Sibeliusta

Sakari Oramo ja Radion Sinfonia Orkesteri esittivät, ja äänittivät, Bergenin musiikkijuhlilla (2006) Sibeliuksen kaikki seitsemän sinfoniaa, jotka YLE on ystävällisesti laittanut kuunneltaviksi Elävään Arkistoon. Ohessa on upotettuna 1. sinfonian tallete, ja täältä pääsee kuuntelemaan muita. Pidän itse eniten juuri tästä ensimmäisestä ja toisesta sinfoniasta, jotka ovat ehkä liian helppoja musiikin asiantuntijoille, mutta riittävän vaikeita minulle. P.S. (5.11.2014)Tuo kuvalinkki näyttää toimivan, vaikka siinä on tuo varoitusteksti. Jos ei niin täältä pesee.

Elokuun viikkokirjoja

Anita Konkka kirjoitteli parhaillaan lukunsa alla olevista kirjoista ja pani lukumeemin kiertämään.

Mnulla oli sopivasti meneillään kirjojen vaihtoviikonvaihde, vein joitakin pois pitkin viikkoa ja otin toisia tilalle. 'Lukukasassa' ovat nyt:

samuel becket: Echo's Bones, joka sisältää hänen esikoisteoksestaan poisjätetyn novellan, noin 50 sivua, meidän aikalaiskriitikoidemme selityksiä, mm. annotaatiota kaikkiaan 56 sivua, ynnä muuta sellaista. Lukaisin sen heti tukka pystyssä ja syvennyn siihen uudestaan tuota pikaa.

Jo kirjan nimikin on enigma. Lisäksi lähes jokainen lause viittaa johonkin muuhun tekstiin, josta useimmiten - ainakaan tällä lukijalla - ei ole ajatuksen harmainta haituvaakaan, saati sitten itsekoettua tiedonjyvästä. becketin mallilukija lienee hän itse, tai ehkä James Joyce kävisi sellaiseksi. Suomesta kenties joku iästään kolme tai neljä vuosikymmentä kirjojen lukemiseen ja niistä luennointiin tai kirjoittamiseen, tai kenties molempiin, aikansa hukannut kirjallisuuden professori tai kärkeväsanainen kriitikko voisi huomata monia viittauksia, jotka livahtavat tällaisen itseni näköisen lukijan silmien ohi kuin rikas mies ane-passia hikisessä kädessään vilkuttaen roomalaiskatoliseen taivaaseen.

Echo's Bonesia en suosittele herkkähermoisille tai sellaisille, jotka ajattelevat omaa elämäänsä ja varsinkin kuolemaansa liialla huolella. Muille toki sitäkin enemmän.

Alberto Angela: A Day in the Life of Ancient Rome, joka siis kertoo yhden 'tavallisten roomalaisten', rikkaiden ja köyhien, vapaiden ja orjien, tavallisen roomalaispäivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista vuonna 115, jolloin roomalainen imperiumi oli voimansa tunnossa, 'koko maailman' valtiaana keskellä Pax Romanaa, jota kesti kai vielä senkin jälkeen kolmisensataa vuotta, tosin liukuen vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi, kunnes romahti muutamassa vuodessa kokonaan malliksi tuleville imperiumeille, jotka mallista eivät juuri mitään piitanneet.

Kirjoittaja on oikeassa elämässään juontajana, isänsä Pierron kanssa, kahdessa Italian television tiedeohjelmassa: Superquark ja Ulisse.

Tämän kirjan tilalla etsin tuolta lähikirjastoista oikeastaan John Williamsin kirjaa Augustus, mutta en tähän hätään sitä löytänyt, joten tähän on tyytyminen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän, joka löytyi Suomi Klubin vaatimattomasta kirjastosta Altonan kaupungista, Melbournen länsipuolla. Siellä on myös Juhan esikoisteos silloin tällöin saatavana. Nyt (uudelleen) luvun alla olevalla kirjalla on joitakin erityisiä, mutta hämäriä kosketuskohtia omaan sieluuni, ja siksi, sekä kielen vuoksi tietenkin, sitä lueskelen mielihyvin. Altonan Suomi-talo täyttää syyskuussa 40 vuotta. Talolla on mielenkiintoinen historia ja ulkoakin päin näyttää siltä kuin oikea arkkitehti olisi sen suunnitellut, niin kuin onkin. Talon vihki suomalaisten käyttöön 22.9.1974 Suomen silloinen suurlähettilä Tuure Mentula.

Palautin samalla kuukauden lainassa olleen Yrjö Hosiaisluoman teoksen, Lauri Viljanen, joka täytynee kohtapuoleen ottaa uudelleen lainattavaksi. Opiskelukiireet ovat vähentäneet radikaalisti vuorokautista lukuaikaa.

Ujostellen mainitsen tässä myös neljännen kirjan, jonka taas kerran lainasin oman kylän kirjastosta. Se on Teach Yourself Russian, jonka avulla yritän auttaa itseäni lukemaan Tšehovia ja miksei Dostojevskiäkin tai ehkä jopa Tolstoita tai Gogolia alkukielellä kunhan ennätän, onhan tässä ehkä vielä elämää edessäkin, vaikka onhan sitä jo takanakin riittävästi.

Muuten, viime viikolla palautin latinan oppikirjan samaan Carnegien kirjastoon, ja saan sen ilmeisesti takaisin taas tällä viikolla, ellei joku muu innokkaampi ehdi sitä ottaa. Säännös ovat sellaiset, että lainausten välillä täytyy olla kokonainen viikko odotusaikaa ennen kuin saa kirjan taas omiin odotuksesta kuumiin sormiinsa näpellettäväksi.

Mutta se on, kuten Arvoisa Lukija hyvin arvannee, jo toinen tarina.

Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

Hyvää uuttavuotta 2010

Olkoon vuosi 2010 juuri sellainen kuin sen itsellesi toivot.

Yllä on säätila Helsingissä kello 0900 ja Melbournessa kello 1800 tämän kirjoittajan osalta kovin laiskan vuoden 2009 viimeisenä päivänä.

Hyvän Suomen kieli

Hyvää hyvän suomenkielen päivää, tai ulkosuomalaisena pitäisi ehkä sanoa, että hyvän Suomen kielen päivää.

Melbournen suomalaisilla onkin tämän viikonvaihteen aikana Finnish Festival, jossa esiintyy mm. Kuhmon keiketys, joille jonkun kuhmolaisen IT-neron pitäisi opettaa WEB-saitin tekoa. Mukana on myös Erita tango, joka lupaa opettaa suomensukuiset melbournelaiset tanssimaan Suomen kansallistanssia. Muistattehan, Arvoisat Lukijat, sen kesäöiden tanssin, jota mentiin mehukas korvanlehti suussa ja Koskenkorva-pullo työnnettynä vyön alle mainosmielessä, koivujen tuoksuessa sametinpehmeässä suomalais-suvessa. Voi niitä aikoja - ja tapoja kanssa.

Helsinki, a future UNESCO City of Literature? – lyhyesti

Kuva Wikipedia: kirjailija Bo Carpelan

Kuten Kutuharju huomautti alla olevan lastun kommenteissa riehuvassa kirjallisuuskeskustelussa: se(kin) lastu oli liian pitkä. Siinä taisi olla yli 1230 sanaa. Tämän vuoksi, ja ehkä selvennyksen myös, kerrottakoon, että lastussa sanottiin:

- Melbourne on yksi kolmesta UNESCOn kirjallisuuden kaupungista;
- Ensimmäinen City of Literature oli Edinburg, kolmas on Iowa City;
- Suomalaisten pitäisi ryhtyä toimiin jonkin suomalaisen kaupungin nimittämiseksi UNESCOn City of Literature'ksi,
- mieluimmin ehkä Helsingin, jossa jo on paljon tarvittavaa infrastruktuuria, ja ennen kaikkea ihmisiä, kirjallisuuden ammattilaisiakin, mukaanlukien kirjailijoita, runoilijoita, kriitikoita ja tutkijoita.

Yritin uskotella lastussa myös, että anomuksessa olisi ollut 40,000 sivua. Ei pidä paikkaansa, sen sijaan siinä on 40,000 sanaa, ja koko anomuspaketin voi ladata ihailtavakseen täältä. Eikä siinä siis ole kuin vaivaiset 134 sivua kuvineen päivineen.

Täsmennän vielä ehdotusta sikäli, että anomusta varten pitäisi perustaa pieni vetäjien ryhmä. Ryhmä tulisi pystyttää jonkin tunnetun kulttuuriyhteisön ympärille, mieluimmin tietysti kirjallisen yhteisön.

Sellaisten kirjallisuuslehtien kuin Parnasso, Nuori Voima, Kaltio (vaikka kuuluukin sananvapauden vastustajiin), Kulttuurivihkot, Ny Tid, Image, Jänkä, Rutjanlinna, Kirjain, Kiiltomato, Tuli ja Savu, Satyyri, Särö, Lumooja, Vinski, jne pitäisi ehdottomasti olla hankkeessa takana kannustamassa, ruoskimassa, mainostamassa. Jokaisen kirjallisuusblogin pitäisi painostaa lukijakuntaansa asian taakse, mikäli itse kannattavat ajatusta.

Kirjalijaliittoa ei tietysti tulisi unohtaa eikä muitakaan kirjoittajajärjestöjä. Sellaiset poliitikot kuin Andersson ja Tuomioja tulisi saada ajatuksen tukijoiksi. Hakemusprosessi ei saisi kuitenkaan joutua poliitikkojen käsiin, eikä minkään poliittisen ryhmän omaisuudeksi, vaikka kirjallisuus, Parnasson taannoisen 'keskustelun' perusteella pääteltynä, näyttäisi olevan vasemmiston käsissä yleismaailmallisesti.

Hankkeen avulla saattaisivat jonkun tunnetun suomalaisen, ehkä jopa ruotsia puhuvan, Nobelin palkinnon saantimahdollisuudet parantua, joten nimitysvuonna saattaisi vaikkapa joku Carpelan voittaa sen, jos joku suomalaisista osaisi lobata asiaa ruotsalaisille oikein näiden omalla kielellä.

Johtoryhmän vallasta ja kokoonpanosta sen verran, että muistetaan mitä Pedro Calderón de la Barca sanoo näytelmässä "La Vida Es Sueño" (Elämä on unta):

''Jotta kukaan muu ei olisi tyranni,'' Basilio selittää, 'olen sellainen itse.''

Selvennyksen vuoksi, ja vaikka olenkin tunnetusti erityisen suuruudenhullu, en tarkoita yllä olevalla referaatilla itseäni, tämän lastun kirjoittajaa, vaan Helsinki UNESCOn City of Literature'ksi-ryhmää ja sen kaikkivaltiasta vetäjää.

Konnia ja romanttisia laulelmia

Kuva: Mick Jagger Ned Kellynä DVD-kotelon kannessa

Sanoin tuon edellisen lastun kommenteissa, että Ned Kelly, jonka virtuaaliystävä Ripsa toi hurjana velloneessa keskustelussa esille, oli Australian Hallin Janne. Ja Ripsa kommentoi, että hänen näkemänsä Ned Kelly-elokuva, jossa turpeahuulinen Mick Jagger näytteli parrakkaana, ja kovasti oikean Ned Kellyn näköisenä, tätä Ned-konnaa, ei ehkä ollutkaan lainsuojattomien kuva.

Laajennan tässä vastauskommenttiani blogimaailman ikioman Niets... Niitz... äh, siis filosoffin Rauno Räsäsen tapaan muidenkin Arvoisien Lukijoiden katsottavaksi, ovathan kyseessä arvokkaat palat sekä entisen että uuden kotomaan kaunista kuvaa, sen suloisia äidinkasvoja ja niin pois päin.

Hallin Janne (Juhani Heikki Juhaninpoika Mattila) on tietysti meidän kaikkien tuntema romanttinen lainsuojaton – niin kuin oli tämä Ned Kellykin. Ja Rosvo-Roope, Pohjanmaan puukkojunkkarit, Jesse James, Robin Hood, jopa Attila ja ehkä Lallikin voidaan panna samaan kasaan ja monet muut historian kaunistamat ryövärit, tappajat ja muunkinlaiset konnat. Don Juania, Sinipartaa tai Kreiviä ja Lemminkäistä mitenkään unohtamatta, tosin – kiirehdin tässä heti lisäämään – Kreivi ei tietysti ollut kovinkaan suuri konna – ei ehkä konna ollenkaan, vaikka naisia naurattikin ja varmasti ansaitsi – sananmukaisesti – kovalla työllä laulunsa ja ’romanttisen’ maineensa siinä kuin nämä muutkin.

Ned Kelly on kuuluisin Australian out-back-ryöväreistä, joita täällä kutsutaan hellittelynimellä ’bushranger’, jonkinlainen eufemismi sekin niinkuin englantilaisten ’highwayman’ tai amerikkalaisten ’outlaw’, joissa kaikissa on sellainen seikkailun, romantiikan ja kansansankarin silaus, josta ei päässe eroon vaikka kuinka heidän rötöksistään rötöksinä lukisi ja kuulisi.

Ned oli irlantilaista syntyjuurta, joku ilkeämilinen voisi sanoa että tietysti, mutta tässä blogissa ei ilkeillä sillä tavalla. Nedin isä karkotettiin Australiaan joistakin varkausrötöksistä syytettynä ja pojat lienevät saaneet samoja geenejä. Toimittivat ensin kaikenlaista pikkurikosta ja siirtyivät vankilakierteessä aina vain suurempiin, ampuivat kolme poliisia ja lopulta ammuttiin Glenrowanin romanttisessa ja vielä pensaspaloilta säästyneessä koillis-Viktorian pikkukaupungissa kovan tulitaistelun jälkeen. Tosin Ned itse jäi haavoittuneena henkiin itsetehdyn ja hurjannököisen rautahaarniskan avulla ja hirtettiin parannuttuaan hirtettävään kuntoon Melbournen keskustassa sijainneessa vankilassa, Old Melbourne Gaol, joka on sittemmin museona.

’Bushranger’it olivat pääasiassa eurooppalaisia, alunperin rangaistussiirtoloista karanneita vankeja, joilla ei karattuaan harvaanasutussa maassa liene ollut mitään muuta mahdollisuutta toimeentuloon kuin toisten ryövääminen. Tasmanialaiset ’busrangerit’ olivat erityisen kovia kundeja, siellä piti jossakin vaiheessa laittaa armeija asialle, koska konnia oli puskat täynnä niin, että tavalliset kunnon maanviljeliät eivät pystyneet edes maataan viljelemään saati sitten suojelemaan naisväkeään romantiikannälkäisiltä puskakonnilta. Olipa Tasmaniassa jopa aboriginaali ’bushranger’ nimeltä Musquito, aboriginaalijoukko ryöväsi ja raiskasi valkoisia maanjusseja, jotka itse asiassa taisivat olla suurempia konnia, olivathan he – tosin aivan laillisesti ja Englannin kuninkaan luvalla – ryöstäneet alkuasukkailta hyvät viljelymaat. Vaikka eiväthän he maata halunneet viljellä, mutta viettivät muuten mukavaa elämää impivaaralaisessa korvessaan ennen valkoisen miehen tuloa.

Näissä Australian takametsien rikoksissa on jälkimaailma ollut kovasti rikollisten puolella ja heidän surkeaa tilannettaan – köyhyyttä ja sen sellaista – on käytetty selityksenä ja puolustuksena kanssa. Mutta useimmiten sen kaltainen selittäminen nykyajassa on turhaa ’kuumaa ilmaa’, Kellyt eivät olleet ainoita köyhissä ja kovissa oloissa puskassa eläneitä – edes irlantilaisia – ja läheskään kaikista ei tullut rikollisia. Irlantilaisista en tosin ole täysin varma.

Romanttisia sankareita näistä konnista usein tehdään ja koreita unia nähdään. Ja tehtiin laulujakin. Eino Leino taisi sanailla Hallin Jannesta mm. jotenkin näin:

’...Hei, Hallin Janne se helistää ja vieno on Jannen vaski.
Pappilan Manta se purtilohon piimävelliä laski.

Hallin Janne se hoilottaa, että "tule sinä tyttö rekeen!"
Pappilan Manta se purtilon pistää Hallin Jannen eteen...

...Hallin Janne on hampuusi ja puistaa pullon kaulaa.
Ja toinen kun tulevi hoilottaja, niin sille hän laulun laulaa

"Hei, rakkaus se on kuin palsamipuu, ja laulu kuin elämänlanka!
Mut kukapa sen uskoi sen tytön pilkan niin kovasti koskevankaan?!’

Loppuun vielä Gustaf Frödingin Eino Leinon suomentamia sanoja runosta Lemmenlaulu (En kärleksvisa, 1898):

’...
Uni kaunis, vaikka vain unta,
oli kaunis se kuitenkin,
...’

Saapumisen enigma 1: Saunaa, isänmaallisuutta ja kotia

Kuva Hanhensulka: Australialais-naapureita, äiti ja teini-ikäinen tytär, joulun alla 2008 (kuuluvat pussikiipeilijöiden heimoon, laji on Brushtail possum, Trichosurus vulpecula, suomeksi kai Kettukusu, jos näin voi nauramatta ajatella)

Mikä outo ajatus isänmaallisuus onkaan, jos sitä oikein istuu ajattelemaan.

Kaikista maailman lähes seitsemästä miljardista asukkaasta ihmismieli, automaattisesti pelkän kasvatuksensa avulla, rajoittaa epämääräisen kasan jossakin määrin samannäköisiä yksilöitä, jotka asuvat pyhinä varjeltujen rajojensa sisällä ja puhuvat äidinkieltä, ja päättelee, että tämä on hänen maansa ja nämä ovat hänen kansansa – mitä todennäköisimmin se ’luvattu kansa’, ja että näiden kanssa voi yhdessä ja yhteisellä luvalla ainakin kerran vuodessa olla häpeämättömän isänmaallinen, värjötellä kylmissään räntä-, vesi- tai lumisateessa, tuntea lämpimän hehkun rinnassaan ja heräyttää kuuman kyyneleen silmäkulmaansa kiilumaan, samalla kun katselee tykkien ja panssarivaunujen kolisevaa ohimarssia jollakin alakuloisen pikkukaupungin alakuloisella pääkadulla, sellaisen kaupungin kuin Helsingin, Hämeenlinnan tai jopa Kemin tai Tampereen, vaikka nämä itseään vieläkin kai kuvittelevat punaisiksi kaupungeiksi. Näin outoa on isänmaallisuus.

Vielä oudommaksi isänmaallisuusajatus tulee, kun miettii emigrantteja.

Niitä ihmisiä, jotka jättävät taakseen koko juurakkonsa, kontunsa ja koivunsa vilkkuvine tähtineen ja muuttavat Hultineen muuhun maahan, monissa tapauksissa aivan toiseen maailmaan. Vieraaseen kulttuuriin, vieraisiin tapoihin, outojen ihmisten keskelle, ja alkavat ajatella uudesta ihmisjoukostaan patrioottisia ajatuksia, ehkä ei aivan välittömästi, mutta muutaman ajan kuluttua totutettuaan ajatuksensa uusille urille ja korvansa uusille kielille.

Ja muuttavat vaikkapa Australiaan, johon asettuvat asumaan pää alaspäin sojottaen ja jalkapohjat kohti entistä kotia peläten vain veren pakkautumista päähänsä.

Joitakin suomalaisia on Australiaan saakka eksynyt: nyt on kymmenisen tuhatta varsinaista suomalaista, 17,000 toisenpolven suomalaista ja 30,000 tunnustaa kyselyissä suomalaisia juuriaan mikäli Turun yliopiston tutkimuksiin on uskomista. Monille Australia ei ollut kullanvuolupaikka, vaikka useimmat ovat saaneet hyvän elämän itselleen aikaiseksi ja puhuvat parempaa englantiakin kuin Volvon tehtaiden pitkäaikaiset suomalaiset työntekijät ruotsiaan. Monilta suomenkieli käy jo kovin kankeasti, niin kuin hiljalleen luutuvat niveletkin. Joillakin suomalaisilla on talossaan uima-altaan lisäksi oikea sauna kiukaineen; ei sellainen ruotsalainen, haaleanmakuinen, kiuastamatkiva, hiljaaruostuva ja vedellä heitettynä ilkeästi ruotsiksi sihisevä raudankappale vaan oikeauskoinen suomalainen, joka urahtaa tyytyväisen isänmaallisesti, kun sitä heittää kipallisella kylmähköä vettä.

(Virtuaaliystävä Ruu (Rumdum, Iris Orb) on julkaissut australiansuomalaisista kuvakirjan nimellä Finns Down Under/Kielisten maassa ja hänen artikkeleitaan suomalaisista on luettavissa samannimisestä blogista.)

Kaikkihan sen suomalaisina tietysti tiedämme, että sauna saunottuna aiheuttaa ahdistusta ja muita terveysongelmia.

Tällaisiakin itsenäisyysajatuksia tuli mieleen, kun joulukuun kuudetta alustavalla parilla viikolla katselin televisiosta suomalaisia elokuvia, joissa käytiin myös saunassa. Ensin näytettiin Talvisota ja sitten tuli joku Vares.

Molemmista elokuvista tihkui ansaitsematonta nostalgiauutetta, melkein yhtä tahmeaa kuin kirjailija Lasse Lehtisen mainostama ’kiimaliima’. Ja sitä mässäili mielellään (siis sitä nostalgiauutetta, eikä Lehtisen kiimaliimaa) samalla, kun suojautui visusti sisätiloihin puutarhassa vinkuvalta kevätviimalta. Tosin lämpötila ulkona oli sopivan nostalginen – 15 astetta niin kuin lämpimänä kesäpäivänä suomalaissuvessa, joten kyllä neitseellisen juuriluotu, suomalais-australialainen, vielä uus-patrioottiseksi parkkiintumaton nahka sitä milelellään olisi varmaan maistellut, jos sitä olisi viiman sekaan uskaltautunut tosissaan tunkea.

Kansallisuushuimauksessa tuskin aluksi edes huomasi suomalaisten elokuvien perusominaisuutta – henkilöohjauksen laiminlyöntiä.

Henkilöt olivat yksioikoisia kuvia, joista ei pitänyt tai ollut pitämättä. Tarinat oli jätetty kesken, oli tapahtumia ilman motiiveja, ja motiiveja ilman tapahtumia, henkilöitä tuli ja henkilöitä meni ilman näkyvää syytä ja monet kuolivat pois. Jostakin syystä joitakin henkilöitä jätettiin henkiin katselijan kiusaksi. Vaikutti siltä, että näin kävi ohjaajan, tai ehkä käsikirjoittajan (oikea kirjailija) satunnaisen jumalaisesta mielijohteesta.

Oli kuin olisi katsellut pitkää riviä valokuvia, joiden näyttämistä säestettiin töksivällä repliikillä kuin suoraan ensikertaa kirjasta luettuna ja jännitystä simuloivalla musiikilla. Mutta taiteellisen täyttymyksen sijasta katsojalle jäi elokuvista keskeneräisyyden karvas maku suuhun, ja kansallisylpeys, jopa isänmaallisuus itse, saivat kipeäätekevän kolahduksen.

Sitten itsenäisyyspäivän aikoihin aina-ajankohtainen, kissamaiseksi muuttunut Kirjailijan häiriöklinikka näytti ihmetelleen uutukaisessa viidenkympin villityksessään sitä, miksi hänestä ei tullut isänmaallista.

Jos tämä kirjailijan isänmaallisuuden puute on totista totta, eikä vain muodikkaan kirjallis-salonkikelpoista chick lit-pörinää, niin erään hyvin vapaan kirjailijan tarjoama vaatimaton vastaus ihmettelylle saattaisi löytyä Häiriöklinikan pitäjän juuri hiljan aikuisen ihmisen vuosiin yltäneestä iästä.

Juuri kukaan siinä 60-luvun paikkeilla henkisen kasvunsa aloittanut ei voinut tulla oikein todella isänmaalliseksi yksinkertaisesti siksi, että kasvatus – koulussa tai kotona ja usein molemmissa –syyllisti nupuille heräävät isänmaalliset ajatukset hedelmättömiksi – varsinaisesta kansallispaatoksesta puhumattakaan.

Isänmaallisuudesta tehtiin tarkoituksen mukaisesti huonon omantunnon rakennusainetta, Suomen sisällissodasta (kapinasta, kansalaissodasta, kansannoususta, vallankumouksen yrityksestä?) tehtiin väkisin saksalaisten hyökkäyssotaa, jossa kätyreinä toimi joukko hyvinkoulutettuja lahtarijääkäreitä, Mainilan laukaukset todettiin joko suomalaislahtareiden itse ampumiksi tai vähintään suomalaisten omaksi syyksi, Rytin (vai pitäisikö sanoa Rydin?) aseiden ostajan sotasyyllisyys olisi pitänyt rangaista kuolemalla (niin kuin se itse asiassa taidettiin käytännössä rangaistakin) ja Mannerheimiä ei olisi saanut päästää pakenemaan Sveitsiin kuolemaan vaan hänet olisi pitänyt ampua kotikonnuilla.

Mikä on kaikki tietysti oikein, aikaan sopivaa ja kohtuullista; arvot muuttuvat aikakausien mukana vaikka ihmiset itse pysyvät pääosin samanlaisina sukupolvesta toiseen.

Ulkosuomalaisena ei onneksi tarvitse huonoa omaatuntoa isänmaallisuuden suhteen arkailla. Se saa ulkomailla uudenlaisen auran ympärilleen ja äidinkieli ylleen uuden suloisemman soinnun. Tunne on vähän samanlainen kuin saunan ajatteleminen.

Kun on hyvissä nousulöylyissä päässyt kiipeämään lauteiden huimaan korkeuteen, niin eikö jo parin tunnin saunomisen jälkeen – rangaistuaan itsensä vihdalla vastomalla perinpohjaisesti piintyneimmistäkin synneistään vapaaksi ja viattoman ahdistuksenpunaiseksi – ala heti haluta pois sieltä Pirun pätsistä, että henki saisi kulkea vapaasti tai löytäisi edes jonkilaista kulkutietä tervan ja nikotiinin mustanlipeviksi parkkitsemissa torvissa.

Sauna ei ole ihmisen, edes perinjuurin suomalaisugrilaisen, ominta elinympäristöä.

Päin vastoin. Se aiheuttaa sydänoireita ja enneaikaista kuolemaa. Voi hyvin väittää, että kaikki jo kuolleet suomalaiset eläisivät vielä tai olisivat ainakin eläneet paljon kauemmin ja terveempinä, jos eivät olisi saunoneet niin julmetusti että kuolivat ennen aikojaan.

Mutta saunasta voi kuitenkin suurella kaipauksella sanoa sen, että jos suomalainen, varsinkin ulkosuomalainen, ei ole saunassa, sen löylyt muistelee kovin ihaniksi, ylentäviksi ja erityisen nautinnollisiksi. Mitä kauemmin on ollut pois saunan lauteilta, sitä ihanemmilta muistilöylyt maistuvat.

Isänmaallisuuskin tuntuu sitä tärkeämmltä mitä kauempana sekä ajassa että paikassa on omien isiensä mailta.

Tykkyluminen metsä lumikinoksineen on 17,000 kilometrin päästä muisteltuna aina keväisessä aurinkokylvyssä huikean valkoinen huikean sinisen taivaankaaren suojassa, ja muistisuksien alla on kirsi, iloisesti luistava hankiainen, eikä koskaan laduton nietosto, josta ei tahdo päästä irti edes ryömimällä, niin kuin unissakin usein käy.

Jotenkin samalla tavalla ’isänmaallisuus’ sanana ei tunnu siellä, tai pitäisi ehkä sanoa täällä, tuhansien kilometrien päässä läheskään niin pahalta kuin kuusikymmenlukulaiset ovat halunneet vaikkapa kirjailijoiksi saakka häiriöklinikoituneiden lapsiensa ajattelevan.

Mitä enemmän elää isanmaallisuusajatusten ympäröimänä, sitä moniulokkeisemman ahdistavammalta loukulta se tuntuu.

Sitä ehkä sytyttää sinivalkoisen kynttilän huolellisesti kaikille ikkunalaudoilleen pimeyden laskeutuessa itsenäisyyspäivän iltana, mutta mielen pohjalla kiertää ahdistavana ajatus, että miksi. Että onko rationaalis-liberaalinen mieli vinksahtanut jotenkin sijoiltaan. Että onko taikausko saamassa valtaa tiukasti järjen ohjaamassa mielessä. Ja mitä asiasta sanoo vinosti vastapäätä asuva Virtanen, joka tiedetään entiseksi kommunistiksi, vaikka ajeleekin nykyisin mustalla Mersulla.

Ulkomailla asuvalla isänmaallisuus muuttuu kaksiulotteiseksi kuvaksi, jota katsellessa ei suinkaan ahdistu tai edes pety vaan ajatus elevoituu. Sitä saattaa jopa ylevyydessään häpeämättä laulaa lirkauttaa Maamme laulua tai Porilaisten marssia, tai oikein ylentyessään kiekaista Finlandiaa, niin, että tippa on herahtaa karhealle poskelle ja kurkkuunsa täytyy kiireesti kaataa kulaus pehmeänmakuista mallasviskiä että sen kuristus laantuisi.

Isänmaallisuus ei siis lopulta osottaudu kaukaa katseltuna yhtään sen oudommaksi ilmiöksi kuin saunakaan – ja kodin ehkä voi panna samaan kasaan – ja joulunkin.

Myöhäiset itsenäisyyspäiväterveiset Caulfieldistä

Itsenäisyysepisodi

Kuva varastettu Hesarista: Kirjailija Sofi Oksanen tervehtii uteliaan harhailevasilmäistä presidentti Halosta itsenísyysillan vastaanotolla 6.12.2007

Itsenäisyyspäivän lounasaikaan, kun olin juuri lähdössä Brysselin pappilalle puolisoa tapaamaan (siellä oli menossa joulumyyjäiset), sanoin työkaverilleni Mikelle, että on Suomen itsenäisyyspäivä ja hän kysyi:

”Koska Suomesta tuli itsenäinen?”

”90 vuotta sitten.”

”Mutta”, jatkoin ”Suomi oli jo ollut olemassa paljon sitä ennen, ensin 700 vuotta Ruotsin osana, herttuakuntana, ja sitten vuodesta 1809 Venäjän osana.”

”Ai te itsenäistyitte Napoleonin sotien seurauksena?”

”No ei oikeastaan, vaikka Napoleon ja Aleksanteri I olivat kyllä salaa sopineet Suomen siirtämisestä Venäjän alle, ruotsalaiset kenraalit olivat vain niin huonoja, että eivät saaneet mitään aikaan sodassa, meillä on yksi iso linnake Helsingin edustalla, josta ei ammuttu kai yhtään laukausta, kun kenraali, no mikä sen nimi nyt oli…joka tapauksessa se ei antanut tykistön ampua ja…”

”Ruotsiko teidän sotianne kävi?”

”Ruotsalaiset johtivat suomalaisia joukkoja. Sota olis kyllä päättynyt toisella tavalla, mutta kun ruotsalaiset kenraalit eivät halunneet taistella ja antautuivat suurin joukoin, …”

”Paljokos niitä ruotsalaisia kenraaleja sitten oli?”

”No, ei niitä kenraaleita nyt ollut kuin ehkä kymmenkunta, mutta ne käskivät suomalaisiakin laskemaan aseensa, vaikka kyllä me perääntyessä taisteltiin aina Ruotsin rajan taakse saakka, jossa pantiin lopulta kova kovaa vasten. Siitä ajasta on olemassa hyvä kirjakin. Tanssi yli hautojen, kirjoittanut Mika Waltari, joka tuota…”

”Siis, tuota”, jatkoin, ”Suomen ensimmäinen parlamentti kokoontui 28.3.1809 Porvoossa lähellä Helsinkiä, me olimme siitä lähtien Suomen suuriruhtinaskunta ja Venäjän tsaari oli suuriruhtinas ja avasi eduskunnan kokouksen ranskaksi, niin kuin, tuota...”

”Englantilaiset estivät Euroopan yhdentymisen jo silloin”, sanoi Mike, hän on englantilainen, ”ilman meitä koko Eurooppa puhuisi nyt ranskaa, haisisi hielle ja söisi sammakonkoipia.”

”No”, sanoin ilahtuneena uudesta ajatuksesta, ”kun tarkemmin ajattelen, niin ehkä Suomen itsenäisyys alkoikin vasta vuonna 1860, kun Suomi sai oman valuuttansa, markan. Oma valuuttahan on itsenäisyyden tärkeimpiä symboleja.”

”Markka, uh? Joo, olen samaa mieltä. Meidän punta on paljon vanhempi, vuodelta 928, kun kuningas Athelstan antoi Statute of Greatley-direktiivin, jolla määrättiin, että yhteen paunaan (punta) menee 240 hopeapenniä. Siksi me emme halua saksalaisten ja ranskalaisten ajamaan euroon edes liittyä. Suomellakin on siis oma valuutta?”

”Joo”, sanoin, ”paitsi, että me liityimme kyllä euroon, ja hyvä onkin, että liityttiin. Mutta oikeastaan parempi itsenäisyysvuosiluku on 1863, silloin nimittäin Suomen eduskunta alkoi istua jatkuvasti. Tai parempi vuosiluku olisi ehkä 1869, kun eduskunta vahvisti Suomen uuden perustuslain.” (Se oli kyllä nimeltään valtiosääntö, mutta ajattelin, että Mikeen tekisi perustuslaki paremman vaikutuksen.)

”Eikös ne alkanut istua jo 1809 siellä Bordeauxissa, vai mikä sen paikan nimi oli, Helsingin lähellä?”

”No, alkoi se, mutta tsaarit eivät kutsuneet parlamenttiä kokoon jatkuvasti ennen kuin silloin 1860-luvulla”, sanoin ja katsoin ulos ikkunasta, jossa joku uroskani paneskeli raivokkaasti jotakin hätääntyneen näköistä naaraskania keskellä nurmikkoa olevien punalehtisten puiden alla. Tai naaraaksi minä sitä toista ajattelin, vaikka saattoi se olla tietysti uroskin.

”Meillä Magna Carta tuli voimaan jo vuonna 1215”, totesi Mike, ”kuningas Juhana joutui allekirjoittamaan sen kansalaisten painostuksesta.”

”Tai, ei niinkään kansalaisten”, huomautin minä, ”teillähän kansalaisoikeuksia ei ollut muilla kuin maanomistajilla tai riittävästi maata vuokranneilla, äänestää eivät muut kai saaneet yleisesti ennen kuin vuonna 1928. Meillä yleinen suffragium tuli voimaan jo vuonna 1906, ensimmäisenä maailmassa, Uudessa Seelannissa ja Australiassakaan ei tullut yleistä ehdokasoikeutta ennen kuin paljon myöhemmin. Sitä paitsi Australiassa eivät aboriginaalit saaneet…”

”Joo, mutta Englannin parlamentti on vanhin maailmassa, se on istunut jo vuodesta 1215, ainakin, ehkä jo sata vuotta kauemmin.”

”Kyllä kai Islannin parlamentti, Althingi Thingvellir’issä, on vanhempi, se on istunut yhtä mittaa vuodesta 930 saakka.”

”No, eihän se ollut kuin kasa kiviä, jonkun kuuman lähteen reunalla, ei sitä oikein voi…”

”Eihän Westministerkään ole kuin kasa kiviä, tosin onhan niitä enemmän ja ovat paremmassa järjestyksessä, mutta…”

”Vai yhdeksänkymmentä vuotta, saitte siis itsenäisyyden vuonna 1917, Venäjän vallankumouksessa?”

”Joo, vallankumouksen jälkeen, tänään juuri yhdeksänkymmentä vuotta sitten, 6. joulukuuta, vaikka Lenin hyväksyi sen vasta vähän myöhemmin, tammikuun 4. päivän 1918. Suomessa onkin juuri meneillään suuri sotilasparaati sen kunniaksi, ja illalla on juhlat presidentinlinnassa, Kimikin on siellä, Räikkönen, ja Jari Litmanen, y’know?”

”Who the fuck is Litmanen?”

”No, se entinen Liverpoolin strikeri, Suomen paras jalkapalloilija. Tuota, pitääkin tässä lähteä puolisoa tapaamaan, olen jo vähän myöhässä, kun tuota…”

"Muuten, onko Suomi jo hyväksynyt Unionin uuden perustuslain?"

"Joo, on se, mutta mun täytyy nyt kyllä välttämättä…"

Ikkunan takana nurmikolla oli uroskani lähtenyt jo hakemaan rakkaudelleen uutta kohdetta, naaras murjotti alakuloisen näköisenä puiden alla. Harakkapariskunta kuopi maassa mätäneviä lehtiä. Satoi vettä.

Lisälukemista:

"Vuosi 1917 ei ollut Suomelle vuosi nolla", Matti Klinge, Helsingin Sanomat 6.12.2007

Erilaisten rajojen ylityksiä ja savolaista itsekehuakin

Kuva: Täyssinän rauhan raja vuodelta 1595 flaamilaisen karttamestari Gerhard Mercator'in mukaan

Motto: Nykyisyys ei ole paikka vaan prosessi, jossa toiveet muuttuvat muistoiksi. (Hanhensulka 2005)

Ainaviisaat savolaiset ovat suurella viisaudellaan hedelmöittäneet muiden suomalaisten kulttuuria jo vuosisatojen ajan.

Kun savolaisviisaat alkoivat tosissaan vaikuttaa Suomen kulttuuriin ja erityisesti yleiskieleen, niin muutkin saivat oppia konsonanttien ainoat oikeasti ehtasuomalaiset ääntämispituudet. Ruvettiin sanomaan inessiivissä kahta (geminaatta) ässää, eikä vain yhtä niin kuin länsisuomalaisilla oli tapana, opittiin muutenkin sanomaan sana kokonaisena, ja lopulta osattiin läimäistä imperfektin ja konditionaalin monikkojen perään oikeat –vat ja –vät päätteet. ”Olisivat” siis lopultakin olleet ääntämisessään ”oikeassa” eikä vain ”olisit oikeas” tai ”oikeasa”.

Juvalaisen papin poika Carl Axel Gottlund yritti vielä 1800-luvun alkupuolella vaikuttaa, tosin turhaan, siihen, että suomenkielen annettaisiin kehittyä kirjakielenä vapaasti ja että sitä pitäisi kirjoittaa niin kuin puhutaan ja vierasperäiset hömpötykset, kuten b, f ja g, tulisi kokonaan karsia suomenkielestä.

Gottlund ulosantoi malliksi oman savolaismurteisen suomalaisteoksensa, Otavan eli Suomalaisia Huvituksia, pari vuotta Kalevalaa aikaisemmin. Otavasta kirjoitti turkulainen kirjapainonomistaja Christian Ludvig Hjelt arvostelun Turun Wiikko-Sanomissa nr. 47 2.12.1826, mm. näin:

”Julistamus: Tämän kautta saan minä maanmieheilleni ilmoittaa, että minä askettäin Tukholmissa ollessaini, tapaisin Herran Gottlundin, joka siinä Suomeksi painattaa kirjansa nimeltä: Otawa eli Suomalaisia Huvituksia...; ja jossa kirjassa hän tawoittaa sellaisia aineita, jotka jollakulla tawalla toimittaawat meillen tarkimpaa tietoa meijän esiwanhemmistamme, meijän kielestämme ja tawoistamme, sanalla sanottu, semmoisia, jotka owat meihin Suomalaisiin koskewia...Wiimeiksi täytyn minä muistutella että nämät kirjat painetaan pienillä Latinaisilla puustawilla, ja että ne owat erinomattain kirjoitettu Sawon puheenmurrella…”

Että sillä tavalla kehuskeli ruotsinkielinen toisen ruotsinkielisen savolaista suurteosta, kehui vielä myyvänsä sitä puoleen hintaan suoramyynnissä.

Gottlund puolestaan katkeroitui kovasti, kun Otava unohdettiin heti Kalevalan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään Otava oli selvästi parempi teos. Hän antoi Lönnrotin kokoamasta teoksesta mm. tällaisen murskaavan arviointilausunnon:

”[--] tämä suurimaineinen ja paljonkehuttu Kalevala oli surkeasti yhteensäkerrottu ja kokoonpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska.”

Gottlundin Kalevala-lausunnon valossa voi sanoa, että Kalevalalla ja kokoonpatustetuilla blogilastuilla on enemmän yhtäläisyyksiä kuin äkkiarvaaja luulisi. Miksei näitä lastuja voisikin kutsua kansantarinoiksi? virtuaalikansaahan me täällä Blogistanissa kuulumme ja kerromme tarinoita – enemmän tai vähemmän tosia niin kuin kunnon tarinoiden kuuluukin olla.

Kielenhuollon lisäksi muinoiset savolaiset pitivät huolen siitä, että Suomenmaa, jota ei ehkä aivan tarkasti sanoen vielä edes ollut olemassa, kasvoi itään, koilliseen ja pohjoistakin kohti sekä metsästys- ja kalastusmaiksi että viljelysmaiksi myös kaskeamalla venäläisille kuuluvia koskemattomia korpia ja perustamalla uudisasutusta minkä sodan- ja metsänkäynniltään ehtivät.

Savolaiset olivat maanviljelyksessäkin muita suomalaisia edellä.

He eivät pelkästään osanneet kasketa, vaan kaskeksi ”pyällettiin” ja ”sorrettiin” huuhta. Se helpotti vaadittavaa alkutyötä, mikä tietysti houkutteli viisaita mutta laiskoja savolaisia, ja antoi – kunhan ”sorros” oli poltettu halmeeksi – kylvetystä juureisrukiista (eli korpirukiista) jopa satakertaisia satoja.

Kun Valamon luostarista lähtee ajelemaan kohti Pohjois-Savoa Riistaveden kautta, niin kohta kulkee Pähkinäsaaren rajan lähellä, vaikka ei sitä rajaa ole kyllä teihin merkitty.

Se kulki silloin lähes asumattomassa erämaassa. Olavinlinnan vieressä sijaitsevasta Samusalon saaresta (nykyinen Talvisalo) Varkauden Siittiin (missä pirussa se siitti sitten onkin), ja siitä edelleen Rautalammelle ja Pohjanlahteen. Rajan eteläpuolella maa kuului Ruotsin kuninkaalle ja pohjois- ja koillispuolella sen omistivat Novgorodin ”kauppatasavallan demokraattiset” ruhtinaat ja myöhemmin Venäjän tsaari.

Novgorodista on muuten löydetty ensimmäinen suomenkielinen (itämerensuomea) kirjekin, ns. tuohikirje, joka lienee joku Ukkosen jumalan nimissä annettu loitsu, mutta eihän siitä ole pirukaan selvää saanut (tuohikirjeestä numero 292 on Virittäjä-lehden numerossa 4/1999 julkaistu Johanna Laakson artikkeli pdf-muodossa otsikolla Vielä kerran itämerensuomen vanhimmista muistomerkeistä). Mutta tämä ei nyt kyllä kuulu tähän lastuun paljon yhtään, paitsi ehkä siinä mielessä, että kirje osoittaa itämerensuomalaisten olleen Novgorodissakin valistunutta ja kirjoitustaitoista väkeä.

Luostarilta suuntasin Varistaipaleen kanavan kautta ja pitkin Luostaritietä kohti Tuusniemeä ja Riistavettä ja sitä kautta Kuopioon.

Päivä oli kaunis ja lempeä kuin lehmän katse. Illan kovista sateista ei vielä aamulla ollut mitään tietoa. Luostaritie ja Tuusjärven risteyksen jälkeinen Kuopiontie ovat sileällä asfaltilla peitettyjä, vaikka mutkia on jonkin verran enemmän kuin belgialaisilla moottoriteillä. Edessä oli tietysti vähän väliä traktoreita korkeine heinäkuormineen, joten kovin suurella nopeudella tiellä ei voinut ajella.

Kuopiossa kävin pikaisesti vanhempiani tapaamassa: äitiä hautausmaalla ja isää vanhainkodissa. Sitten jatkoin kohti pohjoista Siilijärven ja Lapinlahden kautta Iisalmeen ja Sonkajärvelle.

Lapinlahdella piti pikaisesti poiketa mansikkaleivoksella Liisan ja Matin muistopaikan vieressä bensa-asemalla.

Juhani Ahon Rautatien kuvaamaan aikaan ihmiset korpien perukoilla, niin kuin päähenkilöt Korventaustan Matti ja Liisa, elivät vielä jotenkin varhaisen rautakauden tapaisissa oloissa, heidän asumuksensa eivät olleet kovin paljoa parin vuosituhannen aikana muuttuneet, siellä savolaiskorvissa Iisalmen ympäristössä ei ollut vielä edes se aika ”kun isä lampun osti” ja pirteissä poltettiin valaistukseksi vielä päreitä. Tosin veronsa hekin joutuivat maksamaan, Liisa ja Matti maksoivat ne kirkkoherralle. Samaan aikaan ”rintamaiden” ihmiset valmistuivat moderneissa, venäläistyylisissä kivitaloissaan maailman mullistamiseen tasa-arvolla, kansakoululla ja itsenäisyydellä. Sadassa vuodessa ovat erot maaseudun ja kaupungin välillä merkittävästi tasoittuneet.

Sonkajärvellä menin ensin kirkolle ja tapaaman tyttöjä seurakunnan kansliaan. Olin nimittäin jäänyt heille velkaa 3.5 euroa viimevuoden puolella saamastani virkatodistuksesta, jolla todistin, että en ollut orpo (lastu Tilapäinen orpo etsii vanhempiaan puhelimella sieltä ja täältä).

Kansliassa ei ollut ketään paikalla, ulkona riehuikin kesä valtoimenaan ja aivan liian kaunis ja lämmin ilma. Sen sijaan seurakuntasalin keittiössä puuhaili riuskannäköinen, nuorehko savolaisnainen isojen patojensa vieressä valmistamassa illan ruokailua. Juteltiin, epävarman muistin mukaan, jotenkin tähän tapaan, vaikka vannomaan en tätä kyllä mene.

”Päivää, Hanhensulka, anteeksi vaan kun tänne keittiöön, mutta, tuota, olisin vaan maksanut 3.5 euroa kansliaan, kun jäin marraskuussa sen velkaa, kun toimitin asiaani puhelimessa, mutta siellä ei ole ketään paikalla ja…”
”Päevee, päevee (pyyhkii vaaleanpunaista kättään kuivaksi esiliinan helmaan ja antaa sitä sitten vieraalle). Eihhää hyö ole siellä ennää tähän aekaa ku pittää Iisalamesta käävvä kahtomasa kaapoilla, että mittee sitä suapi piällensä kun on juhlia tulossa.”
”Tuota, mitenkähän minä voesin (savonkieli alkaa jo satunnaisesti tarttua vieraaseenkin) sen maksaa, kun lupasin tulla täälläpäin käädessäni ja…”
”No mittee se maksu koskeepi, tietänevätkö siellä kansliassa?”
”Minä olen Brysselistä, sieltä ei ehkä muut ole jiäneet velkaa ja…”
”No, eei kae Rysselistä suakka. Mittee se veleka koskeepi?”
”Tuota. Minä etsin viime vuonna vanhemmistani tietoa, kun ei virkatodistukseen oltu pantu nimiä, ja isä oli täältä alkujaan kotoisin, vaikka onkin nykyisin vanhainkodissa Kuopiossa. Tänne se olis kyllä halunnut, mutta eihän ne tänne ota kuopiolaisia. Äiti onkin jo kuollut. Mutta hän olikin Jämijärveltä eikä täältäpäin.”
”Vae on äet jo kuollunna. Koskas se kuolj ja onkos se haavattu minne vae tänne Sonkajärvelle?”
”Ei kun Kuopijoon, kuoli yli kolme vuotta sitten, kun, tuota…”
”Mistee päen se issäjs on lähtösi, tiältä Rutakoltako se on alakujjaa?”
”Ei kun tuolta Mäkikylältä, siitä Lammaspurolta, vaekka suku on kyllä muuten Vänninmäestä päin, mummokin siitä kestkivarista alkujaan ja...”
”Ae ,ne on niitäkö hanhensulkija?”
”Tuota, niin ovat, vaikka mummu oli kyllä repoja.”
”Aejjaa, minun mummoni olj kans hanhensulukia ja äet on repoja, lieneekö samoja sukuja, vaekka minä olen kyllä tuolta Jyrkältä päen?”
”Tuota, voivathan ne…”
”No, sinähän voet maksaapi sen vaikka minulle, minäpä pistän tuohon paperille, että kävit tiällä ja halusit maksoa velekojas. Voet antoa sen kolome eurroo, ja oliko se viiskytä senttijä? vaekka minulle, niin minä voen sen toemittaa kanslijan tytöille kunhan tulevat takasin sieltä Iisalamelta.”
”Jne.”

Kansliassa käynnin jälkeen kävin ottamasta muutaman kuvan Sonkajärven komeasta luonnonkivikirkosta ja suvun haudoilta. Kirkon tyyli on selvästi kansallisen herätyksen ajoilta – Sonkajärven seurakunta itsenäistyi Iisalmen maaseurakunnasta vuonna 1920. Yritin katsella myös Miina Äkkijyrkän lehmäveistoksia yhdessä sorakuopassa kirkolta Takkotiehaaraan kulkevan tien poskessa. Mutta eipä niitä näkynyt, koko kuoppa oli pensaikon vallassa ja vanha taidemuistomerkki tyystin tuhottu. Takkotiehaarassa vitostien vieressä on vieläkin pystyssä toinen merkittävä sonkajärveläinen kulttuurinähtävyys, Takko-Baarin rakennus, baaria sana- ja musiikkitaiteilija M.A. Numminen kehui kolme vuosikymmentä sitten Suomen parhaaksi keskikaljabaariksi, ja mikä ettei olisi kehunut.

Kuva Hanhensulka 2007: Kekkosten vinttikaivo Pielavedellä

Vielä ehdin pikaisesti käydä nauttimassa Lammaspuron kesääsurisevasta rauhasta. Ruoho oli pirtin ympärillä kasvanut lähes vyötärön korkeudelle, isosta tuomesta oli yksi haara romahtanut lopullisesti saunapolulle ja punaiset viinimarjat olivat alkaneet somasti punertua. Istuin vähän aikaa pirtissä ja sitten polttelin tupakan rappusilla ja ihailin ruohon seasta nousseita kurjenkelloja, jotka äiti oli siihen lipputangon viereen joskus istuttanut. Rauha oli niin ylenpalttinen, että täytyi nousta autoon ja lähteä tiehensä sitä häiritsemästä.

Rauhallista ei Pohjois-Savon historia ole aina ollut.

Rappasotien aikana, jotka kulminoituivat ns. Pitkävihaan, savolaisurhot ylläpitivät ahkerasti vihaa ”ryssiä” vastaan ja tuhosivat Karjalaa Vienanmerelle ja Petsamoon saakka minkä maatöiltään ehtivät. Karjalaisvainolaiset puolestaan hyökkäilivät Savoon ja tappoivat savolaiset lähes sukupuuttoon Oulunjärven ympäristöstä. Sonkajärven seudut pysyivät kuitenkin vankasti savolaisena, vaikka eihän siellä silloin vielä ollut kuin muutama pahainen talo aarniometsien ympäröiminä. Virallinen raja kulki yli 100 kilometrin päässä lounaassa, joten sonkajärveläiset asustivat vihollisen maita kuin Herran kukkarossa. Uudisasukkaita rajan sijainti ei ollut koskaan kovin paljoa haitannut, tuskin edes tiesivät missä raja tarkastiottaen kulki. Eihän sitä kai valvonutkaan kukaan muu kuin satunnainen venäläiskarhu tai –susi ja sinne vahingossa eksyneet karjalaiset ”sotajoukot”. Muuten rajan yli kuljettiin milloin ja miten huvitti.

Tanskalaistutkija John Lindin mukaan Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa oli sovittu siitäkin, että Ruotsin itärajan ja venäläisten rajan väliin jätetään ei-kenenkään maata tarpeeksi, niin että molemmilla osapuolilla on yhteiset, laajat metsästys- ja kalastusmaat. Jostakin Etelä-Savosta tai ehkä Rautalammin paikkeilta olisi rajalinja Lindin mukaan määritetty niin, että Ruotsin raja kulki Pohjanlahteen ja Novgorodin kauppatasavallan (vuodesta 1478 lähtien Moskovan ruhtinaskunnan) rajaviiva puolestaan kaartui mahdollisesti Vienan mereen tai ehkä Jäämereen jossakin Kuolan niemimaan pohjoisrannalla. Väliin jäi suppilon muotoinen laaja ”tyhjä” alue, eikähän siellä siihen aikaan asunutkaan muita kuin harvoja etelästä poisajettuja lappalaisia ja kauempana pohjoisessa saamelaisia poronpurijoita. Kolttien ortodoksisuuskin on perua vasta 1500-luvulta, ehkä venäläiset eivät ennen edes tienneet saamelaisalamaisistaan.

Tosin kaikki eivät ole tanskalaisten kanssa tässä raja-asian tulkinnassa samaa mieltä, ja mitäs pirua tanskalaiset suomalaisista tietäisivätkään, vohkivat pirut ilkeyksissään ihan hyvän kuparikatonkin Turun tuomiokirkosta.

Pitkänvihan ajalta, 1500-luvun lopulta, on tunnettu sissipäällikkö Pekka Vesainen, Utajärveltä kotoisin ollut pohjoissavolainen talonpoika, joka kävi joukkoineen laillisilla ryöstöretkillä pohjoiskarjalaisten seassa aina Jäämerta myöten. Hän ryösti ja tuhosi Kantalahden kaupungin Vienanmeren rannalla ja Jäämeren rannoilla Petsamon ortodoksiluostarin (jouluyönä 1589) tappaen kaikki luostarin munkit. Pekka Vesaisen sankaritarinan kertoo Santeri Ivalon nuorisolle tarkoitettu kirja, Juho Vesainen (vuodelta 1894), jossa maalaismainen Pekka on muutettu vähän hienommaksi Juhoksi. Kirja tuli itsellenikin tutuksi siinä 9-10 vuoden iässä.

Venäläisiä edustivat näissä viimeisissä rappasodissa pääasiassa karjalaiset talonpoikaisjoukot päällikköjensä, sortavalalaisen Kirilä Rogosinin ja pielisjärveläisen Luuka Räsäsen johdolla. Rappasotien vihollisia kutsuttiin tietysti rappareiksi. Savolaiset (ja muutkin suomalaiset) olivat viimeksi vihanpidossa karjalaisten kanssa jatkosodan aikaan, joten pitkään sitä vihanpitoa on riittänyt.

Täyssinän rauha 1595 lopetti rappasodat. Savolaiset olivat kuitenkin päässeet verenmakuun ja Rautalammin savolaismiehet aloittivat 1596 uuden sodan, tällä kertaa ruotsalaisia valloittajia vastaan. Sotaa kutsutaan nimellä Nuijasota, jolla ei tarkoiteta sotaakäyviä savolais-maanjusseja, joihin pohjalaiset maamoukat myöhemmin yhtyivät (noin kuvaannollisesti vain) ja hävisivät oman osuutensa kapinassa Nokialla Jaakko Ilkan johtamina. Sen jälkeen savolaiset ja hämäläiset talonpojat vielä sotivat vähän aikaa, kunnes heidätkin kukistettiin Klaus Flemingin johtaman ruotsalaisten sotajoukon avulla. Nuijasodan jälkeen suomalaisrahvas elelikin hiljaa kuin kusi sukassa vuoteen 1905 ja suurlakkoon saakka, mutta se ei liity savolaistarinoihin.

Sen sijaan kerron, että omat esi-isäni ovat kai siirtyneet Sonkajärvelle Rautalammilta, joista ensimmäiseksi on tunnustettu eräs Juntti Hanhensulka vuodelta 1505. Koska olen itse tätä naputtelemassa, soveltaen antrooppista periaatetta päättelyssä, lienevät esi-isät selvinneet noista sodista hengissä tai, mikäli olen perinyt heiltä rohkeuteni, piilotelleet visusti piilopirteissään sotien ajan. Sukutarinat eivät tästä kerro ainakaan totuutta.

1500-luvun alusta alkaen olivat uskonpuhdistuksien innoittamat talonpojat kapinoineet muuallakin Euroopassa, mm. Lutherin aikaiset talonpojat Saksassa (Luther piti näitä rosvojoukkona), ja juuri ennen vuosisadan vaihtumista ehtivät siis suomalaisetkin juntit mukaan, joten kovin paljoa ei oltu noihinkaan aikoihin ajasta ja kulttuurin kehityksestä Eurooppaa jäljessä.
Kuva Hanhensulka 2007: Iisalmen Kalapoika

Ajoin Sonkajärveltä Iisalmeen ja söin mansikaleivoksen. Ihailin hetken torin laidassa Kalapojan patsasta. Sitten jatkoin Pielavedelle ja Urho Kekkosen syntymäkodille, jossa otin mm. kuvan hänen vinttikaivostaan, joka olikin oikein komea rakennelma, vaikka tupa ei ollut kovin iso, olipahan pahainen turisteja varten korjailtu pikkumökki piharakennuksineen. Siinä on nykyisin kahvila, mutta en ehtinyt poiketa edes mansikkaleivokselle vaan jatkoin kiireesti eteenpäin. Alkoi nimittäin sadella, ensin hiljalleen pirskotella ja sitten ropista vähän kovempaa, ja lopulta tuli kaatamalla, niin että en viitsinyt mennä Saarijärvelle tutustumaan kivikautiseen kylään, vaikka vakaa aikomus siihen oli. Söin pahimman myrskyn aikana Äänekosken lähellä hirmuisen suurella huoltoasemalla paistettua lohta perunoiden kanssa, ja jatkoin samaan hyssyyn Järvenpäähän miniän passattavaksi ja saunaan.

Kävin ennen Brysseliin lähtöä myös Helsingissä. Oli nimittäin löydettävä Henning Mankellin Kennedyn aivot. En kuitenkaan niitä löytänyt. Kävin vilkaisemassa olisiko Saara viitsinyt tulla töihin ja olisiko Aivoista tietoa, mutta ei ollut viitsinyt eikä kukaan tiennyt koska tulisi. Ostin tämän sijaiselta, kauniilta ja avokauluksiselta, vaalealta tyttöseltä halvalla yhden Arto Paasilinnan ja vielä halvemmalla yhden Marguezin teoksen. Näiden lisäysten jälkeen matkalaukkuun olikin ahdattavana matkasaaliina yhteensä 11 romaania ostettuina ympäri Savoa ja Helsingin seudulta.

Kävimme vielä Ainolassa ja leivoksilla Lottien kahvilassa Tuusulanjärven rannalla, saunottiin taas viimeinen ilta ja aamulla oli edessä lähtö kohti Frankfurtia ja sieltä Brysseliin Lufthansan airbusseilla.

Ja siihen tämänvuotinen savolaisodysseija päättyi. Viimeiseksi näkyi Suomesta pilvien välistä Suomenlinna vahtimassa rauhallisia rantoja maahantunkeutujia vastaan. Vaikka eiväthän nämä enää mereltä tule, vaan Finnairin koneissa Seutulaan – eivätkä aina edes tarvitse lupia tullessaan.

Krapulasta ja näytelmän naamioista

Kuva Hanhensulka 2007: Valamo on myös viinitila

Muistan, kun aloitin ensimmäiset tosikokeilut viinan kanssa, että olin yleensä kipeä vähintään pari päivää jälkeenpäin.

Aamut erityisesti olivat ankeaa aikaa. Opiskellessa ei ollut varaa hienoihin viineihin ja viskeihin ja edellisillan iloisesta halvan portviinin, kutsuttiinkohan sitä punapääksi(?), tai jallun ja kaljan juomisesta oli aamussa yleensä muistona vihreä lima, tuskalla oksennettuna vessanpöntössä. Se ei haissut erityisen miellyttävältä ja lisäsi kovasti aamun tuskaa ja oksennushalukkuuttakin.

Siinä pöntön vieressä vieraillessa meni mukavasti ainakin aamupäivä, joskus enemmän. Ja ajattelin, että tämä kuuluu asiaan.

Oletin, että ihmisinä olemme samanlaisia, ja että kaikilla muilla on samanlaiset krapulan tuskat ja vaivat, vaikka pystyvät ne miehekkäämmin peittämään. Ja tunsin siitäkin omantunnon vaivoja. Myöhemmin sain selville, että olen lievästi allerginen viinalle, ja nykyisin osaan ottaa sen huomioon, eikä krapulapäiviä juurikaan enää esiinny.

Elämän pääkysymysten äärellä siellä vessanpöntöllä tuskailtiin, sellaisten kuin elämä itse ja tietysti kuolema, kärsimys ja rangaistus. Olivat vaivanneet jo aikaisemmin, mutta tulivat jotenkin kärjistetysti pinnalle opiskelualkoholin ansiosta. Siitä ovat monet muutkin elämälleen sisällön saaneet, jotkut ovat siihen jopa kuolleet, joten mitenkään ensimmäinen en sillä kärsimyksien lähteellä ollut. Siksi ehkä halusin etsiä Saariskosken hautaa Valamon hautausmaalla, ja puhtaasta uteliaisuudesta myös. (Muuten Rauno Räsänen kertoo edellisen lastuni kommenteissa, missä se sijaitsee.)

Opiskeluajan krapula-aamuina soi usein ovikello, ja soittajina oli kaksi suomenkieltä raiskaavaa, nuorehkoa miestä siistissä tummissa puvuissa, jotka, siis miehet eivät heidän tummat pukunsa, halusivat todistaa myöhempien aikojen jeesuksesta ja sen sellaisesta. Ostin heidän ”raamattunsakin” ja lueskelinkin sitä, kun kovassa krapulassa ei kehdannut luennoille aina mennä.

Kirja ei kiinnostanut läheskään yhtä paljon kuin Raamattu ja muukin, erityisesti kaakkoisaasialainen ”uskonnollinen” kirjallisuus, vain uteliaasta mielenkiinnosta sitä luin. Ehkä iältään kovin nuoressa Mormonien kirjassa epätodennäköisyys ja uskomattomuus ovat vielä silmiinpistävämpiä kuin noissa kilpailevissa kirjoissa, joista vuosituhansien kulttuuri on jyrsinyt juuri oikealla tavalla ihmisen kuoleman, kärsimyksen ja rangaistuksen pelkoja kutittelevaa kaunokirjallisuutta ja puhtaat mielettömyydet voi selittää pois vetoamalla aikojen ja tapojen erilaisuuteen.

Saattaa olla myös niin, että Jeesuksen, Buddhan ja Mohammedin rinnalla nimi Joseph Smith on jotenkin toivottoman kalpea. Saman luulisi pätevän myös nimeen Tom Cruise, mutta näin ei välttämättä ole. Tompan ansiosta skientologit saavat varmasti laumoittain lisää fanaattisia kannattajia, julkkiskultti on tehokas suostuttelija niin kuin merkkivaatteiden ja kosmetiikan kulutuksesta näkyy. Opetuslapset ja marttyyrit aikanaan, ja katolisen kirkon pyhimykset vielä tässäkin ajassa, olivat ja ovat uskontonsa tomcruiseja, vaikka eivät enää kuulukaan ajassa elävien joukkoon.

Dostojevski kirjoitti Rikokseen ja rangaistukseen ihmisen hengellisen elämän kaaren terävän masentavilla vedoilla: lankeemus, synti, rangaistus, kiirastuli, synninpäästö ja ajautuminen relativistiseen ”taivaaseen”, joka Dostojevskilla saattoi myös olla Helvetti, vaikea sanoa.

Siinä kaaressa on jumaluskontojen ja kirkkokuntien vahvuus, ja heikkous myös. Vahvuus siksi, että kaarelle ei tarvitse todisteita, jos on vahvaa, peloilla lietsottua sokeaa uskoa. Ihminen on mitä ilmeisimmin geneettisesti ohjelmoitu houkuttelualttiiksi ja uskomaan johonkin, mihin vain. Ja heikkous siksi, että pienikin epäilyksen häivä kuiskii piruna valistuksen herkistämään korvaan, että missä on todistus.

Todistusta vaaditaan jumalista, tai Jumalasta, mutta todellisuudessa halutaan vakuuttelua mahdollisesta palkkiosta, ikuisesta elämästä, tai ainakin riittävää varmuutta siitä, että henkilö itse joutuu elämän rajan ylitettyään varmuudella viimeiselle tuomiolle. Syntisäkkien elämän kannalta on valitettavaa, että vapahdususkontojen tarjoama Kuolema ei enää siinä vaiheessa suostu pelaamaan elämästä tai taivasosasta shakkia edes Fårön sumuisilla rannoilla, tai odottamaan muutenkaan tapojen parannusta, vaan mittaa elämän sellaisena kuin se on eletty ja pläjäyttää pikatuomion ansioiden mukaan.

Uskovalle on tarjolla jumalaksi Rex Tremendis, kauhistuttava kuningas, jota on pelättävä ja jonka takana, ajan tuolla puolen ikuisuudessa, näkyy himmeänä kajona taivasosan ikuinen usko, toivo ja lempeä rakkaus.

Ikuisuus vain häämöttää toivottoman kauhistuttavan kaukana.

Valamon luostarinkin pääkirkossa haisevat ihanat suitsukkeet, silmiä kohtaavat hurskaan mystiset kuvat, mieltä houkuttaa harras, monta kertaa päivässä toistuva vapahdusnäytelmä esiintymisnaamioineen ja korvissa kajahtelee kovana jumalinen puhe. Kirkkojen akustiikka tehdään kai tarkoituksellisesti sellaiseksi, että sanaa kuuleva ihminen tuntee sen iskevän kovana ja korkealta, kirkon kaikuvista kattorakenteista ja sitä ylempääkin, aina Taivaista saakka.

Pappeja syytellään usein siitä, että he valehtelevat häpeämättömästi kuoleman ja rangaistuksen pelossa käristyvälle seurakunnalle. Mutta heidän puolustuksekseen voi ehkä sanoa sen, että ennen kuin yrittävät seurakuntaansa vakuutella ainoan oikean uskon autuudesta, he ovat henkilöinä kamppailleet saadakseen ensin itsensä vakuuttuneiksi Sanan Totuudesta. On vaikea kuvitella, että – ehkä muutamaa rahankerääjäpappia lukuun ottamatta – kukaan viitsisi siinä ammatissa olla ilman syvää, omakohtaista uskoa totuuteensa.

Jotenkin ajattelen, että pappina olo ammattina olisi verrattavissa omiin viinakokemuksiini opiskeluajan krapula-aamuineen.

Erona on se, että omalta osaltani krapula on kylläkin alituiseen uhkaava todennäköisyys, mutta hyväksyttävissä tietyissä rajoissa. Papeilla ei vaihtoehtoa ole; osoitettu epäusko tarkoittaa yhteisöstä erottamista tai eroamista, jopa leivän menetystä. Mutta voin tietysti olla tässä väärässäkin, ja pappina olo saattaa todellisuudessa olla valoisa ja antoisa ammatti, josta saa luovaa tyydytystä näyttelijöiden tavalla.

Edellisiltana nautitut Valamon viinit eivät aiheuttaneet aamulla heikkoa vihjettäkään krapulasta ja maksoin laskuni hotellin vastaanotossa virkistyneellä mielellä ja ruumiilla.

Jotenkin Kunkirjoitan-blogin tämänpäiväisen lastun, Kiimaisen tosikon ongelma, valossa hävettää kertoa, että Valamon hotellin resepsuunissa tekee työtä joukko kauniisti rooliinsa puettuja viehättäviä naisia. Mutta kerron sen kuitenkin. Lähtöpuuhissa minua neuvoi vaaleaan karjalaistukanväriin hyvin sopivaan siniseen kaapuun pukeutunut, oikein kaunis ja salaperäisellä tavalla seksikäs nainen, jolla oli erityisen suloinen pari harmaansinisiä silmiä ja aavistus kiusoittelevista hymykuopista. Hän neuvoi minua ajamaan Kuopioon Riistaveden kautta.

Olin nimittäin lähdössä Pohjois-Savon puolelle makselemaan velkojani. Mutta siitä ehkä jollakin toisella kertaa.

Harhailuja muistoissa ja Etelä-Savossakin matkalla Valamoon

Kuva: venäläisetkin tekivät elokuvan Tulitikkuja lainaamassa (Za spichkami), olihan Algoth Untola aatteen miehiä omassa ajassaan, vaikka ei ehkä välttämättä olisi sitä aatetta ajanut, jonka sisältä elokuva tehtiin vuonna 1980.

Lampaansyöjät on kai suomalaisten paras vastine elokuvalle Easy Rider, jonka alkumusiikki, Steppenwolfin Born To Be Wild, on ikihitti, vaikka omalta osaltani koko kappale kyllästyttää jo siinä määrin, että käännän nopeasti kanavaa, jos älyän sen alkavan soida.

Sekä Lampaansyöjät että Easy Rider ovat omaan kulttuuriinsa sidottu miehinen unelma vapaudesta tai ehkäpä haikea illuusio vapaudesta, miten vain ne haluaa tulkita.

Lampaansyöjät on siitä erikoinen kirja, että siitä tehty Seppo Huunosen elokuva oli lähes yhtä hyvä kuin Veikko Huovisen romaani, ” suomalainen reippailutarina”, vaikka eivät ne kai saaneet kirjallisia tai muita taiteellisia piirejä aikanaan erityisen lämpimiksi, tosin yleisö piti niistä kuin hullupuurosta.

Elokuvassa Sepen ja Valtterin vapauden illuusiota pitivät yllä senaikaiset koomikkosuosikit Leo Lastumäki ja Heikki Kinnunen, jotka törttöilivät myös Vesa Nuotion ja Pertti Reposen Ällitälli-televisio-ohjelmassa. Ällitälli lienee vieläkin suomalaisen televisioviihteen huippusaavutus, tai ehkä pitäisi vaatimattomammin sanoa, että ”yksi niistä”. En tiedä puhuuko tuo enemmän suomalaisen televisioviihteen tasosta vai Ällitällistä.

Jotenkin Lampaansyöjiä eteläsavolaisilla maanteillä muistellessa tuli mieleen myös Jaakko Pakkasvirran elokuva Kesäkapina, en tiedä kyllä miksi. Paitsi, että siinäkin elokuvassa kierreltiin Suomea. Joukkoa oli enemmän kuin Lampaansyöjissä, eivätkä ne siinä elokuvassa ampuneet edes lampaita. Elokuvantekijöinä oli senaikaisen elokuvataiteen kuohukermaa, mukaan lukien elämääsuurempi Peter von Bagh, joka oli mukana käsikirjoituskollektiivissa. Elokuvaa ei ole tullut katsottua vuosikausiin, eikä Jörn Donnerin Perkelettäkään, kuvia Suomesta (Perkele! Bilder från Finland) (linkki vie Sediksen blogille), joka on tilitys sen vuosikymmenen vaihteen suomalaisesta murrostodellisuudesta.

Mieleen tuli myös nuoren Donnerin ”road-romaani” Uusi maammekirja (linkki vie Kansatieteilijän desktopilta -blogilla), josta tosin en kovin paljoa muistanut, niin kuin en kyllä noista kahdesta elokuvastakaan, vaikka jostakin ajaessa mieleen nousivat. (Nyt Brysselissä kaivelin Donnerin Uuden Maammekirjan, lukukirja aikuisille suomalaisille, kotikirjastosta ja olen vähän selaillutkin aikani kuluksi, vaikka kyllä kai se muutenkin hyvin ja liiankin nopeasti kuluisi.)

Muitakin muistettavia road-leffoja on tehty.

Ridley Scottin Thelma ja Louise on puhdas road-leffa, jossa tyypilliset miehiset road-henkilön roolit on vaihteeksi annettu naisille. Entäpä David Lynch’in Wild at heart, vaikka se on ehkä liian urbaania tarinaa ollakseen hyväksyttävää roadia. Jotenkin ajattelen, että Rauni Mollbergin nimimerkkikirjailija Aapelin tekstistä vääntämä televisioelokuva Siunattu hulluus sopisi myös tähän kastiin.

Siunatussa hulluudessa veljekset Ana ja Vilippus vievät ”hullua” veljeään Elmeriä hullujenhuoneeseen, vaikka eivät taida ihan sinne saakka päästä. Elmerillä on "pääkuori tehty niin ohkaisista tarpeista, että tyhmyys paistaa läpi" joten hulluhan hän selvästi on, vaikka voi siitä tarinasta muuhunkin lopputulokseen päätyä.

Olisiko Aleksis Kiven Nummisuutarista kovin varhaiseksi ja jalantehdyksi road-tarinaksi myös, onhan Kivi muutenkin suomalaisen tarinan edelläkävijä. Ja tietysti vasemmalta laidalta voidaan iskeä kirjailija Algoth Untola – Algoth Tietäväinen – Irmari Rantamala – Maiju Lassila ja tämän Tulitikkuja lainaamassa esimerkkinä varhaisesta suomalaiskansallis-liperiläisestä roadista, jota tehdään hevosen vetämissä vaunuissa – taisivat olla oikein linjaalirattaat ellen väärin muista vai olivatko sittenkin laatikkomallia.

Sillain sitä ajatus laajenee, kun ajoneuvoaan ajaessa asioita oikein alkaa kiivaammin ajatella.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon pääkirkko ilta-auringossa

Kuopiosta ajoin sitten Valamoon onneksi näkemättä lampaita, (kovin) hulluja tai edes sikoja tai tulitikkuja, tosin kasvissyöjänä olisin ehkä ainakin lampaat ja siat jättänyt omaan, kohtaloaan ennakoivan pelokkaasti määkivään ja röhkivään rauhaansa.

Road-leffan tunnetta ei saa oikein aikaiseksi yksin. Siihen tarvittaisiin ajoittain joviaalisti vastaanjäkättävä kaveri, humoristinen side-kick, tai ehkä kokonainen ryhmä sellaisia (joukossahan tyhmyys, kuten hyvin tiedetään, tiivistyy), jolle voisi kommentoida tien ja maailmankin tapahtumia ääneen, mutta mistäpä sellaisen siihen ajohätäänsä nappasi.

Ensin suuntasin nissanin nokan takaisin kohti etelää pitkin peltipoliisien koristamaa vitostietä Leppävirralle, jossa pysähdyin bensa-asemalle ostamaan tiekarttaa. Samalla söin taas nälkääni yhden mansikkaleivoksen, joita tuli mielensä ja vatsansakin virkistykseksi syötyä aika ajoin ajaessa – tämä leppävirtalainen taisi olla jo viides leivos kahden kuluneen ajopäivän aikana.

Suomalainen suvi-illansuu hymyili lempeänlämpimästi kuin ”ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva”, jonka olemuksen muistan vielä hämärästi kaukaa 60-70-lukujen vaihteen tienoilta, jopa ilman Lampaansyöjien apua. Kuka se mahtoikaan sanoa jotakin, että historia on vieras maa? Vieraalta näyttää suurelta osin omakin ”historia”, kuin unelta tai melko pitkäveteiseltä elokuvalta, vaikka sen usein luulee muistavansa kovinkin tarkasti.

Onkohan nyky-Suomessa Fjalar Jarvan kaltaista julkkispoliisia?

Itse en sellaista muistanut väistellessäni niitä peltipoliiseita, mutta saattaahan sellainen silti olla olemassa. Tietysti nykyajassa ei olisi kysymys Jarvan kaltaisesta etäisestä poliisipampusta. Poliisijulkkis olisi tietysti poliittisesti korrektiksi koulutettu, sliipattu maailmanmies, joka puhuisi sujuvasti muitakin kieliä kuin suomea ja ruotsia (vähän kuin Mauri Sariolan Susikoski siis). Rikolliset ja muut polulta hairahtuneet eivät tällaiselle poliisille olisi rikollisia tai hairahtuneita, vaan ”asiakkaita”, joita ”palvellaan” ilman pampun häivääkään viihtyisillä poliisiasemilla, joilla eivät saisi edes ”asiakkaat” tupakoida. Fjalar Jarva ei ehkä nykyisin edes viitsisi ryhtyä poliisimieheksi, en tiedä olisiko se sitten hyvä asia vai mahdollisesti huono, ja tarkemmin ajatellen, ei ehkä Susikoskikaan.

Leivosta syödessä oli aikaa tutustua tiekarttaan ja päätin ajaa Leppävirralta Heinävedentietä Joensuuntielle ja siitä Karvion kanavan yli Valamontielle ja sitä Juojärveen pistävässä Papinniemessä, entisillä Papinniemen kartanon mailla sijaitsevaan Valamon luostariin.

Reitti on sellainen, että siitä voi hyvin huudahtaa kliseemielessä Irwiniä matkien, että ”kappale kauneinta Suomea!” Kauneinta Suomea tosin voi löytää myös melkein mistä muualta tahansa.

Jotenkin minulle, kliseistä tai ei, järvinen metsämaisema pelto- ja suoaukeuksineen on edelleen todellisinta suomalaismaisemaa. Vaikka nyt ehkä pitäisi sellaisiksi laskea Kehä III:n sisällä aukeavat (tai paremminkin sulkeutuvat) maisemat. Maa- ja metsäteollisuus eivät enää ole suomalaisten pääasiallinen ylpeilyn sekä leveämmän leivän ja hyvinvoinnin lähde, nyt työpäivät puuhastellaan HiTech-teollisuuden piirissä ja tehdään bisnestä Nokian puhelimilla.

Nykysuomalaiselle ehkä tyypillinen ja rauhoittava maisema onkin moderni kaupunki. Metsä koetaan pelottavaksi ja vieraaksi, lapset pidetään jopa maalaismaisissa oloissa tarkasti erillään metsistä. Ja onhan tilanne muuttunut: ennen ei tarvinnut maalla ja erityisesti metsissä pelätä kuin lähes sukupuuttoon ammuttuja susia ja karhuja. Nykyisin pedot tarkoittavat aivan jotakin muuta.

Nämä Heinäveden seudut tulivat tutuiksi jo lentokoulutuksen yhteydessä.

Ilmasta eteläsavolainen järvimaisema ei helposti aukea nopeassa lentokoneessa karttaa katsellessa, ei edes Saab Safirissa. Koulutusaikana suuri osa lentoajasta, varsinkin huonommalla ilmalla, oli eksynyttä toikkarointia tutun tuntemattomalta näyttävässä, ylenpalttisen runsaassa järvimaisemassa, jossa ei juuri erityisiä maamerkkejä näkynyt.

Meillä oli vielä siihen aikaan käytössä 1:400,000 kartta, johon ei ollut merkitty mitään ilmailuasioita, ei ollut lentoväyliä tai lentokenttien lähialueita. Sen sijaan lentoesteet näkyivät karttamerkkeinä, ja yhtenä kesänä jouduin tarkistelemaan esteiden korkeuksia tulevia ilmailukarttoja varten. Pari viikkoa lennettiin krapulaisina pyörteisessä kesäilmassa kartta kourassa keikkuen kunnes kaikki eteläsavolaisetkin lentoesteet oli tarkistettu. 21-vuotiaana sellainenkin elämä kävi hyvin päinsä, keho kesti helposti kovempaakin rasitusta, eikä krapulakaan kovin paljoa lentämistä haitannut.

Leppävirralta käännyin siis pois vitostieltä ja suuntasin kohti Heinävettä.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon Papinniemi ilta-aurigossa

Yllättävää on kuinka vähän uudelta maantieltä näkyy järviä. En ole varma, mutta sellainen muistikuva on mieleen jäänyt, että aikaisemmat maantiet olivat lähempänä järviä ja asutusta. Niitä on varmaan viimevuosina kovasti oiottu ja satunnaiselle ajajalle tarjolla olevat näkymät ovat paljon aikaisempaa yksitoikkoisempia. Joensuuntieltä jatkoin Valamon tielle, luostarin hautausmaan ohi ja pienen sillan yli parkkipaikalle.

Ensimmäisenä huomasin parkkipaikan kulmassa taulun, jolla kiellettiin tupakanpoltto koko luostarin alueella. Taisin kirota melko katkerasti sen nähtyäni, vaikka kovin pyhällä paikalla seisoinkin, mutta ajattelin sitten, että ortodoksinen usko on kai kaikista Suomen kristinuskoista ihmisystävällisin, joten tähänkin suurehkoon ongelmaan ehkä löytyy tuonnempana molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu, niin kuin sitten löytyikin.

Valamon hotelli oli tavallaan pettymys, ei siksi, että se olisi jotenkin huono, vaan siksi, että se oli liian hyvä. Odotin saavani asua munkkimaisissa olosuhteissa, enkä hyvän hotellin yltäkylläisyydessä. Vaikka pettymys olikin melko suuri, pystyin kyllä hyvin elämään sen kanssa. Ja lievennykseksi otin Trapesa-ravintolassa valamolais-venäläisen teepöydän kyytipoikana luostarin omaa kuivaa valkoviiniä, tehty valkoisista viinimarjoista, joka kulahteli tienkuivasta kurkusta alas tyydyttävien ähkäisyjen säestämänä.

Olisi siellä ollut väkevämpiäkin valamolaisia juomia tarjolla, mutta en viitsinyt niitä tällä kerralla kokeilla. Varsinkin, kun minusta näytti, että ravintolassa mustassa kaavussa ja väärinpäin käännetty pata päässä asteleva lihava pappismunkki, tai saattoi se olla joku korkeampikin uskonnollinen viskaali, ehkä ihan igumeeni tai arkkimandriitti, katseli pullopattereita sillä silmällä, että juomisen ei pitäisi kovin kauaa jatkua.

Eikä se jatkunutkaan, jo yhdeksältä ravintola ja muut yleisötilat laitettiin kiinni, eikä ajanvietteeksi ollut sen jälkeen oikein muuta tarjolla kuin harrasta uskonnollista kaivautumista oman sielun kuraisemmille perukoille.

Sen sijaan lähdin kiertämään Valamon rantoja.

Juojärvi on luostarin länsi- ja luoteispuolella, eteläpuolella on kapeahko lahti, jota pitkin pääsee itäpuolella avautuvalle Juurikkaselälle. Juojärvi on vielä kivikautisella korkeudellaan, vaikka Saimaan vesistö on muuten laskenut paljon noista ajoista.

Otin ilta-auringon valossa monta kuvaa – mm. yhden varsin huonon kuvan kuikkapariskunnasta iltauinnillaan – ja käväisin myös auringon laskeuduttua luostarin hautausmaalla, jossa on kaksi kaunista tsasounaa kuolleitten munkkien vartijoina, vanhempi omistettu Herman Alaskalaiselle ja uudempi Johannes Kastaja-Edelläkävijälle. Hautausmaalla voi ihailla kauniisti veistettyjä grobuja.

En löytänyt pimenevässä illassa mustia varjoja heittävien havupuiden seasta ja ristien paljoudesta Pentti Saarikosken hautaa (bloggari Angorina kertoo siitä ja grobuistakin), ja taisin etsiessäni vahingossa säikäyttää jonkun hartaana penkillä hämärässä yksin istuvan, hurskaan naisen pahanpäiväisesti, joten lopetin etsinnän siihen ja palasin ihailemaan luostaria.

Valamossa on myös kulttuurikeskus, jossa on erilaisia ortodoksiseen uskoon liittyviä näyttelyitä ja jossa entisöidään ikoneja. Ja tietysti Valamon kansanopisto, jossa opetetaan sekä uskomiseen liittyviä teoreettisiä asioita että käden taitoja, kuten ikonimaalausta ja koristetaontaa.

Luostarissa kuuli ja näkyi venäjää tai karjalankieltä puhuvia nuoria munkkeja, joten ilmeisesti Valamolla on yhteyksiä rajan taakse, erityisesti Jumalanäidin syntymän miesluostariin Laatokan Konevitsan saarella. Konevitsan luostari avattiin uudelleen viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 1991 Valamon luostarin (ja koko Suomen ortodoksikirkon) avulla.

Uuden Valamon merkittävin nähtävyys on pääkirkko, joka on pyhitetty Kristuksen kirkastumiselle (muistopäivä 6.8. on yksi kirkkovuoden 12 suuresta ortodoksijuhlasta). Pääkirkon yhteydessä on pienempi pyhättö, ns. talvikirkko.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon Pyhän Nikolaoksen rantatsasouna

Koko Suomen ortodoksikirkon merkittävin aarre on pääkirkossa esillä oleva Konevitsan jumalanäidin ikoni, jonka kääntöpuolella on Käsittätehty Kristus-ikoni. Entinen Valamon pappismunkki, silloinen arkkipiispa Paavali siunasi kirkon käyttöön vuonna 1979. Talvikirkko on pyhitetty kreikkalaissyntyisen Sergei ja karjalaisen Herman Valamolaisten muistolle, perimätiedon mukaan nämä perustivat Vanhan Valamon luostarin Laatokan saarelle ehkä jo vuonna 992 tai ainakin viimeistään 1100-luvulla. Ensimmäiset suomalaiset kristityt olivatkin ortodoksiuskoisia, vaikka ruotsalaisvoittoinen historiamme ehkä vieläkin väittää toisin.

Vanha Valamon luostari on taas käytössä alkuperäisessä tarkoituksessaan. Tästä pääsee katsomaan, mitä venäläisessä Valamossa nykyisin tapahtuu. Sinnehän taidettiin myös hiljakkoin rakentaa presidentti Putinille edustushuvila suomalaisista hirsistä (SK 51/2004).

Valamon laivarannassa otin lisää kuvia. Sieltä lähtee reiteilleen, mm. vastarannalla sijaitsevaan Lintulan naisluostariin, Valamon luostarin laiva, Sergei. Laiturilta tuijottelin ihaillen Juojärven rantoja ja laiturin vieressä olevaa Pyhän Nikolaoksen tsasounaa.

Kuva Hanhensulka 2007: Auringonlasku Juojärven takana

Ja menin sitten maata.

Nukuinkin oikein hyvin, kun olin ensin lukenut kaunista kuvakirjaa, jossa oli satu Sergei-munkista, joka oli tuhat vuotta sitten perustanut johonkin venäläisten metsien keskelle luostarin ja jutellut karhujen kanssa. Mutta uni alkoi maittaa jo sen verran, että eivät sadun yksityiskohdat oikein jaksaneet painua muistiin. Nukuin pitkästä aikaa aivan unettomana viiteen saakka aamulla, jolloin nousin ylös uudelle kuvauskierrokselle ja kuudelta alkavaan aamuhartauteen, johon ei näyttänyt kerkiävän kukaan muu hotellin asukkaista, munkkeja ja nunnia ja muita korkea-arvoisempia hurskaita siellä tosin oli suurehkolla joukolla.

Aamiaisella, jossa oli tarjolla puuron lisäksi myös erinomaisia puolukka-sillejä, suunnittelin uusia savolaisseikkailuita, mutta sekin on jo aivan toinen tarina.