Kirjailija Dan Brownin aloittama koodipähkäily ei näytä laantuvan millään, Nyt skotlantilaiset muusikot, isä ja poika, väittävät, että 600 vuotta vanhaa, salaista ja katolisen kirkon aikanaan kieltämää musiikkia on koodattu Da Vinci koodista tutun Rosslynin kirkon seinäkoristeissa. Kirkko (kuva yllä) sijaitsee Roslin'issa vähän Edinburghin eteläpuolella Skotlannissa.
Dekoodaajat, isä Thomas.J.Mitchell ja poika Stuart Mitchell, ovat molemmat muusikoita, isä on lisäksi entinen salakielisten sanomien selvittäjä Englannin ilmavoimista ja poika puolestaan säveltäjä.
Kuva: Rosslynin kirkon sisältä, kuva on ns. "oppipojan pylväästä", jonka koristeista saatiin aikaiseksi Rosslyn motetin ensimmäinen osa.
Koodi oli kaiverrettuna kappelin katossa oleviin koristekuutioihin geometrisinä kuvioina. Mitchelleiltä meni kaikkiaan 25 vuotta koodin selvittämiseen ja kappaleen "uudelleensävellykseen".
Oheisella videolla kuuluva kappale on saanut nimekseen Rosslyn motetti, kuulostaakin kovin keskiaikaiselta soitettuna 1400-luvun soittimilla. Motetti on keskiajalla syntynyt, aluksi vain kirkkomusiikin tyylilaji, mutta sitä käytettiin myöhemmin myös "maallisessa" musiikissa. Kappale tullaan esittämään paikan päällä Rosslynin kirkossa kuluvan toukokuun 18. päivänä, joten vielä ehdit, Arvoisa Lukija, mukaan, jos on haluja matkustaa sinne saakka.
Rosslynin kirkko otettiin käyttöön vuonna 1446 ja sen historia on yhdistetty sekä Temppeliherrojen ritarikuntaan että myöhemmin Vapaamuurareihin. Kirkko esiintyi myös kuvauspaikkana Dan Brownin kirjan, Da Vinci koodi, mukaan tehdyssä elokuvassa.
Vaikka väitänkin kovasti olevani idealisti, täytyy myöntää, että kyynisyyskään ei usein ole kaukana mielestä. En oikein koskaan tahdo uskoa päätähuimaaviin teorioihin, enkä aina edes näihin juttuihin vanhoista monimutkaisista koodeista kaiverrettuina tai rakennettuina ikivanhoihin rakennuksiin ja taideteoksiin, vaikka mielenkiinnolla niitä kyllä olen aina lueskellut.
Kuva: Yksityiskohta koodatusta koristekuutiosta, jossa näkyy värähtelykuvio (kts. alla)
Vihjeen musiikkikoodin olemassaololle antoivat kirkon 13 enkelimuusikon patsasta. Kirkosta löytyy kaikkiaan 213 kaiverrettua kuviota ja syntynyt musiikki on noin kymmenen minuutin mittainen, ja näin ollen "oikean" mittainen keskiaikaiseksi musiikkipätkäksi.
Motetin sanat ovat latinaa (tietysti) ja perustuvat ikivanhalle hymnille, joka on kirjoitettu Johannes Kastajalle. Tässä on ehkä hyvä muistaa myös, että Johannes Kastaja on Vapaamuurareiden suojelupyhimys. Johannes-hymniä käytettiin keskiajalla ns. solfauksessa (ransk. solfage) tai suomalaisemmin sanottuna solmisaatiossa (muistattehan koulun musiikkitunneilla lauletut do-re-mi...-harjoitukset) eli nuottien nimien ja korkeuksien muistiinlaulamisessa (ensimmäisen säkeen "Ut" on nykyisin tietysti "do"):
Ut queant laxis
Re-sonare fibris
Mi-ra gestorum
Fa-muli tuorum
Sol-ve polluti
La-bii rearum
Sancte Iohannes.
Kuten tuosta nähdään keskiajalla käytettiin vain kuutta nuottia, jotta möreä-äänisten ja usein iloisesti päissään luikuttavien munkkien olisi ollut helpompi laulaa oikein henkeviä laulujaan Luojansa ja katolisen kirkon ylistykseksi. Tuohon lisättiin sitten vielä "si", joka saatiin kai "Sancte"-sanasta, tosin se muuttui myöhemmin "ti"ksi, vaikka minä kyllä jouduin koulussa vielä käyttämään "si"tä.
Tämän nimenomaisen Rosslynin koodin sanotaan perustuvan geometrisiin kuvioihin, joiden ratkaisuun tarvitaan jonkinlaisen aaltoteorian (englanniksi cymatics) tuntemista ja itselleni on erittäin vaikea uskoa, että juuri mustasta keskiajasta selvinnyt uskontotiede olisi ollut niin edistyksellistä, että pystyi kaivertamaan seinille kuvioita monimutkaiseksi koodiksi, joka voidaan muuntaa musiikiksi 600 vuotta myöhemmin. Varsinkin, kun cymatics teoriana keksittiin vasta 1800-luvun alkupuolella. Toisaalta voi se tietysti olla mahdollistakin, uudet keksinnöthän yleisesti ottaen ovat vanhan tiedon uudelleen yhdistelyä luovalla tavalla, vähän niin kuin kirjallisuuskin siis, joka yhdistelee sanoja ja tarinoiden ynnä myyttien ikivanhaa symbolikieltä kekseliään luovasti.
Itsestään selvä kysymys olisi kuitenkin: miksi? ja jatkona miksi Rosslynissa, keskellä pirun kylmää Skotlantia?, jossa miehetkin joutuivat juoksentelemaan hame päällä muniaan palelluttamassa, niin kuin Mel Gibson meille näytti elokuvassa Braveheart - taipumaton.
Idealisti homunculus sisälläni vakuuttaa, että tämä ja myös Dan Brownin tarinat Da Vinci koodissa ovat totisinta totta. Toisaalta se uskoo myös siihen, että Elvis elää edelleen joko kuussa tai Moskovassa, ja että hänellä ja Marilynillä on tytär, joka on yhtä kaunis kuin Jeesuksen tyttöystävän (tai vaimon, kukapa senkin tietäisi) Maria Magdalan tyttären...tytär elokuvassa Da Vinci koodi, joten aina siihen pirulaiseen homunculukseen ei uskalla uskoa (tuo "tyttären...tytär" on siis suoraan alenevassa mtDNA-polvessa, Jeesuksen geenejähän tytöllä ei enää voi juurikaan olla satojen sukupolvien jälkeen, koska esivanhempien määrä on siinä vaiheessa jo niin tuhoton, että minä en edes uskalla sitä laskea ja toisaalta ainoa isälinjassa periytyvä kromosomi, y, siirtyy vain isältä pojille muutenhan geenit sotkeutuvat iloiseksi sopaksi - tosin ihmeitähän tiedetään siinä suvussa ennenkin tapahtuneen, joten kaikki lienee sittenkin mahdollista) .
Alla on asiaa koskeva video:
Video on tietysti youtubelta imuroitu. Sillä voi kuunnella Stuart Mitchellin säveltämää Rosslyn motettia "autenttisilla" 1400-luvun soittimilla soitettuna. Videolla näkyy myös ohut metallilevy, joka värähtelee, resonoi, muuttuvan äänen korkeuden mukaan. Levyn päällä on sopivaa merkkijauhetta, joka värähtelyjen vaikutuksesta asettuu erilaisiksi geometrisiksi kuvioiksi. Samat kuviot esiintyvät siis Rosslynin kirkon koristeissa.
Jokainen kuvio vastaa tiettyä värähtelytaajuutta, joka voidaan muuttaa nuoteiksi: esim. ns. yksiviivainen-a-nuotti värähtelee 440 Hz taajuudella, yksiviivainen eli keski-c taajuudella 261,6 Hz, ja sen alapuolella oleva pieni-a taajuudella 220 Hz, jne. (Vertailun vuoksi: musiikiksi kirjoitettuna tenorin ääniala on 130 - 440 Hz ja sopraanon 240 - 1170 Hz).
Videolla soitetaan keskiaikaisesti Pythagoraan tapaan viritetyillä soittimilla, joten musiikki ei kuulosta aivan "oikealta" länsimaisen nykyihmisen korvaan, esim. yksiviivainen-a soi(nee) taajuudella 445,5 Hz, jonka ihmisen hämmästyttävän ihmeellinen musiikkikorva ja musiikkia tunnistava liskoaivo jo erottavat erona.
