Kuva: Hal Hartley'n elokuva Amateur, jossa entinen nunna, rakkauden amatööri tietysti, odottaessaan Jumalansa kutsua kirjoittelee pornografisia tekstejä.Blogistania (vai pitäisikö sen kuitenkin olla Blogistan) on pullollaan loistavia fiktion kirjoittajia, joita lukee pieteetillä kuin mitä tahansa hyvää proosaa tai runoutta, ihmetellen mielessään, miksi ei ole saanut lukea tämännimisiä kirjoittajia kansien välistä. Voin olla täysin väärässä, kun en tunne näitä henkilöitä, ajatellessani, että useimmat eivät ole kirjailijoita tai runoilijoita vaan vielä toistaiseksi kirjallisia pyrkyreitä tai harrastajia – amatöörejä siis.
Yhtä mielellään lukee ”oikeiden” kirjailijoiden ja runoilijoiden blogeja, joita onneksi on yhä enemmän tarjolla luettavaksi. Heidän lastujensa kannalta saattaa asioiden tila olla niin, että arvostuskynnyksen korkeus on kovin suuri, ja pienikin lipsahtelu tekstien tasossa liipaisee kateellisessa amatöörinmielessä pahanilkistä iloa. Mutta eiväthän he tiedä tästä joten eipä kai se pahemmin blogistanin elämänkulkua haittaa, eikä kai haittaisi, vaikka tietäisivät.
Sana amatööri merkitsee nykysuomessa harrastajaa tai harrastelijaa – varsinkin viimeksi mainittu on selvästi jotenkin alentuvan alentava, ehkä jopa jossakin määrin tarkoituksellisen loukkaava sana. Sanaa diletantti käytetään helposti synonyymina amatöörimäisyyden halveksittaville piirteille.
Amatööri juontaa latinakielen sanasta amator, rakastaja, joka puolestaan on tekijämuoto sanasta amare, rakastaa, ja on levinnyt lähinnä ranskankielen kautta sanasta amateur.
Amatööri näyttäisi siis tarkoittaneen henkilöä, joka rakastaa jotakin. Se on muuttunut nykykielissä tarkoittamaan henkilöä, joka harrastaa jotakin asiaa, välttämättä sitä rakastamatta, olematta asiassa asiantuntijan, taiturin tai virtuoosin tasolla. Sen vastakohta tarkoittanee siis henkilöä, joka tekee jotakin ansaitakseen siitä leipänsä.
Yleensä tietysti oletetaan, että ammatikseen jotakin tekevä on siinä asianharrastajaa parempi. Eikä siihen ole mitään pahaa sanottavana.
Jotenkin aina vaistomaisesti ajattelee, että taiteiden alalla raja harrastajan ja ammattilaisen välillä on selvä. Sitä ajattelee, että runoilijana tai kirjailijana tunnettu on tietysti harrastajakirjoittajaa parempi, taitavampi ja ansaitsee tulla luetuksi, vaikka lukija ei edes ymmärtäisi kirjoittajan intentioita tai edes kaunokirjallisen tekstin käyttämää hämäryyden kieltä.
Musiikissa on yleensä helppo asiantuntemattomankin tehdä ero Olli Mustosen ja sanotaan vaikka Hanhensulan pianonsoittotaidon välillä vaikka Hanhensulka käyttäisi samoja teatraalisia eleitä soittaessaan, ja varmaan joskus käyttääkin. Raja muusikoidenkin kesken hämärtyy, kun mennään alemmaksi soittajien nokkimisjärjestyksessä. Joku hotellien auloissa pianoa ammatikseen pimputtava soittaja, joka voi jopa laulaa luikauttaa, saattaa olla paljon huonompi kuin omaksi, vaimonsa, vieraittensa tai sukukokousten ”iloksi” soittava harrastelija.
Tämä tuli mieleen, kun ajattelin kommenttia, jonka näin jollakin kirjailijan blogilla viime viikolla, en nyt muista millä. Kommentti meni jotenkin siihen tapaan, että kirjailija-aspirantiksi ryhdytään paljon pienemmillä valmiuksilla kuin muissa taidelajeissa. Ja muistaakseni kommentoija otti juuri musiikin toiseksi esimerkiksi.
En kuitenkaan haluaisi uskoa, että asia on näin.
Otetaan Hanhensulka tässäkin esimerkiksi. Hän oppi lukemaan neljävuotiaana ja kirjoittamaan kun oli täyttänyt viisi vuotta. Ja on siitä lähtien viettänyt suuren osan vapaa-ajastaan nenä kiinni kirjoissa. Monet muusikot eivät aloita näin aikaisin, eivätkä harrasta alaansa niin intensiivisesti kuin kirjojen rakastajat.
Periaatteessa jokainen lukemaan ja kirjoittamaan oppinut kantaa potentiaalisia kirjoittajan ammattivälineitä aina mukanaan – halukkaita silmiä ja innokkaita käsiä.
Taiteilijan tehtävään ei kai voi lähettää työpaikkahakemusta. Tai hakemukseksi ehkä voitaisiin katsoa se, että henkilö ilmoittautuu taiteilijaksi tekemällä jonkin taiteeksi katsomansa työn, näyttämällä sitä muille ja vakuuttamalla (sanattomasti tai sanoin), että kysymyksessä on teos, joka tulisi yleisemminkin hyväksyä taiteeksi.
Ihmeellisen merkillistä on se, missä määrin taiteilijoiksi ilmoittautuvia Suomestakin kutsumalla löytyy. Runotorstain tuoreessa lastussa otsikolla Runobuumi, kirjoittaja, oletettavasti yksi torstaiantologian vetäjistä keroo lukijoilleen näin:
...
Suureen runokilpailuun on määräaikaan mennessä lähetty noin 25,000 runoa. Kilpailuun ottaa osaa peräti 1618 runoilijaa. On siinä palkintolautakunnalla edessä iso urakka.
Runotorstain kirjoittaja itsekin kertoo lähettäneensä sinne (missä "se" sitten onkaan) parikymmentä runoa. Ja todennäköisesti puolenkymmenen runon ammattilaisen raati seuloo runoista kerman ja palkitsee parhaat. Helppo homma:)
Risto Jarvan elokuvassa Loma, runoilevaa pankkivirkailijaa (Antti Litja) iskevä lomailija (Tuula Nyman) tokaisee olemattomilla rahoillaan leveilevälle runoilijalle jotakin, että: En olekaan koskaan ennen tavannut rikasta runoilijaa.
Loma-elokuva kuvaa hymyillen ja myötätunnon tippa silmäkulmassa unelmien ja todellisuuden välistä vain harvoin ja harvoilla täyttyvää rakoa. Pankkivirkailija-runoilija runoili lomaunelmansa naisesta (Eija Pokkinen): Ylväs kuin temppelin pylväs kultaista ripaa kantaen otsalla vaalenevalla...
Ah, niin kaunista. Amatöörin, runoilun diletantin ylpeän ansiokas muistomerkki (vaikka runon saattoi elokuvaa varten kirjoittaa Oikea Runoilija, mistäpä minä sen tiedän). Huolimatta runoilijan romantisoidusta köyhyydestä, halukkaita näyttää olevan runsaasti tarjolla, niin kuin Runotorstai asiasta lastussaan todistaa.
Vaikka meistä jokaisella on mahdollisuus kerätä lukemalla ja kirjoittamalla viisautta, tietoa ja taitoa kirjailijan ammattia varten, ennen aivan viimeisiä vuosia, ei kirjailijaksi voinut opiskella missään opinahjossa.
Kirjallisuuden opinnot yliopistossa eivät tähdänneet kirjailijan ammattiin. Ehkä erilaisissa harrastajapiireissä ja työväenopistoissa ja Oriveden opiston kaltaisissa laitoksissa oli runoilijan tai kirjailijan ammatti jonkinlaisena Shangri La’na opiskelijoiden sielunsilmissä, mutta niissä opiskelua ei oikein voi laskea valmistumiseksi kirjailijan ammattiin.
Carl Gustav Jung käytti sanaa, joka suomenkielellä voisi kuulua vaikkapa individualisoituminen, kuvaamassa ihmisen kehitysprosessia lapsen ja nuoruuden ”luonnollisesta” elämästä aikuisen ”kulttuuriseen” elämään.
Individualisoituessaan Kulttuurihenkilöksi monilla meistä näyttää olevan merkillinen pakottava tarve purkautua luovuuteen jollakin, oletettavasti rakastamallamme alalla. Näin me kirjallisuuden harrastajat sullomme runoja ja proosaa blogeihimme, päiväkirjoihimme tai kirjoituspöydän laatikkoon ilman sen kummempaa huolta turhuuteen tuhlatusta ajasta, jatkuvasti esiin purskahtelevasta alemmuudentunteesta tai jopa sielun pohjia kalvavasta kateudesta. Pelkästään pakottavasta tarpeesta ja rakkaudesta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen – ja tietysti myös toivorikkaasta uskosta omiin kykyihin.
Kukaan ei synny kirjailijaksi, vaan kasvaa siksi, elää sellaisen elämän…jne.
Maailman nykyisin tunnetuin amatööripianisti, Condoleezza Rice, on sanonut elämänikäisestä harrastuksestaan jossakin haastattelussa näin:
It’s not exactly relaxing if you are struggling to play Brahms. But it is transporting. When you’re playing, there is only room for Brahms or Shostakovich. It’s the time I’m most away from myself, and I treasure it.
Vaikka toisen kirjoittaman musiikin soittaminen ei olekaan omaan kirjoitustyöhön rinnastettava harrastus, sana ”transporting” on erinomainen täky. Kirjoittamisen yhteydessä kuulee puhuttavan ”flow’sta”, tarkoittaen kai tilaa, jossa oikeat sanat virtaavat oikeassa järjestyksessä oikeille paikoilleen ja tekstiä syntyy niin, että jälkeenpäin ei aina edes tunnista sitä omakseen. Oopiumia harrastajakansalle.
Ja kirjoittamisesta tulee jokaisen kirjoituskerran jälkeen vielä entistä enemmän vaativa tarve, jopa pakkomielle. Ja internetissä saa tuotoksensa julkaistua vaivatta ja ilmaiseksi, kynnyksenä pelkästään oma alemmuuden ja häpeän tunne. Amatöörin aino jarru.
Ja netissä voi jopa toivoa, että sitä lukee joku muukin kuin lukemaan pakotettu perheenjäsen tai pahaa-aavistamaton ystävä, jos kumpiakaan netissä roikkuvilla enää on edes olemassa.
Joten kaiken maailman amatöörit: rakastakaa ja kirjoittakaa. Risukasassa on luvallista elää ilman aurinkoakin.
22 kommenttia:
Kirjoittamisen oppaista voi olla paljon hyötyä. Niitä ilmestyy hyvin paljon. Niitä lukiessaan ja alleviivatessaan voi kokea olevansa toisen kirjoittajan seurassa ja oppii paljon kirjoittamisen tekniikasta.
Englannissa on termit 'writer' ja 'published writer'. 'Writer' saattaa olla ja onkin usein paljon taitavampi kirjoittaja kuin 'published writer', joka on saanut kirjansa julkaistuksi usein enemmäänkin suhteiden, sattuman tai sisukkuutensa vuoksi.
Myös maailmanpoliittiset tapahtumat ja muoti-ilmiöt auttavat käsikirjoituksien pääsyssä julkisuuteen.
Uskon, että suurin osa kustannustoimittajia on uutteria ja kirjallisuutta todellakin rakastavia ihmisiä, mutta kustantaminen on kovaa liiketoimintaa. Monesti aivan muut kuin kirjalliset ansiot ratkaisevat sen, mikä käsikirjoitus valitaan julkaistavaksi.
Pianonsoittaja Condoleezza Ricen tietysti toivoisi joskus roudaavan Steinwaynsa Guantánamoon asti (eiköhän kuljetus järjestyisi federal governmentin avustuksella) ja transportoivan Brahmsia laajemmallekin yleisölle, jota siellä tiettävästi on. Ehkä relaksoitunutta inspiraatiotakin löytyisi, ettei vallan tarvitsisi struggle for it.
Runobuumi-kirjoituksen tekijä ei ole Runotorstain vetäjiä vaan yksi Runotorstaihin runoillaan osallistuvista kirjoittajista. Olin ilmeisesti merkinnyt asian huonosti nostaessani edelliseen haasteeseen kirjoitetun kommentin omaksi lastukseen. Niin teen joskus, jos jokin keskustelua mahdollisesti aikaan saava kommentti uhkaa jäädä huomiotta. Runotorstain vetäjiäovat Maria, Luke ja Tui ja niillä nimillä allekirjoitamme omat Runotorstaikirjoituksemme. Voin lisäksi tunnustaa, että en ole osallistunut runokilpaan, koska en osaa kirjoittaa runoja.
Anteeksi, Tui, tietysti ensilukemalla jo näin kenen kirjoittama referaatti oli, mutta kun tuijottaa omaa työtään intensiivisesti, muut totuudet tahtovat jäädä taka-alalle.
Pirkko, minulla on kotona iso kasa kirjoittajan oppaita, sekä suomeksi että englanniksi, mutta eivät ole hirveästi auttaneet. Tai ehkä ovatkin, mistäpä sen tietää. Täytyy joskus käydä niitä läpi lastun muodossa. Rulettiahan julkaiseminen on, ensimmäinen koitos käydään jo kirjan aihetta valitessa, parin vuoden päähän pitäisi pysytä näkemään mikä kirjallisuudessa on silloin "muotia", eli jo siinä vaadittaisiin näkemystä. Ja muutaman kustannustoimittajan seulan läpipääsy on tietysti suurempi kompastuskivi kuin itse kirjan aikaansaaminen, joka sekin on meistä useimmille mahdoton tehtävä.
Tuota "published writer"-termiä näytetän kirjoittajien lehdissä käytettävän aika liberaalisti, jopa lehdissä juttunsa joskus julkaisseen harrastajan osalta. Kai meidän kirjailijaliittomme määritys on kuitenkin oikea, vaikka monista ehkä tuntuu jotenkin epäreilulta. Itseään voi tietysti kutsua kirjailijaksi Vanhalla, Storyvillessä tai Kosmoksessa, vaikka ensimmäistä käsikirjoitusta olisi vääntänyt jo parikymmentä vuotta ja päässyt vasta viidennen luvun toiseen kappaleeseen.
Etappisika, Rice taisi itsekin uskoa väitteisiinsä, että salaperäisiä vankiloita ja rendition -lentoja ei ole tehty ollenkaan. Ehkä kukaan ei vaivautunut kertomaan hänelle niistä:)
Hm, "risukasassa voi elää ilman aurinkoakin". Kyllä minusta amatöörikirjoittajalle voi aurinko paistaa, vaikkei paperikansiin tekstejään saisikaan. Aika monelle kirjoittamisen ilo on se iso aurinko. Amatööriys, omien ajatusten selkiyttäminen tai luomisen kaipuun toteuttaminen kirjoittamalla tai muulla taiteentekemisellä on terapeuttista ja rentouttavaa. sitä paitsi kukaan ei synny valmiina kirjailijana, amatööreinä kaikki aloittavat.
Lausahdus "laulaa mieluummin kuin hyvin" kuvaa minusta amatööriyttä uhdeltä kantilta hyvin. Ei tarvitse olla mestari, mutta omasta työstään ja taiteestaan voi saada paljon iloa elämäänsä.
Julkaisukynneken yli pääseminen on hankalaa eivätkä kaikki ole halukkaita käymään kustantajanetsimisrumbaa läpi saati muuntelemaan tekstejään niiden julkisaamiseksi. Blogien lukeminen - ja varsinkin Runotorstaihin tulleiden runojen - on osoittanut minulle kuinka paljon erittäin taitavia kirjoittajia on. Joskus mietin onko nimimerkin takana ammattikirjoittaja, koska niin tasokkaita jotkut tekstit ovat. Mutta on eriasia kirjoittaa tasokasta päiväkirjamaista lyhytproosaa kuin esimerkiksi kokonainen novellikokoelma tai romaani.
Nykyisinhän blogien kautta pääsee myös julkaisseeksi kirjailijaksi, myös Suomessa on näin käynyt. Mutta ilmeisesti niissä tapauksissa blogeilla on ollut jokin selkeä teema. Kustannustoimittajien kannattaisikin hieman kierrellä blogeissa ammatillista silmäänsä hyödyntäen. Jossain saattaa piillä tuleva Runeberg-palkinnon saaja - jos vain saisi tekstinsä kirjana ulos.
Auringonpaiste ei helposti osu pöytälaatikkooon. Niin kuin sanoit, joidenkin osalta blogi on ollut riittävän lähellä aurinkoa, että valo on osunut sinnekin, mutta se on kovin harvinaista.
Mitenkään halveksimatta kirjoittamisen terapeuttisia ominaisuuksia, en oikein usko, että kukaan meistä kirjoittaa pelkästään "oman ilonsa auringolle".
Itsekin olen ehkä joskus täällä sanonut, että lukijoiden määrästä ei ole väliä, tämä on ristiriidassa lukijalaskureiden yleisyyden kanssa. En oikein ole uskonut omaakaan vakuutustani, vaikka tietysti kirjoitushetkellä ja usein muutenkin ajattelen juuri niin. Silti jokainen lukijan raapaisu lastun kommenttilaatikossa on iloinen asia, eikä siihen koskaan suhtaudu välinpitämättömästi.
Voi olla, että kirjoittamisharrastus alkuvaiheessa, silloin joskus vihaisessa puberteetti-iässä oli iloista, päämäärätöntä leikkiä. Mutta ruokahalu kasvaa, ja kirjoittaja ainakin salaisissa unelmissaan alkaa nähdä näkyjä jostakin suuremmasta. Oman nimensä näkeminen ensimmäisen kerran sanomalehdessä itsekirjoitetun jutun alla (vai liekö ollut yllä) ei ollut vähäpätöinen asia, mikäli muisti toimii oikein.
Miksi kukaan yleensä kirjoittaa tarinoita tai runoja on sitten toinen asia. Siinä ehkä hämäränä, tunnistamattomana tavoitteena on kuolemattomuuden tavoittelu, joka päämääränä on tietysti vielä julkaistuksi kirjailijaksi pääsemistä toivottovampi ajatus.
Ehkä siinä on kysymys myös "perinteen säilyttämisestä". Kertomalla on kautta aikojen siirretty sukupolvelta toiselle kaikenlaista tietoa, jota ihminen tarvitsee elämänsä aikana.
Joillakin meistä on vahvempi tarve siirtää perinnettä. Tietenkin tästä näkökulmasta voisi sanoa, että jotkut haluavat hajottaa ja tuhota perinteen, saada aikaan muutosta, jopa aiheuttaa kaaosta, joka ehkä heijastaa heidän omassa mielessään olevaa kaaosta.
Tuo ruokahalu kasvaa syödessä kuvannee tilannetta aika hyvin. Aluksi voi kirjoittaa omaksi ilokseen, mutta vähitellen alkanee kaivata yleisöäkin. Annan mainitsema perinteen siirto on myös tärkeä, monihan kirjoittaa hyvin rajatulle yleisölle, esimerkiksi omille jälkeläisille.
Miksi kirjoittaa runoa tai tarinaa? Minusta kyse on omien ajatusten ilmaisun muodosta. Kiteyttäisin mieluusti omat syvät ja ne pinnallisetkin ajatukset runon muotoon, mutta runon kieli ei taivu minun venyttelyyni. RUnous on tapa katsoa asioita, poimia olennaisuuksia, muuntaa tunnetila taiteen kielelle. Suuri osa varmaan toivoo salaa kustaansusopimusta , mutta varmasti osa kirjoittaa siksi, että se on tapa käsitellä asioita. Siksi minua riemastutti tämä kirjoituksesi ja amatööri-sanan etymologian pohdinta.
Laskureita on pohdittu siellä täällä ja vain harva tuntuu myöntävän lukevansa tilastoja sillä silmällä kuka blogia lukee. Oman laskurini perusteella blogiini eksytään usein erilaisten hakusanojen kautta enkä usko, että monestikaan vastaus tiedonhakuun on blogistani löytynyt.
Perinteen siirtäminen, sitä tuhoamatta; päinvastoin, sitä visusti varjellen ja alati suurempaan täyteyteen ja loistoon kehittäen, olkoon pyhä tavoitteemme! Tämä johtotähti loistaa yllämme kuin tähti, joka johdattaa meitä yhä eteenpäin, pois kaaoksesta, jopa muutoksesta, jota joidenkin mielet tännekin saattavat heijastaa; kuitenkin sananvapaus ja ilmaisun rikkaus ja moninaisuus olkoon täällä, kuten kaikkialla...
---- the rest of the message was deleted by Anneli Amnell ---
Niin kuin Tuita, minuakin ilahdutti tämä amatööri-sanan etymologia. Amatööriys rulettaa:)
Itselleni blogiin kirjoittaminen tarkoittaa sitä, että ylipäänsä kirjoitan. Pöytälaatikkokirjoittamista en juurikaan ole harrastanut, se on aikoinaan(muutamin poikkeuksin) tuntunut kohdallani turhalta -kirjoittamisen palo ei ole pakottanut siihen.
Mutta blogi! Se pakottaa kirjoittamaan(positiivisessa mielessä), ylläpitää kirjoittamista, joka omalla kohdallani oli pysähdyksissä monta, monta vuotta.
Ehkä tuo pöytälaatikkokirjoittaminen ei iske minuun, koska enimmäkseen kirjoitan lukijoille, ei kukaan laatikoilleni eksy... se, että kirjoitan lukijoille, ei tarkoita, että kirjoitan heidät mielessäni, heitä miellyttääkseni tms. Ei, vaan sitä, että juttuni ovat (omasta mielestäni) sellaisia, että ne kaipaavat lukijoita:) Erotuksesksi ehkä puhtaasti terapiakirjoittamiselle, joka on oma, yksityinen matka, joka harvoin avautuu muille.
Lukijat(kommentoijat) ovat tärkeitä ja siksi blogi on ihanteellinen julkaisumuoto, sitä paitsi julkaisukynnys on ihanan matala! Ja totta kai sitä seuraa sitemeteristä, mitä porukkaa käy lukemassa ja aina, kun serveri on jonkun kustantamon, sitä huomaa ajattelevansa vaikka mitä. Vaan vielä ei ole kotoa tultu hakemaan, hah:)
Kiitos kommenteista.
Perinteen tai myyttien siirto on kirjoittamisessa ehkä pohjavireenä aina. Ja erityisesti myyttien uudelleen tulkinnasta.
Ajatellaan esimerkiksi 60-luvun kansallisen, historiallisen ja Suomi-kuvan uudelleen tulkintaa kirjallisuudessa ja julkisessa keskustelussa, joka ehkä ajoittain meni toisesta laidasta yli, mutta tarkensi sitä kumminkin. Ja paransi poliittisesti ja romanttisesti yksisilmäistä kuvaa koko kansalle. Ja keskustelu tietysti jatkuu.
Mukava nähdä, että muutkin ajattelevat lukijamääristä ja blogi-julkaisemisesta muutenkin vähän samalla tavalla kuin omassa päässä liikkuu.
Muuten näihin kommenttipuheenvuoroihin pätee kokolailla samat tulkinnat kuin blogikirjoittamiseen muutenkin. Julkaisemista tämäkin on, ja kukin osallistuja alkaa ajan myötä "näyttää itseltään", niin kuin "oikeassakin" elämässä. Vähän niin kuin unen ja todellisuuden sekaantumiselta.
Pieni esimerkki perinteen siirtämisen tärkeydestä:
Kun sivistymättömät germaaniheimot valtasivat Rooman noin 500 j.Kr., kirjoitus- ja lukutaito katosi lähes kokonaan yhden sukupolven aikana. Opettajia ei enää koulutettu opettamaan ihmisiä, kuten oli siihen asti tehty. Klassinen roomalainen sivistys katosi tuhanneksi vuodeksi.
Kirjoitus ja lukutaito eivät hävinneet, vaikka niitä osattiin vähemmän Euroopassa. Hellenistinen sivistys jatkui Itä-Roomassa ja Persiassa ja myöhemmin islamilaisessa maailmassa. Eurooppalaisina tietysti pyrimme katsomaa asioita eurooppalaisesti ja siinä usein unohtuu itäisemmät korkeakulttuurit.
Rooman keisarikunta romahti sisältäpäin heikkojen keisareiden, kahtiajakautumisen ja sitä seuraavan lännen ja idän välisten riitojen ja moraalisen rappeutumisen vuoksi. Merkittävästi tämä tapauhtui juuri kun kristinusko voitti vanhat uskonnot. Tällä ei tietysti välttämättä ole Länsi-Rooman tuhon kannalta merkitystä.
Itä-Roomahan oli kristitty keisareidensa osalta Julianus Apostata'n kuolemasta lähtien (n. 330) aina tuhoonsa saakka 1400-luvulla jolloin islamilaiset ottomaanit tuhosivat vanhan Bysantin, tai Konstantinopolihan se oli jo silloin.
Eurooppalaiset barbaarit olivat seuraus Rooman sisäisestä heikkoudesta. Ja monet roomalaisten kouluttamia sotilaiksi. Vähän kuin amerikkalaisten kouluttamat Al Qaiidan jäsenet tätä nykyä;)
Muuten tuosta Julianus Apostatasta on Gore Vidal kirjoittanut erittäin mielenkiintoisen ja valaisevan kirjan nimeltä Julian. Vidal sanoo Julianuksesta mm. näin:
"Julian has always been something of an underground hero in Europe. His attempt to stop Christianity and revive Hellenism exerts still a romantic appeal."
Jäi todellakin tuo sana "Euroopassa" pois.
Mielessä oli tietenkin samalla itä-roomalaisten ja persialaisten korkea sivistys samaan aikaan. Hyvä kun muistutit niistä.
Mutta ideani oli, että sivistys ei siirry itsestään. Sitä pitää viljellä esimerkiksi kirjoittamalla siitä.
Kulttuurin siirtymisesteä ollaan täysin samaa mieltä.
Ja juuri tätä päivää ajatellen, mitä monemmoisempia arvoja ja näkemyksiä esitetään sitä todennäköisemmin ääriarvot eivät pääsen kulttuurissa vallalle. Islamissa hyväksytään vain yksi totuus, jota ei voi kyseenalaistaa, koska se on Totuus, ja modernissa yhteiskunnassa "koko maailma" kärsii siitä. Sama tietysti pätee kristitystä tai juutalaisesta fundalismista.
Ja tarinankertojan ja yhteiskunnallisen omantunnon, kirjailijan, ammatti on yksi tärkeimmistä. Jos sitä ei jo olisi, se pitäisi ehdottomasti keksiä!
Kulttuuri ja sivistys eivät ole käsitteinä aivan samaa tarkoittavia.
Vaikka nyt sanalle "kulttuuri" voidaan laittaa ainakin seitsemän eri ulottuvuutta, joista tuo "perinteen välitys" tai "siirtäminen" tms. on vain yksi. Ja se nyt käytännön tasolla on yleensä se tunkkaisin vaihtoehto, jos jotakin "perinnettä" erityistoimin tarvitsee alkaa siirtelemään tai suojelemaan muutokselta, kertoo se yleensä jostain muusta kuin "kulttuurista", saati sitten "sivistyksestä". Siirtyy mikä on siirtyäkseen, tämä on kulttuurin dynamiikan laki. Museoiden vitriinit ovat eri asia.
Etappisika, tietysti olet taas oikeassa. Sivistys on aikaansidottu, relativistinen ja yksilöllinen tyyni lampi, ja kulttuuri puolestaan yhteisöllinen laaja, vellova meri.
Sivistystä ei voi siirtää tuleville polville, kulttuuri, by definition, täytyy siirtää, muuten sitä ei ole. Museot ovat vain yksi osa tätä siirtämistä.
Tuolla ylempänä yritin sanoa, että kulttuurin siirtämisen lisäksi tarvitaan myyttien jatkuvaa uudelleen tulkintaa, muuten ei kulttuurin dynamiikka toteudu. Siirtymisen "siirtyy mikä on siirtyäkseen" periaatteessa on se ongelma, että kovaäänisimmät ja vahvimmat saavat kulttuurinsa siirrettyä paremmin kuin heikot, nöyrät ja hiljaiset.
Ilman apua Vuorisaarnaa ennakoiva Psalmin 37 11. jae ei toteudu:
"Mutta nöyrät perivät maan, he saavat osakseen onnen ja rauhan."
Ja demokratia ei lisäänny, eikä kaikkien yhteinen ilo, rauha ja ikuinen onni;))
vähän samansuuntaisia kirjottelin tuossa vkoloppuna siivilään pantavaksi, tosin paljon sekavammin ja subjektiivisemmin, eikä se vielä ole tietään löytänyt blogiin asti. mutta sulka sen taas osasi sanoa paremmin :)
Sen verran voisin olla lévi-straussilainen tässä että edelleen ajattelen kulttuurin sisältöjen "siirtyvän" eikä "olevan siirrettävinä". Siis aktiivi vastaan passiivi.
Tuo demokratian idea tässä kuulostaa vähän... oudolta? Kun kuitenkin on niin, että kulttuuri, miten se nyt määritelläänkään, on aina jollain tavoin kerroksellista, eriaikaisista eri ehkä suuntiin vetävistä prosesseista koostuva suure, jota ei keskuskomitean tai opetusministeriön mietintöjen pohjalta voida tyyrätä - kyllä ne hiljaisetkin siellä roikkuvat mukana maan perimistä odottelemassa, usko pois (kulttuurien aluskasvillisuuteen viittaavat termit kuten ns. "kiistämisen kulttuuri", "objektin ironia" jne.).
Diversiteetin sisään mahtuvat toki museotkin, mutta mitään uusia avauksia mihinkään suuntaan en juurikaan ole löytänyt talvisodanmuistelijoiden perinneyhdistyksistä, suurmiesten nimikkoseuroista, muistojumalanpalveluksista tai johnlennonin muistokonserteissa kynttilä kädessä huojumisesta jne. Joillekin tällaiset lienevät tärkeitä maailmankuvan rakennuspuita, ja olkoon. Sitä kyldyyrin määrää!
Ill., objektiivisuus on ylimainostettu hyve, jota ei edes ole olemassa.
Etappisika, niinhän se on, että: ihmistä ei ole ilman kulttuuria, eikä kulttuuria ilman ihmistä. Kulttuurin (varsinaisen) siirtymisen passiivisuus on ehkä oikeampi tulkinta. Mutta.
Voisi ajatella sellaista tilannetta, että kulttuuria siirretään pelkästään passiivisesti välittämällä, vanhojen kirjoitusten ja muun museokaman, uskollisuusvalan, jonkun mustan kiven suutelun, tai ehtoollisleiv'n avulla: otollisen hedelmällinen pohja fundamentalismin jatulintarhalle. Dynamiikka häviää, niin kuin islamista 1300-luvulta viime vuosisadalle.
Myyttien uudelleentulkinta on välttämätöntä muutoksen takia. Myytit keskustelevat meissä (yksilöinä ja yhteisöinä) kielen kautta. Jonkun feminismin tai neosuomalaisuuden määritys ei ole mahdollista ilman kielen oikeita metaforia, jotka on siihen luotava ja iskostettava ja luominen edellyttää aktiivista diskurssia ja yksilöä: hehkuvasilmäistä, yliampuvaa agenttia.
Joten edellytykset muun kuin museotavaran siirtämiselle ovat herkeämättä suuntaa etsivien yksilöiden, ”etujoukon” (heh, heh), aktiivisuudesta riippuvaisia.
Tosin varsinainen siirtyminen ehkä on, niin kuin viittaat, todellisuudessa sokeaa evoluutiota.
Eihän koskaan voi varmuudella tietää kiinnostuvatko massat roskaviihteestä vai ”korkeakulttuurista”, markkinataloudesta vai marxilaisuudesta. On kai ihmeitäkin tässä suhteessa nähty. Kai?
Arvoisat nimimerkit,
ennen kuin voidaan käydä tällaista sivistynyttä keskustelua ja vatvoa kulttuurin ja sivistyksen eroja ja kulttuurin kerrostumia, on täytynyt tapahtua hyvin paljon tietoista ja aktiivista kulttuurin siirtämistä ja ihmisen sivistämistä.:)
Äidit, isät, isovanhemmat ja lastentarhanopettajat ovat sivistäneet pienet villi-ihmiset käyttämään haarukkaa ja lusikkaa ja niiden jälkeen kynää. On viety lapsi kouluun, ehkäpä luettu iltasatuja, laulettu lauluja, ostettu kirjoja, annettu kirjastokortti, ohjattu rippikouluun.
Koulussa on opetettu pakkosuomea, pakkoruotsia, pakkomatematiikkaa jne. Sivistysmaihin on perustettu kouluja, yliopistoja, museoita, sanomalehtiä, televisioasemia.
Jotkut ihmiset ovat omistautuneet sivistyksen/kulttuurin siirtämiseen: vanhemmat, opettajat, tutkijat, papit, kirjailijat, toimittajat, elokuvien tekijät, kirjanpainajat jne.
Ihmisen täytyy tuntea, mitä on ollut ennen, jotta hän voi
keksiä jotain uutta.
"Ihmiskunnan alkutaipaleensa jälkeen saavuttama edistys on niin huomattava ja itsestään selvä, että mikä tahansa yritys sen kyseenalaistamiseksi on vain retorista keskustelua", sanoo Claude Lévi-Strauss kirjassaan "Rotu, historia ja kulttuuri". Kulttuurin siirtäjinä Gaudeamus ja Jussi Träskilä.
Pirkko, tämä vastaukseni menee nyt vähän semanttiseksi höpätykseksi, ja joka tapauksessa olen lähestulkoon samaa mieltä tässä asiassa.
Mutta olen jotenkin aina ajatellut, että kulttuuri on kaivo josta ammentaa ja sivistys on se tila, joka saavutetaan juomalla kaivosta. Veden nostaminen ja kaataminen huulille on elämänikäistä opiskelua.
Jos jollakin on jano, tälle voidaan näyttää missä kaivo on ja miten siitä juodaan. Mutta henkilökohtaista tyydytetyn janon tunnetta tai tilaa ei voida osoittaa/siirtää/opettaa, se on jokaisen opittava itse, eli sekin kuinka paljon juo.
Siksi mielestäni kulttuuria voidaan siirtää, sivistys syntyy omin voimin. Ja siihen on oltava janoa, muuten ei halua juoda.
Tosin onhan olemassa se vanha vitsi vanhasta kamelinajajasta, itsepäisestä kamelista, lähteestä ja kahdesta tiilestä. Mutta se on jo toinen juttu;)
Lähetä kommentti