, erityisesti Lyyran tähdistön Vegan, Joutsenen Denebin ja eteläisemmän, Kotkan tähdistön Altairin muodostamaa epävirallista tähtisikermää, ”kesäkolmiota”, joka puolelta yöltä on korkealla etelän taivaalla. Yösilmin ja mielikuvituksella voi valosaasteisella kaupunkitaivaallakin kuvitella näkevänsä Linnunradan pehmeän hohteen Denebin ja Altairin välissä, himmeämmillä Suomen maaseudun taivailla sen pitäisi näkyä hyvin (olet nyt täällä).

Tosin eilen kuu himmensi Linnunradan lähes kokonaan näkymättömäksi. Mutta ihastelin sitten kuun hunajankeltaisia kasvoja roikkumassa kirkkaana Euroopan parlamentin lasipalatsin yläpuolella lähellä taivaanrantaa, lähes täytenä. Kuperakuuta.

Ja ajattelin tähtimatkailua, avaruuden valloitusta ja laiskahkosti myös ihmiskunnan kohtaloa, vaikka se ei mitenkään noussut päällimmäiseksi tietoisessa tajunnassa. (Ihmeellistä miten vaivattomasti ihmisen mieli tekee todella suuret ongelmat vähäpätöisiksi, ja suurentaa vähäpätöiset vaivat vuorten korkuisiksi.)

Ja mietin, mahtoiko eilinen Kuu tietää, että oli juuri saanut uuden kuhmun naamaansa. Arvoisa Lukija ehkä muistaa, että eurooppalaiset tähtimatkaajat, European Space Agency (ESA), juhlivat sunnuntaina viulun säestyksellä osuttuaan kamikaze-lennollaan kuuhun.

Tuhoutuneen avaruusaluksen kappaleet lisäävät omalta osaltaan kuun saasteaittaa, ihmiskunnan perintöä tuleville kuusukupolville. Nyt siellä on jo hylättyjä laskeutumisalusten alaosia, kuuautoja, seismisiä mittauslaitteita, salaperäisesti liehuva Amerikan lippu ja tietysti golfpalloja. Ensimmäinen amerikkalainen avaruusmies (toisena ihmiskunnan edustajana venäläisen kosmonautin Yuri Gagarin’in jälkeen), Mercury-astronautti Alan Shepard pelasi nimittäin Apollo 14:n kuukäynnin komentajana golfia ja iski palloja pitkin kuun mäkiä, johon ne tietysti jäivät levälleen lisätodisteeksi ihmiskunnan käynnistä naapurustossaan.

Ruotsalaisten suunnittelema ja syyskuussa 2003 ylöslaukaistu SMART-1 avaruusalus siis törmäsi suunnitelmien mukaan kuuperään Lacus Excellentiae’n alueella (olisiko suomeksi Erinomaisuuden järvellä) 8000 kilometrin tuntivauhdilla ja nostatti pölypilven, jota tutkimalla tiedemiehet toivovat uskomattomalla hybriksellään pystyvänsä päättelemään, mistä kuun on tehty. Ilmeisesti pöly ainakin todistaisi, että, vastoin yleistä harhaluuloa, kuu ei ole juusto.

Monina muinakin iltoina olen tirkistellyt taivaalle ja katsellut kateellisena ISS –avaruusaseman ohilentoa. Keski-Euroopassa tämä on mahdollista melko usein, koska ISS:n lentorata ulottuu, sekä pohjoisessa että etelässä, johonkin 50 –leveysasteen paikkeille saakka. Avaruusasema liukuu näkyviin lounaan suunnalta, saavuttaa pohjoisimman ulottuvuutensa ja ”kääntyy” sitten kohti itää ja kaakkoa ja jatkaa putoamistaan kohti eteläistä taivasta. Suomi sijaitsee liian pohjoisessa ISS:n katseluun.

Meistä Blogistanin asukkaista monet, ehkäpä Arvoisa Lukijakin, muistavat vielä presidentti J. F Kennedyn kuuluisan avaruuspuheen 25. toukokuuta 1961, jossa hän lupasi kylmän sodan ja avaruuskilpailun uhossa, että ennen kuin vuosikymmen on loppuun kulunut, amerikkalaiset astelevat kuun kamaralla. Hän sanoi mm. näin:

…I believe that this nation should commit itself to achieving the goal, before this decade is out, of landing a man on the moon and returning him safely to the Earth…

Lupaus toteutui 20 heinäkuuta 1969 ja Apollo 11 -astronautit Neil Armstrong, ”side-kick’insä” Buzz Aldrin’in, kanssa jätti ihmiskunnan ensimmäiset saappaanjäljet kuun pölyiselle pinnalle. Ronald Reagan ja George W. Bush ovat luvanneet samansuuntaisia omina hallintoaikoinaan. Itse asiassa enemmänkin: ihminen lähetetään takaisin kuuhun, sitten asuttamaan Marsia ja vielä pitemmälle, vaikkapa Jupiterin ja Saturnuksen isoille kuille, joihin ehkä pystytään perustamaan uusia siirtokuntia. Lupaukset ovat vielä täyttämättä.

Presidentti Bush sanoi puheessaan 14 tammikuuta 2004 mm. näin:

…We will build new ships to carry man forward into the universe, to gain a new foothold on the moon, and to prepare for new journeys to worlds beyond our own

Minun on ajoittain vaikea uskoa, että lähes neljäkymmentä vuotta kuussa käyntien jälkeen, ja huolimatta presidenttien myönteisistä muminoista, avaruusmatkailu on tyytynyt lyhyisiin hyppyihin maan lähikiertoradalla, pääsemättä edes lähelle avaruuden kynnystä, maan painovoimakaivon reunalle.

Viimeisten Apollo-astronauttien tultua takaisin maan pinnalle, kukaan ei ole käynyt juurikaan ISS:n lentorataa kauempana maan pinnalta, suurin etäisyys (tai ”korkeus” ehkä pitäisi sanoa) on itse asiassa ollut alle 390 kilometriä, eli pienempi kuin etäisyys Helsingistä Ouluun.

Painovoimakaivo, jossa ihmiskunta elää, on ollut suurin este sille, että emme vielä ole käyneet muualla avaruudessa.

Jokaista kuljetettua hyötykuorman kiloa varten on maasta nousevalla avaruusaluksella 100 kiloa tukirakenteita ja ennen kaikkea polttoainetta. Ja hyötykuormaa tarvitaan paljon lyhyillekin avaruusmatkoille: kaikki tarpeellinen on oltava mukana hengityshappea myöten. Toistaiseksi avaruuskuljetuksen hyötysuhde on kovin vaatimaton. Eli rahasta on ollut kysymys.

Kuullakin on oma vaatimaton kaivonsa. Tosin kuun pinnalta noustessa hyötykuormaa voi aluksessa olla jopa 60 % koko aluksen painosta. Siksi laajan avaruusmatkailun ja avaruuden asuttamisen kannalta on edullista perustaa kuun siirtokuntia.

Meidän paikallinen painovoimakaivomme – maan massan aiheuttama ajan ja avaruuden taipuminen Einsteinin teorioiden mukaan – sijaitsee vielä laajemmassa kaivossa, Auringon vetovoimakentässä, josta ensimmäiset syvän avaruuden luotaimet ovat jo pystyneet nousemaan pois kohti muita tähtiä ja lentävät jo aurinkotuulen tavoittamattomissa, syvän avaruuden hiukkastuulissa.

Nyt näyttää siltä, että kuu-haaveista on todella tulossa totta.

Viime perjantaina NASA julkisti uutisen siitä, että Lockheed Martin (Space Systems Co., Denver, Colorado) tulee rakentamaan amerikkalaisten seuraavan kuualuksen, joka on nimetty Orion’iksi. Koko järjestelmä suurine ARES –raketteineen näyttää kovasti samanlaiselta kuin Apollo-ohjelman Atlas –raketin, majoitusmoduulin ja kuuhun laskeutuneen ja onneksi sieltä nousseenkin laskeutumisaluksen yhdistelmä.

ORION –järjestelmä on NASA:n tulevaisuuden jokapaikan höylä. Se voi kuljettaa miehistöjä ja tavaraa matalalle maan kiertoradalle ja telakoida ISS-asemaan. Sitä voidaan myös käyttää kuumatkoihin ja jopa pitkillä matkoilla Marsiin ja ehkä kauemmaksikin. ISS:n merkitys ehkä kasvaa ja sille tullee enemmän todellista käyttöä. Nyt ISS:n miehistöt kuluttavat suuren osan ajastaan peukaloidensa pyörittämiseen, rikkaiden liikemiesastronauttien kestitykseen ja aseman korjaustöihin. Aikaisemmin uumoillut tieteelliset ohjelmat ovat jääneet vähälle Avaruussukkula –järjestelmän ongelmien vuoksi.

Ilmeisesti monet meistä eivät ymmärrä tai edes hyväksy ihmiskunnan pyrkimistä Maan (Gaian, Telluksen) ulkopuolelle. Siihen on kai kolme syyrypästä: taloudelliset syyt, tieteelliset syyt ja viimekädessä ihmisen säilyminen lajina. Maapallon ulkopuolinen avaruus tarjoaa tilaa, energiaa ja raaka-ainetta, jonka avulla (yli)suureneva ihmiskunta saattaa selvitä hengissä tuhoutumatta kokonaan tai taantumatta elintilasta käytävien sotien seurauksena. Ihmistä hyödyttävän tieteen ja tekniikan edistyminen avaruusohjelmien avulla on jo nyt tosiasia.

Tällaiset syyt ovat tietysti tärkeitä vain jos haluaa ihmisen ja monien muiden maapallolla elävien olioiden selviytyvän lajina ehkä muutamaa sataa miljoonaa vuotta pidemmälle. Jos tätä ei halua, ei avaruustutkimuksessa tietysti ole mitään järkeä nälän vaivatessa suurinta osaa ihmiskunnasta.