Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

Ei ilmaiseksi

Parnasso 3/2012

Parnasso on hyvä lehti. Nytkin jo pelkästään etusivua lukiessa, ja oman lehden ollessa vielä matkalla jyrkkää alamäkeä sieltä Suomesta tänne Etelän perukoille, nousi ajattelun hiki otsalle, rypyt syvenivät entisestään ja suu kuivui niin, että piti kaataa vihreäleimaista niihin vanhempiin Ultima Thule-laseihin, joita saa vielä käyttää, kun ei ole vieraita talossa.

Kysymyksiä ja huomioita tuli mieleen, jotkut jopa niin teräviä, että niistä ei edes pystynyt ottamaan pysyvää otetta vaan katosivat ajatusavaruuteen niin kuin terävät ajatukset tuppaavat useimmiten katoamaan. Muistaakseni. Ja laitoin oikein kommentinkin sinne Parnasson päätoimittajan saralle, vaikka sitä kyllä heti laitettuani kovasti kaduin.

Päätoimittaja ihmetteli:

"Mutta sitä en ymmärrä, että tämä tekisi tyhjäksi alkuperäisten tekijöiden moraalisen oikeuden oman työnsä hedelmiin."

En kiihkoissani huomannut tuota sanaa 'moraalisen' tuossa ennen kuin myöhemmin vasta ja niinpä siinä heti kommentoidessani mieleen tuli mm. palkka ja se, että mitkä ne sellaisen työn hedelmät olisivat, joista ei saa jostakin päin korvauksia, koska tavara makaa unohtuneena varastoissa tai divarien hyllyillä. Tekijän oikeus luovuutensa hedelmiin lienee lähinnä akateeminen ajatus, jos luodulla ei ole katselijaa/lukijaa/kuuntelijaa. Joka tapauksessa 'moraalista' ei kai voi syödä luovakaan henkilö, meistä luovattomista puhumattakaan, vaikka usein moraalista tuleekin nautittua.

Luovan työn korvauksessa netti on kovasti potentiaalinen auttaja, niin kuin esimerkiksi kirjailija Amanda Hayward ja hänen menestyskirjansa Fifty Shades of Grey osoittavat, onnekkaimmillaan. Auttaa siis, jos sitä ei vastusta nykyajan luddiittina kynsin hampain.

Mainostajien raha on jo kovaa vauhtia siirtymässä nettiin, nämä menevät rahoineen sinne koska kuluttajat ovat jo siellä.

Eli mainostajille nimenomaan kuluttaja on siirtymisen houkutin eikä siellä mahdollisesti jo olevat luovan työn tulokset, vaikka ilman niitä ei tietysti olisi kuluttajiakaan (ajattelen tässä 'luovaa työtä' hyvin väljillä kriteereillä). Olen melko varma, että mainostaja laittaa klikattavan painikkeensa tuotteen viereen, jos luottaa siihen että joku saattaa käydä sitä klikkaamassa. Jopa täysin huolimatta tuotteen taiteellisesta tasosta. Taiteilijalle/luojalle lienee saman tekevää tulevatko ‘hedelmät’ suoraan kuluttajan taskusta vai mainostajien rahakasoista. Luulisin.

Päätoimittaja Jarmo Papinniemi päräyttää sarkastisesti myös, että:

"...pärjätkööt ne, jotka saavat työnsä kaupaksi, mutta ne, jotka eivät saa riittävästi klikkauksia, joutavatkin kuihtua pois. Tämmöinen ajattelu on paitsi sydämetöntä myös typerää."

Sydämettömästi ja typerästi vielä ihmettelen, että miten klikkaamattomien luomusten korvaukset sitten voitaisiin toteuttaa? Esimerkiksi kirjallisuuden kuluttajilla ei ole varaa maksaa ostamiensa e-kirjojen lisäksi vielä kirjallisia apurahoja. Edes kulttuuriuhrina. Uskoisin.

Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

Nuorta Voimaa ja muitakin syviä ajatuksia

Kuva Hanhensulka: Muinaistutkija 3/2009:n kansikuva

Ulkosuomalaiselle, tosielämän Odysseukselle, jokainen emämaan lähettämä sana on kuin kaukana pimeällä merellä vilkuttavan majakkaseireenin valo.

Olen yrittänyt lukea suomalaisia blogeja, mutta sen entisen Diogeneen pohjaväri on kuin näkökenttä kahden ja puolen päivän migreenikohtauksen jälkeen. Kuuti raippaa! Luinkin sitten suomalaisia lehtiä.

Suomesta on tullut monenlaisia.

Ensin tosin tuli Muinaistutkija-lehden lasku vuoden 2009 lehdistä, jossa pyytelivät anteeksi myöhäistä laskutusaikaa. Ja kohta viikon kuluttua tuli karhu samasta laskusta vaikka lähetyspäivämäärien väliä oli kolmisen viikkoa ja melkein samanaikaisesti itse lehtikin, Muinaistutkija 3/2009. Muinaistutkija- lehden luonteeseen sopii hyvin, että sen internet-sivusto on viitisen vuotta ajasta jäljessä, siellä listataan nyt vuoden 2005 numeroiden sisällysluetteloita. Valitettavasti lehdessä julkaistuja ratkiriemukkaita juttuja ei julkaista sivustolla. Tosin on lehdessä tällaistakin runollisuutta kirjallisuuden harrastajan iloksi:

”Harmaata, ystäväni, on kaikki teoria, vihreä on vain elämän kultainen puu.”

Siinä siteeraa venäläinen argeologi ja toisinajattelija Lev S. Klejn Mefiston sanoja Goethen Faustista Maija Rajakylän artikkelissa ”Neuvostoargeologista ja toisinajattelijasta – Lev S. Klejnista”. Kleijn kertoo myös monien argeologien huomanneen, että ilman ”teoriaa elämä ei ole elämä ollenkaan”.

Niin&Näin 3/2009 oli seuraavana vuorossa. Sitten tuli Parnasso 7/2009, sitten Kirjailija-lehti 4/09 ja lopulta viime viikolla Nuori Voima 4-5/2009 puolison kaiken ymmärtävien naurunpyrskähdysten saattelemana.

Yleensä jokainen näistä tulee luettua samana päivänä kannesta kanteen paitsi Niin&Näin: jos sitä yrittää yhdeltä istuimelta lukea nukahtaa välillä – useampia kertoja. Kaikkien lehtien syventävää opiskelua jatkuu sitten viikko viikolta kunnes uudet lehdet ehtivät Australiaan saakka.

Arvoisa Lukija lienee jo lukenut kaikki nämä lehdet moneen kertaan. Jos ei ole, niin kaikkia voin hyvin mielelläni suositella.

Muisnaistutkija tosin ehkä on ns. acquired taste, haalittu maku, vanhoista ajoista täytyy olla hyvin kiinnostunut, että sitä jaksaisi lukea. Kokemuksesta voin lisäksi sanoa, että sitä ei kannata lukea edes lyhyinä pätkinä ääneen puolisonsa iloksi, näin on vaikka lukisi kuinka kauniisti tahansa.

Tämä viimeisin Nuori Voima alleviivaa sen, että olin kovasti väärässä maaliskuussa 2009, mutta ei olisi ollut ensimmäinen kerta – voisi kyllä olla viimeinen, mutta tuskin on.

Uuden päätoimittajansa, Martti-Tapio Kuuskosken ohjauksessa lehti on mielestäni saamassa oikean linjan ajatellen nuoria, ja miksei vanhempiakin, aloittelevia ja miksei lopetteleviakin kulttuurinharrastajia, aitoja ja ikuisia nuoria voimia.

Tosin tässä viimeisimmässä numerossa on liikaa asiaa Susan Sontag’ista, mutta ehkä se on asiallista ottaen huomioon, että kyseessä on Kultatuplanumero ja teemana Susan Sontag.

Otinkin lehden kiihottamana luvun alle Sontagin kirjan In America, a novel (Farrar Straus Giroux, New York, 2000). Ja luin heti sivulta 74 tälläista miesten vapaudesta niin että käsivarsien karvat nousivat pelosta pystyyn:

“What a tyrant I am, Maryana did sometimes think. But he doesn’t seem to mind. He’s so kind, so patient, so husbandly. That was the true liberty, the true satisfaction of marriage, wasn’t it? That you could ask someone, legitimately demand of someone, to see what you saw. Exactly what you saw.”

Eli suomeksi kai jotenkin, että ’tuuli painaa seinää kuin vaimo’, tai sinne päin. (Hätäpäissään on tähän perään lisättävä, että kummallakaan näistä sitaateista ei ole yhteyttä oman elämäni todellisuuteen, joka on kuin joisi linnunmaitoa ja nektaria ja söisi mannaa päälle.)

Tuo Sontag-sitaatti muuten oli vapaata epäsuoraa kerrontaa. Ja tuo taas Tšehovin haulikko.

Tosin jo Nuoren Voiman pääkirjoitussivulla olevat karvani nousseet karrelle kuin syyläsialla (vai miksi niitä suomeksi nimitetään). Sieltä olin lukevinani, että: ’Sontagin lukeneisuus oli omaa luokkaansa’.

Tämä varmasti pitää paikkansa. Jokaisen henkilön lukeneisuus on tietysti täysin omaa luokkaansa.

Mutta yleisimmin kai tuollainen ilmaisu tarkoittaa sanoa sitä, että arvosteltava asia on jotenkin suurempaa, parempaa, yltäkylläisempää jne. kuin vastaavilla ihmisillä yleensä. Olen aina kuvitellut, että intellektuelleille olisi vähintäänkin ominaista suuri tai ainakin suurehko lukeneisuus. Näin ollen täysin omaa luokkaansa olisi sellaisen intellektuellin lukeneisuus, joka ei olisi lukenut yhtään mitään ja olisi syntymäintellektuelli.

Muistan tunteneenikin joitakin sellaisia nuoria ja vihaisia intellektuelleja, jotka eivät halunneet lukea mitään, etteivät olisi tartuttaneet omaa hienostunutta ja syntymävalmista kirjailijanääntään kenenkään vähäisemmän kirjailijan haparoivalla kääkkymisellä.

Tuliki mieleen, että mitä on ulkokultaisuus ja mitä julkkiskultti. Toinen on intellektuellien jatkuvasti halveksumaa, mutta toinen ei ole kovin vierasta älyköille itselleenkään.

Parhaiten puhutellut teksi oli Sontagin Muistiinpanoja campista, jotka oli suomentanut filosofi ja kulttuurikommentaattori Kyösti Niemelä. Jutussa sanottiin mm.:

’Camp on maailman kokemista johdonmukaisen esteettisesti. Siinä ruumiillistuu ”tyylin” voitto ”sisällöstä”, ”estetiikan” voitto ”moraalista”, ironian voitto tragediasta’.

Juttua lukiessa tuli taas mieleen miten joku teksti saattaa lyödä sellaisen pisteen käsitellyn asian loppuun, että siitä kirjoittelu jälkikäteen on turhaa vaivaa ja energian kulutusta, toistamista, redundanssia. Tämä Sontagin camp-teksti on jotenkin juuri sen makuinen.

Yhtä tärkeitä tekstejä omalla fokuksellaan on muitakin.

Joycen Finnegans Wake on sellainen kielen suhteen. Jotenkin on sellainen hytinä, että Diiva tai siis kirjailija Hans Selo olisi saanut paremmanja ansaitumman kohtelun kirjallisuusväeltä, jos 1) Joyce ei olisi aikaisemmin julkaissut Finnegans Waken sanahullutteluja. Tai 2) jos Selo olisi osannut valita tyttöystävänsä toisella maulla. Tai 3) voi olla, että Diivaa ei olisi edes julkaistu ilman tyttöystävää. Tai 4) mistä näitä tietää.

P.S. (pari tuntia myöhemmin) Virtuaaliystävä Anita Konkka muistuttaa tämän kirjoituksen kommenttilootassa, että Selo sai itse asiassa kirjailijana varsin hyvän vastaanoton. Hesarissa julkaistiin koko sivun mittainen, myönteinen, jopa ylistävä arvostelu kirjasta. Näin ollen on väärin sanoa, että häntä kohdeltiin väärin kirjailijana. Selolta vain loppuivat paukut Diivan jälkeen eikä julkaisukelpoista tekstiä syntynyt moneen vuoteen tämän jälkeen. Itselleni oli muistiin jäänyt lähinnä Selon myöhempi kohtalo, enkä muistanut Harry Forsblomin hienoa arvostelua Hesarissa 6.12.1970, vaikka myönnän sen kyllä lukeneeni tuoreeltaan.

Don Quijote oli omalta osaltaan loppupiste, vaikka se oli tietysti myös alkupiste, olihan se ensimäinen eurooppalainen 'moderni' romaani.

Kirjeromaanien kirjoitustarve loppui jo viimeistään 1700-luvulla siihen Samuel Richardsonin ’moderniin’ romaaniin ’Pamela, or Virtue Rewarded’ tai ehkä paremminkin ’Clarissa, or the History of a Young Lady’.

Richardson sysäsi kirjoillaan myös naiskeskeisen chick lit-romaanien kirjoittamisen liikkeelle. Lajin huippuna on kai Jane Austen, joka ’keksi’ vapaan epäsuoran kerrontamuodon (laukaus siitä Tšehovin haulikosta). Lajin nykyiset kirjailijamestarit, hiljakkoin mm. virtuaaliystävä Kirsti Ellilä omalla blogillaan (Vuoden alun introspektiota) , joutuvat sitä vähän väliä huonon (tai hyvän, mistäpä sen tietäisi) omantuntonsa pakottamina kiivaasti puolustamaan pahaa ja arvostamatonta maailmaa vastaan. Mikä on tietysti aivan oikein ja kohtuullista.

Historiallinen romaani saatiin valmiiksi Walter Scottin toimesta. Viimeistään Jane Austen tyhjensi psykologisen romaanin. Shakespeare oli jo tehnyt saman teatterille. Boccaccio boccacciolaiselle novellille ja Tšehov tekisi kohdakkoin tšehovilaiselle. Dostojevski tyhjensi hulluuden kuvauksen pelkästään keskittymällä omiin venäläisiin sisuksiinsa. Tolstoi teki saman pitkäveteiselle piimälle. Juhani Aho sai suomalaisen romaanin valmiiksi (ei siis Kivi, hänhän ei edes oikein tiennyt halusiko kirjoittaa romaania vai näytelmää). Ahon Juha ja Papin rouva ja miksei Papin tytär myös sopivat oikein hyvin pitkään eurooppalaiseen romaaniperinteeseen. Pidän myös Panusta, niin kuin joskus mainitsin, ja lastuista, joten hän sai valmiiksi myös suomalaisen lyhytproosan.

Richardsonin aikalainen ’Tom Jones’in’ kirjoittanut Henry Fielding muuten kutsui kaikkitietävän kertojan näköalaa sattuvasti Jumalan perspektiiviksi. Voi muuten olla, ja apropos, että moni rukous olisi jäänyt vuosisatojen aikana höpöttämättä, jos ajatusta kaikkitietävän Jumalan olemassaolosta ei olisi kehitetty aina syyllistettyjen juutalaisten omasta toimesta. Ajatus siitä, että joku valkopartainen Ukko katseli puuhiani yöt ja päivät ei ollut kovin houkutteleva, varsinkaan sitten myöhemmin, joskus siinä 13-vuotisena, kun olisi ollut pelkäämisen sijasta muutakin ja vielä tähdellisempää tekemistä yöaikaan.

Kirjojen ja kirjailijoiden rakastajana tälle blogihenkilölle on Parnassosta viimeaikoina jäänyt mieleen erityisesti Kaisa Neimalan kertomus numerossa 5/2009 Raija Siekkisen novellin kirjailijan surullisesta paluumatkasta kirjastovierailulta viidensadan kilometrin päästä ja tämän ajatuksia takapenkillä olevista kirjoistaan:

”Tuli kummallinen tunne siitä että hän kuljetti autollaan surua ja suojattomia rampoja lapsia, kirjojaan siis, öistä, tyhjää tietä.”

Tosin viimeisimmässä tänne ehtineessä Parnasson numerossa, 7/2009, on muutama kirjoitus, jotka taatusti muistuvat mieleen vielä myöhemminikin.

Sellaiseksi voi hyvin lukea Arto Virtasen mea culpan jälkikirjoituksen jälkikirjoitukseksi tulkittavan Sananvapaus sanahirviönä. Samoin Kaisa Neimalan jollakin tasolla yllä kuvattua Siekkisen teemaa jatkava Raviradalla. Ja unohtumattomaksi jää ’ulostulleen’ virtuaaliystävä Diogeneen, alias Sami Liuhton ”Kuuti raippaa” eli miten voi romaania rakastaa. Jo pelkästään kirjoittajan kovasti rakastamaa omaa hyvää lausetta ”Romaanihenkilön kuolemaa en jäänyt etsimään” voi ihailla yhdessä kirjoittajan kanssa hyvinkin päiväkausia, eikä silti ihailusta tule loppua.

Kirjailija-lehdessä Sofi Oksanen taas... Hei, miten pirussa sanotaan suomeksi ’sucks up’? Slangisanakirja ehdottaa, että ’kärkkyy suosionosoitusta’, häh...HÄH! On suck up paljon tuota aktiivisempi ilmaus. ’Nuolee persettä’ olisi muuten hyvä, mutta tässä blogissa ei käytetä sellaista kieltä.

Joka tapauksessa kirjailijaliiton kirjailijoilla on Oksasen toimesta puhdas perse jonkin aikaa, syynä saattavat olla ne ulkomailla annetut lausunnot, mutta tästä en ole täysin varma. Oksanen näyttää vihjaavan, että kirjailijat voisivat mennä lakkoon, jotta heidän kirjojaan myytäisiin paremmin. Joo, lakko onkin käyttökelpoinen ase kirjailijoille, parempi kuin Tšehovin haulikko, vaikka molemmat ovat kai jotenkin symboolisia.

Tosin 1) kirjan nykyisin toteutuvasta eliniästä, todellisesta ongelmasta,on kolumnissa kyse ja se on tärkeä ratkaisematon asia.

Tosin 2) vertaamalla Finlandia-palkinnon voittajateoksia sanotaan vaikka Tolstoin tai Nabokovin ja mitä niitä venäläisiä nyt on, sen Arbatin lastenkin kirjoittajan, Rybakovin ja Bulgakovinkin teoksiin ja Rothin, Singerin tai Bellow’n ja miksei vaikka Austenin, tai Defoe’n, Ibsenin tai edes Carpelanin, näkee missä piilee ongelman ydin. Oksanen sanookin sen jo kolumnissaan: markkinointihan tämän on ratkaissut, omien kirjojensa suhteen hän ehkä sen tietääkin, en osaa sanoa. Unohtui vielä Kafka joten jääköön sanomiset tähän.

Karvojen pystyynnousu senkun jatkui. Lehden sivulla 34 virtuaaliystävä ja kirjailija Rita Dahl taas sanoo (hyvässä artikkelissaan ’Unelma veljeydestä’, vielä parempi otsikko olisi ollut ’Unelmaveljeydestä’, ehkä virkaatekevä toimitussihteeri näin tarkoittikin?), että kirjailija Youssef Bazzi’n ’isä kuoli marttyyrinä Libanonin sodassa’.Kirjoittaja tarkoittanee sanoa näin suomeksi, että isä kaatui tai kuoli sodassa mutta Tukholman syndrooma oli ylitsekäymätön este. Bazzin sotilasmotivaatiosta sanoo libanonilainen nettilehti Now Lebanon mm. näin:

“Disgruntled with the dishonest and violent culture of militancy, he turned to poetry and literature to heal.”

Eli suomeksi jotenkin, että ‘Tympääntyneenä taistelijoiden epärehellisyyteen ja väkivaltaiseen kulttuuriin hän kääntyi runouden ja kirjallisuuden puoleen parantuakseen’. Mutta olkoon.

Sitten luin kirjailija Antti Tuurin juttuja Kivi-palkinnosta ja Kivestä. Hän väittää, että Aleksis Kiven kirjojen kieli ei ole vanhanaikaista.

Tähän on vaikea yhtyä hymyilemättä vähintäänkin vinosti. Sen lisäksi hän sanoo, että veljessarja kuvaa kaikkia seitsemää suomalaista miestyyppiä. Tai oikeastaan hän sanoo ’ihmistyyppiä’, mutta se on vain turhaa poliittista korrektiutta, todellisuudessa Tuuri tarkoittaa puheellaan reilusti vain ’miestyyppejä’.

Tämä kuuluisan ja viisaan kirjailijan lausunto pakotti tietysti heti miettimään, että ketä veljistä kukin lähipiirini mies-ihminen ilmentää. Minulla on vain kaksi poikaa, joista toinen ei ole biologinen sukulaiseni, toinen on. Australialainen poikani on selvästi Juhanin ja Aapon sekoitus, järvenpääläinen, biologinen poikani taas on selvästikin Eero ripauksella metsissä viihtyvää Lauria ja jonkin verran Aapoa myös. Itsestään ei uskalla tällaista merkittävää vertailua tehdä, joten jääköön tekemättä.

Kuten kaikki stereotyypit nämäkin ovat vajavaisia; ainakin Rahikainen puuttuu niistä Lammio myös ja Kariluoto, samoin Nummisuutarien Esko ja Mikko Vilkastus, Sven Tuuva on kai Juhanin hahmossa.

Entäpä Kekkonen, kuka näistä veljeksistä olisi Kekkonen, ei kai kukaan. Mutta hänhän olikin savolaista sukua ja saattoi olla jotenkin tuntematon tyyppi Kivelle, Etelän miehelle.

Niin&Näin –lehden jutuissa pääsin ennen nukahtamista vasta ranskalaisen filosofi Michel Onfray’n juttuun Filosofian kurjuus (ja suuruus), jossa tämä yrittää todistaa, että filosofeilla olisi ymmärrystä ja merkitystä nyky-yhteiskunnan asioissa muutenkin kuin ’vallitsevan vallan rikostovereina’. (Onfray'lla ei tietysti ole ollut tilaisuutta lukea Tere Vadénin julkaisemaa haastattelua suomalaisesta käytännönfilosofista (pitäisikö sanoa 'luonnonfilosofista' niin kuin aikanaan sanottiin niistä vanhoista krekuista?) melko omavaraisesta Lasse Norlundista otsikolla Yksi kokemuspohjainen elämänfilosofia.)

Tosin sivulla 123 löytyy tällainen lause Antti Salmisen arvioinnista Outi Alanko-Kahiluodon kirjasta Writing Otherwise Than Seeing (Helsinki University Printing House, 2007):

”Alanko-Kahiluoto onnistuu hienosti kontekstoimaan Blanchot’n kirjallisuuden ideaalin ’ei-minkään paljastamisen’ Hegelin ja Heideggerin kaksoissidoksella...”

Että tällaista. Sanoisiko tähän vielä, että postmoderni runous on ymmärrettävää ja juuri sen vuoksi merkittävää.

'Whatever happened to Tannu Tuva? Mitä kummaa tapahtuikaan Tannu Tuvalle?

YouTube: Richard Phillips Feynman - The Last Journey Of A Genius Part 1 [1988], video Feynmanin halusta Tannu Tuvaan

Richard Feynman oli tietysti amatööribongo-rumpali, taitava kassakaappien aukaisija ja Nobel-palkinnon voittanut fyysikko kuten Arvoisa Lukija hyvin tietää. Samoin kuin sen yleisesti tunnetun asian, että 'Feynmanin ansiona oli esittää kvanttielektrodynamiikka polkuintegraalien avulla ja johtaa tästä säännöt nykyään Feynmanin graafeina tunnetulle tavalle esittää sähkömagneettiset prosessit kuvina'.

Lisäksi hän halusi matkustaa ennen kuolemaansa Tannu Tuva-nimiseen maahan, josta ei ehkä moni enää kunnolla muista juuri mitään - jos sitäkän, kuuntelemaan tuvalaista kurkunpäälaulua (höömei'tä).

Hän kuolla kupsahti kuitenkin juuri ennen kuin sai viisumin Tuvan matkaansa varten.

Nimittäin Tannu Tuva ei ollut itsenäinen valtio vaan Neuvostoliiton osa vuodesta 1944 alkaen. Kukaan ei tuvalaisista sen kummemmin silloinkaan välittänyt niin kuin ei Baltian maidenkaan vastaavasta kohtalosta. Tuva joutui omahaluisesti jokaisen naapurimaansa lämpimän ystävän, Neuvostoliiton, valloittamaksi ja liitetyksi vapaaehtoisesti suureen ja mahtavaan onnellisten kansojen perheeseen.

Feynman ei siis päässyt elämänsä aikana Tannu Tuvaan. Fyysikolle tällaiseen paikkaan pyrkiminen tuntuu jotenkin erikoiselta, mutta niin kuin tiedämme Feynman ajatteli asioista mm. näin: What Do You Care What Other People Think?, kuten hän samannimisessä kirjassaan todistaa, eli ”Mitä siitä, mitä muut ajattelevat?” Kimmo Pietiläisen suomentamana ja Ursan julkaisuna vuodelta 1988.

Ennen neukkujen kynsiin joutumista Tuva oli lyhyen aikaa oman onnensa seppä ja vielä sitäkin ennen muutaman vuoden Venäjän tsaari Nikolai II:n omaisuutta ja pitkän aikaa Kiinan manchu-keisarien alamainen ja osa Qing-dynastiaa vuodesta 1757 aina vuoteen 1912 saakka. Sitä ennen mongolit hallitsivat Tuvaa niin kuin muitakin sen seutukunnan maita, skyyttienkin tiedetään tuvalaisia olemassaolollaan rangaisseen; sitä ennen Tuvan historia, niin kuin Suomenkin ja lähes kaikkien muidenkin maailman maiden on historian sumujen saarilla ikuisessa tuntemattomuudessa - paitsi jos joku keksii keksiä aikakoneen.

Tuva on nykyisin tunnettu myös ihmiskunnan hyväntekijän, Bill Gates'in projektina (Project Tuva). Gates on nimittäin ostanut BBC:ltä oikeudet Feynmanin luentosarjaan ns. Messanger Lectures, jotka tämä antoi Cornellin yliopistossa vuonna 1964 ja hyväntekeväisyydessään tarjoaa koko projektin ilmaiseksi koko englannintaitoiselle maailmalle Microsoftin ystävällisellä myötävaikutuksella.

Feynmanilla oli suuren älynsä lisäksi sellainen avu, että hän pystyi puhumaan vaikeista ideoista niin, että tavallisella älyllä varustettu tavallinen tavis kykenee niitä seuraamaan.

Tosin hän on yllättävästi ilmiselvän hermostunut luennoitsija. Nykymaailmassa sellainen liikkuminen, ähinä, kenkien katselu jne ei tulisi tietysti kysymykseenkään. Esiintymistaidon opetus jopa Nobel-palkituille luennoitsijoille on kai pakollista mediataitavassa nykymaailmassa ja se karsii kaiken maailman mukavat pikku idiosynkrasiat niin, että kohta me kaikki olemme hermostumattomia ja taitavia lavakoomikoita - jopa hiljaisemmat hämäläiset savolaisista tai karjalaisista puhumattakaan. Luentojen sisältö on täsmätty yleiselle kuulijakunnalle, joten varsinaisten tiedemiesten aika saattaa luennolla tulla pitkäksi. Mutta meille muille, joita eivät luennoitsijan pienet omalaatuisuudet ja kielenlipsahdukset haittaa, luento on hyödyllistä ajanvietettä, hedelmällistä eskapismia.

Luentoja voi katsella Microsoftin uudella katseluohjelmalla nimeltä Silverlight, joka latautuu automaattisesti samalla kun Tuva-projektin sivut latautuvat.

Jo ensimmäinen luento on merkityksellinen: opin, että paino-/vetovoima/gravitaatio on merkittävin yleistys, jonka ihmismieli on keksinyt, ja että kuu putoaa kohti maata joka sekunti yksi 20s osa tuumaa verrattuna ('suoraan') rataan, jonka se kulkisi ilman maan olemassaoloa, ja tärkeimpänä tietona sen, mistä luku 42 tulee hypertietokoneen Deep Thought seitsemässä ja puolessa miljoonassa vuodessa kehittämänä vastauksena 'elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen' Douglas Adamsin viisiosaisessa trilogiassa Linnunradan käsikirja liftareille.

Hiram Messanger -luennot järjestetään Cornellissa joka vuosi, muita luennoitsijoita ovat olleet mm. kirjallisuusteoreetikko Edward Said, biologi E.O. Wilson, jenkkien atomipommiprojektin päällikkö Robert Oppenheimer ja kielitieteilijä ja filosofi Noam Chomsky.

Tästä kaikesta opimme tietysti sen, että on käytävä Tuvassa silloin kun on vielä aikaa.

Ja tähän vielä loppuun video YouTubelta tuvalaisesta kurkkulaulusta.

Nuoresta Voimasta, Marxista ja hämäryydestä

Kuva Nuori Voima numero 1/2009

Aluksi vähän Lassi Nummea:

Kuusien pysty seinä.
Raoista taivaan ulottuvuus, valon täyttämä,
valkea, harmaa.
Apilapälvet suitsevat mettä,
kaupunki pysyttelee näkymättömissä,
ja muutkaan maan piirteet eivät maanittele
katsetta, joka tyytyy tähän:
kuusiin, apilanurmeen ja tiehen,
ja valoon kuusenlatvojen takana.

Groucho Marx on kuulemma sanonut, että:

"Outside of a dog, a book is man's best friend. Inside of a dog, it's too dark to read."

Niin kuin monia englanninkielisiä huulia (tai idiomeja tai ’pun’eja), tätäkään ei voi oikein kunnolla suomentaa menettämättä sen kärkeä, erityisesti sanaleikki – sanojen leikki, on mahdottomuus kielestä toiseen.

Sanaleikkiä ei tietysti voi kääntää, koska sanat eivät ole samoja vaikka ajatukset ehkä olisivatkin. Siksi kai selväsanaista proosan tarinaa voidaan ’helposti’ kääntää kieleltä toiselle, runoutta ei oikein voi, paitsi eeppistä runoutta, joka on oikeastaan vain formuun taottua proosaa.

Miten kääntäisi tuon yläpuolella olevan Lassi Nummen runon? Katso vaikka sanojen ’ulottuvuus’, ’apilapälvet’, ’suitsevat’, ’mettä’, ’maanittele’ ja ’apilanurmeen' käyttöä. Vaikeita suomalaisia sanoja, vaikeita suomalaisia ajatuksia.

Tietysti pystyvä kääntäjä keksii niillekin jonkinlaisen näpäkältä näyttävän käännöksen, mutta uudelleen uudessa kielessä syntynyt runo ei esitä samaa ajatusta, samoilla sanaleikeillä, samalla kulttuurin ajatusmaailmalla.

Runoa ei voi kääntää. Runon kääntäminen on turhaa.

Tällaistakin tuli mieleen, kun lueskelin postilaatikkoon juuri tupsahtanutta ’kirjallisen kulttuurin’ Nuori Voima –lehteä numero 1/2009, jonka teemana on ’Kielto’. Nuoren Voiman tulo postilaatikkoomme, jostakin selittämttömästä syystä, saa puolison nauramaan kippurassa ja purskahtamaan uuteen nauruun aina, kun näkee minut, äskettäin pestyissä ja silitetyissä, lähes sopiviksi kuluneissa samettihousuissa, ahmimassa Nuoren Voiman suuria ajatuksia.

Ja siitä tulikin mieleen, että apropos, eikö Nuori Voima kilpailekin jo liikaa Niin ja Näin –lehden kanssa?

Pitäisikö sen palvella enemmänkin kirjallisen kulttuurin hiekkalaatikoilla asioita kurapuvuissaan ihmetteleviä nuoria voimia, eikä niitä muutamaa asioista samalla hämärällä tavalla ajattelevaa akateemista spekuloijaa, jotka häärivät muutenkin kulttuurin vallankahvojen tuntumassa sumuttamassa tavallisen kirjallisen kulttuurin kuluttajan muutenkin sumuisia ajatuksia.

(Tietysti paluu johonkin 40- ja 50-lukujen Nuoren Voiman tapaiseen askartelukerhomaiseen alennustilaan olisi pähkähullua, mutta saattaisi jostakin sen aikaisen alennuksen ja nykyisen yliälyllisen ylennyksen väliltä löytyä jonkinlainen 'suurta lukijakuntaa' tyydyttävä kompromissi, jos sitä oikei yrittäisi löytää.)

Mutta erityisesti tuo ylläoleva kääntämisongelma tuli mieleen Nuoren Voiman takakannen runosta ’ei kumpikaan’, jossa Samuel Beckett oli sanonut jotakin, jonka Caj Westerberg oli kääntänyt joksikin muuksi.

Kumpikin, runoilija ja kääntäjä, jäävät ymmärtämättömiksi eri lailla ja samalla kuitenkin samalla lailla. Siinä alleviivautuu molemmille osittain yhteisen kulttuuripohjan kurjuus ja ihanuus.

Ja runohan päättyykin sopivasti näihin neljään eiku viiteen!!! riviin, joita Nuoren Voiman toimituskunta on varmasti suurella ajatuksella ja ihaillen pelokkaasti katsellut.

”...
kuulumattomat askeleet ainoa ääni
kunnes viimein lopullinen pysähdys, lopullisesti poissa itseltä ja muulta
ei enää ääntä
enää hiipumaton kevyt valo huomiotta jääneeseen ei kumpaankaan
sanomattomaan kotiin”

P.S Noita rivejä pitäisi olla siis viisi, blogin palstaleveys ei oikein sovi pitkille runoriveille. Samalla lisäsin omaan tekstiosaani yhden tärkeän, unohtuneen sanan.

Kulttuuri - Sivilisaatio

Kuva imdb:ltä: Photos from Civilisation , (käsikirjoittaja Kenneth Clark)

Kulttuuria ja sivilisaatiota käytetään usein toistensa synonymeinä. Englannin sanan 'civilisation' (latinasta, tietysti, alkujaan) voi kai suomeksi kääntää yhteydestä riippuen joko sanalla 'kulttuuri' tai 'sivilisaatio'.

'Sivistysyhteiskunta' sopisi korvaukseksi myös, varsinkin, jos haluttaisiin verrata tätä eurooppalaista sivistysyhteiskuntaamme barbaareihin, joka tarkoittaa kai kaikkia muita kuin meitä eurooppalaisperäisen (tai ehkä kreikkalais-juutalais-kristityn) sivistyksen kyllästämiä.

(Tässä voisi muistaa hymyillen Risto Jarvan ohjaamaa, varovasti kansalliskiihkoista kansankynttilää, Jukka Keskistä (näyttelijänä Jukka Sipilä), Loma-elokuvassa pitämässä kiitospuhetta kreikkalaisten raunioiden äärellä helleeniselle (vai puhuikohan hän hellenistisestä?) sivistykselle.)

Tämä tuli mieleen tänään, kun istuin luurit korvilla ja yritin keskittyä Nigel Kennedy'n täydellisesti musiikin sisään tunkeutuneeseen viulunvitkutukseen.

Tuuteista kuului Edward Elgar'in Viulukonsertto (Promsit jatkuivat taas telkkarissa, BBC 2:lla, tosin jälkilähetyksenä). Viulukonsertto on omistettu tuntemattomalle naiselle, mahdollisesti henkilölle nimeltä Alice Stuart-Wortley, tai 'Tuulikukka' kuten Elgar tätä kutsui. Mikäli suhde oli enemmän kuin platoninen, niin siitä ei jälkimaailma mitään tiedä. Eikä kai tarvitse tietääkään. Omistuskirjoitus on espanjaksi ja kuuluu: "Aqui está encerrada el alma de ....." , eli suomeksi jotenkin, että: "Tässä on pyhitettynä ...:n sielu..."

Kulttuuria voisi kai ihan hyvin kuvata kuin ikuisesti porisevaksi saippuasopaksi, jonka pinnalle putkahtelee kuplia toinen toistensa perässä. Ne pullistelevat aikansa ja poksahtavat lopulta puhki häviten porisevaan sekamelskaan kuin eivät koskaan olisi olleetkaan olemassa. Jotkut kuplista nousevat sattumalta lentoon, suurenevat ja muuttuvat auringossa monivärisiksi kangastuksiksi ja poksahtavat lopulta fantastiseksi saippuapisarasateeksi, lankeavat takaisin kaaoksen keskelle rakennusaineeksi uudemmille kuplille.

Kuplat ovat tietysti sivilisaatioita, pieniä ja suuria, iloisia ja surullisia, värikkäitä ja yksitoikkoisia, muhevia ja nuivia. Niin kuin sivilisaatiot ovat.

Sivilisaatio on kulttuurin transientti kuplalapsi.

Kulttuuri sen sijaan ei synny eikä kuole, se on siinä niin, kuplii ja kuohuu, aivan yhtä kauan kuin ihmiskunta, sen omana elävien ideoiden kaottisena performanssina. Sivilisaatio on toivorikkaana kulttuurista erottautuva kupla, sitä arvokkaampaa, oikeaa 'korkeakulttuuria'.

Sivilisaatiolla on kaoottinen alkunsa, järjestystä tavoitteleva elinikänsä ja omaan napaansa tuijottava, näivettyvä ja nivelvammainen kuolemansa.

Kulttuuri on kaaosta, sivilisaatio järjestystä, organisaatiota ja vääjäämätöntä jähmettymistä. Kulttuuri synnyttää sivilisaation, ja sivilisaatio yrittää parhaansa mukaan jähmettää kulttuurikaaoksen itsensä näköiseksi, muottituotteeksi. Mutta poksahtaa rikki ja ruokkii tuhollaan uutta, kaikkeen muuhun sekoittuvaa kulttuurikamaa, uusien sivilisaatioden hiukkasiksi.

Kulttuuri on Dionysokselta, sivilisaatio Apollonilta. Kulttuuri on kaoottista hengenviljelyö, sivilisaatio on järjestäytynyttä sadonkorjuuta.

Kulttuuri on alkuvoimaa, sivilisaatio hiljalleen kuolevaa finessiä. Kulttuuri on rajusti toisiinsa törmäileviä alkuaineita, sivilisaatio toisiinsa liimautuneita molekyylejä.

Kulttuuri on ihmiskunnan ikuisuutta, sivilisaatio on häviävä hetki.

Kulttuuri on yhtäaikaa karjuvien äänten sekamelskaa, sivilisaatio on orkesterin ja viulistin tarkastiohjattua interaktiota; ja viulun vingutusta Nigel Kennedyn käsissä innokkaasti vastaanottavien korvien hivelyksi.

P.S. Kuten Sedis tuon edellisen lastun osalta kommenteissa huomautti, Skrjabin kirjoitetaan suomeksi tietysti k:lla eikä anglosaksistisesti c:llä, mikä tässä korjattakoon kiitoksen kanssa.

P.P.S. Moderni on vielä sivilisaation itseensätyytyväisen korkeaa lentoa, postmodernin varpaat ovat jo kaaoksen keskellä valmiina kehittämään uutta sivilisaatiota? Vai miten postmodernia relativismia ja hämärää runoutta voisi kuvailla?

Arabiannoksista

Farzad: Ecce Homo

Otsikko yrittää puhua teksteistä, joita käännetään arabiaksi eikä suinkaan annoksesta arabeja, niin verenhimoiseksi en sentään vielä ole tullut – varsinkin koska olen kasvissyöjä, minkä olen ehkä maininnut jossakin aikaisemmassakin yhteydessä. Yritin sovitella otsikkoon sanaa ”arabinnoksista”, mutta eihän tämä MS Wordin suomenkielen sanakirja tuota ymmärtänyt, sen sijaan ”arabiannoksista” kelpasi ilman mukinoita.

Mutta ei nyt pitänyt syömisestä puhua vaan kirjallisuudesta ja sen kääntämisestä abrabiaksi.

Nimittäin joitakin aamuja sitten lukemastani The Independent –sanomalehdestä (Two cultures, one language: Arabic translation of great works aims to bridge divide, 22.11.2007) annoin kertoa itselleni, että Espanjaksi käännetään enemmän kirjallisuutta vuosittain (noin 10,000 nimikettä) kuin arabiaksi on käännetty viimeisten 1000 vuoden aikana. Tieto on jostakin YK:n raportista vuodelta 2003, ja sitä on varmasti siteerattu monissa muissakin blogeissa ennen tätä.

Tieto onkin hätkähdyttävän mielenkiintoinen, ja sen voisi kuvitella selittävän monia nykyhetken ongelmia (tietenkään unohtamatta meidän länsimaiden politiikan puutteita ja puheita kulttuurien välisestä sodasta ja uudesta ristiretkestä ja sen sellaisesta soopasta).

Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että arabialainen, tai pitäisi kai sanoa islamilainen, ajanlasku ei sitten olekaan väärässä, kulttuurin saralla koko islamilainen maailma on vielä jossakin 1420-luvulla. Mutta eihän niin saa sanoa.

Tosin yksi vanha tuttavani, joka on yhtä merkittävästi muslimi kuin minä luterilainen, ja joka ei ole ilkeämielinen vaan huolestunut, Pakistan International Airlines’in entinen kippari, nyt eläkkeellä, sanoi minulle joskus neljännesvuosisata sitten, kun nautimme sidiqi’ä (arabiaksi ”ystävä” vaikka onkin moneen kertaan kirkastettua pirtua) Arabian kuun kumotuksessa, että (länsimaisen kalenterin mukaan) 1300-luvulla alkanut paikalleen juuttuminen tuhosi koko islamilaisen kulttuurin terävän kärjen vielä tästä meidän ajastammekin ehkä satoja vuosia tulevaisuuteen.

Ja kuitenkin muistettakoon, että Eurooppalainen renessanssi sai sysäyksen (vaikka en hevillä usko, että se oli ainoa syy yht’äkkiä kukkaan puhjennutta keskiajan kulttuuria kohdanneesta hyppäyksestä) juuri islamilaisesta kulttuurista suunnattomaan luovuuteensa, joka antoi meille rehevän taiteen ja tieteen, ja jonka hedelmiä – pahoja ja hyviä – nautiskelemme vielä tässkin ajassa.

Eilen luin pari uutista, jotka sopivat teemaan ja tässäkin mainittaviksi. Saudiarabialainen ministeri valitteli, sitä, että Saudi-wahhabistien sharia-tuomioistuin tuomitsi joukkoraiskatun naisen ruoskittavaksi ja vankilaan. Ja toisaalta, että Sudanin, myös wahhabilaiset, sharia-tuomarit ovat tuomitsemassa sudanilaisessa koulussa opettavan englantilaisen alakoulunopettajan 40 ruoskaniskuun, koska hänen oppilaansa nimesivät teddykarhunsa Muhammadiksi. Luokan pojista ei ehkä lienekään kuin puolet sen nimisiä.

Erityisesti suomalaisten liberaalinaisten olisi syytä visusti muistaa molemmat tuomiot tulevia poliittisia kannanottojaan varten, joilta emme tietenkään voi välttyä. Eikä ole syytäkään.

Käännetään tähän väliin suomeksi pieni pätkä Koraanista. joka sanoo (Suura 5: Pöydän suura, Al-Maaida, jae 51):

...
51. Te, jotka uskotte! Älkää lyöttäytykö juutalaisten ja kristittyjen ystäviksi, - he ovat ystäviä vain toisilleen, ja joka ottaa heidät liittolaisikseen, on yksi heistä. Jumala ei totisesti ulota johdatustaan väärämielisiin.

Tarkasti lukemalla tuosta löytää monta merkittävää ajatusta mieleensä mätysteltäväksi. Ne on lisäksi ladattu lyhyeen ja ytimekkääseen muotoon niin kuin näillä vuosisatojen takaa periytyvillä ja eonien aikana muokkautuneilla pyhillä kirjoituksilla on tapana. Raamattu ja juutalaistenkin ja hindujen pyhät kirjat ovat muokkautuneet ehkä vieläkin virtaviisaisemmiksi ja paljastavat monissa kohdissa aivan yhtä hätkähdyttäviä ajatuksia. Mutta nyt ei ole tarkoitus puhua tällaisista pyhistä kirjoituksista.

Sen sijaan pysytään historiassa ja sanotaan, että Bagdadin kalifin (kuului Abbasiidi-dynastiaan), al-Ma’mun ibn Harun’in aikana islamilla oli sunnien, islamin vapaamielisin suuntaus, hallitsema yhtenäinen valtio, joka ulottui Afganistanista Espanja eteläosiin saakka. Al Ma’mun on myös tunnettu siitä, että hän perusti ”viisauden talon”, arabiaksi Bayt al-Hikma, jonka tehtävänä oli kääntää hellenististä kirjallisuutta kreikasta arabiaksi. Se pysyi pystyssä pari vuosikymmentä ja tuhottiin kalifi al-Mutawakkil’in uskonnollisten puhdistusten aikana.

Nykyajassa Abu Dhabi on suurin seitsemästä Persianlahden etelä rannalla sijaitsevista Yhdistyneistä Arabiemiirikunnista. Abu Dhabi (arabiaksi Abu Zabi, joka suomennettuna tarkoittaa gasellin isää) on tietysti äärettömän rikas öljykauppansa vuoksi niin kuin lähes kaikki muutkin Arabian niemimaan valtiot. Sitä johtaa Hänen Korkeutensa šeikki (suomeksi ”ylhäinen herra”) Khalifa ibn Zayid ibn Sultan Al Nahyan. Tällä on puolestaan puoliveli (eri heillä on eri äiti, näillä sheikeillähän on mistä äitejä valita), kruununprinssi Mohammed ibn Zayid jne., joka on kirjallisuuden ja muunkin kulttuurin ystävä ja on aloittanut uuden kirjallisuusprojektin.

Arab News’illa toimittaja Iman Kurdi kirjoittaa kruununprinssi Mohammedin projektista ja sanoo arabimaailman kirjakaupoista seuraavasti (Translating More Books Into Arabic, Arab News, 24.11.2007):

"...Have you been in an Arabic bookshop lately? Pretty depressing landscape, isn’t it? Whether it is books written in Arabic or books translated into Arabic, there’s just not much of it about, and what there is — with some highly notable exceptions — is generally published in very poor quality, be it the quality of the language or the quality of the print and paper..."

Eli hänen mielestään arabien kirjakaupat eivät ole hääppöisiä. Pidän kovasti tästä Iman Kurdista, vaikka en ole häntä koskaan tavannut. Hän kertoo jutussaan mm. siitä, että luki joskus nuorena Sadan vuoden yksinäisyyden englanniksi ja valvoi aamuyöhön lukiessaan. (Niin kuin minäkin!) Hänen äitinsä moitti aamulla mokomaa ajantuhlausta ja käski painua rukoilemaan. (Minun äitini varotti, että silmäni menevät kieroon liiasta lukemisesta, ja käski painua ulos rukoil… tai siis leikkimään!) Mikä yhteensattumien summa! Hän voisi olla veljeni! Tai ainakin serkkuni, ja voi ollakin, mistäpä senkin tietää.

Joka tapauksessa, Iman Kurdi on iloinen kruununprinssi Mohammedin suojelemasta, Abu Dhabin Kulttuuri- ja perinneviraston projektista nimeltä KALIMA, jonka tarkoituksena on kääntää ensihätään sata länsimaisen kulttuurin perinneteosta arabiaksi.

Kirjojen joukkkoon on mahtunut mm. jiddišillä lähes koko tuotantonsa kirjoittaneen Isaac Bashevish Singerin Kootut kertomukset, juutalaissyntyisen Spinozan Etiikka, Eisensteinin Elokuvan muodosta, Montagnen Esseet, Rilken Sonetit Orfeukselle, Hobbes’in Leviatan, Truffaut’n Les Films de ma vie (elämäni elokuvat). Vuoden 1945 jälkeen julkaistut kirjat muodostavat 70 prosenttia käännettävistä nimikkeistä. Sieltä löytyy aivan uusiakin teoksia kuten Desain Menetyksen perintö.

Ehkä jossakin määrin kiinnostavaa on se, että Darwinin omia kirjoja ei listalla ole, sen sijaan sieltä löytyy Horace Freeland Judsonin The Eighth Day of Creation: Makers of the Revolution in Biology. (Judson muistetaan myös siitä, että Bob Dylan hyökkäsi häntä vastaan jossakin haastattelustaan. Hyökkäyksen kuultuaan Judson arvosteli Dylanin jotakin konserttia tähän tapaan: "That evening I went to the concert. My opinion then and now was that the music was unpleasant, the lyrics inflated, and Dylan, a self-indulgent whining show off".

Eli, että tunne on molemminpuolinen, tai jotakin sen suuntaista.

Artikkelissaan Iman Kurdi vastaa kysymykseen, miksi meidän pitäisi lukea länsimaisen kulttuurin tuotteita näin:

"...Why should we read the great works of Western civilization? For the same reasons as we should read the great works of Islamic civilization: Because being intellectually curious is the first step to enlightenment. If you only read what you already know or what you know to be from you own point of view, how will you develop any critical thinking?..."

Eli siksi, että heidän (ja sama koskee tietysti ”meitä”) valistuksensa ensimmäinen askel on älyn uteliaisuus. Ja että, jos aina luet sitä, minkä jo tunnet, miten voit koskaan kehittää kriittistä ajatteluasi. On niin hyvin sanottu, että eipä tuohon ole enää mitään muuta lisättävää.

Toivotaan kuitenkin abudhabilaiselle Bayt al-Hikma’lle pitempää ja hedelmällisempää ikää kuin al-Ma’mun ibn Harun’in perustamalle. Muuten tuo al-Ma’munin ”isä-Harun” taisi olla sama Harun al-Rašid, joka esiintyy monissa 1001 yön tarinoissa ja joka taitaa olla perusluonteeltaan iloittelija, saduissahan ei koskaan esiinnykään elostelijoita.

Mutta ne yön tarinat ovat jo aivan toisia tarinoita.

Julkkiksista ja muustakin turhuudesta

Motoksi tähän lastuun sopinee laittaa kreikkalais-filosofista runoutta, eurooppalainen julkkiskulttihan lähti todenteolla liikkeelle juuri sieltä Olympoksen juurelta. Filosofi Platon runoili kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten ihmisen arvosta jotenkin tähän tapaan (suomennos Mika Saranpää):

”Ei sinua veistänyt Praksiteles,
ei rautainen taltta:
niin siinä seisot kuin tuomiomme.”

Olipa kerran ylellisyystavaroita huolella ja taidolla ihmiskunnan etuoikeutetuille tuottava käsityöteollisuus, jonka tuotteilla oli kulttuurin luomaa arvoa ja tietysti suuret hinnat.

Kulttuurin luoma tavaran ”arvo” kasvaa jonkinlaisesta sanattomasta ”yhteiskuntasopimuksesta”, jonka juuret taitavat johtaa kivikauteen saakka, eli sinne missä ensimmäisen kerran alettiin vaihtaa tavaraa tavaraan, ja lipeväkielisimmät kauppamiehet ja –naiset pystyivät puhumalla tai pelkällä kosketuksella, molemmat jonkinlaista pyhittävää siunaamista siis, saamaan aikaan tavaran lisäarvoa. Eli, heidän taikomiensa esineiden vaihtoarvo oli suuri ja toisten taas vastaavasti pieni.

Työsuhdehan on myös aina kauppasuhde, jossa myyjä – työntekijä – kauppaa tavaraansa, potentiaalista työpanostaan, ostajalle – työnantajalle. Tosin siinä kaupassa tavaran todellinen merkitys ei aina vastaa edes ulkopuolisten odotuksia niin kuin viimeaikainen naisvaltaisen TEHY:n spektaakkeli osoittaa.

Ylellisyystuotteiden valikoimaan kuului aikaisemmin taidolla ja huolella käsin tehtyjä arvoesineitä (kuten Venäjän tsaarien, Aleksanteri III ja Nikolai II, ja näiden tsarinnojen suuresti himoitsemat Fabergén munat). Tällaisten tavaroiden omistaminen oli sekä yletöntä ylellisyyttä että tuotti mainetta omistajalleen ja joskus valmistajilleen. (Muuten kirjoitin lokakuun alussa näistä munista lastun nimellä Pietarilaista ylellisyyttä ja muuta munakasta.)

Ylellisyystuotteet maksoivat niin paljon, että vain todellisilla kansanriistäjillä oli niihin varaa. ”Keskiluokka” joutui vielä silloin tyytymään tavaraan, jonka omistuksesta ei tullut täyttä tyydytystä puhumattakaan merkittävästä maineesta.

Mutta jossakin vaiheessa ylellisyysmarkkinat muuttuivat keskiluokalle sekä eduksi että epäeduksi. Ylellisyystavarat tulivat juuri ja juuri käsien ulottuville. Ikävää oli vain se, että ylellisyys jaettuna suuremmalle joukolle ei ole enää samassa mitassa ylellistä kuin se oli ennen pienen yläluokkaisen ryhmän etuoikeutena.

Syy ylellisyyden alenevaan arvoon on meissä alempiluokkaisissa ihmisissä itsessämme. Vaadimme joukolla ja äänekkäästi demokratiaa, parempaa yleistä elintasoa ja omaisuuden tasaisempaa jakoa. Vaatimusten toteutuminen on tehnyt (yläluokkaisesta) ylellisyyden eksklusiivisuudesta (keskiluokkaista) mauttomuuden inklusiivisuutta.

Kuva Amazon.com: Dana Thomas, Deluxe, How Luxury Lost Its Luster

Tässä vaiheessa täytyy mainita kirja, jota en ole lukenut, enkä ehkä luekaan. Kirja on Deluxe, How Luxury Lost Its Luster, kirjoittaja Dana Thomas, muotitoimittaja, joka senttailee mm. Newsweek’iin ja Australian Harper’s Bazaar –aikakausilehteen. Thomas kartoittaa kirjassaan sitä, miten ylellisyys menetti asemiaan ja muuttui keskiluokan ylihintaiseksi muodiksi.

Sodanjälkeen toipuvassa Euroopassa liikemiehet valjastivat eksklusiivisten tavaroiden suunnittelijat omaan käyttöönsä ja alkoivat itse pyörittää ylellisyysteollisuutta. He ymmärsivät suunnittelijataiteilijoita paremmin, että sotaa edeltänyt harvojen talousvalta on vähenemään päin, ja että eurooppalaisen keskiluokan – teollisuusmiesten, lääkärien, lakimiesten, kauppiaiden ja pankkiirien etunenässä – vauraus lisääntyi nopeasti uudelleenrakentamisen ja amerikkalaisen raha-avun vauhdittamana.

Liikemiehet päättivät, että ylellisyystavaroista täytyy tehdä massatuotteita, jolloin ostajien piiriin saadaan houkuteltua suuri joukko melko varakasta väkeä, jotka entisillä hinnoilla voivat vain kateellisina katsella rikkaampien ja onnekkaampien onnea. Uus-ylellisyystuotteiden piti kuitenkin säilyttää päällään vanhaa eksklusiivisuuden lumetta, jolla peitettäisiin niiden todellinen massatuotteen luonne ja jolla voitiin perustella niin korkea hintataso, että ostaja luuli edelleen saavansa eksklusiivista arvoa kalliin hinnan vetistämien silmiensä voiteeksi.

Kustannusten alentamiseksi ylellisyystavaroita alettiin tuottaa suurempina erinä ja valmistus siirrettiin ensin Euroopan köyhille syrjäalueille, kuten Portugaliin ja Italiaan, sitten Aasian ”tiikeritalouksien” lapsi-orjatyövoimalla toimiviin hikiverstaisiin, ja lopulta kommunistiseen Kiinaan saakka ruokkimaan kiinalaista talousihmettä. Ostajat viis veisasivat missä ja kenen toimesta tavaroita tuotettiin, varsinkin, kun hintoja alennettiin niin, että ylempi keskiluokka pystyi juuri ja juuri ostamaan kuuluisien merkkiliikkeidenkin tavaroita, mutta superrikkaat voivat silti niitä vielä ostaa ja näyttää rikkaalta. Valmistuskustannukset alentuivat. Mitä kauemmaksi Euroopan sydämestä varsinainen työ siirrettiin, sitä halvempaa se oli. Voitot kasvoivat ja tavaraa oli tarjolla suuremmalle – mutta ei liian suurelle – ihmisryhmälle.

Ja niin tapahtui kuin tarkoitettu oli.

Ylellisyystavarat, vieläkin silmiävetistävän kalliina tosin, alkoivat koristaa keskiluokan tekorikkaiden naisväestöä; ensin tietysti rakastajattaria, ja, vaimojen viisastuttua feminismin vaikutuksesta, vaimoväkeä.

Keskiluokka piti vielä houkutella uskomaan merkkituotteiden ylellistävän lumoavaan vaikutukseen.

Luotiin uusi ihmisluokka, jota englanninkielessä kutsutaan nimellä ”celebrity”, saksaksi ”berümtheit”, ranskaksi ”celebre”, ”célébrité” tai jopa ”nouveau riche” (tosin tätä nimitystä oli käytetty jo ennen viimeistä sotaa, ja sillä tarkoitettiin sellaisia henkilöitä kuin F. Scott Fitzgeraldin ikuistama Jay Gatsby pienois-suuressa romaanissa Kultahattu). Suomeksi kutsumme tätä uutta eksklusiivista ihmistä varsin vaatimattomasti nimellä ”julkkis”.

Uusi julkkis-luokka on kuuluisa erityisesti siitä, että ovat kuuluisia.

Kai julkkisjuhlintaa on esiintynyt koko historian sivu: entistä turhemmiksi muuttuneet kuninkaalliset (suuret joukot varsinkin saksalaisia prinssejä, prinsessoja, herttuoita ja herttuattaria ja sen sellaisia, joita naitiin tarpeen mukaan Euroopan hallitsijasukuihin ylläpitämään perinteistä monisatavuotista sisäsiittoisuutta) ja elokuvatähdet keulilla.

Julkkiskultti kehittyi nykyajan vaatimusten mukaiseksi: demokraattisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi. Kuka tahansa voi tulla julkkikseksi syntyperästään, taidoistaan tai jopa todellisesta varallisuudestaan huolimatta.

Eräs julkkiskultin merkittävä piirre on se, että ”julkkis” on tuote, jota mainostetaan, markkinoidaan, myydään ja käytetään niin kuin muutakin tuotetta. ”Julkkismia” voidaan jopa kutsua ammatiksi, jonka työn tulosta, julkisuuspotentiaalia, voi myydä halukkaalle ostajalle.

Julkkis on potentiaalinen, elävä ja kävelevä mainosteline.

Suuret ylellisyystavaroiden tuottajat vuoraavat jokaisen neliösentin julkkisten ihosta ja jopa sisäkaluista omilla tuotteillaan (joko antamalla tuotteen halvemmalla tai ilmaiseksi julkkiksen käytettäväksi tai maksamalla tavaran käytöstä julkkiksen oman markkina-arvon mukaisen palkkion). Julkispotentiaalin toivotaan vaikuttavan ostajien esinekateuteen niin, että nämä toimivat kuin Pavlovin koirat ja maksavat mielettömiä hintoja ”ylellisyystavaroista” jopa jokapäiväisen leipänsä kustannuksella. Pavlovin koirat tosin maksoivat ruoastaan vain kuolaamalla.

Ja kuolaamisesta tuleekin mieleen, että julkkiksen vastakohta on tavis, joka tosin, keskimääräisen varallisuuden jatkuvasti kasvaessa, ei paljoa eroa julkkiksesta. Tavis voitaisiin ehkä määrittää vielä toiveissaan uinuvaksi tai liian ujoksi julkkikseksi. Yhä useammat meistä ovat Andy Warholin kanssa samaa mieltä siitä, että meistä jokaisella on oikeus kuuluisuuteen (toivomme tosin enemmänkin pitempiaikaista kuuluisuutta eikä vain sen kliseisen 15 minuutin pituista).

Suomenkielen puutteellisuutta, tai ehkä demokraattisuutta, osoittaa se, että englanninkielen ”celebrity” on selvästi ”julkkista” merkittävämmältä kuulostava sana. Sen sijaan suomen ”julkisuuden henkilö” ja englannin ”public figure” vastaavat jotenkin paremmin toisiaan, kummassakin on sellaisen vanhanajan homekorvaisen pönäkän teeskentelyn makua.

Julkkis sen sijaan on modernin rehellisesti, teeskentelemätön oma itsensä. Modernisti narsismin ja itsekkyyden liemessä jo lapsuudesta saakka keitetty uusi, uljas ihminen, jolla ei tarvitse välttämättä olla silauksenaan edes häpyä.

Julkkikset jakautuvat hämäriin alaluokkiin niin kuin Olympoksen jumalatkin aikanaan. On arvojulkkiksia, keskinkertaisia julkkiksia ja alempaa julkkiskastia, pohjimmaisena Big Brother- ja maajussi-ohjelmiin osallistujat. Jokaiselle julkkisryhmälle on tarjolla omat tuotteensa, joiden hinta ja julkkiksen julkkispotentiaali ovat keskenään sidoksissa. Superjulkkikset mainostavat supertavaroita, muut alempia tuotteita, joiden hinta, mauttomuus ja arvo vastaavat yleensä hyvin julkkiksen julkkispotentiaalia.

Hömppälehdet ja iltalehdet ynnä Hesarin Julkkismittari lietsovat ja pitävät ahkerasti yllä taviksen mieltä kiihottavaa julkkiskulttia, turhuuden markkinoita.

Lehtien palstamillejä voi pitää dynaamisena julkkispuntarina. Kateuksissaan voi taviksena kuvitella melkeinjulkkiksen mittaavan naama vihreänä itsestään ja muista kertovia hömppäpalstoja.

Merkittävää julkisuuden markkinoilla on se, että mikä tahansa maininta kelpaa julkkispotentiaalin lisäämiseksi.

Jopa ainailkeä Iltiksen toimittaja, Jumalasta-seuraava Mattiesko Hytönen kelpaa vispaamaan julkkisvaahtoa kuohkeammaksi. Hän sivaltelee omaan julkkisteatterin osaansa kiinnitettynä näennäisesti kriittisellä ruoskalla innokkaita julkkiksia. Tänään hän näyttää muistelevan jonkun Kari Väänäsen tukevaa takapuolta. Iltalehteä myydään samojen julkkisten naamoilla, joiden pikkusyntien pöyhimisestä kolumnistit runkkaavat päivittäisen julkkisorkkunsa. Kuka se sanoi, että kaikki julkisuus on hyväksi.

Hömppälehdet ja julkkikset elävät symbioosissa, jossa lehtien julkaisutilastot ja julkkispuntarin lukemat ovat liitoksessa niin kuin kärpäset ja lehmänpaskalätyskät.

Voi jopa arvella, että julkkis ei ole julkkis ollenkaan, ennen kuin hömppälehdet ovat hänet julkkikseksi ylentäneet tai kriittiset kolumnistit ovat häntä moittineet jostakin kaikille meille yhteisestä inhimillisestä heikkoudesta, kuten ahneudesta, narsismista, totuuden välttämisestä, liioittelusta tai jopa viattomasta sukupuolisesta nälästä.

Arvoisan Lukijan on ehkä mielenkiintoista tietää, mitä ihmiset etsivät hömppäjulkkisjutuista.

Amerikkalaiset tutkijat Tim Groelinga, Matthew A. Baumb ja Martie Haseltonc ovat losangelesilaisessa Kalifornian yliopistossa (UCLA) tutkineet tätä ja havainneet merkittäviä trendejä (Political Scandal, Gender, and Tabloid News: An Experimental Examination of the Evolutionary Origins of Consumer Preferences for Scandalous News).

Sen mukaan itseään viehättävinä pitävät etsivät julkkisjutuista tietoja, jotka mustamaalaavat viehättäviä oman sukupuolen edustajia, kun taas itseään rumina pitävät etsivät vähätteleviä tietoja vastakkaisen sukupuolen julkkiksista. Eli kauniit iloitsevat potentiaalisten kilpailijoiden mustamaalaamisesta, rumat taas, varsin viisaasti, etsivät heikkouksia potentiaalisista partnereista.

(Huomasinkin juuri, että asiaan liittyvästi vapaavuotta pitävä iltapäivätoimittaja Pasi Kivioja on kirjoittanut 10.10.2007 otsikolla Huomio, rumat lukija!, välivuosi-blogissaan Skandaalin polttopisteessä, ja pyytää rumia lukijoitaan kommentoimaan kirjoitustaan. Ehkä hänellä ei ole rumia lukijoita ollenkaan, koska viimeksi katsoessani ei ollut näkyvissä yhtään kommenttia. Mainitsen tämän tässä vain ohimennen, Arvoisien Lukijoiden joukossa on tietysti pelkkiä kauniita ja rohkeita yksilöitä ja sama koskee ilman muuta tämän blogin kirjoittajaakin.)

Toimittajat kirjoittavatkin kovin mielellään ylellisyydestä. Voimme tänään lukea esimerkiksi Anna-lehden WEB-saitilta vaikkapa tällaista valistusta:

”Roberto Cavalli tuo glamourin Hennes & Mauritziin. Superylellisen tyylin kuningas Roberto Cavalli rikkoo raja-aitoja suunnittelemalla Hennes & Mauritzille.”

Hennes & Mauritziin ei helposti tulisikaan kiinnitettyä glamour-tägiä ilman Anna-lehden ystävällistä avustusta. Mutta H & M:nkin tuotteet löytävät tehtävään sopivan julkkiksen kantajakseen, niin kuin kärpäsetkin omat paskaläjänsä.

Suomalainen aikalainen muistanee hyvin superjulkkis Urho Kekkosen naisystävät. Aurinkopresidentin viimeisin naisystävä ei ehkä enää joutunut hoitamaan virkaansa lakanoiden välissä, vaikka Kekkonen olikin esimerkiksi Hesarin silloisten toimittajien mukaan vielä lähes kahdeksankymppisenä kolmekymppisen fysiikalla varustettu (tai jotakin sen suuntaista). Ajat olivat toiset, ja uskalias toimittaja saattoi helposti löytää itsensä soppajonosta, jos kompastui parempiensa ”letkuihin”, tosin astumalla ”letkun” päälle hellän hyväilevästi sai omalle uralleen ainakin hetkeksi jonkinlaista nostetta.

Ja tästä tulikin mieleen, kuinka toimittaja Maarit Tyrkön (joka taisi olla kirjailija-sotasaapassankari Jukka Tyrkön tytär) toimittamassa Tamminiemi-teoksessa suomitaan suomalaisia Kekkosen suulla ja aivan väärin perustein tähän tapaan:

”…Poliittisen realismin taju ei todellakaan ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta…”

Kekkosen julkkiskulttia ajatellen tuossa sitaatissa voisi hyvin ottaa pois ensimmäisen sanan, ja lause voisi sitten kuvata Kekkosen ja johtamansa kansan suhdetta.

Monet muutkin poliitikot ovat julkkiksia.

Mutta jääkööt mainitsematta. Paitsi, että oppikoulun penkiltä ammattipoliitikoksi antautunut ulkoministeri Ilkka Kanerva on luonnollisesti pelkkä julkkis. Ja, ulkomaanasioissa pysyäkseni, niin on omalla omituisella tavallaan Paavo Väyrynenkin, joka nimettiin jonkun pirullisen ironisesta oikusta ulkomaankauppaministeriksi. Tässä voi verrata Väyrystä toiseen entiseen Kekkosen perilliseen, Ahti Karjalaiseen, joka oli sekä kestojulkkis että ”kestomörkkis”, mutta hänen jatkuva kankkusensa oli mörkkikselle hyvä puolustus. Väyrynen lienee mörkkis puhtaasta mörkkis-harrastuksen ilosta, eikä kai voi käyttää juomista perusteluna, vaikka pelkän tilapäisen ”iloisuuden” vuoksi joskus nipistelikin Finnairin lentoemäntien hyvinmuodostuneita pehvoja.

Mutta kukapa punaverinen mies ei salaisesti haluaisi hypistellä sellaisia ja muitakin pehvoja. Ja olla julkkis, että pääsisi tempustaan pelkällä julkkispotentiaalinsa lisäyksellä, eikä joutuisi oikeuden eteen syytettynä sukupuolisesta häirinnästä.

Kansainvälisiä Runouden iltoja Strugassa

Kuva: Zoran Ančevski

Koska en saa olla Mukkulassa kuuntelemassa kirjailijoiden säkenöivää keskustelua (hehän ovat tietysti kaikki avoimen ekstroverttejä pölisijöitä, niin kuin kirjailijat ovat, joten keskustelun täytyy olla jopa kipinöivän säkenöivää) kauheudesta ja kauneudesta, niin kateuksissani kerron, että Makedoniasta Mukkulaan matkannut runoilija Zoran Ančevski (Hesari kirjoittaa nimen Anchevski) on makedonialaisen Strugan runousiltojen presidentti ja sen lisäksi englantilaisen ja amerikkalaisen kirjallisuuden professori Skopjen yliopistossa.

Ystäväni ja työtoverini Predrag T, joka on Makedonian ensimmäisen makedoniaksi kirjoittaneen romaanikirjalijan, Slavko Janevski’n, vävypoika ja itsekin opiskellut ahkerasti kirjallisuutta Skopjen yliopistossa, vaikka onkin leveämmän leivän pakottamana ajautunut eurooppalaiseksi teknokraatiksi Brysseliin, kertoi minulle Strugasta ja kehotti käymään, tarjosi jopa talonsa Skopjessa tilapäisasunnokseni, mutta toistaiseksi ei sinne ole päässyt ja muuttokiireiden vuoksi ei ehkä pääsekään enää - ainakaan tältä mantereelta.

Runousjuhlat, jotka pidetään aina elokuun kolmannella viikolla, ovat keränneet 45 toimintavuoden aikana Strugaan noin 7000 kulttuuri-ihmistä 95 maasta, joten kiivaasti ovat ovet illoissa käyneet. Tämän vuoden "pyöreänpöydän" keskustelujen teemana on "runous ja paimentolaisuus", joka tietysti voi olla myös "kauheaa ja kaunista" niin kuin jutut Mukkulassa.

Strugassa on pidetty viini-il… eikun siis runoiltoja jo hamasta sosialistikaudesta alkaen 1962, jolloin asioiden hoito oli ollut huomattavasti nykyistä helpompaa. Silloin nimittäin Jugoslavian valtio otti osaa kulttuurin taloudellisen taakan kanniskeluun, eikä järjestäjillä tai osallistujilla ollut pakkoa olla paksua lompsaa. Toisin on nyt. Kaikki maksaa ja jostakin on markkinatalouden tulosvastuullisuuden (rahalla mitatun tietysti) nimissä löydettävä maksumiehet tai –naiset kulttuurille muuten eivät kansainväliset runoratsut Strugassa laukkaa kuumina elokuun iltoina.

Struga on makedonialainen lomakaupunki, rakennettu neoliittiselta ajalta alkaneen asutuksen paikalle aivan Albanian rajan tuntumaan Ohrid-järven ja Crn Drim-joen rannoille vuorien suojaan.

Runouden illat perustettiin kahden strugalaisen veljeksen, Dimitar ja Konstantin Miladinov’in kunniaksi. Molemmat itsenäisyysaktivisteja ja runoilijoita, jotka tallensivat makedonialaista kansanrunoutta (Kantelettaren tapaan, kokoelman runous lauloi pääasiassa rakkaudesta) jälkipolvien iloksi. Veljekset kuolivat 1862 jossakin turkkilaisessa vankilassa – Makedonia oli silloin osa Ottomaanien sulttaanikuntaa.

Strugan runouden illat palkitsevat vuosittain yhden merkittävän runoilijan, palkittujen joukossa on hyvinkin tunnettuja nimiä kuten amerikkalaiset Wystan Hugh Auden (1971) ja Joseph Brodsky (Josif Brodski) (1991), senegalilainen Léopold Sédar Senghor (1975) ja englantilainen Ted Hughes (1994). Tämän vuoden valittu on palestiinalainen runoilija Mahmoud Darwish, jolla on myös Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto vuodelta 1983. (Muuten ja asiasta hetkeksi toiseen, Leninin kansainvälisen rauhanpalkinnon sai ensimmäisenä islantilainen Halldór Kiljan Laxness (1949) ja suomalaisia saajia ovat tunnetut kansainväliset pasifistit Felix Iversen (1954), Mirjam Vire-Tuominen (1965), Urho Kekkonen (1979) ja Martti Ahtisaari.)

Suomalaiset runoilijat eivät ole Strugan palkintoon saakka yltäneet, sen sijaan yksi ruotsalainen voittaja listalta näyttää löytyvän: Artur Lundkvist (1977).

Runouden iltojen järjestäjät julkaisevat myös runouden kokoelmia eri maista. Suomen runoutta on julkaistu vuonna 1976, valitettavasti en löydä tähän hätään pirullakaan mistään tietoja siitä, keitä runoilijoita kokoelmaan oli valittu.

Laskutoimituksia ja luomakuntaa

Kuva: World Conservation Union (klikkaa kuvaa suuremmaksi)

Herra Nutz esitti pari päivää sitten (28.5.2007, Päivän laskutoimitus) ajankuluksi laskutoimitusta päivittäin nälkään kuolleiden ihmisten lukumäärästä.

Se oli tylyä luettavaa.

Tylyä luettavaa, vaikka merkillisellä ja tarpeettomalla tavalla vähäpätöisempää, mutta ei yhtä ihmiskeskeistä, on myös se, että eläin- ja kasvikunnasta tarkkailtavien lajien koko määrästä (noin 40,000 lajista) yli 16,000 on tuhoon tuomittujen joukossa tai listattu uhanalaisiksi (Red List, listan ylläpitäjä on sveitsiläinen World Conservation Union, IUNC). Eurooppalaisista nisäkäslajeista yksi kuudesta on uhanalaisia (European Mammal Assessment).

Koko maailmassa elää vähintään noin 5,000 nisäkäslajia, noin 10,000 lintulajia ja yli 300,000 kasvilajia. Hyönteislajien määrää ei kukaan tunne edes kokoluokaltaan, mutta sen arvellaan varmuudella olevan pitkälle yli 1,000,000.

IUNC luokittaa eläinten uhanalaisuuden 7-portaisella asteikolla (kuva yllä, klikkaa suuremmaksi).

Herra Nutzin laskutoimituksen kohteet ja nämä eläinkunnan uhanalaiset ovat tavallaan kilpailemassa samoista elinmahdollisuuksista, vaikka tämä ei tietysti pidä paikkaansa kaikkien uhanalaisten lajien osalta.

Jotkut niistä kuolevat "luonnostaan", vaikka niitä yrittäisi pelastaakin, ja jotkut uhanalaiset, ehkäpä suuri enemmistö, on sellaisia lajeja, joita emme ole koskaan nähneet tai edes kuulleet, emme tiedä mitään niiden olemassaolosta, emmekä kai järin suuresti edes välitä. Toisaalta nälkään kuolevilla ihmisillä ja tuhoutuvilla eliölajeilla on myös toisiaan tukevaa yhteyttä, joka liittyy sekä lajien sisäiseen lukumäärään että niiden keskinäisiin suhteisiin.

Lajien todellisesta lukumäärästä emme tiedä oikein tuon taivaallista.

Nimettyjä lajeja on yhteensä noin 1.5 miljoonaa. Niiden lisäksi tiedemiehet arvelevat maailmassa olevan ehkä 10 tai 100 miljoonaa eläin- ja kasvilajia kaiken maailman ötökät mukaan lukien.

Luonnossa vallitseva ”normaalin” lajien vuosittaisen tuhoutumisvauhdin on arveltu olevan 1 tuhoutunut laji miljoonasta elävästä.

Nykyistä, paljon nopeampaa tuhoutumisvauhtia emme tiedä, koska emme edes tiedä lajien kokonaismäärää. Mutta biologit (mm. harwardilainen, erityisesti muurahaisia tutkiva entomologi, Edward O. Wilson) arvelevat tuhoutumisvauhdin olevan vähintään 2.7 ja ehkä jopa 270 lajia jokaisena päivänä.

Kun laji on tuhoutunut, se on tuhoutunut, pyyhitty päiviltä, hävinnyt kokonaan ja usein tai ehkäpä useimmiten tietämättömyytemme takia jälkiä jättämättä. Sen sijaan ja raa’an inhorealistisesti, jotenkin linkolalaisittain sanottuna päivittäin nälkäänkuolleet ihmiset eivät aiheuta ihmislajin määrään edes havaittavaa koloa.

Kuten olemme Darwinilta oppineet jokainen laji on syntynyt evoluution avulla.

Evoluutio lajien synnyn syynä on jotenkin tyydyttävämpi kuin Raamatun selitys, vaikka kieltämättä Mooseksen kirjan maailmansynnyssä on samaa myyttisyyttä ja mystisyyttä kuin suomalais-ugrilaisilla sotkanmunilla Ilmattaren sirolla polvella. Molemmat selitykset lienevät yhtä totuudenmukaisia.

Ihmiskeskeinen elämänsyntyidealismi johtaa eläinten ja luonnon kannalta ja luonnonystävän näkökulmalta vähintäänkin kiusallisiin päätelmiin. Mooseksen ensimmäinen kirjan jakeet 28-31 täsmentävät tätä:

28. Ja Jumala siunasi heidät, ja Jumala sanoi heille: "Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi; ja vallitkaa meren kalat ja taivaan linnut ja kaikki maan päällä liikkuvat eläimet".
29. Ja Jumala sanoi: "Katso, minä annan teille kaikkinaiset siementä tekevät ruohot, joita kasvaa kaikkialla maan päällä, ja kaikki puut, joissa on siementä tekevä hedelmä; olkoot ne teille ravinnoksi.
30. Ja kaikille metsäeläimille ja kaikille taivaan linnuille ja kaikille, jotka maassa matelevat ja joissa on elävä henki, minä annan kaikkinaiset viheriät ruohot ravinnoksi". Ja tapahtui niin.
31. Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää. Ja tuli ehtoo, ja tuli aamu, kuudes päivä.

Voisi helposti sanoa, että joskus kolmetuhatta vuotta sitten sen aikaisia uskonnollisia tarpeita varten luodulla tarinalla ei ole sen kummempaa merkitystä nykyajassa.

Kuitenkin, länsimailla vähintään yksi kolmesta ihmisestä, joissakin maissa jopa 8 kymmenestä, uskoo vankasti ensinnäkin ”persoonalliseen Jumalaan” eikä vain ”jumalaan” tai miellyttäviin luonnonuskontojen ”jumaliin”. Ja uskoo lisäksi, että Raamattu on tämän ihmisen näköisen Jumalan sanaa, totista totta. Luonnonuskonnoilla sanotaan olevan luontoa kunnioittavampi suhtautuminen muuhun luomakuntaan (vaikka tämä ei ehkä pidä paikkaansa, niin tämän lastun tarkoituksia varten oletan niin ehdottomasti olevan), ja siksi luonnon jumalallisuuteen uskovat kohtelevat sitä vähintäänkin vertaisenaan, jopa ihmistä tärkeämpänä, vaikka täytyy tällaistenkin uskovaisten tietysti syödä ja juoda melko säännöllisesti.

Lajien katoaminen ei ole mitenkään poikkeuksellista luomakunnan historiassa. Lajeja syntyy ja katoaa koko ajan tasaiseen tahtiin, tämä prosessi kuuluu evoluutioon yhtä olennaisena osana kuin uusien lajien syntykin.

Joukkotuhot ovat harvinaisempia, vaikka niitäkin on luonnontutkijoilla tiedossa ainakin viisi viimeisten 440 miljoonan vuoden aikana. Niistä kussakin hävisi kokonaan 40-85 prosenttia silloin eläneistä lajeista. Biodiversiteetin kasvattaminen "entiselleen" otti luonnolta vähintään 10 miljoonaa vuotta. Maailman tietysti valloittivat kokonaan uudet eliölajit, jotka löysivät ekokolonsa evoluution avulla. Hävinneet lajit pysyivät ja pysyvät hävinneinä.

Evoluutio ei ole räjähdysmäistä puuhaa, vaikka kuuleekin (kuvaannollista) puhetta yhden tai toisen epookin aikaisesta lajien räjähdysmäisestä lisääntymisestä.

Ihmisen geneettisestä perimästä geenitutkijat näkevät, että ihminen on myös mennyt ns. geneettisen pullonkaulan läpi jossakin vaiheessa, jolloin ihmiskunnan koko määrä oli ollut alle 100 yksilöä. Lajin häviäminen on melko varmaa, jos yksilöitä on jäljellä alle 50, joten ihmisen olemassaolo on ollut pirun pienestä muutoksesta kiinni. Mutta jostakin syystä täällä vielä ollaan, ja lasketaan kiinnostuneina tai huolestuneina, miten muut eläimet menestyvät.

Kuva: Marsupial frog, ruma mutta silti uhanalainen eläinlaji

Suurimmat otsikot uhanalaisuudestaan saavat ”muodikkaat” lajit kuten sarvikuono, gorilla, tiikeri, panda ja sen sellaiset.

Näiden mediaseksikkäiden lajien lisäksi on sitten koko joukko toinen toistaan rumempia, niljakkaampia ja ällöttävämpiä lajeja, joiden kannattajiksi ei ole suurta tungosta edes luonnonsuojelijoiden joukossa. Aikaisemmin mainittu Wilson arvelee, että vuoteen 2100 mennessä puolet kaikista nykyisistä lajeista on lopullisesti menetetty (ja näistä siis suurin osa ilman, että edes tiedämme niiden olemassaolosta).

Onko tällä mitään todellista merkitystä?

On ja ei. Lajina olemme ohjelmoituja selviämään. Itsekkäät geenit takaavat, että ihminen tulee aina laittamaan ihmisen lajina kaikkia muita lajeja tärkeämmäksi.

Ekosysteemi on hierarkinen rakennelma. Jokaisella lajilla on oma paikkansa järjestelmässä, ja jokaisen lajin olemassaolo riippuu muiden lajien olemassaolosta, joko ravintona tai lukumäärän pitämisenä elintilan ja ravinnon vaatimalla tasolla. Jos yksilöitä on liikaa, ravinto ei riitä. Ja yksilöitä on liikaa, jos lajilla ei ole (lajityypille välttämättömiä) luonnollisia vihollisia. Eläinkunnan osalta yksinkertaistaen voi kai sanoa, että saaliseläimet tarvitsevat luontaisia vihollisia, metsästäjiä, lukumääränsä pitämiseksi kurissa; ja (erityisesti ravintoketjun yläpään) petoeläinten lukumäärää ja levinneisyyttä säätelee ravinnon saatavuus (saaliseläinten määrä ja sijainti).

Ihminen, petoeläin ja metäsästäjä, on jostakin evolutiivisen sattuman oikusta päässyt parempaan asemaan kuin muut lajit, eikä ole suoranaisesti enää edes osa lajien keskeistä hierarkiaa. Ihminen valitsee omat ravinnonlähteensä ja kasvattaa niitä tarpeen mukaan.

Ihmisen ongelmana on kuitenkin se, että edes me emme pysty selviämään täysin ilman muita lajeja. Ilma, jota hengitämme, ei synny sattumalta vaan sitä tuotetaan kasvien avulla. Ruoka ei tule kenenkään raiskauksesta epäillyn kyläkaupiaan hyllyiltä vaan pelloilta ja muualta luonnosta.

Voi tietysti kuvitella Utopian (tai Dystopian, riippuen katsantokannasta) johonkin tulevaan aikaan, jossa valtavat, ihmisen tekemät planeetanmittakaavaiset tekokeuhkot tuottavat happea ihmisen omaan, ehkä kokonaan suljettuun ekosysteemiin, jonka sisällä säädellään mikroskooppisen tarkasti hengitysilman laatua, jopa säätä. Sellaisessa järjestelmässä ei muuta elollista luontoa ehkä enää tarvittaisi. Sen tarpeiksi tuotetaan synteettistä ruokaa kuolleesta luonnosta hajottamalla epäorgaanista ja rakentamalla orgaanista ainetta ja siitä syötäväksi kelpaavaa mössöä.

Olen varma, että tämä prosessi pystyttäisiin tekemään täysin automaattiseksi. Tilaisimme nappia painamalla pihvin tai kasvispadan, ja ne rakennettaisiin koneellisesti ilman elävää luontoa. Ja taustalla sirkuttaisivat virtuaaliset linnut ja humisisivat virtuaaliset hongat. Tieteiskirjailija Isaac Asimov on kuvannut tällaista järjestelmää mm. kirjassaan Teräsluolat (Caves of Steel, suom Matti Kannosto).

Asimov onkin oikein hyvä tekoympäristön kuvaajaksi, hänen kirjansakin muistuttavat enemmän pikaruokaa kuin kirjallista gourmet'a, vaikka ovatkin riittävän nautittavia luettaviksi.

Helpompi olisi ehkä kuitenkin säilyttää nykyinen luontomme, pitää siitä huolta, ja elää sen kanssa tasapainossa ja harmoniassa. Sekin on ehkä Utopia.

Edward O. Wilson sanoo esitelmässään On the Relation of Science and the Humanities:

“…My point is that genetic evolution and cultural evolution are somehow interwoven. We are only beginning to obtain a glimmer of the nature of this process…”

Hän siis väittää, varmasti aivan oikein, että ihmisen (yhä jatkuva) geneettinen evoluutio ja kulttuurievoluutio ovat jotenkin toisiinsa kytkettyjä. Ja olemme (tieteessä) vasta alkuaskelilla sen kytkennän ymmärtämisessä. Tämä on tietysti pelottava lausunto, joka ei ennusta hyvää ihmiskunnan tulevaisuudelle.

Nimittäin tänään luin sattumalta jostakin, että Putinin Venäjä on jatkanut sotahullun Bushin hallinnon uudelleen aloittamaa asevarustelukierrettä kokeilemalla uusia mannertenvälisiä ohjuksia, jotka pystyvät tunkeutumaan amerikkalaisten suunnitellun ”ohjuskilven” läpi. Suomalaisina tietysti tiedämme missä määrin venäläisiin tuotteisiin on luottamista, ja tämä on omiaan vähentämään uusien ohjuskehitelmien aiheuttamaa kylmää pelon hikeä. Mutta näyttää silti siltä, että MAD on takaisin kansainvälisen diplomatian jatkeena.

MAD eli ”Mutually Assured Destruction”, suomeksi tuo voisi olla vaikkapa tällaisen iskulauseen muodossa:

”Yhteisvoimin Takaamme Tuhoutumisemme”.

Siitä voisi saada vaikka soman laulun aikaiseksi.

Ehkä luonnolla sittenkin on vielä toivoa tulevasta.