3.8.2007

Harhailuja muistoissa ja Etelä-Savossakin matkalla Valamoon


Kuva: venäläisetkin tekivät elokuvan Tulitikkuja lainaamassa (Za spichkami), olihan Algoth Untola aatteen miehiä omassa ajassaan, vaikka ei ehkä välttämättä olisi sitä aatetta ajanut, jonka sisältä elokuva tehtiin vuonna 1980.

Lampaansyöjät on kai suomalaisten paras vastine elokuvalle Easy Rider, jonka alkumusiikki, Steppenwolfin Born To Be Wild, on ikihitti, vaikka omalta osaltani koko kappale kyllästyttää jo siinä määrin, että käännän nopeasti kanavaa, jos älyän sen alkavan soida.

Sekä Lampaansyöjät että Easy Rider ovat omaan kulttuuriinsa sidottu miehinen unelma vapaudesta tai ehkäpä haikea illuusio vapaudesta, miten vain ne haluaa tulkita.

Lampaansyöjät on siitä erikoinen kirja, että siitä tehty Seppo Huunosen elokuva oli lähes yhtä hyvä kuin Veikko Huovisen romaani, ” suomalainen reippailutarina”, vaikka eivät ne kai saaneet kirjallisia tai muita taiteellisia piirejä aikanaan erityisen lämpimiksi, tosin yleisö piti niistä kuin hullupuurosta.

Elokuvassa Sepen ja Valtterin vapauden illuusiota pitivät yllä senaikaiset koomikkosuosikit Leo Lastumäki ja Heikki Kinnunen, jotka törttöilivät myös Vesa Nuotion ja Pertti Reposen Ällitälli-televisio-ohjelmassa. Ällitälli lienee vieläkin suomalaisen televisioviihteen huippusaavutus, tai ehkä pitäisi vaatimattomammin sanoa, että ”yksi niistä”. En tiedä puhuuko tuo enemmän suomalaisen televisioviihteen tasosta vai Ällitällistä.

Jotenkin Lampaansyöjiä eteläsavolaisilla maanteillä muistellessa tuli mieleen myös Jaakko Pakkasvirran elokuva Kesäkapina, en tiedä kyllä miksi. Paitsi, että siinäkin elokuvassa kierreltiin Suomea. Joukkoa oli enemmän kuin Lampaansyöjissä, eivätkä ne siinä elokuvassa ampuneet edes lampaita. Elokuvantekijöinä oli senaikaisen elokuvataiteen kuohukermaa, mukaan lukien elämääsuurempi Peter von Bagh, joka oli mukana käsikirjoituskollektiivissa. Elokuvaa ei ole tullut katsottua vuosikausiin, eikä Jörn Donnerin Perkelettäkään, kuvia Suomesta (Perkele! Bilder från Finland) (linkki vie Sediksen blogille), joka on tilitys sen vuosikymmenen vaihteen suomalaisesta murrostodellisuudesta.

Mieleen tuli myös nuoren Donnerin ”road-romaani” Uusi maammekirja (linkki vie Kansatieteilijän desktopilta -blogilla), josta tosin en kovin paljoa muistanut, niin kuin en kyllä noista kahdesta elokuvastakaan, vaikka jostakin ajaessa mieleen nousivat. (Nyt Brysselissä kaivelin Donnerin Uuden Maammekirjan, lukukirja aikuisille suomalaisille, kotikirjastosta ja olen vähän selaillutkin aikani kuluksi, vaikka kyllä kai se muutenkin hyvin ja liiankin nopeasti kuluisi.)

Muitakin muistettavia road-leffoja on tehty.

Ridley Scottin Thelma ja Louise on puhdas road-leffa, jossa tyypilliset miehiset road-henkilön roolit on vaihteeksi annettu naisille. Entäpä David Lynch’in Wild at heart, vaikka se on ehkä liian urbaania tarinaa ollakseen hyväksyttävää roadia. Jotenkin ajattelen, että Rauni Mollbergin nimimerkkikirjailija Aapelin tekstistä vääntämä televisioelokuva Siunattu hulluus sopisi myös tähän kastiin.

Siunatussa hulluudessa veljekset Ana ja Vilippus vievät ”hullua” veljeään Elmeriä hullujenhuoneeseen, vaikka eivät taida ihan sinne saakka päästä. Elmerillä on "pääkuori tehty niin ohkaisista tarpeista, että tyhmyys paistaa läpi" joten hulluhan hän selvästi on, vaikka voi siitä tarinasta muuhunkin lopputulokseen päätyä.

Olisiko Aleksis Kiven Nummisuutarista kovin varhaiseksi ja jalantehdyksi road-tarinaksi myös, onhan Kivi muutenkin suomalaisen tarinan edelläkävijä. Ja tietysti vasemmalta laidalta voidaan iskeä kirjailija Algoth Untola – Algoth Tietäväinen – Irmari Rantamala – Maiju Lassila ja tämän Tulitikkuja lainaamassa esimerkkinä varhaisesta suomalaiskansallis-liperiläisestä roadista, jota tehdään hevosen vetämissä vaunuissa – taisivat olla oikein linjaalirattaat ellen väärin muista vai olivatko sittenkin laatikkomallia.

Sillain sitä ajatus laajenee, kun ajoneuvoaan ajaessa asioita oikein alkaa kiivaammin ajatella.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon pääkirkko ilta-auringossa

Kuopiosta ajoin sitten Valamoon onneksi näkemättä lampaita, (kovin) hulluja tai edes sikoja tai tulitikkuja, tosin kasvissyöjänä olisin ehkä ainakin lampaat ja siat jättänyt omaan, kohtaloaan ennakoivan pelokkaasti määkivään ja röhkivään rauhaansa.

Road-leffan tunnetta ei saa oikein aikaiseksi yksin. Siihen tarvittaisiin ajoittain joviaalisti vastaanjäkättävä kaveri, humoristinen side-kick, tai ehkä kokonainen ryhmä sellaisia (joukossahan tyhmyys, kuten hyvin tiedetään, tiivistyy), jolle voisi kommentoida tien ja maailmankin tapahtumia ääneen, mutta mistäpä sellaisen siihen ajohätäänsä nappasi.

Ensin suuntasin nissanin nokan takaisin kohti etelää pitkin peltipoliisien koristamaa vitostietä Leppävirralle, jossa pysähdyin bensa-asemalle ostamaan tiekarttaa. Samalla söin taas nälkääni yhden mansikkaleivoksen, joita tuli mielensä ja vatsansakin virkistykseksi syötyä aika ajoin ajaessa – tämä leppävirtalainen taisi olla jo viides leivos kahden kuluneen ajopäivän aikana.

Suomalainen suvi-illansuu hymyili lempeänlämpimästi kuin ”ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva”, jonka olemuksen muistan vielä hämärästi kaukaa 60-70-lukujen vaihteen tienoilta, jopa ilman Lampaansyöjien apua. Kuka se mahtoikaan sanoa jotakin, että historia on vieras maa? Vieraalta näyttää suurelta osin omakin ”historia”, kuin unelta tai melko pitkäveteiseltä elokuvalta, vaikka sen usein luulee muistavansa kovinkin tarkasti.

Onkohan nyky-Suomessa Fjalar Jarvan kaltaista julkkispoliisia?

Itse en sellaista muistanut väistellessäni niitä peltipoliiseita, mutta saattaahan sellainen silti olla olemassa. Tietysti nykyajassa ei olisi kysymys Jarvan kaltaisesta etäisestä poliisipampusta. Poliisijulkkis olisi tietysti poliittisesti korrektiksi koulutettu, sliipattu maailmanmies, joka puhuisi sujuvasti muitakin kieliä kuin suomea ja ruotsia (vähän kuin Mauri Sariolan Susikoski siis). Rikolliset ja muut polulta hairahtuneet eivät tällaiselle poliisille olisi rikollisia tai hairahtuneita, vaan ”asiakkaita”, joita ”palvellaan” ilman pampun häivääkään viihtyisillä poliisiasemilla, joilla eivät saisi edes ”asiakkaat” tupakoida. Fjalar Jarva ei ehkä nykyisin edes viitsisi ryhtyä poliisimieheksi, en tiedä olisiko se sitten hyvä asia vai mahdollisesti huono, ja tarkemmin ajatellen, ei ehkä Susikoskikaan.

Leivosta syödessä oli aikaa tutustua tiekarttaan ja päätin ajaa Leppävirralta Heinävedentietä Joensuuntielle ja siitä Karvion kanavan yli Valamontielle ja sitä Juojärveen pistävässä Papinniemessä, entisillä Papinniemen kartanon mailla sijaitsevaan Valamon luostariin.

Reitti on sellainen, että siitä voi hyvin huudahtaa kliseemielessä Irwiniä matkien, että ”kappale kauneinta Suomea!” Kauneinta Suomea tosin voi löytää myös melkein mistä muualta tahansa.

Jotenkin minulle, kliseistä tai ei, järvinen metsämaisema pelto- ja suoaukeuksineen on edelleen todellisinta suomalaismaisemaa. Vaikka nyt ehkä pitäisi sellaisiksi laskea Kehä III:n sisällä aukeavat (tai paremminkin sulkeutuvat) maisemat. Maa- ja metsäteollisuus eivät enää ole suomalaisten pääasiallinen ylpeilyn sekä leveämmän leivän ja hyvinvoinnin lähde, nyt työpäivät puuhastellaan HiTech-teollisuuden piirissä ja tehdään bisnestä Nokian puhelimilla.

Nykysuomalaiselle ehkä tyypillinen ja rauhoittava maisema onkin moderni kaupunki. Metsä koetaan pelottavaksi ja vieraaksi, lapset pidetään jopa maalaismaisissa oloissa tarkasti erillään metsistä. Ja onhan tilanne muuttunut: ennen ei tarvinnut maalla ja erityisesti metsissä pelätä kuin lähes sukupuuttoon ammuttuja susia ja karhuja. Nykyisin pedot tarkoittavat aivan jotakin muuta.

Nämä Heinäveden seudut tulivat tutuiksi jo lentokoulutuksen yhteydessä.

Ilmasta eteläsavolainen järvimaisema ei helposti aukea nopeassa lentokoneessa karttaa katsellessa, ei edes Saab Safirissa. Koulutusaikana suuri osa lentoajasta, varsinkin huonommalla ilmalla, oli eksynyttä toikkarointia tutun tuntemattomalta näyttävässä, ylenpalttisen runsaassa järvimaisemassa, jossa ei juuri erityisiä maamerkkejä näkynyt.

Meillä oli vielä siihen aikaan käytössä 1:400,000 kartta, johon ei ollut merkitty mitään ilmailuasioita, ei ollut lentoväyliä tai lentokenttien lähialueita. Sen sijaan lentoesteet näkyivät karttamerkkeinä, ja yhtenä kesänä jouduin tarkistelemaan esteiden korkeuksia tulevia ilmailukarttoja varten. Pari viikkoa lennettiin krapulaisina pyörteisessä kesäilmassa kartta kourassa keikkuen kunnes kaikki eteläsavolaisetkin lentoesteet oli tarkistettu. 21-vuotiaana sellainenkin elämä kävi hyvin päinsä, keho kesti helposti kovempaakin rasitusta, eikä krapulakaan kovin paljoa lentämistä haitannut.

Leppävirralta käännyin siis pois vitostieltä ja suuntasin kohti Heinävettä.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon Papinniemi ilta-aurigossa

Yllättävää on kuinka vähän uudelta maantieltä näkyy järviä. En ole varma, mutta sellainen muistikuva on mieleen jäänyt, että aikaisemmat maantiet olivat lähempänä järviä ja asutusta. Niitä on varmaan viimevuosina kovasti oiottu ja satunnaiselle ajajalle tarjolla olevat näkymät ovat paljon aikaisempaa yksitoikkoisempia. Joensuuntieltä jatkoin Valamon tielle, luostarin hautausmaan ohi ja pienen sillan yli parkkipaikalle.

Ensimmäisenä huomasin parkkipaikan kulmassa taulun, jolla kiellettiin tupakanpoltto koko luostarin alueella. Taisin kirota melko katkerasti sen nähtyäni, vaikka kovin pyhällä paikalla seisoinkin, mutta ajattelin sitten, että ortodoksinen usko on kai kaikista Suomen kristinuskoista ihmisystävällisin, joten tähänkin suurehkoon ongelmaan ehkä löytyy tuonnempana molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu, niin kuin sitten löytyikin.

Valamon hotelli oli tavallaan pettymys, ei siksi, että se olisi jotenkin huono, vaan siksi, että se oli liian hyvä. Odotin saavani asua munkkimaisissa olosuhteissa, enkä hyvän hotellin yltäkylläisyydessä. Vaikka pettymys olikin melko suuri, pystyin kyllä hyvin elämään sen kanssa. Ja lievennykseksi otin Trapesa-ravintolassa valamolais-venäläisen teepöydän kyytipoikana luostarin omaa kuivaa valkoviiniä, tehty valkoisista viinimarjoista, joka kulahteli tienkuivasta kurkusta alas tyydyttävien ähkäisyjen säestämänä.

Olisi siellä ollut väkevämpiäkin valamolaisia juomia tarjolla, mutta en viitsinyt niitä tällä kerralla kokeilla. Varsinkin, kun minusta näytti, että ravintolassa mustassa kaavussa ja väärinpäin käännetty pata päässä asteleva lihava pappismunkki, tai saattoi se olla joku korkeampikin uskonnollinen viskaali, ehkä ihan igumeeni tai arkkimandriitti, katseli pullopattereita sillä silmällä, että juomisen ei pitäisi kovin kauaa jatkua.

Eikä se jatkunutkaan, jo yhdeksältä ravintola ja muut yleisötilat laitettiin kiinni, eikä ajanvietteeksi ollut sen jälkeen oikein muuta tarjolla kuin harrasta uskonnollista kaivautumista oman sielun kuraisemmille perukoille.

Sen sijaan lähdin kiertämään Valamon rantoja.

Juojärvi on luostarin länsi- ja luoteispuolella, eteläpuolella on kapeahko lahti, jota pitkin pääsee itäpuolella avautuvalle Juurikkaselälle. Juojärvi on vielä kivikautisella korkeudellaan, vaikka Saimaan vesistö on muuten laskenut paljon noista ajoista.

Otin ilta-auringon valossa monta kuvaa – mm. yhden varsin huonon kuvan kuikkapariskunnasta iltauinnillaan – ja käväisin myös auringon laskeuduttua luostarin hautausmaalla, jossa on kaksi kaunista tsasounaa kuolleitten munkkien vartijoina, vanhempi omistettu Herman Alaskalaiselle ja uudempi Johannes Kastaja-Edelläkävijälle. Hautausmaalla voi ihailla kauniisti veistettyjä grobuja.

En löytänyt pimenevässä illassa mustia varjoja heittävien havupuiden seasta ja ristien paljoudesta Pentti Saarikosken hautaa (bloggari Angorina kertoo siitä ja grobuistakin), ja taisin etsiessäni vahingossa säikäyttää jonkun hartaana penkillä hämärässä yksin istuvan, hurskaan naisen pahanpäiväisesti, joten lopetin etsinnän siihen ja palasin ihailemaan luostaria.

Valamossa on myös kulttuurikeskus, jossa on erilaisia ortodoksiseen uskoon liittyviä näyttelyitä ja jossa entisöidään ikoneja. Ja tietysti Valamon kansanopisto, jossa opetetaan sekä uskomiseen liittyviä teoreettisiä asioita että käden taitoja, kuten ikonimaalausta ja koristetaontaa.

Luostarissa kuuli ja näkyi venäjää tai karjalankieltä puhuvia nuoria munkkeja, joten ilmeisesti Valamolla on yhteyksiä rajan taakse, erityisesti Jumalanäidin syntymän miesluostariin Laatokan Konevitsan saarella. Konevitsan luostari avattiin uudelleen viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 1991 Valamon luostarin (ja koko Suomen ortodoksikirkon) avulla.

Uuden Valamon merkittävin nähtävyys on pääkirkko, joka on pyhitetty Kristuksen kirkastumiselle (muistopäivä 6.8. on yksi kirkkovuoden 12 suuresta ortodoksijuhlasta). Pääkirkon yhteydessä on pienempi pyhättö, ns. talvikirkko.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon Pyhän Nikolaoksen rantatsasouna

Koko Suomen ortodoksikirkon merkittävin aarre on pääkirkossa esillä oleva Konevitsan jumalanäidin ikoni, jonka kääntöpuolella on Käsittätehty Kristus-ikoni. Entinen Valamon pappismunkki, silloinen arkkipiispa Paavali siunasi kirkon käyttöön vuonna 1979. Talvikirkko on pyhitetty kreikkalaissyntyisen Sergei ja karjalaisen Herman Valamolaisten muistolle, perimätiedon mukaan nämä perustivat Vanhan Valamon luostarin Laatokan saarelle ehkä jo vuonna 992 tai ainakin viimeistään 1100-luvulla. Ensimmäiset suomalaiset kristityt olivatkin ortodoksiuskoisia, vaikka ruotsalaisvoittoinen historiamme ehkä vieläkin väittää toisin.

Vanha Valamon luostari on taas käytössä alkuperäisessä tarkoituksessaan. Tästä pääsee katsomaan, mitä venäläisessä Valamossa nykyisin tapahtuu. Sinnehän taidettiin myös hiljakkoin rakentaa presidentti Putinille edustushuvila suomalaisista hirsistä (SK 51/2004).

Valamon laivarannassa otin lisää kuvia. Sieltä lähtee reiteilleen, mm. vastarannalla sijaitsevaan Lintulan naisluostariin, Valamon luostarin laiva, Sergei. Laiturilta tuijottelin ihaillen Juojärven rantoja ja laiturin vieressä olevaa Pyhän Nikolaoksen tsasounaa.

Kuva Hanhensulka 2007: Auringonlasku Juojärven takana

Ja menin sitten maata.

Nukuinkin oikein hyvin, kun olin ensin lukenut kaunista kuvakirjaa, jossa oli satu Sergei-munkista, joka oli tuhat vuotta sitten perustanut johonkin venäläisten metsien keskelle luostarin ja jutellut karhujen kanssa. Mutta uni alkoi maittaa jo sen verran, että eivät sadun yksityiskohdat oikein jaksaneet painua muistiin. Nukuin pitkästä aikaa aivan unettomana viiteen saakka aamulla, jolloin nousin ylös uudelle kuvauskierrokselle ja kuudelta alkavaan aamuhartauteen, johon ei näyttänyt kerkiävän kukaan muu hotellin asukkaista, munkkeja ja nunnia ja muita korkea-arvoisempia hurskaita siellä tosin oli suurehkolla joukolla.

Aamiaisella, jossa oli tarjolla puuron lisäksi myös erinomaisia puolukka-sillejä, suunnittelin uusia savolaisseikkailuita, mutta sekin on jo aivan toinen tarina.

7 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Semmoisen elokuvan kyllä asetan vielä listasi oheen kuin Pirjo Honkasalon Tulipää. Olin ollut vastahakoinen katsomaan sitä ja se pahus vielä kestää noin kolme tuntia, mutta siinä on Maiju Lassilan/Algoth Untamalan ja Irmari Rantalan elämänkerta hyvin värikkäänä ja elämänkylläisenä.

Meillä oli se viime SEA:n kaudella, ja kuten sanottu, menin vastahakoisesti, mutta tulin oikein tyytyväisenä takaisin. Se, niin kuin useimmat muutkin leffat, pitäisi nähdä elokuvateatterissa tietysti.

Easy Rider oli meillä myös. Olin unohtanut miten voimallisesti siinä oli käytetty kameraa. Itkin leffan loppuessa. Olin unohtanut senkin miten kevyesti ihmisiä silloin Amerikan aikanani tapettiin ja vain siksi että joku nyt on vähän erinäköinen kuin se joku jolla on pyssy.

Se kameramies kuoli vähän aikaa sitten.

Mietittiin takastullessa, että nyt monet niistä kuvaustrikeistä otetaan itsestään selvästi, mutta tämä yksi kaveri sen keksi. Ellen nyt väärin muista hän oli kotoisin Unkarista, mutta kun en muista nimeä, niin en muista.

Ugrilaista kuvankerrontaa, ehkä!

A-K.H kirjoitti...

Kun kävin viimeksi Valamossa, oli Pehkosen Antti vielä joukossamme. Hotelliin en halunnut, mutta vierasmajassa oli tilaa. Lampaita oli kovasti. Oletko ajatellut, että elävä kasvisravinto saattaa kärsiä hampaittesi välissä enemmän kuollut lammas. Minusta valamon kirkon kaiku on liikaa korvillekäypä. Puukirkon kaiku on pehmeämpi. Kuka mistäkin tykkää. Jyväskylän kirkon vahtimestarilta sain siunattua pihkaa, jota sopi suitsutella puulämmitteisellä hellalla. Lintulassakin on tullut yövyttyä. Siellä oli kanalassa kissankokoisia rottia. Ei, eivät olleet kissoja.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Saarikosken hauta löytyy, kun kävellään hautausmaan luostarinpuoleisesta pääportista sisälle, käännytään oikeanpuoleiselle pääpolulle, jota kävellään 20-30 metriä, käännytään jyrkästi oikeaan pikkupolulle, ja siinä se on lähellä hautausmaan aitaa, jonka takana kulkee se hiekkatie, jolta hautuumalle tulitkin.

7 vuotta sitten vaatimattomalla haudalla oli tumma,kulunut puinen ortodoksiristi.
Haudan päältä saattaa löytyä pientä 'krääsää' - kukkia ja henkilökohtaisia viestejä tai 'lahjoja' - ehkä viinipullo.

(Luin Angorinan jutun tämän kirjoitettuani.)

Hanhensulka kirjoitti...

Ripsa taidat tarkoittaa László Kovács'ia sillä kuvaajalla. Sedis kertoo hänestä lastussaan vähän lisää: http://sedis.blogspot.com/2007/07/laszlo-kovacs.html

Voi olla, että kasvit tuntevat kipua syötäessä, vaikka ovat ehkä kuitenkin jo kuolleet joko kiehuessaan tai hukkuneet salaattikastikkeeseen. Minun eläinten syömättömyyteni johtuu kai siitä, että aikanaan hirvitti katsella teuraseläinten kuljetusta, joka on melko kamalan näköistä puuhaa, ja se taisi antaa viimeisen sysäyksen yli kasvinsyöjien puolelle. Tunsin myös henkilökohtaisesti muutamia vasikoita, sikoja ja lampaita, joita mummuloissa sitten syötiin, joten sekin ehkä autto asiaa eteenpäin.

Kiitos RR. Saarikosken hautatiedoista. Silloin alkuyöstäkin siellä hautausmaalla oli jo niin hämärää, etten ehkä olisi viitsinyt kovin kauaa enää etsiä, vaikka en olisi säikäyttänytkään sitä naisparkaa.

Ripsa kirjoitti...

Motiivi olla syömättä eläimiä johtuu juuri siitä, että niiden ruuaksi kasvattaminen on nykyään niin teollista puuhaa.

En kyllä usko että kirjolohetkaan kauhean onnellisia kaloja ovat. Kalaa voin kyllä syödä sen takia että kykenen pujottamaan kiemurtelevan madon ongenkoukkuun ja käsittelemään kaloja, siis ensin ahvenelta taju pois ja sitten kaula poikki.

Mutta niiden on oltava kyllä itse pyydettyjä.

Tavallaan kai se moraali kuuluisi niin että syöt sitä minkä pystyt tappamaan.

Siihen vastauksena voisi puolestaan olla että kuinka kamala määrä murhanhimoisia metsästäjiä asuu rauhallisen näköisten teollisuussikaloiden omistajien sisuksissa. Psykopaatteja, suorastaan!

Vaikea kysymys. Muistatte kai sen kun psykiatrin luo tuli mies kävellen kahdella sormella.

Psykiatri: Tunnetteko että teidän on käveltävä juuri noilla kahdella sormella ja ylösalaisin, että näette maailman sillä tavoin oikealla tavalla?

Mies: En en en! Mutta jos kävelen niin väistämättä tapan jonkun, vaikka kastemadon tai ötökän katukiven alla.

Tarina ei kerro miksi mies joutui nimenomaan psykiatrin juttusille.

Hanhensulka kirjoitti...

Hah, hah, mikä tosiaan miesparkaa vaivasi!

Kirjoitinkin tuosta lohijutusta joskus lastun Juhani Ahon ajatuksia seuraille, sen voi lukea täältä. (klikkaa oikealla näppäimellä ja valitse "avaa uudessa ikkunassa"!)

Vielä aikaisempaan kommenttiisi Pirjo Honkasalon Tulipäästä. Näin sen silloin kauan sitten tuoreeltaan. Se näyttää olleen siihen saakka kallein suomalainen elokuva. Mieleen on jäänyt pari valitusta siitä.

Ensinnäkin se oli aivan liian pitkä, olisi hyvin voinut lyhentää ja tarina olisi tullut silti kerrottua. Toiseksi ympäristön kuvaus ei vaikuttanut aidolta suomalaiselta 1900-luvun alulta, erityisesti kaupunkiympäristön. Honkasalo oli selvästi saanut vaikutteita ulkomailta, erityisesti kai venäläisistä inhorealistisista filmeistä. Tosin, illuusion vaaleanpunaisten silmälasien läpi katsottuna suomalainen ympäristö ehkä näyttää paremmalta kuin se itse asiassa oli, ja Honkasalo saattaa olla oikeammassa kuin minä.

Joka tapauksessa katsomisen arvoinen suomalainen filmi. Miksiköhän ohjaaja ei enää tee elokuvia?

Ripsa kirjoitti...

Tekeehän. Pirjo Honkasalo tekee dokumentteja.

Mutta voi olla että et tosiaan ole nähnyt niitä, koska olet ollut siellä kaukana poissa.

Sellaisia kun "Tanjuska ja seitsemän perkelettä" tai "Nostalgian kolme huonetta". Kumpainenkin sattumalta käsitteli venäläisiä, joihin Honkasalolla näyttää olevan jonkinmoinen tuntuma. Nostalgia käsitteli mm. Tshetshenian sotaa.

Ai niin ja sitten oli ramman hindun pyhiinvaellusmatka vissiin Gangesin rannalle, nimen olen unohtanut.

Honkasalo on saanut hirmuisen määrän pystejä nimenomaan dokumenteistaan.

Voi olla että Tulipää jäi enemmänkin kokeiluksi. Niin pitkäkin se oli. Mutta on Honkasalo tehnyt jonkun muunkin pitkän leffan, ihan äskettäin oli telkkarissa, käsittelee sirkusta.

Valituksissa viittaat Leo Lindstenin valitukseen siitä, että Honkasalo käytti ilman lupaa Lindstenin Maiju Lassila-elämänkertateosta. En muista ehtikö Lindsten oikeuteen vai kuoliko ennen.