Kuva: dosentti Janna Kantola, kuva on Helsingin yliopiston saitilta ja sen on ottanut Susanna SuomelaKysymyksen tulisi tietysti kuulua näin: Onko nykyrunous tehnyt runouden merkityksettömäksi useammassakin kuin yhdessä mielessä?
Kysymyksen voisi muotoilla myös näin: Onko sellaisella kritiikillä päätä, mieltä tai häntää, joka sanoo, että ’Michaux’n taiteen ilmentämä pyrkimys särkeä totunnainen ja luoda siten jotakin samanaikaisesti hyvin vanhaa, alkuperäistä ja aivan uutta, on toki sukua hänen pitkää luomiskauttaan edeltäneille ja osin sen kanssa päällekkäisille ismeille’?
Mutta näitä emme kysy, vaikka vastaukset olisivat kuinka ilmeisiä tahansa! Sen sijaan tämän lastun valmistelun yhteydessä tuli mieleen tämä:
”Mikään ei näy, paitsi merkityksetön.”
Mikäli Arvoisa Lukija on luonnostaa utelias ja kysyy, että: Mitä? Niin voin sanoa, että tuo on väliotsikko Anna Rihton jutusta ”Leppymättömän vihollisen mestaroimia seikkailuja” kiiltomato.netin sivuilta 25.5.2003, jossa arvostellaan Janna Kantolan suomentamaa ja Henri Michaux’n, joka halusi kirjoittaa tyylittömästi, kirjoittamaa kirjaa Höyheniä, WSOY 2003.
Rihton kritiikki alkaa reteästi näin: ”Maurice Blanchot’n mukaan pyrkimys määritellä kirjallisuutta tappaa kirjallisuuden kutistamalla sen lajityypeiksi.” ja on sikäli surrealistinen, että se väittää suomentajan, Janna Kantolan, suulla sanottuna surrealistien luoneen merkitykseltään selväpiirteisen ja stabiilihkon maailman.
Tässä voisimme kysyä tuplasti, että: Mitä? Melbournesta käsin olemme aina kuvitelleet, että kirjallisuuden tutkimus on tähdännyt Aristoteleesta alkaen kirjallisuuden luokitteluun joko komediaksi, tragediaksi ja ehkä tragikomediaksi. Muu kirjallisuudesta sanottu on vain sivumerkintöjä tai vahtoa näiden luokkien kainalossa. Tosin en ole tästä asiasta mitenkään täysin varma, joten jääköön tuokin sanomatta. Mutta kirjailijat itse eivät ole tienneet, että heidän edustamansa henkisen voimailun alalaji on ollut kuollut siitä lähtien, kun sitä on tutkijoiden toimesta kutisteltu lajityypeiksi. Tosin tästä voisi löytää hyvän selityksen kirjailijoiden alhaisille tuloille: eiväthän kustantajat kuolleesta taiteesta voi juuri mitään maksaa.
Jokaiselle parantumattomalle narsistille, kuten tämä lastunikkari, on kuitenkin itsestään selvää se, että vaatimattomuus ei kaunista tai edes, että “Humilitus Occideit Superbium” eli suomeksi jotenkin, että ’Vaatimattomuus voittaa ylpeyden’, joka on kaiverettu voittajaksi kovin onnettomalta näyttävän Davidin miekkaan Caravaggion maalauksessa ’David Goljatin pään kanssa’ (Davide con la testa di Golia, maalattu noin 1606-1610, nyt La Galleria Borghese’ssa Roomassa). Kunnon narsisista sellaisen ajatteleminenkin tuntuu mielessä puhtaalta tragedialta.
Itsestään selvänä pidettäköön kuitenkin sitä, että siinä missä tragedia yhdistää ihmisen yhteisöönsä yhteisen itkemisrituaalin avulla – sillä yhdessä itkevä yhteisö on solidaarinen ja yksilöllisen ylevä yhteisö – siinä komedia auttaa yhteisöä nauramaan yhdessä – sillä yhdessä naurava yhteisö marssii huomaamattaan kusellekin keskinkertaisen tasatahtisesti.
Mainitaan tässä sen sijaan roomalaisenviisaasta kirjallisuudentutkijasta nimeltä Aelius Donatus, joka oli lisäksi kielitieteilijä ja retoriikan opettaja, joka opetti myös P. Hieronymusta joskus 4. vuosisadalla. Donatus piti maailman hiljalleen paikallisiksi degeneroituvia latinantaitoja jonkinlaisessa kurissa mm. julkaisemalla oppikirjan Ars Minor (ja Ars Major myös), joka oli (ehkä) ensimmäinen Gutenbergin menetelmällä painettu kirja. Hän on kuulema komediaviisaudessaan sanonut mm. simppelisti suunnilleen seuraavaa:
”Komedia alkaa mekkalasta ja päättyy rauhaan, tragedia alkaa rauhasta ja päättyy myrskyyn.”
Tragikomediasta Donatus ei sanonut mitään, ja vaikea sen suhdetta olisi tuohon ylläolevaan edes sovitella. Toisaalta komedian lukijarakastajien on hyvä muistaa se, mitä Baudelaire sanoi jossakin esseessään vuodelta 1855, eli suomeksi suunnilleen näin:
”Nauru on seurausta ihmisen oman ylemmyyden kuvitelmasta. Se kuvastaa sekä ääretöntä pienuutta suhteessa absoluuttiseen olentoon, josta ihmisellä on aavistus, että ääretöntä suuruutta suhteessa elukoihin, ja kumpuaa näiden kahden äärettömyyden jatkuvasta yhteentörmäyksestä.”
Sehän on itsestään selvää, että inhimillinen tragedia on aina myös komediaa.
Jo antiikin kreikkalaisen tragedian taustalla asioita kommentoiva kuoro tuo näyttämölle komediaa, joka ei ehkä ole pelkästään tahatonta, lausuu mitä lausuu, ja oman komediallisen osansa tuo näyttämön edessä kuohuva, kommentoiva, rähisevä ja muutenkin metelöivä yleisö, joka ei todennäköisesti muistuttanut sanotaan vaikka Kansallisen juhlallisena mököttävää väkeä, jolle näytelmään osanotto olisi pyhäinhäväistys. Todellisessa elämännäytelmässä kuoron muodostavat ihmiset itse.
Ja siitä päästäänkin varsinaiseen asiaan. Nimittäin Hesarin kulttuurisivuilla kirjallisuuden asiantuntija ja dosentti Janna Kantola, joka on 'kaunis kuin voikukka', artikkelissaan ’Jos rakastaa sanoja, rakastaa Oatesia’ (lienee julkaistu paperilehdessä 30.12.2009) osoitti komedian ja tragedian suhteellisuuden kouriintuntuvasti lainaamalla rauhallisesti Tsehovia Tolstoin Anna Kareninan ensimmäisen virkkeen ikimuistettavilla sanoilla (Janna: Tšehovin mukaan kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan. Sen sijaan onnettomat ovat onnettomia omalla tavallaan). Henkilökohtainen tragedia, yleinen komedia, niin kuin asiaan kuuluukin. Hesarin verkkosivuilla lukijat ystävällisesti neuvoivat kirjallisuuden dosenttia oikealle tielle.
Eikö tällainen virhe Hesarissa olekin kutkuttavan iloista ja mehevän rikkaan makuista tragediaa ja komediaa. Jossakin Kemin Sanomissa (jos sellainen olisi) se olisi vain köyhän lehden köyhää tragediaa laihan ja kaljun komiikan kaavussa. Hesarin tapauksessa nautimme vahingonilosta, toisessa tapauksessa olisimme nolon pidättyväisiä ja toivoisimme, ettemme edes olisi huomanneet koko asiaa.
Ainoa halla tästä tulee Hesarin kulttuurisivujen lukijoille, jotka parhaillaan kuumeisesti käyvät Tsehovin näytelmiä ja novelleja läpi täikamman kanssa löytääkseen dosentin antaman vihjeen suurmiehen viisaista sanoista. Sitähän aina mieluummin uskoo auktoriteetin sanoihin kuin omaan muistiinsa. No, lukuaika ei mene koskaan hukkaan, joten 'no harm done'.
Lisälukemiseksi voisi suositella Janna Kantolan lyhyttä ja informatiivista artikkelia (valitettavasti se on vain englanniksi) ’ Strong, thirsty and weird’ muutamasta suomalaisesta maailmankirjallisuudessa.
2 kommenttia:
No johan tuli asiaa kerralla.
Näin ensi syömällä kannatan Baudelairea. Anna Karenina odottaa kolmatta vuotta hyllyssä, nyt ehkä isken siihen kiinni, koska peräti YT-neuvotteluiden kautta (tosin ilman että minulta kysyttiin mitään) jouduin ulos 43 vuotta kestäneestä kriitikon hommasta.
Janna Kantolasta en tiedä mitään muuta kuin sen että tutkija on ja senttaa Hesariin. Joyce Carol Oates on pelottava kirjailija, tarkoitan ihan todella, kirjoittaa älyttömän hyvin (meidän kirjastossa on hyvä englanninkielisen kirjallisuuden osasto) ja osaa luoda vihan, kauhun ja jännityksen ilmapiirin ilman mitään mainittavan tuntuista ponnistelua. Oates tekee sen puhuessaan aivan tavallisista asioista ja ihmisistä, mutta sellaiset niitä kamalia ovatkin.
Päädyn suosittelemaan ihmisille Oates'a ja Baudalairea. Tosin, Hanhensulka, näitä taitaa olla vaikea panna mihkään järjestykseen.
Jäin miettimään kaihoisasti sitä 400-luvun kirjallisuustieteilijää ja hänen pyrkimystään poistaa taiteiden ja tieteiden kirjoittamisesta sinne pesiytyneet sekä munkkilatinan että paikalliset murteet, jotka todennäköisesti olivat peräisin jostain luostarintapaisesta.
Kuka siivoaisi vielä lehdistön moskasta ja roskasta ja tyhmästä viihteestä?
Kantolan lapsushan antoi Hesarin lukijalle mukavan kutkuttavan tunteen siitä, että osaa itsekin kirjallisuudenhistorian kuuluisimpia sitaatteja :). Oates-kritiikkihän oli muuten asiallinen, parissa kohtaa mietin hieman, mutta koska en ole kirjaa lukenut, en voi sanoa tarkempaa.
Hyvää vuoden alkua sinne jonnekin kauas!
Lähetä kommentti