Kaikki onnelliset kritiikit ovat toistensa kaltaisia,jokainen onneton kritiikki on onneton omalla tavallaan

Kuva: dosentti Janna Kantola, kuva on Helsingin yliopiston saitilta ja sen on ottanut Susanna Suomela

Kysymyksen tulisi tietysti kuulua näin: Onko nykyrunous tehnyt runouden merkityksettömäksi useammassakin kuin yhdessä mielessä?

Kysymyksen voisi muotoilla myös näin: Onko sellaisella kritiikillä päätä, mieltä tai häntää, joka sanoo, että ’Michaux’n taiteen ilmentämä pyrkimys särkeä totunnainen ja luoda siten jotakin samanaikaisesti hyvin vanhaa, alkuperäistä ja aivan uutta, on toki sukua hänen pitkää luomiskauttaan edeltäneille ja osin sen kanssa päällekkäisille ismeille’?

Mutta näitä emme kysy, vaikka vastaukset olisivat kuinka ilmeisiä tahansa! Sen sijaan tämän lastun valmistelun yhteydessä tuli mieleen tämä:

”Mikään ei näy, paitsi merkityksetön.”

Mikäli Arvoisa Lukija on luonnostaa utelias ja kysyy, että: Mitä? Niin voin sanoa, että tuo on väliotsikko Anna Rihton jutusta ”Leppymättömän vihollisen mestaroimia seikkailuja” kiiltomato.netin sivuilta 25.5.2003, jossa arvostellaan Janna Kantolan suomentamaa ja Henri Michaux’n, joka halusi kirjoittaa tyylittömästi, kirjoittamaa kirjaa Höyheniä, WSOY 2003.

Rihton kritiikki alkaa reteästi näin: ”Maurice Blanchot’n mukaan pyrkimys määritellä kirjallisuutta tappaa kirjallisuuden kutistamalla sen lajityypeiksi.” ja on sikäli surrealistinen, että se väittää suomentajan, Janna Kantolan, suulla sanottuna surrealistien luoneen merkitykseltään selväpiirteisen ja stabiilihkon maailman.

Tässä voisimme kysyä tuplasti, että: Mitä? Melbournesta käsin olemme aina kuvitelleet, että kirjallisuuden tutkimus on tähdännyt Aristoteleesta alkaen kirjallisuuden luokitteluun joko komediaksi, tragediaksi ja ehkä tragikomediaksi. Muu kirjallisuudesta sanottu on vain sivumerkintöjä tai vahtoa näiden luokkien kainalossa. Tosin en ole tästä asiasta mitenkään täysin varma, joten jääköön tuokin sanomatta. Mutta kirjailijat itse eivät ole tienneet, että heidän edustamansa henkisen voimailun alalaji on ollut kuollut siitä lähtien, kun sitä on tutkijoiden toimesta kutisteltu lajityypeiksi. Tosin tästä voisi löytää hyvän selityksen kirjailijoiden alhaisille tuloille: eiväthän kustantajat kuolleesta taiteesta voi juuri mitään maksaa.

Jokaiselle parantumattomalle narsistille, kuten tämä lastunikkari, on kuitenkin itsestään selvää se, että vaatimattomuus ei kaunista tai edes, että “Humilitus Occideit Superbium” eli suomeksi jotenkin, että ’Vaatimattomuus voittaa ylpeyden’, joka on kaiverettu voittajaksi kovin onnettomalta näyttävän Davidin miekkaan Caravaggion maalauksessa ’David Goljatin pään kanssa’ (Davide con la testa di Golia, maalattu noin 1606-1610, nyt La Galleria Borghese’ssa Roomassa). Kunnon narsisista sellaisen ajatteleminenkin tuntuu mielessä puhtaalta tragedialta.

Itsestään selvänä pidettäköön kuitenkin sitä, että siinä missä tragedia yhdistää ihmisen yhteisöönsä yhteisen itkemisrituaalin avulla – sillä yhdessä itkevä yhteisö on solidaarinen ja yksilöllisen ylevä yhteisö – siinä komedia auttaa yhteisöä nauramaan yhdessä – sillä yhdessä naurava yhteisö marssii huomaamattaan kusellekin keskinkertaisen tasatahtisesti.

Mainitaan tässä sen sijaan roomalaisenviisaasta kirjallisuudentutkijasta nimeltä Aelius Donatus, joka oli lisäksi kielitieteilijä ja retoriikan opettaja, joka opetti myös P. Hieronymusta joskus 4. vuosisadalla. Donatus piti maailman hiljalleen paikallisiksi degeneroituvia latinantaitoja jonkinlaisessa kurissa mm. julkaisemalla oppikirjan Ars Minor (ja Ars Major myös), joka oli (ehkä) ensimmäinen Gutenbergin menetelmällä painettu kirja. Hän on kuulema komediaviisaudessaan sanonut mm. simppelisti suunnilleen seuraavaa:

”Komedia alkaa mekkalasta ja päättyy rauhaan, tragedia alkaa rauhasta ja päättyy myrskyyn.”

Tragikomediasta Donatus ei sanonut mitään, ja vaikea sen suhdetta olisi tuohon ylläolevaan edes sovitella. Toisaalta komedian lukijarakastajien on hyvä muistaa se, mitä Baudelaire sanoi jossakin esseessään vuodelta 1855, eli suomeksi suunnilleen näin:

”Nauru on seurausta ihmisen oman ylemmyyden kuvitelmasta. Se kuvastaa sekä ääretöntä pienuutta suhteessa absoluuttiseen olentoon, josta ihmisellä on aavistus, että ääretöntä suuruutta suhteessa elukoihin, ja kumpuaa näiden kahden äärettömyyden jatkuvasta yhteentörmäyksestä.”

Sehän on itsestään selvää, että inhimillinen tragedia on aina myös komediaa.

Jo antiikin kreikkalaisen tragedian taustalla asioita kommentoiva kuoro tuo näyttämölle komediaa, joka ei ehkä ole pelkästään tahatonta, lausuu mitä lausuu, ja oman komediallisen osansa tuo näyttämön edessä kuohuva, kommentoiva, rähisevä ja muutenkin metelöivä yleisö, joka ei todennäköisesti muistuttanut sanotaan vaikka Kansallisen juhlallisena mököttävää väkeä, jolle näytelmään osanotto olisi pyhäinhäväistys. Todellisessa elämännäytelmässä kuoron muodostavat ihmiset itse.

Ja siitä päästäänkin varsinaiseen asiaan. Nimittäin Hesarin kulttuurisivuilla kirjallisuuden asiantuntija ja dosentti Janna Kantola, joka on 'kaunis kuin voikukka', artikkelissaan ’Jos rakastaa sanoja, rakastaa Oatesia’ (lienee julkaistu paperilehdessä 30.12.2009) osoitti komedian ja tragedian suhteellisuuden kouriintuntuvasti lainaamalla rauhallisesti Tsehovia Tolstoin Anna Kareninan ensimmäisen virkkeen ikimuistettavilla sanoilla (Janna: Tšehovin mukaan kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan. Sen sijaan onnettomat ovat onnettomia omalla tavallaan). Henkilökohtainen tragedia, yleinen komedia, niin kuin asiaan kuuluukin. Hesarin verkkosivuilla lukijat ystävällisesti neuvoivat kirjallisuuden dosenttia oikealle tielle.

Eikö tällainen virhe Hesarissa olekin kutkuttavan iloista ja mehevän rikkaan makuista tragediaa ja komediaa. Jossakin Kemin Sanomissa (jos sellainen olisi) se olisi vain köyhän lehden köyhää tragediaa laihan ja kaljun komiikan kaavussa. Hesarin tapauksessa nautimme vahingonilosta, toisessa tapauksessa olisimme nolon pidättyväisiä ja toivoisimme, ettemme edes olisi huomanneet koko asiaa.

Ainoa halla tästä tulee Hesarin kulttuurisivujen lukijoille, jotka parhaillaan kuumeisesti käyvät Tsehovin näytelmiä ja novelleja läpi täikamman kanssa löytääkseen dosentin antaman vihjeen suurmiehen viisaista sanoista. Sitähän aina mieluummin uskoo auktoriteetin sanoihin kuin omaan muistiinsa. No, lukuaika ei mene koskaan hukkaan, joten 'no harm done'.

Lisälukemiseksi voisi suositella Janna Kantolan lyhyttä ja informatiivista artikkelia (valitettavasti se on vain englanniksi) ’ Strong, thirsty and weird’ muutamasta suomalaisesta maailmankirjallisuudessa.

Tieteistä, kriitikoista ja vähän muistamisestakin

Kuva Wikipedia: Muistin jumalatar Mnemosyne Dante Gabriel Rosettin kuvittelemana

Etelän tuntemattomassa maassa (Terra Australis Incognita) on yö jo pitkällä. Täysikuu möllöttää taivaalla kuin eläkkeellä oleva eduskunnan puhemies. Etelänristi näkyy takaa-ajajineen lähes pään päällä ja muutenkin on eksoottinen tunnelma, vaikka yö on jo ehtinyt kovasti viilentyä.

Voi ajatella vaikkapa runouden ymmärtämistä.

Pentti Saarikosken runous ei ole runouden maallikolle helppoa vaikka siinä ei viljellä symboleita. Siinä on kuitenkin usein tekstiviitteitä, joiden ymmärtämiseksi täytyisi tietää yhtä paljon kuin runoilija itse tiesi. Hän kirjoitti runonsa tarkoin määritellylle lukijaryhmälle, eli itselleen, mikä on runoilijalta aivan oikein.

Monet Saarikosken runoista ovat vähäsanaisia arvoituksia, joihin täytyy rakentaa ymmärrystä vääntämällä runokonettaan oikein olan takaa. Otetaan kokeilumielessä omasta muistista Alue-kokoelman takakannesta (ja sivulta 17) seuraava runon pätkä:

Sillä hetkellä kun vielä
ihastelin päivän hohtoa
Mietin minkä väriset varjot
aurinkoisella hangella olisivat.
Minut tuomitaan pöhköksi.

Tai jotakin sellaista (sivu 17, Pentti Saarikoski, Alue, Otava 1973).
Suollan runon tuohon näytölle siis muistista ja tiedän hyvin, että viimeinen rivi ei ole oikein. Mutta olkoon. (P.S. Paljastetaan tässä kuitenkin totuuden ja runouden vuoksi, että tuo runon viimeinen rivi kuluu: Minut tuomitaan jyrkästi.)

Runojen tallentaminen muistiin on harrastus, josta voi olla ilon lisäksi jopa hyötyäkin.

Eniten hyötyä siitä on siinä, että mitä enemmän runoja muistiinsa lataa sitä helpompi niitä on muistiinsa ladata.

Minä en muista edes kunnolla Saarikosken Alue-kokoelmaa kannesta kanteen, vaikka olen kyllä yrittänyt parhaani. Jotkut runot on muodostettu niin (näennäisesti) erillisistä lauseista, että niitä on vaikea saada muistiinsa kiinnittymään kokonaisina runoina. Toisista taas, niin kuin tuosta ylläolevasta, on muisti päättänyt muistaa paikoitellen ja aivan omia aikojaan jotakin muuta kuin sen, mitä Saarikoski aikanaan on kosmoskynällään paperille rahistellut, eikä mikään näytä auttavan muistia oikealle uralle.

Kokoelman ensimmäinen runo (sivulla 5) on ollut helppo alusta saakka:

Kaikki tulee itsestään
esiin.
Lentokone taivaalla
niin varmasti.
Koivut ilta-auringossa. Kahvila.
Olen tullut takaisin
tähän talveen, tähän kaupunginosaan,
tähän keväseen.

Siinä on jotakin joka tarttuu mieleen helposti. Siinä on tarina ja siinä on kuvia, joiden avulla tarttuminen on helppoa, ja lopputulos saattaa tyydyttää jopa Mnemosyne'n, muistin jumalattaren, joka on vastuussa siitä, että muistamme yleensä niin huonosti. Tässä mielessä hän tekee työnsä yhtä hyvin kuin Afrodite.

Runojen muistamisen helpottamisen lisäksi runojen muistamisesta on ehkä vielä tätäkin tärkeämpi hyöty: muistissa päiväkausia märehditty runo tulee aina vain selkeämmäksi ja selkeämmäksi, omemmaksi.

Jotenkin – ainakin minulle – sanojen leikki ja rytmi itselleen puhuttuna selvittää runon sisältöä. Jos on tilaisuus, ja jos kehtaa, niin voi silloin tällöin päräyttää jonkun mukavamman runon ääneenkin, äänen puhuttuun runoon on pakko saada tarvittavaa ryhtiä, ja sisältö selviää vielä entistäkin enemmän.

Minulla on ystävä, tai tuttavaksi häntä ehkä voisin paremminkin kutsua, juutalainen Sibeliuksen ihailija, joka posmottaa Shakespearen sonetteja jarmulka täristen laineilevilla kutreillaan aina, kun joku vain viitsii niitä istua kuuntelemaan. Hän sanoo itse osaavansa ne kaikki 154 ulkoa (eli vaivaiset 2156 riviä osaksi jo käytöstä poistuneita sanoja), eikä minulla ole mitään syytä epäillä näin olevan. Kaikki mitä hänen suustaan tulee kuulostaa oikealta petrarcalaiselta sonetilta, englanninkieleen oikein hyvin istuvaa ja somasti keinuvaa jambista pentametriä.

Kun kysyin, miksi hän on tälläisen päänsäryn itselleen hankkinut, niin hän kertoi, että hänellä oli ollut tuttava, joka osasi useita Shakespearen näytelmiä ulkoa, ja tämä oli antanut ensimmäisen kipinän sonettien opiskeluun.

Joten päätin jatkaa ketjua ja opetella suomalaista runoutta. Siinä on se hyvä puoli, että täällä Australiassa ei tarvitse taitoaan juuri muille kuin itselleen näyttää (puolisokin kyllästyi ’ruislinnun ääneen korvissansa’ jo viiden minuutin jälkeen, joten se kuulijakunta on kai ikuisesti poissuljettujen joukossa).

Runojen muistaminen siis parantaa erityisesti muistia sikäli, että oppii muistamaan helpommin runoja. Siinä suhteessa tällainen harrastus (joka sopii tietysti erityisen hyvin hyvin vapaalle kirjailijalle) muistuttaa ’puhtaiden’ tieteiden harjoittamista. Puhdasta tiedettähän harjoitetaan vain tieteen itsensä vuoksi: siksi että tieteellinen tieto karttuisi ja tarkentuisi. Sillä, onko tieteen paljastamasta tiedosta mitään hyötyä kenellekään, ei ole juurikaan merkitystä.

Tämä päämäärätön ja lakkaamaton tiedon kartuttaminen pätee kaikkeen tieteen harjoittamiseen, kirjallisuustieteitä myöten. Tieteen sovellus tapahtuu yleensä muiden toimesta kuten kirjallisuuden kriitikoiden.

Tosin kriitikoiden joukossa on nykyisin luvattoman paljon oikeita tiedenaisia ja –miehiä, joiden kritiikeistä ei usein edes tiedä onko kriitikko kartuttamassa omaa narratologista tietoaan vai kirjoittamassa kritiikkiä sen oikeaa tarkoitusta varten – kirjallisuuden kulutusvalistukseksi.

Yön on vielä entistäkin pidemmällä. Viileys lisääntyy, menemme talvea kohti, aurinkokin livahti jo päiväntasaajan toiselle puolelle. Maata pitäisi mennä.

Laitetaan laskasti loppuun taas suomenruotsalaisen runoilijan Solveig von Schoultzin runoa kokoelmasta Puitten takaa kuulee meren, suom. Helena Anhava, (WSOY, 1999, s.83, runo on alunperin vuoden 1959 kokoelmasta Terassen, tankasvit):

Mene pois uni.
Nukkua ehtii vielä.
Yö on niin lyhyt,
tähdet niin monet. Sydän
tahtoo talteensa korut.

Kriitikon hellä luonne, kirjailijan kyyneleet ja todellisuus

Kuva: CSL Cartoon Stock

Ymmärrä kaiken olevaisen olevan näin. Heijastusta, unta, haamuja, ilman olemassaoloa mutta ominaisuuksin, jotka voi nähdä.
(Buddha: Samadhirajasutra).

On tietenkin niin, että suomalaisista elävistä kirjailijoista vain Bo Carpelan ja Paavo Haavikko ovat päätyneet kirjailijan nirvanaan: kaikki mihin he koskevat muuttuu kullaksi. Ei välttämättä rahakullaksi, vaikka sitäkin heille ehkä kuohuu kuin sahtivaahtoa hyvinkäyneen tynnyrin tapinaukosta, vaan kirjalliseksi kullaksi, jolla on taattu asema tulevassakin kirjallisuuden taivaassa.

Muilla kirjailijoilla ei näin välttämättä ole asia (se Remes tietysti kahmii kultaa, mutta jääköön tämän lastun ulkopuolelle). Tikantarkat kriitikot pitävät huolen siitä, että kirjailijan oma kuva, kyyneleet ja todellisuus tulee asetettua oikeaan järjestykseen ja raadelluksi vereslihalle.

Kriitikoilla on useimmiten vähintään kirjailijoiden pään kokoinen hiidenkivi hartioillaan ja ego, joka ei välttämättä ole kirjailijoiden egoa pienempi. Lisäksi heillä saattaa olla vitsan vääntöä oman kirjallisen uransa suhteen. Kriitikko saattaa nimittäin olla kirjailija, joka on vielä hautomossa tai on epäonnistunut kirjallisen uran tärkeimmässä vaiheessa. Eli sen alussa, ja näin ei omaa julkaisukelpoista kirjaa ole päässyt syntymään muiden kritisoitavaksi. (Kenelläpä ei tällaisia lieviä lipsahduksia olisi päässyt syntymään!)

Voi olla niinkin, että kriitikon ura aukeaa itsekritiikin armottomuudesta, joka estää ensimmäisenkään kirjan syntymisen. Kääntäen voi ehkä sanoa, että kirjailijan itsekritiikki on puolestaan jäänyt kehityksessään vajavaiseksi. Mutta se olisi puhdasta ilkeyttä, joten jääköön sanomatta.

Kriitikot puolustelevat joskus kritiikkejään kutsumalla niitä kuluttajansuojaksi. Eli tyrmäävä kritiikki on itse asiassa positiivista: lukijan suojelemista kirjoilta, joista hedän ei saisi edes pitää ja joita kriitikko pitää muutenkin taideteokseksi sopimattomina. Kritiikki toimii siis varoituksena lukijalle ennen kuin tämä tuhlaa rakkaita rahojaan kirjan ostamiseen.

Markku Ihonen sanoo jotenkin yli-egoistisesti esitelmässään Hyvä kritiikki (Kesäpäivän kritiikkiseminaari Kangasalla 24.10.1999):

Nyky-yhteiskunnassa ei taidetta kerrassaan voi olla ilman taidekritiikkiä.

Hänen mukaansa kriitikko on portinvartija, joka estää huonojen tai liian erilaisten taideteosten tunkeutumisen taiteeksi. Taidetta on vain se, jonka kriitikko (tai ehkä taideyhteisö laajemminkin) taiteeksi tunnustavat. Taiteilijahan ei taiteilijana ole taideyhteisön jäsen. Paitsi jos hänet kanonisoidaan kunniajäseneksi tai hän huoraa muuten esimerkiksi toimimalla kriitikkona.

Ja portinvartijahan kriitikko tietysti on. Hän ei tietysti ole ainoa portinvartija – eikä ehkä edes tärkein. Kirjailijan kannalta tärkeimpiä ovat tietysti kustannustoimittajat, jotka käyvät vuosittain läpi ehkä satojen teosten ensimmäisiä sivuja ja valitsevat niistä julkaistaviksi mieluisimmat.

En osaa varmuudella sanoa kuinka paljon aikaa keskimääräinen kriitikko käyttää arvosteltavan kirjan lukemiseen. Arvaisin, että maksimissaan ja parhaimmillaan muutaman tunnin, ehkä vain yhden tai pari. Ja tuloksena on kritiikki, joka saattaa tuhota ainakin kirjailijan toiveet – ehkäpä koko uran, varsinkin, jos kritiikki julkaistaan sanotaan nyt vaikka Hesarissa.

Kirjallisuuden innokkaana kuluttajana olen itse ehkä liian skeptinen kriitikoiden suhteen. Mutta, jos heidän portinvartijan roolinsa hyväksytään, he kantavat osan vastuusta siitä, minkälaiseksi kirjallisuuden tila on kehittynyt. Kirjailijat ehkä oppivat reagoimaan ennakolta kritiikkiin ja tuottavat sellaisia kirjoja joita kriitikot saattaisivat suosia. Syöksytään hitaasti huononevan kirjallisuuden spiraaliin, jonka pohjalla on jähmettynyt samanlaisuuden mutavelli.

Kysynkin ainakin itseltäni: onko viimeaikoina julkaistujen kirjojen joukossa sellaisia, jotka koettelisivat lukijansieluani tai edes lukijanpäätäni?

Ja koska kysytään niin vastaan, että eipä juurikaan.

Suurin osa, lähes kaikki, viime aikoina lukemani kirjat ovat mössöä, jolla tietoisesti tai ehkä tietämättä pyritään kilpailemaan television hömppäohjelmien kanssa. Kirjoitetaan helppoja tarinoita helpolla kielellä helpoille lukijoille. Kirjallista Big Brother-mössöä, joka menee silmistä sisään ja tulee saman tien ulos jättämättä mitään varsinaista jälkeä sielun pintaan. Ehkä ankeaa pettymyksen tunnetta lukuun ottamatta.

Finlandia -palkintojen jako saattaa heijastaa samaa ankeutta. Olisi ehkä hyvä harkita Finlandian jakamattomuutta vuosina, jolloin jotakin epämääräisen tiettyä tasoa ei ole saavutettu. Tämä on tietysti yltiöpäisen utopistinen ajatus, palkintohan on markkinatyökalu eikä laatuseula.

Tässä mielessä luin lievästi huvittuneena Parnasson päätoimittajan, Jarmo Papinniemen haastattelua Journalisti-lehden verkkosivuilla (Kriitikko vailla pyövelin sielua), jossa tämä sanoo:

Kirjallisuusalahan on hirveän kiltti! Korruptioskandaaleja, kähmintää tai painostusta on vaikea edes kuvitella. Markkinoinninkaan puolella ei käytetä kyynärpäitä.

Saattaahan ylikiltti päätoimittaja tässä tietysti olla oikeassa ja Finlandia-ehdokkaat tyrkytetään valitsijoille ilman sen kummempaa kähmintää tai painostusta. Ja varmasti onkin.

Luin The Independent –lehdestä pari päivää sitten Miles Kington’in kolumnin Masterclass: how to write a book review. Kirjoituksessa kehoitetaan kriitikkoa harkitsemaan seuraavia viittä seikkaa kritiikkinsä sanomaksi (huom. siteeraukset ovat hyvin vapaita):

Ensinnäkin, kuinka paljon huonompi arvosteltava kirja on verrattuna kirjailijan mahdollisesti aikaisempiin kirjoihin.
Toiseksi, miten kirja muistuttaa jonkin toisen (& toisten) kirjailijan teoksia jotenkin tähän tapaan: ”olemme Salaman maisemissa tässä kirjassa ja mukana on ripaus Päätaloa”.
Kolmanneksi, miten toisella tavalla kriitikko itse olisi kirjan kirjoittanut.
Neljänneksi, kuinka huonosti suunniteltu kirjan kansikuva on.
Viidenneksi, kuinka huonoudestaan huolimatta kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen (tällä nuolaistaan varovasti kirjan kustantajaa, eihän tiedä, vaikka kriitikko saisi joskus oman kirjansa kustantajan ovelle).

Kingston’in mielestä kriitikko ei kirjoitakaan arvosteltavasta kirjasta vaan itse asiassa itsestään ja hänellä onkin hyvin tärkeää sanomista:

Ensinnäkin, kriitikko on lukenut arvostelua varten kirjailijan aikaisemman tuotannon.
Toiseksi, kriitikko on lukenut muitakin kirjailijoita.
Kolmanneksi, kriitikko on parempi kirjoittaja kuin ko. kirjailija.
Neljänneksi, kriitikko on myös parempi taiteilija.
Viidenneksi, kriitikko on kuitenkin sydämeltään hyvä ja armollinen.

En tiedä missä määrin Miles Kingston on kolumnissaan osunut oikeaan ja ovatko asiat ehkä Suomessa jotenkin erilaisella tai paremmalla tolalla kuin Englannissa.

Saattaakin olla itsestään selvää, että tuo ylläoleva ei missään nimessä liippaa edes läheltä suomalaista kirjallisuuskritiikkia, varsinkaan ei sellaisia kirjallisuuskritiikin vahtikoiria, joita edustaa ansiokkaasti kriitikko Putte Wilhelmsson.

Mutta jotenkin Kington’in teksti tuntuu heläyttävän ymmärtäväistä kieltä omassa sielussani. Joten ei hän aivan väärinkään ole voinut asiaa sanoa.