Krapulasta ja näytelmän naamioista

Kuva Hanhensulka 2007: Valamo on myös viinitila

Muistan, kun aloitin ensimmäiset tosikokeilut viinan kanssa, että olin yleensä kipeä vähintään pari päivää jälkeenpäin.

Aamut erityisesti olivat ankeaa aikaa. Opiskellessa ei ollut varaa hienoihin viineihin ja viskeihin ja edellisillan iloisesta halvan portviinin, kutsuttiinkohan sitä punapääksi(?), tai jallun ja kaljan juomisesta oli aamussa yleensä muistona vihreä lima, tuskalla oksennettuna vessanpöntössä. Se ei haissut erityisen miellyttävältä ja lisäsi kovasti aamun tuskaa ja oksennushalukkuuttakin.

Siinä pöntön vieressä vieraillessa meni mukavasti ainakin aamupäivä, joskus enemmän. Ja ajattelin, että tämä kuuluu asiaan.

Oletin, että ihmisinä olemme samanlaisia, ja että kaikilla muilla on samanlaiset krapulan tuskat ja vaivat, vaikka pystyvät ne miehekkäämmin peittämään. Ja tunsin siitäkin omantunnon vaivoja. Myöhemmin sain selville, että olen lievästi allerginen viinalle, ja nykyisin osaan ottaa sen huomioon, eikä krapulapäiviä juurikaan enää esiinny.

Elämän pääkysymysten äärellä siellä vessanpöntöllä tuskailtiin, sellaisten kuin elämä itse ja tietysti kuolema, kärsimys ja rangaistus. Olivat vaivanneet jo aikaisemmin, mutta tulivat jotenkin kärjistetysti pinnalle opiskelualkoholin ansiosta. Siitä ovat monet muutkin elämälleen sisällön saaneet, jotkut ovat siihen jopa kuolleet, joten mitenkään ensimmäinen en sillä kärsimyksien lähteellä ollut. Siksi ehkä halusin etsiä Saariskosken hautaa Valamon hautausmaalla, ja puhtaasta uteliaisuudesta myös. (Muuten Rauno Räsänen kertoo edellisen lastuni kommenteissa, missä se sijaitsee.)

Opiskeluajan krapula-aamuina soi usein ovikello, ja soittajina oli kaksi suomenkieltä raiskaavaa, nuorehkoa miestä siistissä tummissa puvuissa, jotka, siis miehet eivät heidän tummat pukunsa, halusivat todistaa myöhempien aikojen jeesuksesta ja sen sellaisesta. Ostin heidän ”raamattunsakin” ja lueskelinkin sitä, kun kovassa krapulassa ei kehdannut luennoille aina mennä.

Kirja ei kiinnostanut läheskään yhtä paljon kuin Raamattu ja muukin, erityisesti kaakkoisaasialainen ”uskonnollinen” kirjallisuus, vain uteliaasta mielenkiinnosta sitä luin. Ehkä iältään kovin nuoressa Mormonien kirjassa epätodennäköisyys ja uskomattomuus ovat vielä silmiinpistävämpiä kuin noissa kilpailevissa kirjoissa, joista vuosituhansien kulttuuri on jyrsinyt juuri oikealla tavalla ihmisen kuoleman, kärsimyksen ja rangaistuksen pelkoja kutittelevaa kaunokirjallisuutta ja puhtaat mielettömyydet voi selittää pois vetoamalla aikojen ja tapojen erilaisuuteen.

Saattaa olla myös niin, että Jeesuksen, Buddhan ja Mohammedin rinnalla nimi Joseph Smith on jotenkin toivottoman kalpea. Saman luulisi pätevän myös nimeen Tom Cruise, mutta näin ei välttämättä ole. Tompan ansiosta skientologit saavat varmasti laumoittain lisää fanaattisia kannattajia, julkkiskultti on tehokas suostuttelija niin kuin merkkivaatteiden ja kosmetiikan kulutuksesta näkyy. Opetuslapset ja marttyyrit aikanaan, ja katolisen kirkon pyhimykset vielä tässäkin ajassa, olivat ja ovat uskontonsa tomcruiseja, vaikka eivät enää kuulukaan ajassa elävien joukkoon.

Dostojevski kirjoitti Rikokseen ja rangaistukseen ihmisen hengellisen elämän kaaren terävän masentavilla vedoilla: lankeemus, synti, rangaistus, kiirastuli, synninpäästö ja ajautuminen relativistiseen ”taivaaseen”, joka Dostojevskilla saattoi myös olla Helvetti, vaikea sanoa.

Siinä kaaressa on jumaluskontojen ja kirkkokuntien vahvuus, ja heikkous myös. Vahvuus siksi, että kaarelle ei tarvitse todisteita, jos on vahvaa, peloilla lietsottua sokeaa uskoa. Ihminen on mitä ilmeisimmin geneettisesti ohjelmoitu houkuttelualttiiksi ja uskomaan johonkin, mihin vain. Ja heikkous siksi, että pienikin epäilyksen häivä kuiskii piruna valistuksen herkistämään korvaan, että missä on todistus.

Todistusta vaaditaan jumalista, tai Jumalasta, mutta todellisuudessa halutaan vakuuttelua mahdollisesta palkkiosta, ikuisesta elämästä, tai ainakin riittävää varmuutta siitä, että henkilö itse joutuu elämän rajan ylitettyään varmuudella viimeiselle tuomiolle. Syntisäkkien elämän kannalta on valitettavaa, että vapahdususkontojen tarjoama Kuolema ei enää siinä vaiheessa suostu pelaamaan elämästä tai taivasosasta shakkia edes Fårön sumuisilla rannoilla, tai odottamaan muutenkaan tapojen parannusta, vaan mittaa elämän sellaisena kuin se on eletty ja pläjäyttää pikatuomion ansioiden mukaan.

Uskovalle on tarjolla jumalaksi Rex Tremendis, kauhistuttava kuningas, jota on pelättävä ja jonka takana, ajan tuolla puolen ikuisuudessa, näkyy himmeänä kajona taivasosan ikuinen usko, toivo ja lempeä rakkaus.

Ikuisuus vain häämöttää toivottoman kauhistuttavan kaukana.

Valamon luostarinkin pääkirkossa haisevat ihanat suitsukkeet, silmiä kohtaavat hurskaan mystiset kuvat, mieltä houkuttaa harras, monta kertaa päivässä toistuva vapahdusnäytelmä esiintymisnaamioineen ja korvissa kajahtelee kovana jumalinen puhe. Kirkkojen akustiikka tehdään kai tarkoituksellisesti sellaiseksi, että sanaa kuuleva ihminen tuntee sen iskevän kovana ja korkealta, kirkon kaikuvista kattorakenteista ja sitä ylempääkin, aina Taivaista saakka.

Pappeja syytellään usein siitä, että he valehtelevat häpeämättömästi kuoleman ja rangaistuksen pelossa käristyvälle seurakunnalle. Mutta heidän puolustuksekseen voi ehkä sanoa sen, että ennen kuin yrittävät seurakuntaansa vakuutella ainoan oikean uskon autuudesta, he ovat henkilöinä kamppailleet saadakseen ensin itsensä vakuuttuneiksi Sanan Totuudesta. On vaikea kuvitella, että – ehkä muutamaa rahankerääjäpappia lukuun ottamatta – kukaan viitsisi siinä ammatissa olla ilman syvää, omakohtaista uskoa totuuteensa.

Jotenkin ajattelen, että pappina olo ammattina olisi verrattavissa omiin viinakokemuksiini opiskeluajan krapula-aamuineen.

Erona on se, että omalta osaltani krapula on kylläkin alituiseen uhkaava todennäköisyys, mutta hyväksyttävissä tietyissä rajoissa. Papeilla ei vaihtoehtoa ole; osoitettu epäusko tarkoittaa yhteisöstä erottamista tai eroamista, jopa leivän menetystä. Mutta voin tietysti olla tässä väärässäkin, ja pappina olo saattaa todellisuudessa olla valoisa ja antoisa ammatti, josta saa luovaa tyydytystä näyttelijöiden tavalla.

Edellisiltana nautitut Valamon viinit eivät aiheuttaneet aamulla heikkoa vihjettäkään krapulasta ja maksoin laskuni hotellin vastaanotossa virkistyneellä mielellä ja ruumiilla.

Jotenkin Kunkirjoitan-blogin tämänpäiväisen lastun, Kiimaisen tosikon ongelma, valossa hävettää kertoa, että Valamon hotellin resepsuunissa tekee työtä joukko kauniisti rooliinsa puettuja viehättäviä naisia. Mutta kerron sen kuitenkin. Lähtöpuuhissa minua neuvoi vaaleaan karjalaistukanväriin hyvin sopivaan siniseen kaapuun pukeutunut, oikein kaunis ja salaperäisellä tavalla seksikäs nainen, jolla oli erityisen suloinen pari harmaansinisiä silmiä ja aavistus kiusoittelevista hymykuopista. Hän neuvoi minua ajamaan Kuopioon Riistaveden kautta.

Olin nimittäin lähdössä Pohjois-Savon puolelle makselemaan velkojani. Mutta siitä ehkä jollakin toisella kertaa.