Hyvää Joulua

Kuvat on otettu joulun aatonaattona Brysselin suurtorilla valo- ja ääni-shown aikana.

Rakennus on vanha kaupungintalo, "Hotel de Ville" tai hollanniksi "Stadhuis", joka on suurtorin taloista vanhin, rakennettiin vuosina 1402-1455, ja jäi vahingossa pystyyn 13.8.1695, kun ranskalaiset tykittivät Brysselin keskustan maan tasalle. Siksi lähes kaikki suurtorin talot (paitsi tämä kaupungintalo ja sitä vastapäätä oleva kaupunginmuseo) ovat parilta kolmelta vuodelta 1690-luvun lopulta.

Ossip Zadkine: De Poeet

Kuva: Hanhensulka ©2007

Kesäkuun alussa virtuaaliystävä Tuima (Tuumailua-blogin kirjaaja) ehdotti, että kuvaisimme lempipatsaitamme ja julkaisisimme kuvat blogeissa. En pääse lempipatsaitani kuvailemaan tähän hätään, mutta päätin ottaa kuvia joistakin, jotka sattuvat kutittamaan silmää.

Ensimmäiseksi sattui viime sunnuntaina tuo yllä oleva patsas belgialaisen Knokken rantakaupungin taiteilijoiden joka sunnuntai kaupattavine tauluineen miehittämällä Albertplein-torilla.

Patsaan on muotoillut valkovenäläis-juutalainen kuvanveistäjä Ossip Zadkine (1890-1967) ja se on paljastettu vuonna 1956. Patsaan nimi on De Poeet, eli suomeksi tietysti Runoilija. Zadkine "veisti" kubistista taidetta - niin kuin kuvasta ehkä näkyykin.

Sanottakoon vielä, että kuvassa näkyvät henkilöt eivät liity Hanhensulan sukuun, vaan ovat täysin viattomia sivullisia (huolimatta tuon farkkupuseromiehen selvästi suomalaisenoloisesta habituksesta).

Juutalaisia, jiddištä ja Knokken rantabulevardia

Eilen piti mennä leffaan katsomaan Drew Barrymore ’a ja Hugh Grant ’ia kevyessä elokuvassa Sävel ja sanat (tai oikeastaan Music and Lyrics, sillä englannin kielellähän se olisi tietysti täällä katsottu).

Kaunis mutta tuulinen kevätpäivä houkutteli sen sijaan Pohjanmeren rantaan ahavoitumaan keväisessä auringonpaisteessa, promeneeraamaan Knokken rantabulevardilla käsikynkässä puolison kanssa ja istuskelemaan ulkoilmakahviloissa, joissa tarjoillaan myös erinomaisen virkistävää kampari-orange –juomaa hyväilevän auringonporotuksen kuivaamille kitarisoille. Meren löyhkä oli raikas kuin keväinen kukkaketo, ja näimmekin jollakin nurmella kukkia, joita varmuudella vannoimme keltavuokoiksi, tosin kumpikaan meistä ei tunne paikallista kasvustoa riittävästi, joten vannomiset saattoivat olla vääriä valoja.

Lounasta söimme Knokken rantakadulla, Zeedijk’lla, ravintola Rubens ’issa, josta ei millään tahdo lounasaikaan löytää pöytää.

Rubensin ruokailijat ovat suurelta osin Knokkessa ”kesäasunnossaan” viikonloppuisin käväiseviä äveriäitä belgialaisia eläkeikäisiä, pikkuporvareita. Keskiluokkaa siis, jokaisen eurooppalaisperäisen yhteiskunnan vankkaa tukirankaa: kauppiaita, virkamiehiä, virkailijoita ja tietysti korkeakulttuurin kuluttajia, vakauttajia, pyörien pyörittäjiä ja työmyyriä. Tai olisiko ylempi keskiluokka näille knokkelaisille oikeampi sosiaalinen niche (tai ekokolo pitäisi kai suomalaisena sanoa), en osaa varmuudella sitäkään päätellä. Miehiä kultaa kilisevine vaimoineen, vanhemmilleen kohteliaine jälkeläisineen ja siististi puettuine jälkeläisten mukuloineen, joista monella on ”jarmułka” päänkoristeena.

Kirjoitin tuon päähinesanan tarkoituksellisesti puolalaisella poikkiviivatulla ł-kirjaimella (joka äännetään niin kuin englanninkielen w, esimerkiksi sanassa water, eli siis jotenkin, että: ”uotö” (sorry, ei ole foneettisia aakkosia käytössä) ääntyy siis siltä osin samaan tapaan kuin Lech Wałesan sukunimi).

Jarmułka on tietysti jiddišinkielinen sana juutalaisten päähineelle, jota pidetään pään suojana varsinkin sapattina, jolloin saa myös vapaasti ja kaikkeen tyytyväisenä ajatella jarmulkka-kattonsa suojassa, että maailma on valmis. Hepreankielinen sana päähineelle, joka ei meinaa millään pysyä kunnolla omassa Cro-Magnonilaisessa päässäni, on ”kipah”, monikko ”kipot”, joten siltä suunnalta jarmułka ei tulle.

Alun perin Reinin alueen askenasi-juutalaisten kielen, jiddišin, tärkeimpiä alueita Euroopassa olivat Saksan, Ranskan ja Alankomaiden lisäksi juuri Puola (ja Liettua) ja tietysti Valko-Venäjä ja Ukraina myös – erityisesti Puolalta valloitetut alueet. Ja olihan puhujia pitkin ja poikin muitakin slaavien suomalaiskansoilta valloittamia maita. Mutta Puolassa jiddišinkielisiä lienee ollut suhteellisesti eniten. 1930-luvulla jiddišiä äidinkielenään puhuneita oli yli 10 miljoonaa, sodan jälkeen enää 3 miljoonaa ja kielen puhujien määrä on koko ajan pienenemässä, eniten siksi, että hepreankieli on ponnahtanut takaisin elävien kielten kirjoihin erityisesti Israelin perustamisen jälkeen 1948.

Jiddiš kai oli alunperin Reinin alueella syntynyt konvergentti sekakieli, sanoja lainattiin saksan, heprean ja aramean lisäksi ranskasta ja (myöhemmin askenasi-juutalaisten paetessa varsinkin ristiretkien jälkeisiä vainoja idemmäksi) slaavilaisista ja muistakin eurooppalaisista kielistä. Jarmułka näyttäisi enemmän slaavilaiselta kuin germaaniselta sanalta ja tulee ehkä kauempaakin idästä, turkista tai tataarinkielestä. Kysyin tätä puolalaiselta ystävältäni Stanisław’iltta, mutta hän ei osannut sanoa asiaan sitä eikä tätä, mutta aikoo ottaa siitä selvää.

Eilen, kun nautin lounaastani: herkullista vesikrassimunakasta ja ranskalaisia perunoita kuivan elsassilaisen riesling-valkoviinin kanssa, muistelin, että jiddiš sisältää sellaisenkin sanan kuin ”zhaleven”, joka tarkoittaa pihiyttä, penninvenytystä.

Kun katselee näitä juutalaisisiä ja -isoisiä näkee selvästi mitä ”zhaleven” tarkoittaa käytännössä: huonosti istuvia tummia pukuja, paljonkäytettyjä, mutta hyvinhoidettuja kenkiä, muodittomuutta, sekä arjet että pyhät, vaatimattomuutta, josta on tehty välttämätön hyve. Vanha hokemahan on, että pienet menot, eivätkä suinkaan suuret tulot, ovat omaisuudenkertymisen salaisuutena (tämän uskokoon ken haluaa, viittaan tämän tekstin viimeiseen kappaleeseen). En tiedä opettaako Talmud tätä filosofiaa, mutta melko hyvin se on juutalaisille perille mennyt. Kehoitus laittaa kymmenys tai enemmänkin tuloistaan säännöllisesti säästöön pahan päivän varalle olisi varmasti hyvä ehdotus itse kullekin – uskonnosta, väristä, sukupuolisesta pidättyväisyydestä ja muista henkilökohtaisista mieltymyksistä riippumatta.

Tietysti historia, jo satoja vuosia ennen viime sotien lopullisen ratkaisun vainoja, on pakottanut juutalaiset elämään vaatimattomasti, näyttämättä hyvinvointiaan naapureille. Yksi tärkeä syy juutalaisvainoihin on ollutkin kateus, tarkemmin vielä huhujen, harhaluulojen ja väärinkäsitysten lietsoma kateus. Natsien juutalaisvainojen tärkeä elementti (Hitlerin väärinkäsitetyn arjalaisuuden ja puhtaan rasismin lisäksi) oli omaisuuden siirtäminen juutalaiskäsistä puhtaanvalkoisiin arjalaiskäsiin.

Sellainenkin seikkailukirja kuin Walter Scott ’in Ivanhoe (vuodelta 1819) antaa kateuden höyryisestä juutalaisvihasta hyviä viitteitä.

Scott kirjoitti kirjansa aikana jolloin juutalaisten huono osa oli ajan yhteiskunnallisen kritiikin kohteena. Kirja kuvaa aikaa kolmannen ristiretken lopulla (1190-luvulla), päähenkilö Wildfred of Ivanhoe tulee takaisin Englantiin köyhtyneenä ja juutalainen panttilainaaja Isaac rahoittaa hänen ritarivarusteensa, joiden avulla Ivanhoe saa omaisuutensa takaisin, nai Lady Rowenan ja elää elämänsä jne. Isaacin kaunis tytär, Rebekka itse asiassa nousee kirjan tärkeimmäksi henkilöksi, hän sekä rakastaa että joutuu rakastetuksi, pelastaa sankareita kuolemalta ja kuolee melkein itse roviolla, mutta kukaan kirjan ylimyksistä ei tietysti voi naida juutalaisnaista, eikä Isaac missään nimessä antaisikaan tytärtään kenenkään gentile 'n, vääräuskoisen, vaimoksi. Näin he häviävät tarinan lopussa Espanjaan, jossa (vielä siihen aikaan) juutalaisia kohdeltiin paremmin kuin muualla Euroopassa, myöhemmin juutalaiset joutuivat joukolla pakenemaan kristittyjen kirkon vainoja ja tappotuomioita Espanjasta ja Portugalista lähinnä Alankomaihin, jonne perustivat mm. maailman timanttikaupan keskuksen.

Juutalaisten, erityisesti vanhanaikaisten shtetl-juutalaisten (shtetl tarkoittaa sananmukaisesti maalaiskylää, eli vapaammin käännettynä maajussi tai maalaismoukka riippuen kääntäjän sydämen kyllyydestä ja muusta hyvyydestä), siis näiden vanhanaikaisten maalaiskyläläisten kohtalosta ja heidän Jumalalleen jatkuvasti motkottavasta suhtautumisestaan hunajansuolaiseen elämäänsä kuvataan hienosti tarinoissa ukrainalaisen Anatjevkan pikkukylän maitomiehestä, Tevjestä, jolla on seitsemän kaunista ja omapäistä tytärtä, ja huolet tietysti seitsemännessä potenssissa.

Kirjoittaja on syntyjään ukrainanjuutalainen Sholem Rabinowitz, joka tunnetaan paremmin nom de plume ’istaan, Sholem Aleicham (eli suomeksi rauha sinulle). Tarinat on tehty maailmakuuluiksi elokuvana ja musikaalina Viulunsoittaja katolla, joissa juutalaisille tyypillinen surullinen huumori tulee erinomaisesti esille. Aleicham kirjoitti tarinansa jiddišillä, niin kuin Nobel-kirjailija Isaac Singer ’kin. En tiedä onko Aleichamin tarinoita käännetty suomeksi (musikaalin lisäksi), englanniksi Tevjen tarinat ovat kenen tahansa sydämeen hyvin käyvää tekstiä.

Juutalaisten vaimoilta ja tyttäriltä ei välttämättä enää vaadita Ivanhoen tai Raamatun Rebekan kaltaista alistuvaa vaatimattomuutta, kuten kultakorujen kimallus nykypäivän Knokkessakin osoittaa.

Knokke on ”aina” ollut belgialaisten Riviera, kaupunki on täynnä erilaisille kukkaroille sopivia hotelleja ja nykyisin pelkästään kalliita tai erittäin kalliita taloja ja huoneistoja. Monet belgialaiset taidemaalarit (esimerkiksi Leon Spillaert, jonka taiteen näyttely oli Brysselin taidemuseossa aikaisemmin tänä vuonna, en tainnut muistaa siitä kirjoittaa) ovat ikuistaneet rantaelämää jo pitkälle toistasataa vuotta, itseasiassa jo Belgian syntymästä, 1831, saakka). Knokken kaupunginjohtajana on ollut kreivi Leopold Lippens jo 25 vuotta. Hänen perheensä omisti kaikki alueen (Knokke-Heist) merenrantamaat kuninkaan lahjoitusmaina, ja omistaa kai vieläkin, suuri osa rakennetusta maasta on vuokrattu pitkiksi määräajoiksi.

Matka Brysselistä Knokkeen ja takaisin on 250 kilometriä. Autolla siihen kuluu tietysti bensaa niin, että puhalsimme matkalla ilmatilaan noin 47.5 kg hiilidioksidia. Nykyisin, vaikka en siis uskokaan ihmisen suhteellista vaikutusta kovin suureksi ilmaston lämpiämisessä (aurinko tekee sen meidän puolestamme), lasken mielessäni aina ajaessani autoa, paljonko saasteita tulee puhalleltua taivaan tuuliin. Omatunto alkaa hiljalleen vaivata, varsinkin, kun pojanpojat kasvavat hurjaa vauhtia ja saattavat pian kysellä, missä heidän puhdas ilmansa mahtaa olla, ja puhtaat vedet, ja biodiversiteetti, jos sellaisia suuria sanoja oppivat. Tosin nyt he ovat vasta 4 ja melkein 3, joten vielä on aikaa keksiä hyviä selityksiä.

P.S. Muuten jiddišinkielinen sanonta "Vemen barestu?", tarkoittaa suomeksi jotakin, että ”ketäs narraat”, on sananmukaisesti käännettynä ”ketä nussit” eli samanlainen englanninkielen ”screw" –verbin kanssa (Esim. sanonnassa I’m screwed!) tarkoittaen käännettynä sekä ”kustu silmään” että raa'an sananmukaisesti ”nussittu”, jos tällaista sanaa nyt saa blogimaailmassa käyttää, sehän on lähes läpeensä täynnä vain hienosti oopperakieltä puhuvia korkeakulttuuri-Arvoisia Lukijoita. Mutta ehkä lingvistiikan nimissä saisi kuitenkin näinkin sanoa.

Great bollocks, pity for the pain

Korjasin tekstistä pari älytöntä asiavirhettä, joita ei kehdannut jättää korjaamattakaan. Joten tästä tuli haamupäivitys.

Kuva on The Hunger Site:lta

Vuonna 2001 maailman lämpenemisteoria oli näyttävän puolestapuhujan tarpeessa ja epäonninen amerikkalaispoliitikko Al Gore oli Valkoisen talon jälkeisessä limbossa, never-land’issä, johon merkittävään julkiseen virkaan tyrkyllä olleet poliitikot helposti joutuvat.

Kuva: kansanedustaja Anni Sinnemäki, kuva ei liity tähän lastuun, mutta olkoon tässä osoittamassa, että vihreä liikekin voi olla silmiähivelevää

Al Gore keksi itsensä uudestaan ja ryhtyi vapaana olevaan ”vapaaehtoistehtävään” – kasvihuoneilmiön päävastustajaksi. Naimakauppa on ollut hyödyllinen molemmille osapuolille: ilmatilanlämpenemis-lobbarit saivat näyttävän, tosin kovin pitkäveteisen puolestapuhujan, ja Al Gore sai olla mukana kiihottavassa elokuvassa, An Inconvenient Truth, joka palkittiin pari viikkoa sitten Oskarilla. Kaikki ovat siis tyytyväisiä ja hyrisevät ikuisesta onnesta. ”We are doomed. What’s for dinner?”

Eilen illalla englantilaisella Channel 4:llä kenialainen poliitikko ja kehitysekspertti (nimeä en voi valitettavasti paljastaa, kun en löydä sitä mistään) sanoi seuraavasti:

‘I don't see how a solar panel is going to power a steel industry, how a solar panel is going to power a railway network… There is somebody keen to kill the African dream, and the African dream is to develop. We are being told don't touch your resources, don't touch your oil, don't touch your coal; that is suicide.’

Suomeksi käännettynä tämä voisi olla jotenkin, että: ”En ymmärrä, kuinka aurinkopaneeli voi pyörittää terästeollisuutta, kuinka aurinkopaneeli voi pyörittää rautatieverkostoa… Joku on innokas tappamaan Afrikan unelman, ja Afrikan unelmana on kehittyä. Meitä käsketään: älä koske omiin luonnonrikkauksiisi, älä koske öljyysi, älä koske hiileesi, se olisi itsemurhaa.”


Kuva: Channel 4

Eilen tuli julkisuuteen itse asiassa kaksi mielenkiintoista – näennäisesti toisistaan riippumatonta – tietopakettia. Ensin Forbes-lehti – tuo maailman superrikkaiden nuoleskelija ja äänenkannattaja – julkaisi viimeisimmän superrikkaiden listansa meidän kateellisten taviksien halveksittavaksi.

Forbesin listalla on nyt 946 ihmistä (näistä naisia 83), jotka ovat toteuttaneet omat unelmansa ja tulleet äveriäiksi yli villeimpien unelmiensa (tai enhän minä tiedä heidän unelmiensa villeydestä mitään), yli miljardin dollarin omaisuuden omistajiksi. Ykkösenä on tietysti muuan William Gates III. Siellä on ainakin yksi kirjailija, J.K Rowling (Englannin ainoa naismiljärdööri), Harry Potterin äiti, joka on juuri ja juuri kavunnut 1 miljardin rajan maagiselle puolelle.

Listatut superrikkaat omistavat kaikesta maailman hyvinvoinnista päätäravistuttavien 3.5 triljoonan Amerikan dollarin verran mammonaa. Forbes kutsuikin viime vuotta ”rikkaimmaksi ihmiskunnan historiassa” eikä mitenkään syyttä. Se on sellainen lista, että suomalaisista jopa Rytsölän veljekset olisivat jääneet parhaimmillaankin sen ulkopuolelle, tai rakkaudenkipeät kyläkauppiaat. Nokia-Ollilasta en tiedä, enkä edes niistä 20 ruotsinkielisestä ökyperheestä, joita yritettiin köyhdyttää laulamalla silloin joskus iloisella…mikäs vuosikymmen se taas olikaan…siinä kuitenkaan onnistumatta. Silloisista laulajista joku nallukka saattaa nykyisin jo lähestyä pääsyään superrikkaiden listalle.

Mutta, ja jotenkin kohtalouomaisesti, listan julkaisun kanssa samanaikaisesti Kiina, kommunismin viimeinen merkittävä sillanpääasema maailmassa, ilmoitti, että yksityinen (maan ja tuotantolaitosten) omistus ei olekaan rikos, ja politbyroon (tai miksi sitä nyt Kiinassa kutsutaankin) vanhat ja ihmisystävälliset kivikasvot aukaisevat uusilla omaisuuslaeilla itselleen ja muillekin kiinalaisille tien superrikkaiden kastiin. Tosin siellä on jo muutama kiinalainen, mm. maailman 9. rikkain (omaisuus 23 miljardia dollaria) hongkongilainen liikemies Li Ka-shing, joka omistaa lähes kaiken omistettavissa olevan Hong Kongissa, joka puolestaan on nykyisin Kiinan erityisessä suojeluksessa oleva vapaan kaupan linnake – niin kuin Macaokin ja Shanghai.

Toinen mielenkiintoinen juttu oli siis englantilaisella Chanel 4:llä esitetty ohjelma nimeltä The Great Global Warming Swindle (Suuri maailman lämpenemispetos), joka kyseenalaisti parhaillaan valmistumassa olevan, YK:n sponsoroiman ilmatilaraportin päätelmät (raportin poliittinen yhteenveto julkaistiin muutama viikko sitten).

Ja sen kanssa samanaikaisesti Brysselissä kokoontuivat Euroopan ilmastonvaltiaat, jotka eivät tietysti päässeet ilmatilanpäästöjä rajoittavassa poliittisessa ohjelmanjulistuksessaan puusta pidemmälle. Pääasiallisena syynä, ja ristiriitaisten tieteentietojen lisäksi, on EU:n päätöksien konsensusvaatimus, jonka vuoksi jo yksi poikkeava ääni estää sitovan päätöslauselman syntymisen. Keski-Euroopan uudet EU-jäsenet Puola, Tšekki, Unkari jne. eivät voi hyväksyä sitä, että heidän pitäisi rajoittaa rikastumistaan Länsi-Euroopan jo rikastuneiden saastuttajavaltioiden käskystä.



Kun kommunismi kukistui, idealistista aktivistiporukkaa kommunismin sinisilmäisistä kannattajista, Leninin ”hyödyllisistä idiooteista”, oli pilvin pimein samassa tilanteessa kuin Al Gore vuonna 2001, intohöyryä pursusi suusta ja jopa korvista, mutta hyväksyttävän oloista kanavaa höyrylle oli vaikea löytää. He halusivat siirtyä muihin sosiaalisen omantunnon liikkeisiin. Siirtymistä tapahtui vihreisiin puolueisiin, Greenpeaceen ja muihin globalisaation vastaisiin aktivistirintamiin. Tämä on ymmärrettävää. Oikeistolainen nihilismi ei tietysti voinut houkutella sosiaalisesti ajattelevia aktivisteja.

Siirtymistä tapahtui muihinkin toimiin. Channel 4:n harhautus-ohjelman tuottaja, Martin Durkin, on yksi tällainen kommunismia tukenut siirtymäaktivisti, joka on löytänyt uuden kotinsa globalisaation vastaisessa toiminnassa tosin monista muista poikkeavasti anti-anti-climate-change –liikkeestä.

Durkin on aikaisemmin törkkinyt viheraktivisteja mm. kohuaherättäneellä televisio-ohjelmallaan Agains Nature vuodelta 1998. Hänen globalisaation vastainen perustelunsa löytyy samalta linjalta kuin tuolla aikaisemmin referoidut kenialainen ja keskieurooppalainen huoli kehityksen pysähtymisestä maailman köyhimpien keskuudessa eurooppalaisten ja amerikkalaisten poliitikkojen ilmastotoimenpiteiden vuoksi. Kehityksen pysähtymisestä kärsivät ensimmäisinä ja eniten jo nyt huonoimmassa asemassa olevat ihmiset. Poliittisesti korrektilta kuulostava päätös eurooppalaisissa teräs- ja lasipalatseissa Schuman-aukion tuntumassa, on kuolemantuomio afrikkalaisessa savimajassa.

Channel 4:n ohjelman pääasiallinen sisältö ei ollut maailman lämpenemisen tai hiilidioksiden vaikutuksen kieltäminen. Sanomana oli se, että maailma on lämmennyt ja kylmennyt olemassaolonsa aikana jatkuvasti ja että tässä lämpötilanmuutoksessa ihmisten osuus on merkityksetön ja mahdollisesti olematon ja toisaalta auringon osuus ratkaisevan merkityksellinen. Tukenaan Durkinilla oli joukko tiedemiehiä, joita erityisesti näytti huolestuttavan se, että tieteelliset tutkimukset, jotka eivät lähtökohtaisesti kannata ihmisen syyllisyyttä maapallon lämpenemisestä, eivät saa resursseja

Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, minä kannatan tietysti puhdasta ja hyvinvoivaa luontoa, metsien säilyttämistä, biodiversiteettiä, jääkarhuja ja jopa Heidi Hautalaa (tai salaa ehkä mieluummin Maria Väkipartaa). Egoistina haluaisin sen lisäksi viettää kohtuullisen mukavaa elämää: ajella jonkilaisella autolla, lentää joskus jopa pitkiä matkoja, koska lentäminen on ainoa mannertenvälisen matkustuksen järkevä vaihtoehto, valokuvata, soittaa akustista kitaraa, lukea paperille painettuja kirjoja, katsella sähköllä toimivaa televisiota ja kirjoittaa näitä lastuja sähköllä toimivalla tietokoneella kohtuullisen kirkkaassa sähkövalossa ja mukavan lämpimässä työhuoneessa, jota pitäisi kylläkin siivota, ainakin pöydillä ja tuoleilla kasatut vanhat lehdet pitäisi laittaa kierrätykseen.

Mutta olen kovin huolestunut myös pojan ja pojanpoikien tulevaisuudesta.

Se, että 2500 tiedemiestä on jotakin mieltä, ei riitä itselleni minkään asian perusteluksi. He ovat kannattaneet thalidominiakin, agent orangen tuotantoa, DDT:tä torakoiden tappamiseksi, PCB:n käyttämistä jääkaapeissa, asbestin käyttämistä rakennusaineena, lyijyn imeyttämistä viemärien kautta kalojen lihaan, eläinrehun syöttämistä lehmille ja sen kautta BSE-tautia, tohtori Mengelen perinnöllisyys- ja muitakin kokeita ja atomipommia.

Olen melko varma, mutten voi tietysti todistaa asiaa, että kaikkien noiden osalta oli tieteellisiä vastaväitteitä, jotka jätettiin omaan arvoonsa, koska eivät olleet tieteen valtavirran mielihalujen mukaisia.

Kuva: Kalaharin san-kansan metsästäjä

Näin ollen tässäkin asiassa mielipiteeni on – ei edes veteen vaan – ilmaan vedetty, monivärinen viiva, eli great bollocks. Pity the pain.

Ja siitä puheenollen:

Forbes julisti siis viime vuoden historian rikkaimmaksi vuodeksi. He sanoivat lisäksi: ”The best way to create wealth is to have free markets and free people, and more and more of the world realising it.” (eli suomennettuna jotenkin, että ”paras tapa luoda rikkautta on vapailla markkinoilla ja vapaalla kansalla, ja useammat ja useammat maailmalla alkavat ymmärtää tämän”.

Ja sitten takaisin Brysseliin, jossa Schuman-aukiolta lähtee itäänpäin kaupungista ulos johtava kaunis ja leveää, puidenreunustama katu, läpi Woluwe-laakson, yli tukkoisen kehätien ja puistomaiseen Tervureniin, Brysselin naapurikaupunkiin.

Sieltä löytyy pari entistä kuninkaallista palatsia, joista toinen on nykyisin Afrikka-museo, joka rakennettiin aikanaan kuningas Leopold II:n toimesta juhlistamaan hänen afrikkalaisia tiluksiaan, joita kutsuttiin Kongon vaapaksi valtioksi ja jotka kattoivat koko nykyisen Kongon alueen ja enemmänkin. Siellä tuotettiin orja- ja pakkotyövoimalla mm. kumia, joka kuljetettiin raaka-aineeksi Euroopan teollisuudelle. Leopoldkin olisi ollut Forbesin listalla, jos sitä olisi silloin jo julkaistu.

Moni nykyinen miljardiomaisuus löytää juurensa samanlaisesta kehitysmaiden riistämisestä. Guggenheim-museoissa käydessään voi lähettää kiitoksen henkimaailman välityksellä afrikkalaisille verisiksi hakattuille selkänahoille, yksi guggenheimien rikkauden lähteistä on juuri kongolainen kumimahlaa vuotava puu.

Leopold II oli rikollinen, jonka toimesta murhattiin kaikkiaan 20 miljoonaa afrikkalaista. Josef Conrad kertoo siitä Pimeyden sydän-kirjassa (Heart of Darkness). Leopold II:n seuraajat jatkoivat samaan tahtiin. Kuningasperheellä (Saxe-Coburg-Saalfeld) on Brysselissä muitakin oikein kauniita palatseja, joissa on eksoottisia kasveja ja eläimiä.

Muuta luettavaa:

Channel 4:n ohjelmasaitti: The Great Global Warming Swindle

James Lovelock: ekoaktivismin ”isä”, nettiartikkeli: Gaia Theory

Global warming: An inconvenient truth or hot air? , nettiartikkeli, The Independent, 4.3.2007

Nigel Lawson (entinen Englannin valtionvarainministeri): Here is another inconvenient truth (but this one will infuriate the Green lobby), The Independent, 9.3.2007

Globalisation and the Environment –blog, erityisesti postaus päivätty 2.3.2007

Nettiartikkeli Bringing facts, compassion to global warming issue, Committee for Constructive Tomorrow

Nettiartikkeli Global Warming Fast Facts, National Geographic News

Laiskottelua Belgian rannikolla

Kuva: Hanhensulka, Knokken rantakoppeja heinäkuussa 2006

Kuumalla ilmalla ei ajatus toimi erityisen luovasti. Tänään oli kyllä vakaa tarkoitus kirjoittaa lastu, jossa on hienoja ajatuksia Šostakovitš'ista, homunculuksesta, intentiosta, intentioharhasta ja hyvästä (ja huonostakin) mausta, mutta hienoja ajatuksia ei kiehuvista aivoista löytynyt, joten olkoon. Jos Arvoisa Lukija viitsii kesäkuumalla lueskella ja ajatella kulttuuria, niin muutaman edellisen lastun kommenteissa on sopivasti mielenkiintoisia uusia puheenvuoroja jalkapallosta, elitismistä, mausta ja sen sellaisesta mm. nimimerkeiltä Syrinx ja TM.

Jääköön tämä lastu siis matkailumainokseksi. Belgian rannikolla, Pohjanmeren rannalla, on koko maan levyinen uimarantojen ja lomakeskusten ketju. Ne alkavat läheltä Hollannin rajaa Knokke-Heist'ista ja päättyvät Ranskan rajalla paikkaan nimeltä De Panne.

Laiskalle lastunikkarille Knokke tarjoaa hyvän tekosyyn ja paikan olla, katsella ihmisiä, lueskella (esimerkiksi viimeisintä Nuori Voima- tai Kirjailija-lehteä), kirjoittaa laiskoja ajatuksia ja ryypiskellä aterioiden välillä campari-orange-juomia. Lounaalla voi käydä vaikkapa Rubens'issa tai Rembrant'issa ja illallisella Knokken Casinolla, jossa voi lisäksi kätevästi moninkertaistaa omaisuutensa lyhyessä ajassa.

Lähellä Knokkea on myös oikeiden lintusten katselua varten luonnonsuojelualue nimeltä Het Zwin, jossa helposti menee huonommallakin ilmalla muutama tunti varsinkin lintujen muuttoaikaan - ja erityisesti, jos sattuu innoissaan eksymään vesijättömaan kanavaverkostossa.

Rannikolle pääsee Brysselistä nopeasti junalla, ja päivälipun saa jopa alennettuun hintaan.

Kylmä, sitruunalla lievästi maustettu viskipaukku houkuttelee, joten täytyypä lähteä. Samalla voi ajatella mitä runoilija Juhana Vähänen tarkoitti sanoesaan viimeisessä Nuori Voima-lehdessä (2-3. 2006, s. 59), että "Mitä olen halunnut sanoa?" Siinä taitaa olla helteenpuremalle lastunikkarille purtavaa koko loppuillaksi.