Eivät vain aattehet pala, palavat ne syrämmekki

Ensin varotus: tämä lastu on pitkä kuin nälkävuosi ja sisältää aatelaulujen sanoja, jotka saattavat häiritä jonkun herkkämielisen mielenrauhaa. Toisaalta siinä on pyritty jonkinasteiseen tasapuolisuuteen, joten mielenrauhoja saatta häiriytyä sekä puolin että toisin.

Mottona voisi olla vaikkapa tällainen runonpätkä:

”Tuli palaa punasena sydämessä ja munaskuja korventaa.
Aina on saatu hammasta purra ja selkäämme taivuttaa.
Kumartua voin, vain ei maahan asti, sillä jäykkä on raatajan selkä.
Kärsiä voi vaan ei siihen asti, että omaa ääntään pelkää.
Suomen porvari Venäjän porvarin persettä paitana peittää.
Suomen ja Venäjän työläisille ne yhdessä myrkyn keittää... ”

(Laulu punaisesta sydämestä, Kom-Teatterin esittämästä kokoelmasta Torpedo, sävel Kaj Chydenius, sanat runoilija Matti Rossi, julkaissut Love Records, 1973).

Yksilön elämän sietämätön keveys ei vaivaa yleensä kuin yksilöä itseään. Elämä on kevyt kuin saippuakupla. Aatteetkaan eivät enää suuremmin paina yksilön sydämessä eikä kai koko yhteiskunnassakaan. Ei sitten 1970-luvun.

Joskus sitä oikein pysähtyy ajattelemaan, että miten kävi Kaisan, Aulikin tai Kristiinan tovereineen, kun kapitalisti lopulta söi hehkuvan punaisten poskikukkien viimeisetkin siemenet.

Onneksi on internet, josta voi kaiholla etsiä kadonneita aatelaulujen sanoja muistinsa virkistämiseksi, sävelet ovat tietysti vielä päässä, mutta eihän niitä voi ilman sanoja laulaa, edes pikkuruisessa pöhnässä – isossa pöhnässä ei enää muista edes säveliä. Lauluja löytyy netin kätköistä kummaltakin laidalta, joten jos usko toisella laidalla rupeaa loppumaan, voi aina kääntyä toisen laidan puoleen uskonnälässään.

Internet onkin yltäkylläisen tiedon ehtymätön aarrelaari.

Ehkä samanlaista tiedon kylläisyyttä odotettiin silloin, kun maailman ensimmäinen papyruskääre saatiin kirjoitettua valmiiksi ja kieraistua rullalle, tai kun ensimmäinen erillisillä metallikirjakkeilla painettu kirja valmistui (vanhin eksemplaari on korealainen zen-buddhismin oppikirja Baegun hwasang chorok buljo jikji simche yojeol, lyhyesti Jikji, joka sisältää otteita kunnioitetuimpien zen-mestareiden opetuksista), tai kun meillä Euroopassa ensimmäinen Gutenbergin menetelmällä tehty kirja oli saatu julkaistuksi (noin 1450 painettu Ars Minor, latinan kielioppi, kirjoittaja Aelius Donatus joskus 300-luvulla), tai ehkä ainakin siinä vaiheessa, kun maailman ensimmäinen tietosanakirja oli julkaistu, taisi olla Hartmann Schedel’in Nürnbergin kronikka (Die Schedelsche Weltchronik) vuonna 1493.

Luulin pitkään lukemaan opittuani, että Pikkujättiläinen oli tiedon todellinen aarreaitta ja että sieltä olisi saatavissa kaikki inhimillinen tietämys, vaikka en kai edes tarkasti ymmärtänyt mitä sana inhimillinen tarkoitti.

Ennen kuin opin lukemaan luulin näin myös Äidistäni ja Isästäni, ja Taatastani, Papastani, Mummoistani, Mammastani sekä Ukista. Sen sijaan jo hyvin nuorena huomasin, että yksi Tätini ja Enoni eivät sellaisia olleet, tosin yksi toinen Tätini oli, niin myös ainakin kaksi Sedistäni, joista toisella oli laaja, kirjastolaitoksen avulla varastelemalla luotu kirjasto, jonka luomismenetelmästä en vielä silloin tosin tiennyt mitään.

Sopivasti tämän lastun teemaan liittyen toisella sedistä oli mennyt yhtenä kesäkuun aamuna kai vuonna 1942 luoti poskesta sisään ja tullut ohimosta ulos, mutta tiedot eivät olleet päässeet pihalle reikäisestä päästä, eikä edes henki, ja hyvin hän pystyi Lammaspuroa kuolemaansa saakka viljelemään. Lisäksi toinen mummoistani sai rintamamieseläkettä siitä, että oli seisonut 17-vuotiaana hevosmiehenä punaisten joukossa, kunnes oli pantu vankileirille Hämeenlinnassa ja onneksi paksuksi myös, muuten ei äitini, minusta puhumattakaan, olisi ollut olemassa.

Mutta internetin aarreaitasta piti sanoa, että koin juuri äskettäin pätkän suomalaista kulttuurihistoriaa ja kuuntelin Heikki Kinnusen laulavan tapanina 1970 YLE:n Sirkus Pasila -ohjelmassa laulun Vapaa maa.

Nuori ja siloposkinen, mutta kovin kankean seipään niellyt, Harri Holkeri puolestaan vetää laulun kuultuaan videolla herneet nenäänsä Arvo Salon suosiollisen ystävällisellä myötävaikutuksella. Silloisia suomalaissilmäätekeviä oli paikalla todistajiksi kutsuttuina myös ainakin Ele Alenius, Pär Stenbäck, Jutta Zilliacus (hitto kun en osannut kirjoittaa tuota oikein edes toisella kerralla ilman lunttaamista), lehtikeisari Lahtinen (joka pysyi tuolloin vielä lähes aina omilla jaloillaan) ja jopa äkkiväärän revarikommunistien johtajan, Aarne Saarisen, korva ja oikea silmä vilahtavat kuvassa kuin Isonveljen haamu. Soittamassa könöttivät ainakin Ossi Runne ja Heikki Laurila ja se se, no mikä se nyt...no olkoon. Mutta oikein tippa tunki silmäkulmasta näkyville tätä nostalgiasimaa nauttiessa.

Kinnusen esittämän ’rotestilaulun’ (vai pitäisikö sanoa pilkkalaulun) sanat ovat vieläkin hyvältä kuulostavaa ja hyvin toimivaa lyriikkaa, runoilijana oli S. Albert Kivinen. Sanoissa on jopa ajankohtaista asiaa tämänpäivänkin kuulijoille. Eikö Holkeri muuten ollutkin onagrokratian ruumiillistuma, pitkät, pystyssä jököttävät korvat vain puuttuvat.

Erityinen osa-aarreaitta on myös tämä YouTube, josta laulu ja Holkerin seipäänniellyt kommentointi löytyivät. Molemmat löytyvät myös YLE:n elävästä arkistosta.

Myös tämän lastun tematiikkaan sopivasti ent. kansanedustaja Jutta Zilliacus taisi ehdottaa juuri hiljan siellä Suomessa toisen virolaiskirjailijan, Sofi Oksasen, kanssa yhteisvoimin, että Koivisto pyytäisi anteeksi virolaisilta vuoden 1991 aikaisia lausuntojaan. Olen tästä täysin samaa mieltä näiden tulisten virolaisnationalistien kanssa. Koivisto esiintyi silloin kuin olisi johtanut jotakin entistä venäläisosavaltiota eikä vapaata, eurooppalaista demarimaata, jossa voitiin vapaasti laulella 30-luvun ’sortovuosina’ ja niiden jälkeenkin, että (Vaalilaulun toinen säkeistö):

”...
Sä kärsit nälkää ja kalvastuit
sinut huurteli ponttehen (häh?) suot,
sinä värjyin kyynelelähteissä uit,
ja tuskien maljoista juot.
Nyt lippusi vaaliuurnalle vie,
näin tuskasi poistaos ponnella sie;
tämä voittohon vie,
täm' on oikea tie.
...”

(sävel on kai Olet maamme armahin Suomenmaa, ja sanoituksen on kai tehnyt Vihtori Huhta vuonna 1933)
Linnaanhan tuosta olisi pitänyt joutua, on se niin huonoa runoutta jopa taistelulauluksi! Voisi kai tältä kannalta katsoen olla vaikka itse kirjoittamaani, mutta ei ole.

Eksyin Kinnusen Vapaaseen maahan etsittyäni työläisten ja lahtareiden kannustuslauluja verkosta.

Syy siihen on itse asiassa Toini Havun, joka toimitti Kariston julkaistavaksi vuonna 1965 essee- tai ehkä olisi parempi sanoa muistelokokoelman Ilon ja aatteen vuodet, jossa 13 merkittävää (eli sotien jälkeisen laidastalaitaisen eliittimme edustajaa) suomalaista tilitti omakohtaisen kokemuksensa aiheuttamia tuntoja juuri itsenäistyneen Suomen parista ensimmäisestä vuosikymmenestä.

Omassa muistelo-osassaan suuresti kunnioitettu demariagitaattori Yrjö Kallinen sanoo ajan patinan meikkaamalla ajatuksenkululla mm. näin:

”...Loppujen lopuksi jokaisesta systeemistä tulee täsmälleen sellainen, millaiseksi sen teemme.

Tämä ajatuksenjuoksu poikkeaa suuresti siitä, minkä lumoissa silmät kosteina lauloimme:

’Ja orjuutta siellä ei tunnetakaan,
on piskat ja piiskuritkin poissa.
On rauha ja rakkaus kaikilla vaan
ja työtä tehdään riemulaulelmoissa’
...”

Tuonhan jokainen Arvoisa Lukija tietysti välittömästi tuntee Vapauslaulun kolmanneksi säkeistöksi [Sävel: Sä pohjolan maa ikitunturien], jossa ehkä luvataan lievästi enemmän kuin aate pystyisi edes parhaimmillaan toteuttamaan, vaikka onnistuisimme tekemään ’systeemin’ millaiseksi tahansa.

Mutta niinhän aatteet yleensä liikoja lupaavat.

Ajatellaan vaikkapa lahtaripuolelta aatelauluista kauneinta, Äänisen aaltoja, joka oli George de Godzinskyn sävellys ja Kerttu Mustosen sanoitus, tunnetuin esittäjä vielä silloin kovin miehekkäällä äänellä lauleleva Georg Malmsten (muuten Mustosen sanoituksia ovat myös mm. Liljankukka, Katkennut sävel, Kielon jäähyväiset, Mandshurian kukkuloilla, Mustat silmät, Odotus, Siks oon mä suruinen jne, kymmenittäin).

Ajatellaan siis Äänisen aaltojen elliptistä lupausta Vienan ja Aunuksen suomettamisesta (...on uuden huomenen saava / maa Vienan ja Aunuksen...). Tuntematon sotilas kuvaa yhden kk-komppanien poikien Äänislinnan vierailulla sitä, miten tästä kulttuurilupauksesta tositilanteessa selviydyttiin. Vaikka ottaisi huomioon Linnan vaaleanpunaiset demariagitaattorinlinssit, joiden läpi hän maailmaansa katseli, niin paljon suomalaislauluissa uhottiin verrattuna maan todellisiin resursseihin ja tietysti lopputulokseen, jolla menetettiin suuret osat laulumaista, joita Jumalan ja Tsaarin suursuosioilla olimme hallinneet vuoden 1809 jälkiselvittelyistä saakka.

Mitä lienevät suomalaiset laulelleet Suomen sodan aikoihin.

Mutta aatteet elävät elävinä vain omassa ajassaan. Muina aikoina aate on anakronismi, jota on mukava muistella ja josta on mukava kännipäissään laulella reipasta kannustusrallia: vähän hullua, vähän imelänmakeaa, lievästimuikeaa, julmetunyliampuvaa, mutta sydäntä kovasti lämmittävää, kuin virkistävä vappusima yhdellä rusinalla.

On vaikea uskoa, että aate voisi yhdessä olemuksessa edes elää yli sukupolvirajojen.

Jopa uskonnot, vaikka ovatkin väkisin dogmien pakkopaitoihin puettuja, muuttuvat ajan mukana. Ajan henki määrää mitä milloinkin ajatellaan, uskotaan, toivotaan ja minkä puolesta aikalaiset heittävät henkensä.

Neuvostoliitto, joka murhasi maanjussinsa 30-luvulla muuttui nopeammin kuin suomalaisbloggari pystyy kirjoittamaan oikein sanan ’Ljublianka’ heti kun Stalinilta, Isä Aurinkoiselta, lähti veivi, jolla oli kierrellyt neuvostoasiat sellaiselle mutkalle, että koko maa ajautui vajaassa neljässä vuosikymmenessä konkurssiin, lopetettiin, hajoitettiin ja maan resurssit jaetiin ilmaiseksi paikalle sattuville kapitalisteille kiikutettavaksi uuden Venäjän rajojen taakse käytettäväksi kapitalistiparatiiseissa yksityiseksi hyväksi.

On vaikea ajatella, mitä joku Taisto Sinisalo ajatteli tällaisesta menosta, ehtihän hän nähdä koko elämäntyönsä kohteen sortuneet kulissit ennen kuolemaansa. Ehkä hän joskus hiljaisina hetkinään Venäjän uutisia katsellessa ajatteli samaisen Vapauslaulun neljättä säkeistöä, joka kuuluu näin:

Ei syytöntä nähdä siell' kärsimässä
ja toinen ei toisen osaa ryöstä.
Ovat veljiä kaikki keskenänsä,
:,: ei heikompata nälkäkuoloon syöstä: :,:

Yksi 70-lukulaisten suurimmista virheistä, ja samanlainen virhe toistetaan sukupolvesta toiseen, oli siinä, että historiaa, varsinkin kolmekymmentälukua katsottiin ja arvosteltiin vain oman ajan arvojen tai arvottomuuden hämärtämin silmin. Lapuanliikkeen ja Akateemisen Karjala-Seuran vaikutusta ajanhenkeen suurenneltiin käsistä päässeessä kierteessä. Tosiasiassa Lapuanliike päättyi Mäntsälään (1932), IKL:llä ei sen jälkeen ollut todellista valtaa tai vaikutusta ja AKS:n ’parhaat voimat’ häipyivät vähin äänin joihinkin muihin puuhiin ja lopulta tappelemaan koko kansan yhteistä vihollista vastaan punikkiveljiensä vierellä.

Vuonna 1966 Vesa-Matti Loiri lauleli uljaasti Arvo Salon ja toverien tuottamassa Lapualaisoopperassa siten kuin täältä löytyvällä videolla kuuluu. Videonpätkä on Niskasen elokuvasta Lapualaismorsian (1967) ja filmillä Kaj Chydenius harjoituttaa Loiria laulun Jumalauta, näillä lakeuksilla ei Jumalauta pilkata Jumalaa! taitajaksi.

Tosin olihan 30-luvulla niitäkin ’parhaita voimia’, jotka liittyivät AKS:aan vasta Mäntsälän kapinan jälkeen. Sellaisia kuin Matti Kuusi, joka omien sanojensa mukaan tuli Seuran valajäseneksi 1933 (ei siis varajäseneksi, tuohon aikaan yhdistysten jäsenet puolin ja toisin tekivät vielä valoja, nykyisenä euroaatteen aikana riittänee liittymiseen jäsenmaksun maksaminen). Valajäsen Matti Kuusi lienee laulellut iloisella 30-luvulla useitakin kertoja AKS:n kunniamarssia nimeltä Me tahdomme (sanat Reino Palmrothin, alias Reino Hirviseppä, alias kuplettimestari Palle ja sävellys tämän veljen Toivo Palmrothin, alias Toivo Palomurto). Laulun viimeinen säkeistö taisi kuulua tähän tapaan:

”...
Me tahdomme suureksi Suomenmaan,
me voitamme vastustajan
ja Vienanlahdesta Laatokkaan
me piirrämme miekalla rajan.
Se meidän on veljinä velvollisuus,
tää veikot on tunnussana:
Suur-Suomelle aamu on koittava uus
viel' untakin kirkkaampana.”

Saattoi olla, että neukut ymmärsivät väärin suomalaista zeitgeistia ja kuvittelivat, että Seura, jossa oli parhaimmillaan jäsenenä ’koko suomen parhain sivistyneistö’ oli jotenkin ulko- ja sotapoliittisesti merkityksellinen koko maalle. Varsinkin kun valajäsenistö veisaili mm. tuollaista virttä. Tosin Kuusen mielipiteistä ei ota Pirukaan selvää. Hänhän julkaisi 21-vuotiaana (1935) runokokoelman Runon ja raudan kirja, jossa oli mm. tällainen futuristinen kuvaelma:

Tule, tuisku aroilta Aasian, tule: tunturit pystyyn jää.
Raja ratko raihnaan Vanhojen maan, raemyrsky ja salamasää.
Lyö auki Attilan portit taas, tao Tšingiskhaanien tie.
Kirot kirvoita vaaruvan euroopan, unet ugrien voittoon vie.
Pese sieluista spitaali nöyryyden, revi jäljet renkiyden,
teräs terve nostata kuilustaan, veri vahva barbaarien.
Ja kerran, Pohja kun puhunut on, kun on tuhkana Länsimaat,
Sudet Suomen hankia hallitkoot tai Jäämeren ruhtinaat.

Joten silloisella opiskelijapojalla ja tulevalla rohvessöörillä näyttää 30-luvulla olleen kahdenlaatuista ilmaa haisemassa pussihousuissaan: toisaalta Suomen rajaa taytyisi siirtää Uralille, ja taas toisaalta aasialaisten valloittajakansojen (ja näiden unisten ugri-tovereiden) tulisi ottaa Eurooppa valtaansa. En tiedä ehtikö ennen Tuonelaa selvittää ajatustensa tarkemman sisällön Väinämöiselle kerrottavaksi.

Lukiessani taannoin Punaista erokirjaa, tuli mieleen tällaista lyriikkaa Varshavjankasta (alunperin puolalainen laulu, johon suomalaisten uuskommarien tarpeiksi tehtiin suomenkieliset sanat):

...”Kauhea joskin on puhdistustyömme
ihmisten onnen on ehtona sen
siksipä säälittä taistelun tielle
voitto on työväen tiedämme sen...”

Lauluhan on toverilaulujen kauneimpia, alunperin (niin kuin nimikin sanoo) puolalainen laulelma. Sitä voi ihailla täällä venäjäksi DDR:n kansanarmeijan tyttöjen ja poikien laulamana ja neukkujen oman puna-armeijan äänellä täällä, ja suomeksi täällä.

Pirkko Saision Erokirjan tekstistä sivullisilla silmillä lukiessa jää sellainen käsitys, että juuri kukaan 70-lukuisesta vallankumousporukasta ei olisi todella halunnut kumota Suomen laillista porvarillis-keskustalais-demari-rintamaa. Useimmat punatoverit, niin kuin monet muutkin suomalaiset, olivat käyneet Neukkulassa kulttuurivierailuilla ja monet olivat ehkä omatunto vaivaten vaihtaneet sukkahousuja haitareiksi tai tehneet muuten onnistunutta nappikauppaa neukkutovereidensa kanssa. Näistä luotettavimmat eivät edes tehneet mattirosseja ja paljastaneet porvarihapatuksen saastuttamia vieraitaan – ainakaan julkisesti.

Näille 70-luvun radikaaleillemme saattoivat edessä häämöttävät virat ja varat olla suuremmasta merkityksestä oman ’onnensa ehtona’ kuin uhkaavana edessä väijyvä ’säälittä kuljettu kauhea puhdistustyömme’ ja sen seurauksena alistuminen taistolaisten ja rajantakaisen komennon alle.

Ja monelle radikaalille vallankumoukselliselle saattoivat tulla pelottavina mieleen aikaisemmin mainitun Kaj Chydeniuksen Laulu punaisesta sydämestä, jonka sanat ovat siis runoilija Matti Rossin, kokoelmasta Torpedo (se on myös CD:llä Porvari nukkuu huonost)i.

Poliittinen laulu voi olla kaunis kuin Äänisen aallot tai kuin Kom-teatterin esittämä Muistatko Baikalin rannat samaiselta Torpedolta:

Muistatko Baikalin rannat ja kasteesta kosteat tiet? Muistatko keltaiset lehdet, joita vihuri aalloilla vie? Jos muistat ne, muistat myös laulun, jota rannoilla laulettiin, kun saapuivat nuorisojoukot ja linjoja kaadettiin...// Muistatko teräksen laulun kun se koneiden muodon saa. Jos muistat ne ensimmäiset koneiden poikaset, niin muistat myös Nuorisoliiton joka maailmaan auttoi ne...// Kuka mahtaa heitäkin muistaa. Kuka minkäkin maininnan saa. Vain Intonsa aatteensa tähden he lähtivät rakentamaan.

Amerikansuomalaisen Hiski Salomaan esittämä Vapauden kaiho on tullut tunnetuksi jopa ‘rapakon takana’, missä .se alunperin äänitettiin. Siitä on olemassa myös regeeversio, esittäjänä Soul Captain Band.

Lintu mustasiipi lennä on toisesta laidasta aatelauluja. Siinä voi sanoa laulun sanojen ja ympäröivän todellisuuden olevan kovin kaukana toisistaan. Kuulijalle tulee ja tuli silloin aikanaankin toverikunnan laulaessa mieleen jopa sellainen kerettiläinen ajatus, että mistähän maasta laulussa on kysymys. Minulla on sellainen hytinä, että näin taidettiin joskus keskustella jopa toverikunnan jäsenten kesken – ainakin aamuyön laskuhumalassa ja vain hyvin luotetussa seurassa. Vai mitä pitäisi sanoa näistä sanoista:

”Oi lintu mustasiipi, verta sulissas, maan yli lennä. Kylästä kylään kanna sanomas. Avarru, syksyn taivas, murheviestin mennä. Voi maata, jossa aseetonta ammutaan. Voi miestä, joka murhakäskyn antaa...”

Toverien kesken ei oikein taidettu löytää todellista luottamusta edes silloin alkuaikoina, 1918, saatikka sitten tultaessa 70-luvulle. Tällainen ajatus saattaa tulla mieleen, kun kuuntelee seuraavaa vasemmiston pilkkalaulua demareista, tai ’vaalilauluksi’ sitä taidettiin tituleerata:

”Liityn SDP:hen / työväenpuolueeseen porvalliseen: / Kun nousin aamuun uuteen, / heräsin tietoisuuteen, / vallankumouspelleilyllä menestyy ei voi./ Ei työväenliike etene, / jos vaatii mahdotonta, / siks maltillisuus valttii on, / ei vallankumoussonta...”

Mainitaan tässä vielä varsinaisessa toveritodellisuudessa eläneen Vladimir Vysotskin kappale Valhe ja totuus, johon sanat suomensi Turkka Mali (Malin veljekset laulelevat sen täällä)i:

"Palmikkopäisenä totuus maailmaa kiersi, / edessä rampojen, köyhien prameili vaan. / Ikkunasta valhe hänet nähdessään huusi: / - Voit levätä luonani tule sisälle vaan! / Totuus noudatti kutsua, lepäsi sängyllään hetken,/ ei aikaa kun nukkui kuin lapsi Jumalan, / Valhe peitteli hänet ja avasi sampanjapullon. / Joi itsensä humalaanpunoen suunnitelman...// Herää ja itke, valhe on paitasi vienyt. / Herää ja itke, se on tammasi anastanut. / Valhe on totuus, usko se veljeni vihdoin. / Katso, se kiertää sun puvussas maailmaa. / Herää ja itke, se on vienyt kultaisen kellos. / Herää ja itke, se tammaasi ohjastaa."

Tässä vielä vähän vastapuolen ropagandaa A. Aimon (Aimo Vilho Andersson) levyttämä vuodelta 1942 (kääntöpuolena oli Isontalon Antti eli Kuularuiskulaulu). Kyseessä on pilkkalaulu nimeltään Uraliin (vaikka tarkemmin kun kuuntelee niin se kuulostaa kyllä kovasti ’Uraaliin’ joten muuten sen tuohon tekstiinkin siihen muotoon, eihän suomen kielessä saa olla ääntämisen ja kirjoittamisen välillä eroja). Alkuperäisäänitystä voi kuunnlla tietysti YouTubella täällä:

"Uraaliin, taakse sen, juoksee vanjat kuuluu vinha läiske tossujen.
Miksi niin, Englantiin, uskoin, Stalin huokaa hiuksiansa repien:
"Miksi Suomi kuunnellut ei Tiltua ja Äikiää, vaikka juttu oli soopaa sekä tarpeeks' räikiää?"
Uraaliin, Uraaliin, nyt on kimpussa jo itse Suomikin.

Auttakaa Iivanaa, Suomen hirmut kohta sotkee koko kaalimaan.
Eipä vaan auttavan, näy vaikka jenkit tarjoo myötätuntoaan.
Sillä japsit pistää lämpimästi minkä ennättää,
Saksa liittolaisten tonnistoja ilmaan lennättää.
Uraaliin, siin on työ, vanjat juoksee, että tossut tulta lyö."

Tuo on saksalaisen Ralph Vogl’in sävellys nimeltä Im Ural Fiel aufs eis ja suomalaiset sanat ovat Martti Jäppilän kädestä (Dallapé-orkesteri eli Bruno Laakko ja Lepakot eli Sointu-orkesteri).

Muuten noissa sanoissa puhutaan suomalaisen kulttuurihistorian parista merkkihenkilöstä. Tiltu on laulussa se Moskovan Tiltu, eli suomalainen Aino Kallio, joka sodan jälkeen palasi eläkepäivikseen Suomeen. Oli olemassa myös Petroskoin Tiltu, joka oli venäjänkarjalainen Saimi Virtanen. Äikiä puolestaan oli Armas Äikiä, suomenkarjalainen runoilija, toimittaja ja poliitikko, joka myös palasi sodan jälkeen Suomeen.

Eihän sitä suomalaisena malta olla panematta tähän vielä kulttuurituotetta nimeltä Ryssälaulu, jota lienevät vielä ainakin itseni jälkeisen ikäpolven urhot kännipäissään hoilailleet, viimeisimpien sukupolvien urhoista en tiedä, saattaa tämän sävel olla jo tuntematon:

"Stalinilla täällä oli valmis valtakunta,
viljapellot oottaa viljankorjaajaa.
Ihanata linnassansa hän nyt näkee unta,
Otto-Wille johtaa kansanarmeijaa.
:,: Messuhallin katolla
sirppi on ja vasara,
eduskuntatalossa soi shirmakka :,:"

Laulut ei lopu laulamalla, eikä totuudet valehtelemalla.

Ja lopuksi kaikille osapuolille: kuunnellaan yhteisesti Rauli Padding Somerjokea ja hänen myöhemmän laulajanvaiheensa tuotantoa, Arpiset haavat.