Ahmatovaa suomeksi

Jos haluat tietää 'kaiken' Anna Ahmatovasta, niin hänen suomenkielinen Facebook-sivunsa on täällä kenen tahansa uteliaan luettavana. Saattaa olla, että hän ei itse pidä sivustoa yllä, mutta postausten lukeminen - ja pelkkä katselukin - saattaa silti olla sielulle hyväksi.

Sieltä voi esimerkiksi lukea Ahmatovan ajatuksen nimeltä 'Rakkaus':

"Mehän
emme rakastaneet toisiamme,
vain kaiken silloin jaoimme.

 Sinua varten oli laaja maailma
 ja avoin tie,
sinua varten kirkkojen
kellot soivat.

 Mutta minua odotti toppatakki
ja korvaläppälakki.
Älä sääli minua,
vankia."

( Päiväämättömät runot)

Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

Kinky and Karlheinz

Kuva saitilta Online companion for ‘Kinky and Karlheinz’

Arvoisa Lukija on jo ehkä huomannut, että blogituttava Anni Heino on raapaissut hiljaiseksi mennyttä blogiaan Mayday 34˚35'S 150˚36'E. Eikä syyttä. Hän on julkaissut kirjan: Talking to Kinky and Karlheinz – 170 musicians get vocal on The Music Show (ABC Books, 2008).

Kirja perustuu ABC:n, eli Australian Broadcasting Corporationin, joka on niin kuin brittien BBC tai meidän pikkuinen YLE:mme, radiomusiikkiohjelmaan The Music Show, jossa shown vetäjä, säveltäjä Andrew Ford, on haastateltu ’jokaista, joka on jotakin musiikin alalla’. Shown vieraina ovat kahden vuosikymmenen aikana olleet mm.: Karlheinz Stockhausen, Nigel Kennedy, Patti Smith, The Kronos Quartet, Pierre Boulez ja kirjailija David Malouf, jonka viimeisintä kirjaa, Ransom, olenkin juuri sattumalta lukemassa (kirjoitan siitä jotakin joskus jossakin).

Anni Heinon kirjasta voi luke tarkemmin englanniksi sivulta Online companion for ‘Kinky and Karlheinz’. Ja kirjaan liittyviä 'blogitekstejä' voi lueskella täällä.

Rupurantaa ja dekadenssia

Käykääpä toki katsomassa Rupuranta.net'in - periferian hilpeää dekadenssia , vaikkapa saitinpitäjän sommittelemaa iloisensurullista 'pikajunaa Mäntyluotoon', ja muitakin mainioita teoksia, jos ette ole vähään aikaan sinne ehtineet - ja vaikka olisittekin. Merimaisemaa voi kuvissa ihailla jopa television kuvaruudun läpi. Kesä on näköjään tulossa suomalaistenkin rannikolle.

Täällä alkaa talvi virallisesti 1. kesäkuuta. Huomiseksi ennustetaan 20 astetta, joten uhkaa tulla kylmähkö talvikausi.

Lisää turvallisesta seksistä

Nimimerkki th antoi kommentissaan toistaviikon takaisessa AIDSin estämislastussa viittauksen mielenkiintoiseen blogiin, jossa keskustellaan Steven E. Landsburgin kirjasta More Sex Is Safer Sex, johon viittasin lastussa Estä AIDS: anna mahdollisimman monelle. Blogin Althouse pitäjä on nimeltään Ann Althouse, ja hän kirjoitti kirjasta samannimisessä lastussaan 6.7.2007.

Erityisen mielenkiintoiseksi ko. lastun tekee se, että kirjailija itse on käynyt kommentoimassa Annin lastua, puolustamassa mielipiteitään kommentoijia vastaan ja perustelemassa muutenkin kannanottojaan.

Omankin lastuni kommenteissa on keskustelu edelleen jatkunut.

Loruilua

Uusi blogituttavuus, Oulusa opiskeleva amatöörituubansoittaja Virpi, opasti maailmanloruhelmiä sisaltavalle saitille nimelta 1st International Collection of Tongue Twisters, jossa on loruja seka suomeksi etta myös eestiksi. Suomen loruista moent olivat hyvin tuttuja lapsuudenaikaisia loruja, joita tuli yllytettynä höpistyä, vaikka ei silloin tiennyt, että takana oli vakavampi ajatus kielen ääntämisestä ja sanojenkin ymmärtämisestä.

Eestin loruista pisti silmään tämmöinen: Kummikutes kummitus kummitas kummutis.

Suomen loruista mm. tämä: Appilan pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu ja kuohuu.

Oi niitä aikoja, kun tuotakin höpötteli. Hulluiksi meitä varmaan luulivat, minua ja kaveriani Reijoa.

Virpi epäilee, että näille ei ole suomeksi nimeä, mielestäni niitä kuitenki pitäisi kutsua loruiksi.

Finns Down Under, Kielisten maassa

Kuva: (c) Kirsi Reinikka

Virtuaalituttava Kirsi Reinikka on perustanut jokin aika sitten uuden blogin, Finns Down Under, joka käsittelee, niin kuin nimikin sanoo, suomalaisia asumassa pää alaspäin Australiassa.

Kirsi on julkaissut asiaa koskevan kirjan nimeltä Finns Down Under, Kielisten maassa (vasemmalla kirjan kansikuva). Uudella blogilla on ensimmäisenä (3. maaliskuuta 2007) kuvassa näkyvien suomalaisten, Annelin ja Askon, esittely. He asuvat Australian Kultarannikolla, Queenslandissa.

Blogi on pääasiassa englanninkielinen, monet kirjan perustana olevista haastatatteluista ovat myös suomenkielellä.

Kirsin oma kuvaus blogista kuuluu, tai paremminkin näkyy, näin:

This blog briefly introduces the contents of a self-published, bi-lingual book called FINNS DOWN UNDER. DOCUMENTS OF FINNISH IMMIGRANTS IN AUSTRALIA. Kielisten maassa. Dokumentteja australiansuomalaisista by photographer and writer Kirsi Reinikka

Kirsillä on myös meneillään valokuvanäyttely Adelaiden siirtolaismuseossa, Migration Museum. Museon näyttelyä esittelevä WEB-sivu on täällä.

Kirjan esittelystä opinkin jo uutena asiana, että Australiassa asuu noin 30,000 alkuperältään suomalaista tai osaksi suomalaista henkilöä. Näiden tiedonnälkää ja koti-ikävää varten on perustettu suomalainen e-sanomalehti, dundernews.com, joka esittelee Kirsin kirjaa ja näyttelyä täällä.

Kuolemaantuomitun blogi

Kuolemantuomio on malka sivistyneeksi itseään kutsuvan yhteiskunnan silmässä. Yleensä se annetaan vain rikoksista, jotka ovat olleet epäinhimillisen julmia, lapsenraiskaus ja murha, raaka murha yleensä. 'Tavallista' ihmistä puistattavia rikoksia, joiden tekijät ansaitsevat kaikkien halveksunnan. Mutta eivät kuolemantuomiota.


Kuva: Näyttelijä Danny Glover (mm. Lethal Weapon-elokuvat) vastustaa kuolemantuomioita.

Kuolemaantuomittujen puolustus, riippumatta todistusten pitävyydestä, on useimmiten syyllisyyden kieltäminen. Mikä tietysti on inhimillistä ja ymmärrettävää. Syyllisyys kielletään jopa tapauksissa, joissa se on ensin myönnetty. Tämäkin on täysin ymmärrettävää.

Useimmiten kuolemaantuomittu on suljettu selliinsä odottamaan tuomion täyttöönpanoa. 'Tavalliset' ihmiset voivat rauhassa unohtaa, että tuomittu on ihminen. Oikeuslaitos ja usein julkinen sana pyrkivät epäinhimillistämään tuomitun, rikoksen yksityiskohtia julkaistaan tarkkoine kuvineen, erityisesti sellaiseen erikoistuneiden lehtien toimesta. On lähes mahdotonta nähdä ihmistä kuvien takana, kumpaakaan ihmistä ehkä - uhria tai tekijää.

Washington Post kertoo perjantaina amerikkalaisesta Vernon Lee Evans Jr:sta, joka on tuomittu kahdesti samasta kaksoismurhasta kuolemantuomioon Marylandissa, USA:ssa. Tuomion mukaan hän suoritti vuonna 1983 palkkamurhan, jonka kohteina oli kaksi häneen liittymättömän huumeoikeudenkäynnin todistajaa: 27-vuotias David Scott Piechowicz ja tämän käly Susan Kennedy, joka oli 19-vuotias. Evansin tyttöystävä todisti tätä vastaan oikeudenkäynnissä.

Evans on tuomion jälkeen ja saatuaan julkisuutta kieltänyt murhanneensa uhreja. Todisteet näyttävät vankoilta, mutta minun on tietysti mahdoton sanoa mitään siitä puolesta.

Evans on kuitenkin aloittanut blogin, jossa hän mm. jakaa viisauttaan kenellä tahansa, joka lähettää kysymyksiä kuolemantuomiota aktiivisesti vastustavalle Ginny Simmons'ille, joka välittää ne Evansille ja jullkaisee vastaukset blogissa nimeltä meet Vernon.

Eli Evans on Vuorten Viisas, jota voi lähestyä ei suoraan vaan edustajansa välityksellä, joka välittää tämän viisauden hedelmiä meille tavallisille ihmisille.

Tämä on taas mielenkiintoinen moraalinen dilemma, onko oikein, että kuolemaantuomittu saa pitää blogia? Onko oikein, että ihmiset kyselevät tämän mielipiteitä sekä yleisistä, mieltään askarruttavista asioista, että tästä nimenomaisesta kuolemantuomiosta? Onko oikein että aktivisti Simmons auttaa tuomittua miestä? Onko oikein, että hän saa vakuutella syyttömyyttään, vaikka todisteet on kahdessa oikeudenkäynnissä todettu riittäviksi tuomion langettamiseksi?

Ja tietysti: onko oikein, että sivistysvaltio langettaa kuolemantuomioita?

Siinäpä taas purtavaa tätä bloginpitäjää viisaammillekin ihmisille. Itselläni moraalirihmastot aivoissa, varsinkin vasemmalla puolella, ovat vahvasti sotkussa. Oikea puoli tietää varmuudella, että kuolemantuomio on jäänne ihmiskunnan raadollisemmasta menneisyydestä ja pitäisi ehdottomasta kuuluakin sinne.

Arvoisalla Lukijalla saattaa olla tässä asiassa paljon selkeämpiä ajatuksia kuin itselläni.

Ja lopuksi, Vernon antaa tämän neuvon huolestuneelle brasilialaiselle Felipelle:

You could have friends if you stopped being on guard. Your music is a
perfect tool to lure a friend. Everyday should be a blessing because you can get
up and do something you really like doing. I’ll tell you what, summer is coming,
set up somewhere and just start playing in that location a couple of days and
see what happens. Instead of going to the movies, go somewhere where men and
women play music.

Mitäpä siihen lisäämän. Taustamateriaalia kuolemantuomiosta Amerikassa täällä.

Dionysoksen kevään 204. "lastu"

Kirjallisuus pyrkii selittämään kaaosta,
ei järjestämään sitä.

Dionysoksen kevät on yksivuotias tänään

Haamupäivitys

Tämä on koelähetys kommentointiongelmien vuoksi!

Lukijatilastojen kaunistamiseksi

bloginpitäjät tietysti yrittävät tehdä kaikkensa. Jotkut laiskat bloginpitäjät ottavat helpon linjan ja kirjoittavat ylivoimaisen erinomaista ja informatiivista blogia, joka pelkällä laatupainollaan kiinnostaa hirmuisen suuria kansankerroksia ja kelluu kuukausitolkulla blogitilastojen ensimmäisellä sijalla.

Dilbert'illä on viereinen ehdotus, jolla me tavalliset blogihenkilöt voimme luoda ympäristöllemme toimivan illuusion menestyksekkäästä ja potentiaalisesti hyvin tuottavasta blogista.


Tai vaihtoehtoisesti, blogihenkilö voi harkita tehtävän delegoimista pätevämmälle mutta vain vähän ansaitsevalle henkilölle. Sediksen kommentoima Hesarin ehdotus työvoimaongelmien helpottamiseksi orjatyövoiman käytöllä on myös syytä pitää mielessä.

Kirjallinen blogi?

Saara, vai oliko se kommenttirobottinsa Petra, etsi kirjallisia blogeja ja oli löytämäänsä tyytymätön.

Tämä Suuri Naisdekkari-blogi ehkä sopisi tämän skitsonäreän naislauman käsitteen 'Kirjallinen Blogi' alle.

Huom: Kuva on kopioitu/varastettu Naisdekkarin blogista, ja saatan joutua siitä vaikkapa Vera Vaaran kanssa vaikeuksiin.

Bookblog keskustelee Johanna Sinisalon peikkokirjasta

Mittaillessani hiljattain kieleni feminiisisyyttä ja maskuliinisuutta täällä (tulos oli pettymys, mutta jääköön omaan tietooni), löytyi sivutuotteena saitti Bookblog, jossa on hiljattain aloitettu keskustelu Johanna Sinisalon kirjasta The Troll.

Kaikille blogin lukijoille näkyvä kommentti kirjasta kuuluu näin (en rekisteröitynyt, joten en tiedä mitä muut siellä ajattelevat):

Hey, gang. I hope you enjoyed this little book. The first time I read it through, I thought it was odd, but enjoyable. Now that I have read it again, I still think of it as odd, but enjoyable. Can it be that I am so brainwashed by the DeLint, Ottowa-happy neo-fairie tale that getting into this one is just awkward. Perhaps. But I am more interested in what you all think.

In the spirit of a short work week, I am going to throw a couple of general questions your way and see what happens. Feel free to get your hands dirty or ask more clarifying questions.

1. How does this "cross-over" homoerotic fairy tale work for you? Is the writer trying too hard?
2. In general, do you think that this is a credible addition to the DeLint-esq genre?
3. What can we do to keep the NRA out of the Troll Kingdom?

Tämän Tripp'iksi kutsutun kommentoijan ensimmäiset reaktiot näyttävät olevan samanlaiset kuin omat ensimmäiset reaktioni Sinisalon kirjasta. Olin tietysti jonkin verran ennakkoluuloinen lukiessani, koska mielessäni (siis lukematta Sinisalon kirjaa ensin) olin päättänyt, että Lohikäärmekylpy olisi pitänyt valita sen vuoden Finlandian saajaksi (ja olin jopa kovalla vaivalla ostanutkin sen ennen valintaa). Mutta jotenkin peikkotarinakin tuntuu nyt paljon paremmalta, vaikka olen edelleen sitä mieltä, että Eeva Tikan olisi pitänyt se palkinto voittaa.

Toisaalta olen ollut väärässä joka vuosi omissa arvioissani. Tänäkin vuonna olen ajatellut, että Bo Carpelanin Kesän varjot pitäisi palkita, mutta vedonlyöntitilanteesta päätellen (Jarmo Papinniemi Parnasson blogissa 26.11. - Rikastusmisvinkki Paavo Lipposelle) muut ajattelevat toisin (siis ainakin vedonlyöjät, vedonlyöntisuhteethan muuttuvat lyötyjen vetojen mukaisesti). Papinniemen mukaan Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on vedonlyöjien suosikki, tämä on loogista, tuntuisi siltä, että Isomäen kirja vetoaa enemmän mieslukijoihin ja he lienevät enemmistönä vedonlyöjissä.

No, neljän päivän päästä tiedetään, mitä Finlandia-diktaattori Paavo Lipponen asiassa ajattelee. Eikö jotenkin tuo Finlandia-diktaattorin nimitys istuisikin Lipposelle paljon paremmin kuin muille valitsijoille, sanotaan nyt vaikka esimerkiksi Claes Anderssonille tai Lasse Pöystille.

Lukijamäärät

askarruttavat muitakin kuin lastunikkareita ja päreenpitäjiä.

Dilbert'illä on ehdotus siitä, miten lukijoiden määrän saa näyttämään suuremmalta (ainakin omassa mielessään).

Internet ja blogistania mahdollistavat aidomman anarkismin

Ja ovat sen viimeisin ja ehkäpä – karattuaan lopulta kokonaan ihmisten käsistä villiin ja vallattoman raivokkaaseen kehityskukoistukseen – viimeinen pesä maailmassa, jota muutoin hallitsevat raha, omistus, järjestys ja sen valta sekä lakimiehet, kaikki pysyvyyden atribuutit. Ja näillä innokkaina kätyreinä poliitikkojen omahyväinen ja ahne massa. Mutta, jos emme ole tarkkoja, se voi tietysti tulla myös anarkismille mahdottomaksi.

Ennen kuin tästä sanotaan sen enempää, muistellaan, mitä omatkin opettajat, kuten Kaarlo Nordenstreng, Osmo A. Wiio, Allan Liuhala, Pentti Salmelin ja se Hemanuskin sekä muut Tampereen sanomalehtigurut asiasta aikanaan kertoivat. Ja hakematta tuleekin mieleen mediafilosofi Marshal McLuhan, muun maailman Osmo A. Wiio ja kliseiseksi ylimainostettu viestintägurujen guru, joka sanoi joskus hamassa menneisyydessä kaikenlaista helposti unohdettavaa ja vähän pysyvämpääkin uudesta teknologiasta (mm. McLuhan’in uuden teknologian laki), ja väitti mm, että jokaisella uudella teknologialla on neljä yhteistä vaikutusta (effect):

Ensinnäkin se ammentaa vanhasta teknologiasta (element of retrieval).
Toiseksi se parantaa olemassa olevaa teknologiaa (enhances existing technology).
Kolmanneksi se tekee jotakin vanhanaikaiseksi (renders something obsolete).
Ja neljänneksi se taannuttaa edistystä jossakin määrin (reverses progress to some degree).

Internet sisältää kaikkia näitä elementtejä.

Vanha teknologiamalleja internetille on tietysti useita. On lehdistö, kirjasto, tietokirjat, yhteisöjen sisäinen viestintä (Raamattu, tiedeyhteisön julkaisut ja sen sellaiset, joilla välitetään tietoja uudista teorioista), ja ihmisten välinen viestintä yleensäkin, yhteisöllisyys.

Ihmisten keskeinen viestintä on selvästi parantunut, ajattele esimerkiksi virtuaalituttavaamme Tätiä viidakon reunalla ikiomaa Rouva Ruutamme (taivuteltuna tämä nimi tulee entistä hauskemmaksi,:), joka nyt kommunikoi vaivattomasti kirjallisten tuttaviensa kanssa valtamerien ja mantereiden yli.

Internet tekee paperikirjan vanhanaikaiseksi kirjankäpälöitsijöiden (kuten minä itse) suureksi hämmennykseksi ja suruksi. Tosin tästä on puhuttu jo vuosikausia ja kirjojen myyntiluvut sen kun kasvavat, mutta muutos on tulossa uusien ja paremmin ihmiselle sopivien näyttölaitetekniikoiden mukana. Lisäksi kiinteä, ylikallis, monopolistinen ja ihmisiä riistävä puhelinyhtiöjärjestelmä tulee häviämään. Samoin välivaiheeksi katsottava tavallisen puhelimen oloinen kannettava puhelinjärjestelmä, internetkannettava on sen sijaan tulossa kovalla tohinalla.

Taantumusta edustaa tiedon muuttuminen kiinteästä nestemäiseksi, luotettavasta epäluotettavaksi, kestävästä hetkelliseksi. Kirjatiedon ja -viisauden tarjoama tiedon pysyvyys ja luotettavuus (tarkistettavuuskin) eivät ole internetille ominaista. Sen sijaan tieto ja viisaus ovat luovaa, anarkistista, post-modernia ja alati muuttuvaa, niljakastakin - useammassa kuin yhdessä merkityksessä.

Onneksemme meillä on sisäänrakennettu kyky, abstrahointitaju, jonka avulla pystymme yleensä ymmärtämään, että tieto ei ole täysin luotettavaa. Siitäkin huolimatta, että meillä on polttava halu etsiä ”symbolivanhempia” (Samuel I. Hayakawa, Ajattelun ja toiminnan kieli, suom. Jorma Toivainen, Otava, 1968, 2. painos, s. 289), ”jotakin lohduttavaa ja arvovaltaista olentoa, jolta voimme pyytää kaikki vastaukset”.

Olemme kaikki enemmän tai vähemmän onnettomia siksi, että tiedämme, että emme tiedä kaikkea kaikesta, mutta haluaisimme kovasti tietää, ja etsimme jatkuvasti uusia ja tyydyttävämpiä tiedon lähteitä.

Useimmille meistä on kai jossakin määrin muistissa ensimmäinen kerta, kun tajusimme, että isä tai äiti ei tiedäkään kaikkea, eikä ole kaikkivoipa. Ja tilalle haluamme löytää ”symbolivanhemman”, joka täyttäisi tiedonhalumme syvimmätkin toiveet. Niin kuin isä ja äiti tekivät niin kauan kuin tekivät. Haluamme suuria tarinoita, aatteita ja taideteoksia jotka iskevät asian ytimeen, sanovat kaiken ajasta tai ikuisuudesta, vinguttavat ajan hermoa.

Ja lopulta löydämme internetin aistiemme ja aivojemme jatkeeksi. Internetin avulla pystymme hetkellisesti ja helposti laajentamaan kykyjemme rajapintaa kehomme ulkopuolelle, käsittämään ”koko” maailman. Ja laajennus on kirjoista poiketen kaksisuuntainen.

Anarkismia ei voi tyydyttävästi määrittää. Niin kuin ei voi internetiäkään. Eikä varsinkaan blogeja.

Metamorfoosi ottaa koville

Ja bloggaajan hermot ovat tunkeneet raakoina ihon pinnalle. Templaten piti toimia ilman viilailua, mutta se oli vain toivetta, eikä lopputuloksen onnistumisesta ole mitään tietoa.

Mutta epävarmuushan tekee muunkin elämän elämisen arvoiseksi.

V.A. Koskenniemi kirjoitti Oulun lyseon toverikunnan Valonterho –lehdessä 15 vuotiaana joulukuussa vuonna 1900 näin:

Minä luulen jo määräni saavuttaneen.
Kun kaikki taas raukeni tyhjyyteen.
Näin etsin, toivon ja kaipailen.
Mitä – tiedä mä itsekään en.

Ja samat on tunnot blogihenkilöllä juuri nyt. Ja niin täytyi ryhtyä luomaan nahkaansa. Koko prosessi kestää ehkä enemmän kuin aamusta iltaan.

Arvoisaa Lukijaa pyydetään kestämään kokeilut ja haamupäivitykset. Enkä tiistaihin mennessä tilanne on tasaantunut.

Oman työnsä arvon

rahassa mitattuna, tietää tietysti jokaisen kuukauden lopussa tai alussa, milloin sitten saakaan kohtuuttoman pientä tai suurta palkkaansa nauttia.

Bloginsa rahallisen arvonkin voi helposti laskea. Suuressa rahapulassaan blogihenkilö ajatteli, että blogin myyminen olisi hyvä ajatus. Arvoisa Lukija voi allaolevasta vetää asiaankuuluvat johtopäätökset.

My blog is worth $0.00.
How much is your blog worth?

Bloginpitäjän oikeudet ja velvollisuudet

vat askarruttaneet meitä kaikkia. Jokainen angstiin taipuvainen, eli kai jokainen, lastunikkari istuu tietysti sotkuisessa huoneessaan tai keittiönsä pöydänvieressä kaiket ajat otsa rypyssä yrittäen miettiä onko olemassa lakeja, jotka rajoittaisivat, ahdistaisivat tai palkitsisivat rahallisesti bloginpitäjistä tihkuvan luovuusmannan, lastunikkarien lahjan maailman kaikille Arvoisille Lukijoille.

Onneksi on olemassa vain 46-vuotinen ja vielä nuoremmin ilakoiva Sedis ja yksi sanfranciskolainen järjestö, jotka ratkaisevat tällaisia vaikeampia asioita meidän kaikkien vähemmänkykenevien puolesta.

Kaikki tietysti muistamme ulkoa Sediksen aikoinaan julkaisemat lyhyet ja näppärät bloggaajan ohjeet (jotka oli siis tarkoitettu vain keskustelun avaamiseksi, ja sehän jälkivellookin laidasta laitaan blogistanian mantereiden välillä, niin kuin tsunami maanjäristyksen jäljiltä.)

Electronic Frontier Foundation (kuva on var... lainattu heiltä) on julkaissut kesäkuussa 2005 Legal Guide for Bloggers, joita voi ihastella täältä ja lukeakin, jos viitsii niin kuivaan tekstiin keskittyä.

EFF kertoo meille mm., että Ööö:

The difference between you and the reporter at your local newspaper is that in
many cases, you may not have the benefit of training or resources to help you
determine whether what you're doing is legal. And on top of that, sometimes
knowing the law doesn't help - in many cases it was written for traditional
journalists, and the courts haven't yet decided how it applies to bloggers.

Joka siis sanoo (vapaasti suomennettuna), että "olet huonommin koulutettu ja kyvyttömämpi kuin paikallislehden toimittaja ja sen lisäksi et pysty ymmärtämään lakitekstiä. Ja joka tapauksessa lain tunteminen ei auta, koska se on kirjoitettu traditionaaliselle journalistiporukalle eivätkä lakituvat ole vielä bloggereiden täyttämiä". (tai jotain sen suuntaista)

Että sekin on nyt sitten tiedossa.

EFF:n saitti on muutenkin oikea bloggarin aarreaitta. Että käykääpä vilkaisemassa, jos ei ole tähdellisempää tekemistä, niin kuin pään kaivelua synteettisen kuidun löytämiseksi.

Bloggailu saattaa vaarantaa terveytesi, ihmissuhteesi tai työpaikkasi

Koko tulevaisuutesi itse asiassa, eihän ihmisellä ole muuta kuin terveytensä, ihmissuhteensa ja työpaikkansa.

Ihminen, joka tietää tämän hyvin on nimeltään Nadine Haobsh. Arvoisa Lukija saattaa kysyä hämmentyneenä, että: kuka helvetissä on Nadine Haobsh. Ja blogihenkilö voi kertoa, että hän on jumalaisen kaunis nainen, joka ansaitsi miljoona dollaria vuodessa. Ja sitten hän aloitti blogin pitämisen. Nyt hänen neuvonsa kaikille wannabe bloggareille on:

” …think before you write and definitely don't write about your industry…”

Blogihenkilö oli aina kuvitellut, että kirjoittaa ei edes voi ajattelematta ensin. Sitten henkilö surffaili blogistaniassa ja muutti kiireesti mielensä. Selvästi monet bloginpitäjät suoltavat tekstiä tilassa, jota ei voi kutsua ajatteluksi as we know it, kuten ns. ”Hiljaisen Vähemmistön” tyypillinen nössöttäminen erilaisuudesta menisi.
(P.S. illalla ajan kanssa, pitäisi tosiaan ajatella mitä kirjoittaa. Tuo vähemmistö ei ollut tahallista huumoria, siinä piti kyllä olla hiljainen enemmistö. Rangaistukseksi otan vain yhden brandyn tänään, se on tosin Bergeracista, Cyranon ja Roxannen asuma-alueilta, eli paljon parempaa kuin konjakki!)

Nadine puolestaan on ilmeisen viisas nainen.

Kaikki alkoi siitä, että Nadinella oli miljoonan dollarin työpaikka ja hänellä oli blogi. Työpaikka oli Ladies Home Journal’issa (joka viimeisimmässä numerossa kirjoittaa presidentti Bill Clintonin ristiretkestä amerikkalaisten lasten ylipainoa vastaan, lehdellä on myös laihdutusBlogi), Nadine oli lehden avustavana kauneustoimittajana.

Arvoisa Lukija tietänee tällaiset toimittajat (huom. äänensävy tässä ei ollut halveksiva, joten kaikki kauneustoimittajat vetäkää syvään henkeä ja ottakaa lasillinen bollia) Suomessa tällainen toimitustehtävä liittyisi ministeri Tanja Karpelan meikkimerkkeihin ja kuppikokoon (D?), sen sijaan hänen tekijänoikeus-mielipiteensä ja kulttuurimäärärahojensa suuruus ynnä niiden kehittyminen ministerivuosina olisivat toissijainen asia. Huom. Tällä blogihenkilö ei halua sanoa, etteikö Karpelan määrärahat kiinnostaisi henkilöä - tietysti muiden asioiden ohella.

Muuten Me Naiset -lehti on keskellä rintasyövän vastaista kampanjaa, eikä blogihenkilö halua nälviä näitä naistenlehtiä muutenkaan (kovin paljoa), Suomessa ne tekevät usein hyvää työtä kampanjoillaan.

Mutta tämä Nadine toimitti kauneutta, ja sen lisäksi hänellä oli blogi nimeltään Beauty Insider, jota hän toimitti tuntemattomana, niin kuin kai 90 % muistakin bloggareista, Maalaisen arkilla saattaa tästä tuntemattomuudesta olla tarkempia tietoja. Tyhmyydessään (tai ehkä viisaudessaan, kukaanhan ei tiedä oliko koko juttu orkesteroitu) hän oli kertonut blogistaan parille kymmenelle ”parhaalle ystävälleen”, jotka taas olivat tehneet saman ja nämäkin olivat... Ja loppu onkin historiaa.

Salaisessa blogissaan Nadine halusi pistellä normaalisti lehdessä kehumiaan kauneusvälineiden ja/tai –aineiden valmistajia, ja tietysti hänen henkilöllisyytensä paljastettiin. Kateus on kamala voima, kuten kaikki, jotka ovat eläneet ihmisten ilmoilla tietänevät. Tuloksena oli pikaiset potkut lehdestä (tätä kaikkea kutsutaan sananvapaudeksi, mutta blogihenkilö ei pysty sanomaan miksi).

Mutta! Kaikki ei päättynyt huonosti.

Nadine on nimittäin saanut kustannussopimuksen kahdesta kirjasta (tarina ei kerro ovatko ne ehkä blook'eja.. Kuka sanoo, että Hyvät Haltijat eivät enää ole olemassa! Ja sen lisäksi hänellä on uusi blogikin. Jopa Gothamist on kirjoittanut Nadinen kärsimyksistä. Tähän kaikkeen blogihenkilö sanoo: ”Go, Girl, go!”

Nadinen haastattelu ” Blogging blunder costs fashion editor her job” on nähtävissä MSNBC television saitilla.

Ai niin vielä yksi asia. Suureksi ilokseen blogihenkilö näki Ladies Home Journalin sivuilta, että ”kiihkeä sametti” on taas muodissa. Henkilö kiiruhtaakin tästä kohta ullakolle, kaivaa vanhat kiihkeänvihertävät samettihousunsa esiin ja lähtee spatseerailemaan muodikkaana pitkin Euroopan pääkaupungin koiranpaskalla koristeltuja katuja.