Kuva Hanhensulka: Lukemista vuoden 2010 aluksi
Viime vuoden puolella tilasin ABC:n (paikallinen YLE) kirjakaupasta ohjelmasarjan Civilisation, A Personal View by Lord Clark, jota olin käynyt siellä kuolaamassa muutaman kerran pitkin kevättä ja alkukesää.
Valitettavasti joku vietävän DVD:n kerääjä oli selkäni takana kaapannut valmiiksi kuolaamani viimeisen kappaleen joten jouduin sen sitten erikseen itselleni tilaamaan. Ja heti kohta kolmen ja puolen viikon odottamisen jälkeen se tulikin. Kolmetoistaosainen sarja maksoi 79.99 taalaa eri vähän alle 60 euroa nykyisellä kohtuuttoman huonolla euron kurssilla laskettuna.
Tuo 'Lord Clark' on itse asiassa nyt jo manan majoille siirtynyt kulttuurikommentaattori Kenneth Clark, josta joku Miranda Carter (The Daily Telegraph, 28.6.2003) sanoo DVD-laatikossa olleen Viewing Notes-kirjasen mukaan näin:
"Kenneth Clark believed that the most vital thing about art was the sheer electric shock one could get from seeing a fantastic work, and that that experience was open to anyone...we could do with another like him."
Eli suomeksi jotenkin, että KC oli saanut taiteesta sähköiskun ja väitti, että kuka tahansa muukin voisi sellaisen saada. Tai jotakin sen suuntaista.
Joka tapauksessa muistan hyvin, että katselin tämän sarjan YLE:llä, joskus kivikaudella, ehkä siinä 60-luvun loppupään paikkeilla, sarja valmistui 1967, ja vaikka en silloisesta, olisiko ollut valkoisesta Salora-tv:stäni saanutkaan sähköiskua, niin ohjelma jäi siinä määrin muistiin, että se oli siis pakko tilata ja katsella uudestaan. Toistaiseksi olen ehtinyt ihastella vain neljä ensimmäistä osaa ja muut tulee ehkä ihasteltua vielä ennen tämän tammikuun loppua.
Suuressa viisaudessaan BBC:n kuvaajat olivat kuvanneet ohjelman filmille (35 milliselle eikä silloin yleisesti käytetylle 16 milliselle), jota voidaan näyttää nykyisillä isoilla kuvaruudullakin niin, että resoluutio näyttää siltä kuin oikeaa elokuvaa katselisi.
Tuossa kuvan kirjakasassa on sekä DVD-laatikko, Civilisation, että vähän alempana sen perusteella julkaistu komea ja monivärinen Länsimäinen perintömme (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1969, suom. Heidi Järvenpää). Kirjan suomalainen nimi on melko epäonnistunut, vaikka käännöstä muuten lueskelee mielellään. Minulla on myös kirjastossa pehmytkantinen englanninkielinen versio, nimi on tietysti Civilisation (Penguin Books, 1985).
Kirjakuvassa pitäisi näkyä ainakin:
Lasse Koskela, Lea Rojola: Lukijan ABC-kirja, Johdatus kirjallisuuden nykyteorioihin ja kirjallisuudentutkimuksen suuntauksiin (Tietolipas 150, SKS, 2000, 2. painos). Kirja on muuten melko hyvä (oppikirja siis), paitsi että siinä on huonohko indeksi, mikä tietysti ottaa päähän silloin kun sieltä yrittää jälkeen päin etsiä jotakin. Tällä kertaa etsin kirjan käsiini kirjahyllystä lähinnä juuri lukemani Richards'in Principles of Literary Criticism-kirjan vuoksi ja myös etsiäkseni suomalaisia käsityksiä postmodernin kirjallisuuden alkuajoista.
Anton Chehov: Plays. Tämä oli esillä jo viime vuoden luku-urakassa. Nyt, viimeisen viikon aikana, olen lueskellut yhden näytelmän illassa. Tšehovin näytelmien lukeminen ei ole sellaista pitkänpiimän juontia kuin näytelmien lukemienn yleensä. Kokemus on vähän samanlainen kuin lukisi tiukasti postmodernia tekstiä, jossa henkilöhahmoja ja tapahtumia katsellaan ulkoapäin juurikaan (tekstillä) näitä syventämättä. Tšehovin tekstit ovat kuitenkin niin sujuvia, että niitä lueskelee mielihyvin. Ensilukemalla näytelmät vaikuttavat melko köykäisiltä, ja komedioiksihan niitä kai voisi kutsuakin, vaikka hän itse taisi nimitellä niitä draamoiksi. Mutta syventymällä niihin enemmän, niin näkee syvemmälle, pohjaan saakka, jos viitsii katsella. Ei ihme, että ovat sata vuotta ensiesitysten jälkeenkin vielä suosiossa täysin vieraissa yhteiskunnissa ja oudoilla kielillä. Näistä useimmat kai kirjoitettiin Moskovan taideteatterille, jonka johdossa oli silloin Konstantin Stanislavski.
Anatoli Rybakov: Chidren of Arbat (Hutchinson, 1988). Tämä ostos oli syy siihen, että huomasin Arbatin lapsia näytettävän YLE Teemalla, valitettavasti sarjaa ei voi täältä ulkomailta seurata Teeman eikä Areenan saitilta, vaikka sieltä Suomesta sen voi kyllä tehdä. Kirja on paksu, 685 sivua, koska kaikki kolme osaa ovat samoissa kansissa.
Naomi Epel: Writers Dreaming (Bookman Press, 1993). Kirjaa varten on haasteteltu 26 kirjailijaa, jotka kertoilevat unistaan ja niiden vaikutuksesta kirjoittamiseensa yleensä ja erityisesti tiettyjen kirjojen valmistumiseen. Mukana ovat mm. Isabel Allende, Stephen King ja Elmore Leonard.
Nevil Shute: Round The Bend (PAN Books, 1951). Shute on "australialainen" kirjailija siinä mielessä, että sotien jälkeen hän osti maata ja rakensi komean talon Australiaan ja asettui tänne asumaankin aina kuolemaansa saakka. Aikanaan Shute oli suosittu kirjailija. Hänen kirjansa eivät vaadi kovin paljoa ajatustyötä, jonkinlainen ajatuksiltaan laiskan miehen Graham Greene siis. Tämä nimenomainen kirja kertoo ilmailun alkuajoista Lähi-Idässä, joten sillä on näin ollen enemmän kuin vain vähäinen kosketus omaankin pikku maailmaani.
Nevil Shute on ehkä parhaiten tunnettu kirjastaan On The Beach, tai oikeammin sanottuna samannimisestä, kovin sentimentaalisesta elokuvasta (ohjaus Stanley Kramer), jossa kuolivat ydinsaasteen aiheuttamaan sairauteen sekä Ava Gardner että Gregory Peck ja ennen heitä kaikki muut maailman ihmiset. Suomeksi kirja ja elokuva taisivat olla nimeltään Viimeisellä rannalla (suom. Eija Palsbo, 1958).
Eero Pakarinen: Lentosirkus Pilvien Huimapäät (Karisto, 1977). Kaivoin tämän esille kirjahyllystä, kun aloin lukea tuota Shuten kirjaa. Se alkaa kertomuksella englantilaisesta lentosirkustouhusta. Suomalaiset eivät olleet niissä asioissa yhtään muita eurooppalaisia jäljessä ja tämä lentomestari evp. Pakarisen muistelukirja sen oikein hyvin todistaakin. Monia siinä esiintyviä henkilöitä, Pakarinen mukaanlukien, tunsin henkilökohtaisestikin ja räkänenäisenä resupekkana kävin heitä muutaman kerran vahtaamassa myös Jämin lentokentän reunalla ja katsomassa sitä jäkäläristillä merkittyä paikkaa, johon Viktor Andro, ensimmäinen 'lepakkopuvussa' hypännyt suomalainen, putosi ja kuoli pukuineen, joka oli estänyt laskuvarjon aukaisukahvan käytön huonon suunnittelun vuoksi. Tämä kirjan lukeminen sujuu parhaiten armottoman kovilta ilmailunharrastajilta.
Susan Sontag: At The Same Time, Essays & Speeches (Farrar Straus Giroux, 2007). Sontag kuoli vuonna 2004 ja tämä essee- ja puhekokoelma julkaistiin kuoleman jälkeen hänen poikansa, David Rieff'in luvalla. Rieff on kirjoittanut kirjan alkusanat. Tämä on yksi niistä kirjoista, joista voi käyttää englanninkielen sanaa 'inspiring'. Sanaa käytetään tietysti kaikenlaisesta roskasta, jopa romanttisista jutuista, joita lukevat ehkä sadattuhannet lukijat. Ja hyvä että lukevat. Sontag aloitti Nadine Gordimer -luentonsa (Johannesburgissa vuonna 2004) At the Same Time: The Novelist and Moral Reasoning (kirjan sivulta 210) lainaamalla tohtori (samuel) Johnsonia tähän tapaan:
"The chief glory of every people arises from its authors."
Eli suomeksi jotenkin, että kansa saa sellaiset kirjailijat kuin ansaitsee ja päinvastoin. Johnson sanoi jotakin lähes joka asiasta, mutta tässä tapauksessa, erityisesti tuota englanninkielistä tekstiä ajatellen, hän saattoi osua naulankantaan. Tai johonkin.
Susan Sontag: In America, a novel (Farrar Straus Giroux, 2000). Tätä tankkaan vieläkin hiki hatussa.
Outi Alanko ja Tiina Käkelä-Puumala (toim.): Kirjallisuustutkimuksen peruskäsitteitä (Tietolipas 174, SKS, 2003). Tämä on ollut nyt lukulistalla, kun olen ilokseni kertaillut sitä, mitä Susanna Suomela sanoo Teemasta ja sen tutkimuksesta (s. 141). Teemaan liittyvästä topos-käsitteestä hän sanoo mm., että:
"Topokset ovat eäänlaista kirjallista varastotavaraa; kokoelma vuosisatojen kuluessa osittain jo kliseiksi muuttuneita retorisia formuloita, kuvia, metaforia ja allegorisia sanontoja."
Että sellainen on kirjallisuuden topos (englanninkielessä monikkomuoto on topoi, suomessa se taitaa olla topokset).
Clive James: From The Land Of Shadows (Picador, 1983). Taas yksi kokoelma kulttuurikommentaattori Jamesin loppumattomasta esseemyllystä, joka taitaa olla jo Sampoakin tuottavampi. Tosin Sampo taisi pudota veteen ennen kuin tuotti yhtään mitään ja silti sitä vieläkin muistellaan.
Sen pituinen ja sitä rataa.
