10.3.2019

Presidenttien kuvista

2 kommenttia
Valtioneuvoston saitilta (http://valtioneuvosto.fi/tietoa/edustustilat/muotokuvat) voi ihmetellä kuinka erilainen näkemys taiteilijoilla on sopivasta presidenttikuvasta. Kun niitä katselee voi hyvin ajatella, että "mikä on presidentin rooli muotokuvassa, jos hän ei ole 'aihe'. Tekosyy? Sommitteluelementti? Tai ... Heideggeria siteeraten 'Das Ding an Sich'", kuten kulttuurilehti Kaltio kyseli kommentoidessaan taannoin Halosen kuvasta syntynyttä kohua. 


Minun mielestäni näistä presidenttien kuvista on hätkähdyttävästi kiinnostavin (jos jätetään Halosen kuva pois tästä vertailusta) tuo viereinen, Jaakko Sieväsen tulkinta Koivistosta (1989), jonka arvoituksellisesta ilmeestä ei ymmärrä onko takana näkyvässä huoneessa kulkeva muodoton hahmo etiäinen Halosen tulevasta muotokuvasta vai Urkin oranssinen hahmo harhailemassa Tamminiemen tyhjissä saleissa. Tuo viimeksi mainittu selittäisi hyvin, miksi Manu ei halunnut asettua pressaksi Tamminiemeen. 

Pitäisi ehkä olla sanomatta tätä seuraavaa, mutta kysyn kumminkin, että eikö Erkki Tilviksen maalama Risto Ryti (1955) muistuta äkkiä katsoen saksalaista upseeria siviilipuvussaan? Mutta voihan sellainen arvio johtua kontekstin paineestakin tai puhtaasta pahansuopuudesta eikä pelkästään kohteen ulkonäöstä.

Muuten Tapani Raittila tokaisi yhdessä Lapin Kansan haastattelussa puhuessaan Urkista vuonna 1958 tekemästään kovin vanhanaikaisen oloisesta teoksesta enigmaattisesti, että "Sellainen tarve minulla oli, että muotokuva olisi ennen kaikkea maalaus" ja myös, että "Kaikessa raadollisuudessaan ihminen on selittämätön, syvä ja avara aihe". Nuo saattaisivat olla hyviäkin vihjeitä toiveikkaille muotokuvamaalareille.

5.11.2014

Auringon valosta

8 kommenttia
Aurinko valaisee aina samat paikat, ja syventää samat varjot.

31.10.2014

Sibeliusta

1 kommenttia


Sakari Oramo ja Radion Sinfonia Orkesteri esittivät, ja äänittivät, Bergenin musiikkijuhlilla (2006) Sibeliuksen kaikki seitsemän sinfoniaa, jotka YLE on ystävällisesti laittanut kuunneltaviksi Elävään Arkistoon. Ohessa on upotettuna 1. sinfonian tallete, ja täältä pääsee kuuntelemaan muita. Pidän itse eniten juuri tästä ensimmäisestä ja toisesta sinfoniasta, jotka ovat ehkä liian helppoja musiikin asiantuntijoille, mutta riittävän vaikeita minulle. P.S. (5.11.2014)Tuo kuvalinkki näyttää toimivan, vaikka siinä on tuo varoitusteksti. Jos ei niin täältä pesee.

13.8.2014

Elokuun viikkokirjoja

0 kommenttia
Anita Konkka kirjoitteli parhaillaan lukunsa alla olevista kirjoista ja pani lukumeemin kiertämään.

Mnulla oli sopivasti meneillään kirjojen vaihtoviikonvaihde, vein joitakin pois pitkin viikkoa ja otin toisia tilalle. 'Lukukasassa' ovat nyt:

samuel becket: Echo's Bones, joka sisältää hänen esikoisteoksestaan poisjätetyn novellan, noin 50 sivua, meidän aikalaiskriitikoidemme selityksiä, mm. annotaatiota kaikkiaan 56 sivua, ynnä muuta sellaista. Lukaisin sen heti tukka pystyssä ja syvennyn siihen uudestaan tuota pikaa.

Jo kirjan nimikin on enigma. Lisäksi lähes jokainen lause viittaa johonkin muuhun tekstiin, josta useimmiten - ainakaan tällä lukijalla - ei ole ajatuksen harmainta haituvaakaan, saati sitten itsekoettua tiedonjyvästä. becketin mallilukija lienee hän itse, tai ehkä James Joyce kävisi sellaiseksi. Suomesta kenties joku iästään kolme tai neljä vuosikymmentä kirjojen lukemiseen ja niistä luennointiin tai kirjoittamiseen, tai kenties molempiin, aikansa hukannut kirjallisuuden professori tai kärkeväsanainen kriitikko voisi huomata monia viittauksia, jotka livahtavat tällaisen itseni näköisen lukijan silmien ohi kuin rikas mies ane-passia hikisessä kädessään vilkuttaen roomalaiskatoliseen taivaaseen.

Echo's Bonesia en suosittele herkkähermoisille tai sellaisille, jotka ajattelevat omaa elämäänsä ja varsinkin kuolemaansa liialla huolella. Muille toki sitäkin enemmän.

Alberto Angela: A Day in the Life of Ancient Rome, joka siis kertoo yhden 'tavallisten roomalaisten', rikkaiden ja köyhien, vapaiden ja orjien, tavallisen roomalaispäivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista vuonna 115, jolloin roomalainen imperiumi oli voimansa tunnossa, 'koko maailman' valtiaana keskellä Pax Romanaa, jota kesti kai vielä senkin jälkeen kolmisensataa vuotta, tosin liukuen vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi, kunnes romahti muutamassa vuodessa kokonaan malliksi tuleville imperiumeille, jotka mallista eivät juuri mitään piitanneet.

Kirjoittaja on oikeassa elämässään juontajana, isänsä Pierron kanssa, kahdessa Italian television tiedeohjelmassa: Superquark ja Ulisse.

Tämän kirjan tilalla etsin tuolta lähikirjastoista oikeastaan John Williamsin kirjaa Augustus, mutta en tähän hätään sitä löytänyt, joten tähän on tyytyminen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän, joka löytyi Suomi Klubin vaatimattomasta kirjastosta Altonan kaupungista, Melbournen länsipuolla. Siellä on myös Juhan esikoisteos silloin tällöin saatavana. Nyt (uudelleen) luvun alla olevalla kirjalla on joitakin erityisiä, mutta hämäriä kosketuskohtia omaan sieluuni, ja siksi, sekä kielen vuoksi tietenkin, sitä lueskelen mielihyvin. Altonan Suomi-talo täyttää syyskuussa 40 vuotta. Talolla on mielenkiintoinen historia ja ulkoakin päin näyttää siltä kuin oikea arkkitehti olisi sen suunnitellut, niin kuin onkin. Talon vihki suomalaisten käyttöön 22.9.1974 Suomen silloinen suurlähettilä Tuure Mentula.

Palautin samalla kuukauden lainassa olleen Yrjö Hosiaisluoman teoksen, Lauri Viljanen, joka täytynee kohtapuoleen ottaa uudelleen lainattavaksi. Opiskelukiireet ovat vähentäneet radikaalisti vuorokautista lukuaikaa.

Ujostellen mainitsen tässä myös neljännen kirjan, jonka taas kerran lainasin oman kylän kirjastosta. Se on Teach Yourself Russian, jonka avulla yritän auttaa itseäni lukemaan Tšehovia ja miksei Dostojevskiäkin tai ehkä jopa Tolstoita tai Gogolia alkukielellä kunhan ennätän, onhan tässä ehkä vielä elämää edessäkin, vaikka onhan sitä jo takanakin riittävästi.

Muuten, viime viikolla palautin latinan oppikirjan samaan Carnegien kirjastoon, ja saan sen ilmeisesti takaisin taas tällä viikolla, ellei joku muu innokkaampi ehdi sitä ottaa. Säännös ovat sellaiset, että lainausten välillä täytyy olla kokonainen viikko odotusaikaa ennen kuin saa kirjan taas omiin odotuksesta kuumiin sormiinsa näpellettäväksi.

Mutta se on, kuten Arvoisa Lukija hyvin arvannee, jo toinen tarina.

15.2.2014

...ja vuotten tuhka satoi katseisiimme...

3 kommenttia
Tiger Moth Sandringhamin rannalla Australiassa 11.1.2014
P.S. Salaisuus on paljastunut.

Voisiko joku ystävällisesti muistaa minulle runoilijan ja runon nimen alla olevaan, jotenkin Saima Harmajan makuiseen runonpätkään, jonka olen joskus raapustellut muistikirjaani:
"Kas kauan sitten on jo menneet päivät nuoruuden / kuun paisteessa kun kahden vapisimme. / Jo päivän helle tulinen joi kuiviin sydämen / ja vuotten tuhka satoi katseisiimme..."
Voihan tuo tietysti olla miehenkin kirjoittama. Varmasti ehkä voi olla kirjoitettu jo ennen sotia, sellaiselta ainakin maistuu sitä mässyttäessä. Internetiltä ei näytä löytyvän. 

Muistikirja on tietysti sitä varten, että se auttaa muistamaan asioita, jos vain muistaa kertoa sille mitä pitäisi muistaa. Minulla onkin koko joukko toinen toistaan hämärämpiä muistikirjamerkintöjä; monista ei edes tiedä mitä sanovat, kun pitäisi olla apuna joku, joka osaa lukea suttuista käsialaa. 

Päiväkirjamerkitöjen suhtaan taitaa päteä sama kuin vanhojen valokuvienkin: jos ei itse niitä katsele, ei taida katsella kukaan muukaan. Tosin sitä toivoo, että jossakin, ehkä vasta muutaman sukupolven päässä, on utelias jälkeläinen, jolle vanhat, jo kuolleet, osin tuntemattomat ihmiset ovat kiinnostavia. 

Kukapa meistä ei haluaisi olla jollakin tavalla kuolematon!


P.S Ei ollutkaan runoilija Saima Harmaja vaan Kaarlo Sarkia. Runo on  'Kuutamonäky', 27 vuoden kypsässä iässä julkaistussa esikoiskokoelmassa Kahlittu, (WSOY, 1929), viimeisin julkaisija on ntamo (näköispainos, 2012). Alla vielä runon viimeinen värssy ntamon julkaisemassa muodossa (Google Booksin avulla löytyy koko teksti täältä, alkaa sivulta 99):
Mut turhaan - iäks mennehet on hetket nuoruuden, / kuun paisteessa kun kahden vapisimme. / Jo päivän helle tulinen joi kuiviin sydämen / ja vuotten tuhka satoi katseisiimme. 
Minun olisi tietysti pitänyt itsekin muistaa tämä, sain apua Facebookin kautta, olenhan käynyt samaa Tyrvään yhteislyseota (nykyisin Vammalan lukio), tosin vuosikymmeniä myöhemmin. Koulussa oli Sarkian rintakuva (veistänyt Essi Renvall), mutta runoilijasta ei juuri silloin keskusteltu edes suomen kielen oppitunneilla (tosin ei keskusteltu runoudesta paljon muutenkaan) luultavasti tämän homoseksuaalisuuden vuoksi, joka tietysti vielä 50-luvun lopulla oli täydellisesti tabu. Koulun rehtorina oli meidän, ilkeämielisten koululaisten mielestä sotahullu ja muutenkin äärioikeistolainen urheilija (tietysti aivan väärä käsitys henkilöstä, jota emme silloin, emmekä kai sittemminkään sen kummemmin tunteneet). 

1.1.2014

Sinikurkkumaluri

4 kommenttia
Hahaa. Vielä elossa, vaikka vuosi sitten tuntui, että vuodesta, jonka nimi on 2013, ei voi millään selvitä niin.

Ajan rattaatkin
huokaisevat: Painat jo
kuin vuosijyrä.

Ainakin enemmän kuin tuo kuvan sinikurkkumaluri (Malurus cyaneus), joka livahti kuvassa joulupäivänä 2013 Brighton Beach'illä lähellä Meulbournea.



15.6.2013

Trabant ja berliiniläinen palimpsesti

0 kommenttia

DSC01196Kuva: Hanhensulka heinäkuussa 2008

Tyhmyyttäni tai viisauttani, kukapa senkin varmuudella tietäsi, en koskaan omistanut Trabantia, ja olen melko varma siitä, etten kai koskaan tule sellaista omistamaankaan.

Silti sen nähdessään nipistää mieltä nostalginen ailahdus. Näkihän sitä 'pahviseinineen' Suomenkin teillä savuttamassa runsain määrin, Wartburgien ja Mossejen lisäksi.

Kuva on tietysti Berliinistä, siitä Niederkirchnerstrassen, Zimmerstrassen ja Wilhelmstrassen risteyksestä läheltä Checkpoint Charlien entistä (ja nykyistä museoituakin) sijaintipaikkaa. 

Ympärillä on Natsi-Saksan pahamaineisimpia komentopaikkoja. Tuossa ottaessani kuvaa käytännöllis-sosialistisista Trabanteista kutitteli selkärankaani ajatus takanani, risteyksen toisella puolella aikanaan sijainneesta kansallissosialistisen Gestapon ja SS-joukkojen päämajasta, jonka paikalla nykyajassa seisoo Topographie des Terrors-museo ja pysyvä näyttely.

Tiedän, kun juuri olin tehnyt pikaisen kierroksen lähikaduilla, että monet Natsi-Saksan suuruuden ja tuhon todistukset seisovat ympärillä haudattuina, näkymättömiksi korjattuina ja jotkut uusina, yhdistetyn Saksan hallinnon ja kaupan johtopaikkoina, vähitellen poisraaputettuina yhteisestä muistista niin kuin muinaisten kirjureiden paperipulassaan poisraapimat kirjoitukset vielä muinaisemmilta pergamenteilta. 

Tietysti saksalaisuus on paljon enemmän kuin ne Saksoiksi kutsutut ja hetken pystyssä seisseet valtiot, joiden muistomerkkien keskellä näitä Trabantteja katselen. Saksa, poliittisena olentona, syntyi vasta 1871, hajosi 1919 ja 1945 rauhanneuvotteluissa, yhdistettiin pienen pistoksen verran Saarin alueen liitoksella 1957, ja sitten vähän enemmän itäisen ja läntisen puolen liittyessä yhdeksi Saksaksi 1990 jonkinlaisena ’lopullisena ratkaisuna’. EU:n olemassaolo tasoittanee eurooppalaista poliittis-maantieteellistä keskustelua yleisemminkin pitkälle tulevaisuuteen, ehkä lopulta jopa entisen Jugoslavian raunioiden seassa.

Berliinissä oli sensijaan raunioitumatta natsien sodasta selvinnyt entisen ensimmäisen maailmansodan ’hävittäjä-ässän’, natsi-marsalkka Göringin isännöimä ilmailuministeriö, Reichsluftfahrtministerium, korttelin päässä Trabanteista Leipziger Strassen ja Wilhelmstrassen kulmassa, josta korttelin verran kauempana, Vossstrassella, on piilotettuna Hitlerin komentobunkkeri, vähän kuin koko bunkkeria ei olisi koskaan edes ollut Berliinissä. Ilmailuministeriön entistä rakennusta, valmistuessaan elokuussa 1936 suurin toimistotalo Euroopassa, on sensijaan vuodesta 1992 alkaen kutsuttu nimellä Detlev-Rohwedder-Haus.

Rakennuksen funktio ja nimitys ovat vaihdelleet saksalaisten poliittisten realiteettien mukana.

Itäsaksalaiset korjailivat ensimmäisinä sen natsitahroja kutsumalla sitä nimellä Haus der Ministerien, jonka sisuksista johdettiin marksilais-leniniläis-saksalaista talouskomissiota, Deutsche Wirtschaftskommissionia, jonka tärkein osa oli Itä-Saksan miehityksen hallintaorganisatio, Sowjetische Militäradministration in Deutschland. Eli rakennuksesta ohjailtiin neukkujen sotilaskomennossa, meitä ohjailleen Valvontakomission tavoin, miehitetyn Itä-Saksan talousasioita kunnes DDR virallisesti perustettiin 1949 ja rakennuksesta tuli DDR:n hallituksen (ministerineuvoston) päämaja kunnes Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990.

Kuva Hanhensulka: Max Lignerin seinämaalaus Aufbau der Republik Saksan valtionvarainministeriön seinällä

Itäsaksalaisen leniniläisen taiteen muistoksi on talon seinään jäänyt oheinen sosialistis-realistinen tai reaalisosialistinen maalaus, tekijä on (itä)saksalainen taidemaalari, graaffikko Max Lingner. Maalaus onkin komea muistutus siitä, minkälaisena Stalin ehkä näki työläisille sopivan maalaustaiteen olemuksen. Oheista kuvaa parempi versio on löydettävissä tästä linkistä.

Yhdistetty Saksa tarvitsi paljon uusia ja vanhoja toimistotiloja muuttaessaan hallintoaan Bonnista Berliiniin ja rakennuksen uudeksi isännäksi tuli Treuhandanstalt, jonka tehtäväksi uskottiin Itä-Saksan valtion omaisuuden myyminen yksityisille mahdollisimman muodolliseen hintaan. Treuhandin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi Detlev Rohwedder, jonka Punainen Armeijakunta (Rote Armee Fraktion) salamurhasi 1992 ja talo sai murhatun nimen todennäköisesti lopuksi eliniäkseen. Treuhandin jälkeen taloon muutti valtionvarainministeriö, Bundesministerium der Finanzen, jonka päämajana se edelleen on. 

Trabantista on puolestaan Saksassa, ja muuallakin Euroopassa, tullut kulttikulkuneuvo. Se on kai jonkinlaista positiivista palimpsestia, muistojen kultaamista uudempia sukupolvia varten. Valehtelua, jossa on näkyvissä totuuden siementä.

Että sellaisia muistuu mieleen berliiniläisen Trabant-monumentin ääreltä heinäkuulta 2008.