15.2.2014

...ja vuotten tuhka satoi katseisiimme...

3 kommenttia
Tiger Moth Sandringhamin rannalla Australiassa 11.1.2014
P.S. Salaisuus on paljastunut.

Voisiko joku ystävällisesti muistaa minulle runoilijan ja runon nimen alla olevaan, jotenkin Saima Harmajan makuiseen runonpätkään, jonka olen joskus raapustellut muistikirjaani:
"Kas kauan sitten on jo menneet päivät nuoruuden / kuun paisteessa kun kahden vapisimme. / Jo päivän helle tulinen joi kuiviin sydämen / ja vuotten tuhka satoi katseisiimme..."
Voihan tuo tietysti olla miehenkin kirjoittama. Varmasti ehkä voi olla kirjoitettu jo ennen sotia, sellaiselta ainakin maistuu sitä mässyttäessä. Internetiltä ei näytä löytyvän. 

Muistikirja on tietysti sitä varten, että se auttaa muistamaan asioita, jos vain muistaa kertoa sille mitä pitäisi muistaa. Minulla onkin koko joukko toinen toistaan hämärämpiä muistikirjamerkintöjä; monista ei edes tiedä mitä sanovat, kun pitäisi olla apuna joku, joka osaa lukea suttuista käsialaa. 

Päiväkirjamerkitöjen suhtaan taitaa päteä sama kuin vanhojen valokuvienkin: jos ei itse niitä katsele, ei taida katsella kukaan muukaan. Tosin sitä toivoo, että jossakin, ehkä vasta muutaman sukupolven päässä, on utelias jälkeläinen, jolle vanhat, jo kuolleet, osin tuntemattomat ihmiset ovat kiinnostavia. 

Kukapa meistä ei haluaisi olla jollakin tavalla kuolematon!


P.S Ei ollutkaan runoilija Saima Harmaja vaan Kaarlo Sarkia. Runo on  'Kuutamonäky', 27 vuoden kypsässä iässä julkaistussa esikoiskokoelmassa Kahlittu, (WSOY, 1929), viimeisin julkaisija on ntamo (näköispainos, 2012). Alla vielä runon viimeinen värssy ntamon julkaisemassa muodossa (Google Booksin avulla löytyy koko teksti täältä, alkaa sivulta 99):
Mut turhaan - iäks mennehet on hetket nuoruuden, / kuun paisteessa kun kahden vapisimme. / Jo päivän helle tulinen joi kuiviin sydämen / ja vuotten tuhka satoi katseisiimme. 
Minun olisi tietysti pitänyt itsekin muistaa tämä, sain apua Facebookin kautta, olenhan käynyt samaa Tyrvään yhteislyseota (nykyisin Vammalan lukio), tosin vuosikymmeniä myöhemmin. Koulussa oli Sarkian rintakuva (veistänyt Essi Renvall), mutta runoilijasta ei juuri silloin keskusteltu edes suomen kielen oppitunneilla (tosin ei keskusteltu runoudesta paljon muutenkaan) luultavasti tämän homoseksuaalisuuden vuoksi, joka tietysti vielä 50-luvun lopulla oli täydellisesti tabu. Koulun rehtorina oli meidän, ilkeämielisten koululaisten mielestä sotahullu ja muutenkin äärioikeistolainen urheilija (tietysti aivan väärä käsitys henkilöstä, jota emme silloin, emmekä kai sittemminkään sen kummemmin tunteneet). 

1.1.2014

Sinikurkkumaluri

4 kommenttia
Hahaa. Vielä elossa, vaikka vuosi sitten tuntui, että vuodesta, jonka nimi on 2013, ei voi millään selvitä niin.

Ajan rattaatkin
huokaisevat: Painat jo
kuin vuosijyrä.

Ainakin enemmän kuin tuo kuvan sinikurkkumaluri (Malurus cyaneus), joka livahti kuvassa joulupäivänä 2013 Brighton Beach'illä lähellä Meulbournea.



15.6.2013

Trabant ja berliiniläinen palimpsesti

0 kommenttia

DSC01196Kuva: Hanhensulka heinäkuussa 2008

Tyhmyyttäni tai viisauttani, kukapa senkin varmuudella tietäsi, en koskaan omistanut Trabantia, ja olen melko varma siitä, etten kai koskaan tule sellaista omistamaankaan.

Silti sen nähdessään nipistää mieltä nostalginen ailahdus. Näkihän sitä 'pahviseinineen' Suomenkin teillä savuttamassa runsain määrin, Wartburgien ja Mossejen lisäksi.

Kuva on tietysti Berliinistä, siitä Niederkirchnerstrassen, Zimmerstrassen ja Wilhelmstrassen risteyksestä läheltä Checkpoint Charlien entistä (ja nykyistä museoituakin) sijaintipaikkaa. 

Ympärillä on Natsi-Saksan pahamaineisimpia komentopaikkoja. Tuossa ottaessani kuvaa käytännöllis-sosialistisista Trabanteista kutitteli selkärankaani ajatus takanani, risteyksen toisella puolella aikanaan sijainneesta kansallissosialistisen Gestapon ja SS-joukkojen päämajasta, jonka paikalla nykyajassa seisoo Topographie des Terrors-museo ja pysyvä näyttely.

Tiedän, kun juuri olin tehnyt pikaisen kierroksen lähikaduilla, että monet Natsi-Saksan suuruuden ja tuhon todistukset seisovat ympärillä haudattuina, näkymättömiksi korjattuina ja jotkut uusina, yhdistetyn Saksan hallinnon ja kaupan johtopaikkoina, vähitellen poisraaputettuina yhteisestä muistista niin kuin muinaisten kirjureiden paperipulassaan poisraapimat kirjoitukset vielä muinaisemmilta pergamenteilta. 

Tietysti saksalaisuus on paljon enemmän kuin ne Saksoiksi kutsutut ja hetken pystyssä seisseet valtiot, joiden muistomerkkien keskellä näitä Trabantteja katselen. Saksa, poliittisena olentona, syntyi vasta 1871, hajosi 1919 ja 1945 rauhanneuvotteluissa, yhdistettiin pienen pistoksen verran Saarin alueen liitoksella 1957, ja sitten vähän enemmän itäisen ja läntisen puolen liittyessä yhdeksi Saksaksi 1990 jonkinlaisena ’lopullisena ratkaisuna’. EU:n olemassaolo tasoittanee eurooppalaista poliittis-maantieteellistä keskustelua yleisemminkin pitkälle tulevaisuuteen, ehkä lopulta jopa entisen Jugoslavian raunioiden seassa.

Berliinissä oli sensijaan raunioitumatta natsien sodasta selvinnyt entisen ensimmäisen maailmansodan ’hävittäjä-ässän’, natsi-marsalkka Göringin isännöimä ilmailuministeriö, Reichsluftfahrtministerium, korttelin päässä Trabanteista Leipziger Strassen ja Wilhelmstrassen kulmassa, josta korttelin verran kauempana, Vossstrassella, on piilotettuna Hitlerin komentobunkkeri, vähän kuin koko bunkkeria ei olisi koskaan edes ollut Berliinissä. Ilmailuministeriön entistä rakennusta, valmistuessaan elokuussa 1936 suurin toimistotalo Euroopassa, on sensijaan vuodesta 1992 alkaen kutsuttu nimellä Detlev-Rohwedder-Haus.

Rakennuksen funktio ja nimitys ovat vaihdelleet saksalaisten poliittisten realiteettien mukana.

Itäsaksalaiset korjailivat ensimmäisinä sen natsitahroja kutsumalla sitä nimellä Haus der Ministerien, jonka sisuksista johdettiin marksilais-leniniläis-saksalaista talouskomissiota, Deutsche Wirtschaftskommissionia, jonka tärkein osa oli Itä-Saksan miehityksen hallintaorganisatio, Sowjetische Militäradministration in Deutschland. Eli rakennuksesta ohjailtiin neukkujen sotilaskomennossa, meitä ohjailleen Valvontakomission tavoin, miehitetyn Itä-Saksan talousasioita kunnes DDR virallisesti perustettiin 1949 ja rakennuksesta tuli DDR:n hallituksen (ministerineuvoston) päämaja kunnes Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990.

Kuva Hanhensulka: Max Lignerin seinämaalaus Aufbau der Republik Saksan valtionvarainministeriön seinällä

Itäsaksalaisen leniniläisen taiteen muistoksi on talon seinään jäänyt oheinen sosialistis-realistinen tai reaalisosialistinen maalaus, tekijä on (itä)saksalainen taidemaalari, graaffikko Max Lingner. Maalaus onkin komea muistutus siitä, minkälaisena Stalin ehkä näki työläisille sopivan maalaustaiteen olemuksen. Oheista kuvaa parempi versio on löydettävissä tästä linkistä.

Yhdistetty Saksa tarvitsi paljon uusia ja vanhoja toimistotiloja muuttaessaan hallintoaan Bonnista Berliiniin ja rakennuksen uudeksi isännäksi tuli Treuhandanstalt, jonka tehtäväksi uskottiin Itä-Saksan valtion omaisuuden myyminen yksityisille mahdollisimman muodolliseen hintaan. Treuhandin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi Detlev Rohwedder, jonka Punainen Armeijakunta (Rote Armee Fraktion) salamurhasi 1992 ja talo sai murhatun nimen todennäköisesti lopuksi eliniäkseen. Treuhandin jälkeen taloon muutti valtionvarainministeriö, Bundesministerium der Finanzen, jonka päämajana se edelleen on. 

Trabantista on puolestaan Saksassa, ja muuallakin Euroopassa, tullut kulttikulkuneuvo. Se on kai jonkinlaista positiivista palimpsestia, muistojen kultaamista uudempia sukupolvia varten. Valehtelua, jossa on näkyvissä totuuden siementä.

Että sellaisia muistuu mieleen berliiniläisen Trabant-monumentin ääreltä heinäkuulta 2008.

23.5.2013

Ansioista saatua

0 kommenttia

Kuva vieressä on ystävällisesti varastettu Antikvaarin sivulta ja palautetaan tietysti heti lähteelleen, kun noin miljoonan vuoden kuluttua internetistä ei enää löydy yhtään viittausta siihen täällä Dionysoksen keväässä. Se kuvaa petroskoilaisen Karjala Autonomisen Nuvostotasavallan kustantamon vuonna 1958 julkaisemia muistelmia, jotka oli muistutellut suomalaissyntyinen vasemmistoaktivisti, Aura Kiiskinen

Kuten Lewis Carroll suosittelee Liisan seikkailut ihmemaassa-kirjassaan matemaatikolle sopivalla tarkkuudella, aloitan alusta ja jatkan kunnes tulen tämän tarinan loppuun; sitten lopetan.

Syönkin siis ensin herkullista, melbournelais-venäläisessä Baker in the Rye-leipomossa iki-ihanien venakkojen toimesta tänä aamuna tiiviiksi leivottua borodinski-limppua ja venäläisiä nakkimakkaroita Lyonin sinapin kanssa sekä nautin kapitalistista Coca Colaa niiden kyytipojaksi (lääkärini, Irina Khanina, joka taitaa olla Ukrainasta lähtöisin vaikka on hän opiskellut ja asunut Pietarissakin, on uhkaillut ennenaikaisella poismenolla ja määrännyt minut, helläluonteisen, ja nyt siis entisen, kasvissyöjän syömään lihaa veren rautapitoisuuden kasvattamiseksi, heikohkoista, moraalisista vastalauseistani huolimatta), ja mietiskelen historian hitaasti raahustavassa virrassa, jo edessäni muutaman mutkan takana pyörteiden viemänä kelluvaa, tuntematonta savolais-piikaa, Miina Kiiskistä, ja hänen suhdettaan Leninin kunniamerkkiin (Орден Ленина), joka annettiin ensimmäisenä Komsomolin Totuus-lehdelle (ehkä paremmin tunnettu Suomessakin nimellä Komsomolskaja pravda tasan 83 vuotta sitten, 23.5.1930.

 Mitalin satojentuhansien saajien joukossa on tietysti toinen toistaan ansioituneempiä nimiä sieltä ja täältä, ympäri neukkuyhteisön sosiaaliseen kokeiluun ystävällisesti suhtautuvaa maailmankaikkeutta.

Tässä alla on listasta poimittuina muutamia mitalin saajia, joilla saattaa olla kuuluisuutta Neuvostoliiton todellisuuden ulkopuoleltakin:

Andrei Saharov, Juri Gagarin (ensimmäinen avaruusmies), Valentina Tereškova (avaruuden ensimmäinen nainen), Phạm Tuân (vietnamilainen lentäjä, ensimmäinen aasialainen avaruudessa), Valeri Poljakov (pisimmän avaruuslennon tehnyt avaruusmies), Anastas Mikojan, Nikita Hruštšov, Mikhail Kalašnikov, Lydia Litvjak (II maailmasodan aikainen hävittäjä-ässä, vain kaksi naista on nimetty 'ässiksi' ilmailun historiassa, toinen on Lydian hyvä ystävä nimeltään Jekaterina "Katja" Budanova, jota jostakin syystä ei näy Lenin palkinnon saajana), Sergei Eisenstein, Mikhail Šolohov, Vladislav Tretjak (jääkiekkoilija), Maxim Gorki, Lavrenti Berija, 'idänkaupan isäntä' Nikolai Patolitšev (jota moni suomalainen kauppaministeri ei ehkä mielellään muistele, eivät ole edes tehneet hänestä suomenkielistä Wiki-sivua), Leonid Brežnev, Boris Jeltsin, amerikkalainen öljymiljardööri ja Kekkos-tukija Armand Hammer, Arnold Rüütel, Josip Broz Tito ja Fidel Castro.

 Suomalaisiakin on joukossa: presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto, kaikki samalta kuuliaiselta linjalta valmistuneita. Ja yllämainitun piika Miina Kiiskisen avioton tytär, Kuopion mlk:ssa syntynyt Auroora "Aura" Kiiskinen, joka valittiin kansanedustajaksi neljä kertaa, ensiksi vuonna 1908, osallistui vuoden 1918 tapahtumiin mm. Suomen kansanvaltuuskunnan jäsenenä, pakeni huhtikuussa 1918 Venäjälle ja kirjavien seikkailujen jälkeen kuoli Petroskoissa 1968 suomalaisilta melko huomaamattomasti, mitä ei liene syytä pitää suurena ihmeenä.

 Tästä Auroorasta voisi joku suomalainen kirjailija, vaikkapa nainen, kirjoittaa fiktiivis-faktuaalisen romaani-elämäkerran. Värikästä aineistoa linee vaikka useampaankin romaaniin.

26.12.2012

Ahmatovaa suomeksi

3 kommenttia
Jos haluat tietää 'kaiken' Anna Ahmatovasta, niin hänen suomenkielinen Facebook-sivunsa on täällä kenen tahansa uteliaan luettavana. Saattaa olla, että hän ei itse pidä sivustoa yllä, mutta postausten lukeminen - ja pelkkä katselukin - saattaa silti olla sielulle hyväksi.

Sieltä voi esimerkiksi lukea Ahmatovan ajatuksen nimeltä 'Rakkaus':

"Mehän
emme rakastaneet toisiamme,
vain kaiken silloin jaoimme.

 Sinua varten oli laaja maailma
 ja avoin tie,
sinua varten kirkkojen
kellot soivat.

 Mutta minua odotti toppatakki
ja korvaläppälakki.
Älä sääli minua,
vankia."

( Päiväämättömät runot)

11.7.2012

Kääntääkö vai eikö kääntää…

2 kommenttia

The_Voyage_Out

Kuva: Virginia Woolfin esikoisteoksen, The Voyage Out, ensipainoksen kansi vuodelta 1915

Käännöstyö on yleisönpalvelua. Tämähän tietysti on selvä juttu. Mutta yleisöllä ja palvelulla on omat tarpeensa, joita varten käännöstyö tulisi kai tehdä.

Rahan vuoksi ei jotakin Cervantesia, Henry Jamesia, Balzacia, Daniel Defoen vähemmän tunnettuja teoksia, James Joycen hämäräperäisiä suurteoksia tai edes Virginia Woolfin esikoisteosta kannata ruveta suomentamaan. Myyntinumerot tulevat todennäköisesti pysymään leivänansaitsemisrajan kylmemmällä puolella. Siperia, kirjallinenkaan, ei ole koskaan mukava olotila, vaikka Kristina Carlson Maan äärissä mitä sanoisi “Amurinmaasta, onnenmaasta”.

Kieltämättä kirjoja ahmivan lukijan kannalta on kiusallista, että, jos näin ajattelee käännöksistä, niin ajatuksen voi saman tien laajentaa suurempaankin tilaan: miksi yleensä julkaista vähälevikkisiä teoksia ahmijoiden tarpeisiin, sanotaan vaikka runoutta, aforismeja tai ‘parempaa’ kirjallisuutta. Myyntiluvut kaikkien näiden osalta masentavat jopa kirjallisuuden rakkauteen hurahtaneen, luomattoman tavislukija, ammatikseen maailmojaluovista kirjailijoista puhumattakaan. Mutta tätä en tietenkään kysele.

(Muuten, asian sivusta, eikö ole merkillinen juttu, että sanalle ‘kirjailija’ ei ole anglosaksisessa maailmassa hyvää vastinetta, vaikka suurin osa maailmalla luodusta kirjallisuudesta kirjoitetaan aluksi juuri englannin kielellä. Sekä ‘writer’ että ‘author’ kuulostavat ‘kirjailijaan’ verrattuna jotenkin vähäisemmiltä; niin kuin mämmi tai hernesoppa ilman ilmavaivoja, tai vappusima rusinoilla mutta ilman koskenkorvan puraisua.)

Kääntämiskysymys tulisikin ehkä jakaa pienempiin siivuihin näin: Miksi kääntää englannin kielellä kirjoittavia romaanikirjailijoita?

Nimittäin (erityisesti)nuorista suomalaisista aikuisista se osa, joka tällaista kirjallisuutta lukee, kykenee lukemaan englanninkielisiä teoksia niiden alkukielellä. Tästä syystä myös tyrkyllä olevia kääntäjiä – ja todennäköisesti kustantajille tyrkytettyjä käännöksiä – on ylen määrin enemmän kuin muista kielistä käännettyjä teoksia.

Tilanne vahvistaa entisestään vahvaa englanninkielisen kulttuurin asemaa muidenkielisten kulttuurien kustannuksella. Muiden kielialueiden kirjallisuudella ei ole samanlaista luonnollista, suomenkielistä lukijalaumaa.

Englanninkielisen kirjallisuuden – sekä uuden että vanhan – voisi aivan hyvin julkaista reaaliajassa sellaisenaan.

Aluksi ehkä ostajien määrä vähenisi suomennettuun verrattuna; pitkällä tahtäyksellä englantia taitamaton lukijajoukko häviää joka tapauksessa (internetiähän ei voi käyttää, jos ei osaa englantia) ja kääntäminen tulee näin  luonnollista tietä vuosi vuodelta tarpeettomammaksi. Nyt englanninkieliseen käännöstyöhön upotettuja varoja voisi suunnata muihin kieliin; tietysti muihin eurooppalaisiin kieliin ja vielä eksoottisempiinkin, kuten aasialaisiin kieliin. Se olisi sikälikin sopivaa, että 21. vuosisata tullee olemaan Aasian aikaa, niin kuin 19. oli eurooppalaisten kolonialistien ja 20. amerikkalaisten kulta-aikaa.

Osaa kirjallisuudesta – sanotaan vaikkapa Joycen Finnegans Waken kaltaisia teoksia – ei edes voida kääntää suomeksi. Sivullisesta tuntuu järjettömältä keksiä väkisin suomenkieleen uutta kerrankäytettävää sanastoa (tarkoitan tässä todellisia hapax legomenon-sanoja, joita Joycen teokset vilisevät alkukielellä), jota kukaan lukijoista ei ymmärrä yhtään sen kummemmin kuin alkuperäisiä ‘englanninkielisiä’ termejä.

Jotenkin tekopyhyydeltä näyttää sellainen julkaisutarve, joka käännättää ns. klassikkoja uudelleen englannista juuri sen jälkeen, kun ne ovat vapautuneet copyrightin seitsemänkymmenvuotisesta pannasta. Ostaja ehkä ihmettelee myös, miksi näin vapautunut teos ei ole merkittävästi halvempi kuin uudemmat kirjat. Mutta se on ehkä jo toinen juttu.

28.6.2012

Aamutaivaltaja ja vähän illankin

2 kommenttia
DSC04686
Kuva Hanhensulka: Radio Novan kuumailmapallo Caulfieldin taivaalla

Tyynessä ilmassahan äänet kuuluvat paremmin.

En tiedä miksi. Heikon tuulen suhina ei kovin kova ole, mutta tarpeeksi kova kuitenkin sekoittamaan äänet sekamelskaksi, josta ei kaukaisempia, yksittäisiä ääniä juurikaan erota.

Sunnuntaiaamuna kaupunginkin äänet ovat tavallista heikommat. Siksi kai Radio Novan kuumailmapallon polttimen kohina kuului avoimesta puutarhan ovesta jo ennen kuin palloa itseään olisi voinut pihasta katsella. Polttimen kohinan lisäksi kuului kovaäänistä puhetta, josta ei tosin yksittäisiä sanoja pystynyt erottamaan kuin silloin tällöin: ‘look’, ‘yeah’, 'awesome' ja sensellaisia.

Kamera siis esiin ja naksumaan. Sain otettua satakunta kuvaa pallon johlallisesta ylilennosta. Niistä onnistui jotenkuten vain puolentusinaa kuvaa, joten suhde oli itselleni tavanomainen. Jos kuvia naksuttelee tarpeeksi niin joukkoon saattaa eksyä ainakin yksi sellainen, jonka voi hyvällä omallatunnolla säästää.

Kuvia tallentaessa tulee usein mieleen kysymys siitä, miksi niitä tallentaisi. Kukapa niitä jälkeenpäin katselisi. Paperikuvat valokuvakansiossa sattuvat ehkä helpommin jälkipolvien käteen kuin jollakin – tulevaisuudessa ehkä lähes liian vanhanaikasella – medialla säilötyt kuvat. Paperikuvissakin on vuosien varrella ollut laatueroja. Ajatellaan vaikkapa 60-luvun nopeasti haalistuneita värikuvia. Itku kai niistä tulisi, jos itkeä kehtaisi.

 Kuvat itsekään eivät ehkä tulevia sukupolvia houkuttelu. Mutta mistäpä sen varmuudella voi sanoa. Siksi niitä kai tulee tallennettua roppakaupalla (mitä roppakauppa sitten tarkoittaakaan sähköisessä muodossa).

Ja niitä ehkä tallentaa myös oman kuolemattomuutensa vuoksi. Tosin vienosti punastuvin poskin.