Tracey Emin taiteesta

Englantilainen taiteilija, julkkis ja vanhuuttaan haisevien (taide)arvojen repijä Tracey Emin kirjoittaa joka perjantai kolumnia The Independent –lehdessä.

Aikaisemmin tällä viikolla oli uutisissa, että Emin on nimetty Royal Academy ’n jäseneksi. Uutinen saattaa olla yllätys monelle taide-elämää seuraavalle, Emin ei ole tunnettu mukautuja, konformisti. Hänen Turner Prize –kilpailuun muutama vuosi sitten osaa ottanut sijaamaton vuoteensa likaisin lakanoin (My Bed) ei ehkä ollut suurta taidetta (vaikka tulikin toiseksi siinä kilpailussa, voittajaa tuskin kukaan edes enää muistaa), mutta ainakin se veti turpaan homehtuneita (taide)arvoja, mikä taiteella ehkä onkin tehtävänään, sen lisäksi, että se informoi, elävöittää ajatuksia, istuttaa uusia ja on muutenkin kipuna yhteiskunnan takapuolessa (OK, tämä idiomi ei oikein istu suomenkieleen, mutta ”so what”).

Tämänpäiväisessä kolumnissaan (hienoja kirjoituksia, joita lukee mielellään jok’ikinen perjantai ja ihastelee tai kiroaa riippuen sisällöstä tai omasta mielentilasta) siis tänään Tracey Emin juhlii uutta akateemikon arvoaan ja kirjoittaa taiteesta mm. näin:

”Ra, RA, Ra, a Ra, Ra, Ra! Mitä se tarkoittaa, että on Kuninkaallisen Akatemian jäsen? … Odotan innolla saadakseni sen selville… Olen ollut useilla Akatemian illallisilla, ja käynyt kiinnostavia keskusteluja…

Keskustelemme ehkä tulevaisuudessa näistä: Sitoiko Turner itsensä todellakin mastoon? Tuhosiko Ruskin todellakin Turner ’n pornokokoelman? Olisiko Jasper Johns tehnyt niin erilaista taidetta, jos hänen nimensä olisi ollut John Jasper? Oliko Jackson Pollock CIA:n ja mafian palkkalistoilla? Oliko hänen alkoholisminsa avunpyyntöä, ja hänen kuolemansa itsemurha?...

…Ovatko Andy Warhol ’in muotokuvat saksalaisista teollisuuspampuista paskaa taidetta vai fantastisia monumentteja 20. vuosisadan taiteelle?...

…Pitäisikö Matissen taide nähdä erillään hänen poliittisista mielipiteistää? (Matisse oli äärioikeistolainen nationalisti. Toim huom.)…

…Myikö Picasso todella huonot maalauksensa natseille ja piti parhaansa työhuoneensa nurkkassa muun roskan knassa? Vai oliko asi päinvastoin?...

…Olen viime aikoina saanut paljon muitakin kunnianosoituksia. Sanoin ystävälleni Rudi Fuchs ’ille (hän on arvostettu taidehistorioitsija, 30 vuotta Stedelijk Museum ’in johtajana ja maailmankuulu Rembrandt –asiantuntija: ”Miksi luulet, että minulle annetaan niin paljon kunnianosoituksia yhtäkkiä?”. Hän vaipui syviin ajatuksiin ja näytti syvälliseltä, ja sanoin pehmeällä professorimaisella hollantilaisaksentillaan:

'Ah, tämä on itsestään selvää. Kuolet kohta.'…

…Ja sitten puhuimme lisää. Tapahtuuko yhteiskunnassa aina parin kolmen vuosikymmenen välein suunnan muutos? Voimme nähdä 70-vuotiata hippejä Zimmer-laseissaan harhailemassa San Franciscossa. 55-vuotias punk turistina King’s Road ’illa perhe perässään. Mummy punk, Baby punk, Daddy punk, Granddaddy punk,. Suloista. Ja Grand Finale: 60-vuotias Hell’s Angels pankinjohtaja ajamassa Harley Davidsonia New Forest ’in läpi sunnuntaiiltapäivänä…

…On hyvä, että minusta tehtiin Kuninkaallinen Akateemikko. Se on hyväksi muille akateemikoille. Se ei tarkoita, että minusta on tullut mukautuja; se tarkoittaa, että Kuninkaallinen Akatemia on muuttunut avoimemmaksi, mikä on tervettä ja briljanttia. Joskus minun täyttyy muistuttaa itseäni kuinka tyhjää elämäni olisi ilman taidetta. Otan taiteen olemassaolon liian usein itsestään selvyytenä, eikä näin pitäisi tehdä. Taide on jotakin, jonka puolesta pitäisi taistella, koska niin usein, jopa meidän yhteiskunnassamme, taidetta ylenkatsotaan liian helposti. Tämä jokin, läsnäolo, joka on koskettanut tätä maailmaa, ihmislajin tietoisuutta, tuhansien ja tuhansien vuosien aikana, lykätään vieläkin syrjään ja se työnnetään alimmaksi niistä keinoista, joita ihminen tarvitsee selviytyäkseen

[lajina].

Että siihen malliin. Ulkona sataa ja on 10 astetta lämmintä. Tuuleekin, kevät taitaa olla tulossa. Ja ehkä kesäkin.

Frances ”Fanny” Burney d'Arblay, kirjailija

Frances ”Fanny” Burney d'Arblay (1752-1840), oli konservatiivinen "feministi" ja kirjailija, 1800-luvun naiskirjailijoiden tiennäyttäjä, joka kirjoitti aluksi tuntemattomana tapakomediaa, chick lit-kirjallisuutta siis, mutta realistisella särmällä ja lukijat uskoivat tekstin sujuvuuden ja älyn vuoksi, että hän (tietysti) oli mies.

Burney julkaisi mm. romaanin Cecilia, jonka juonesta Jane Austen sai vaikutteita Ylepeyteen ja ennakkoluuloon ja jonka viimeisestä kappaleesta Austen nappasi kirjalleen nimen.

Fanny, 15 v, kirjoittaa – ennakoiden yli kahdellasadalla vuodella My space-kirjoittajien ongelmia – päiväkirjaansa 27.3.1768 (The Independent -lehti):

"Pitääkseni lukua ajatuksistani, tavoistani, tuttavistani ja teoistani, silloin kun aika on vikkelämpi kuin muistini, on syy, joka houkuttelee minua päiväkirjan pitoon; päiväkirjan, jossa minun on tunnustettava kaikki ajatukseni, aukaistava sydämeni täysin auki!

Mutta tämän kaltainen kirjoitus olisi osoitettava jollekulle – minun on ajateltava itseäni puhumassa – jollekulle, jolle haluan iloisesti avautua ja jolta en pidä mitään salattuna: mutta kuka on tällainen ystävä? Ainoa, jolle voisin kokonaan, tyhjentävästi uskoutua, asuu samassa talossa minun kanssani.

Kenelle uskaltaisin paljastaa salaisimmat mielipiteeni lähimmistä sukulaisistani, salaiset ajatukseni rakkaimmista ystävistäni, toiveistani, peloistani, aatteistani ja siitä mistä en laisinkaan pidä? Ei-kukaan! Ei-kenellekään, näin ollen, kirjoitan päiväkirjani! Koska Ei-kenellekään voin olla täysin ilman varauksia."

(viimeinen lause kuuluu englanninkielellä: Since to Nobody can I be wholly unreserved. Suomenkielellä on vaikea löytää sopivaa sanaleikkiä tämän kääntämiseksi yhtä fiksusti.)

Englantilaisten keskenjääneistä kirjoista

Kuva: Vernon God Little Amazonilla

Loistavan puhalluksen Prosperon, joka pitää Arto Paasilinnasta mutta ei tämän kirjoista, aloittama tunnustuksellinen historia keskenjääneistä klassikoista näyttää levinneen jopa Englantiin asti. Tämän aamuinen The Independent -lehti kertoo englantilaisesta tutkimuksesta, jolla kartoitettiin lukukansan kesken jättämiä kirjoja (tutkimuksen on tehnyt Leedsin yliopisto).

Top-viisi keskenheitettyä finction-sarjan kirjaa Englannissa ovat:

australialaissyntyisen DBC Pierren Vernon God Little (Englannin Finlandia-palkinnon eli Man Booker Prize’n voittaja vuodelta 2003),

J.K. Rowlingin Harry Potter and the Goblet of Fire,

James Joycen Ulysses,

Louis De Bernieres’in Captain Corelli's Mandolin ja

David Mitchell’in Cloud Atlas.

Häpeäkseni on tunnustettava, että omasta kirjastostani näistä löytyy lukemattomina kolme: Vernon God Little, Captain Correlli’s Mandolin ja Cloud Atlas. Itse yritin lukea ensimmäistä Harry Potteria, mutta en saanut siihen makua syntymään (vaikka Philip Pullmanin His Dark Materials -sarja meni nautiskellen läpi, suomalaisen version nimi, Universumin tomu, on muuten mielestäni todella huono valinta). Tämä mainittu Potter on kai sarjan neljäs. Mandolinia olen yrittänyt aloittaa useamman kerran, Vernonia ja Cloud Atlasta vain kerran (enkä ehkä koskaan jatkakaan niiden lukemista, tosin mistäpä sen varmuudella tietää, en ainakaan halua eroon näistäkään kirjoista). Ulysses'in olen lukenut myös englanniksi.

Lukemattomien listalla korkealle nousivat myös sellaiset kaunokirjalliset huipputeokset kuin Salman Rushdien Satanic Verses (Rushdien Booker Prize on vuodelta 1981 kirjallaan Midnight’s Children), Tolstoin War and Peace ja Arundhati Roy’n The God of Small Things (Booker Prize vuodelta 1997), jotka onkin tullut luettua.

Non-fiction sarjassa lukemattomien tilastojen ykköspaikkoja pitävät mm.

toisena oleva Bill Clintonin My Life (todennäköisesti lukijat ovat ainakin lukeneet sen osan, jossa Clinton kertoo suhteestaan Monica Levinskyyn),

kolmannen sijan potkupalloilija David Peckhamin My Side,

neljäntenä on hurjat myyntiluvut saanut pilkunn***inta-kirja, Lynne Truss’in Eats, Shoots & Leaves: The Zero Tolerance Approach to Punctuation ja

viidentenä on kiinalainen omaelämäkerta Jung Chang’in Wild Swan.

Ykkösenä lukemattomien joukossa non-fiktion-sarjassa on entisen ministerin nykyisen rivikansanedustajan, ja opaskoiransa Lucyn kanssa yleensä esiintyvän, näkövammaisen David Blunkett’in The Blunkett Tapes. David Blunkett muuten sai kustantajaltaan, Bloomsbury Publishing, huhujen mukaan ennakkona 1 miljoonaa puntaa. Kirja on myynyt erityisen huonosti tunnetun poliitikon muistelmaksi ja kustantaja ei todennäköisesti tule saamaan kustannuksiaan peitetyksi kirjan myynnillä, puhumattakaan Blunkettin ennakkomaksusta.

Muuten vielä sen verran tuosta Vernon God Littlestä, että kirjoittajan, DBC Pierren, oikea nimi on Peter Finlay, ja hän on australialainen mutta elänyt suurimman osan elämästään Amerikoissa. Kirjaimet DBC tarkoittavat Dirty But Clean (törkeä mutta puhdas). Kirja kertoo tarinan Vernon Gregory Littlestä, jonka paras ystävä Jesus on tappanut toistakymmentä koulukaveriaan ampumalla ja lopuksi vielä itsensä.

Kirjan kertoja, Vernon, joutuu syytteeseen koululaisten murhasta. ”Holden Caulfield”-tyylisen minä-kertojan tarina on aluksi hauskaa luettavaa, ja irrottaa jopa muutaman naurun, mutta törkyinen ja outoja, jopa keksittyjä sanoja vilisevä kieli alkaa vaivata ja lopulta itseltäni lukuhalut loppuivat tyystin, loppui yksinkertaisesti lukemiseen tarvittava polttoaine – motivaatio, jota ilman ei lukemisesta tule mitään. Kertoja-Vernon on päähenkilö-Vernoniin verrattuna liian sofistikoitu, ja se vie tekstiltä pohjan pois (sama vika muuten vaivaa Salingerin Holdeniakin). Myös amerikkalaisen, tai teksasilaisen tässä tapauksessa, yhteiskunnan stereotyyppinen kuvailu ei erityisesti virkistänyt lukijanmieltä (murhatuilla on vielä Niken tossut jalassa, so what, niin on eurooppalaisillakin muksuilla).

Amerikkalaisten kustannuksella tehty pila tietysti houkuttelee eurooppalaisia ostajia (jotka siis ovat pettyneet Vernoniin tästä tilastosta päätellen) ja tätä vasten ymmärrän hyvin, miksi kirja on päässyt kriitikoiden ja kirjallisen eliitin suosioon. Onhan siinä suosiossa paljon muutakin moskaa.

Nyt kun kirjaa ajattelee lisää, niin täytyy ehkä sittenkin palata sen lukemiseen, se vaikuttaa sittenkin, näin kauempaa katseltuna, ihan mukavalta.

Susan Kuronen ja piereskely

Kuva: Iltalehti

Olen välttänyt kirjoittelua Susan Kurosesta, koska ajattelen, että seurustelu Matti Vanhasen kanssa on riittävän suuri rangaistus kaikista Kurosen mahdollisesti elämänsä aikana tekemistä synneistä. Hänen tekemisensä ovat lisäksi olleet paljon yksityisemmän tuntuisia kuin, aivan sattumanvaraisesti valittuina, esimerkiksi kulttuuri- tai pääministerin - ja siksi yksityisyyden suojan alaisia.

Sitten hän pieraisee julkisesti pääministeri Vanhasen naamalle julkaisemalla kiss-and-tell-kirjan. Tänä aamuna opin Iltalehdestä, että tämä ei ainakaan ole rikos.

Suomalaisen oikeuslaitoksen päätöksen mukaan toisen naamalle saa mennä pieraisemaan, jos ei aiheuta yleistä pahennusta, vaikka kohde epäilisi kaasutusta seksuaalirikokseksi ja haastaisi ilmavaivaisen oikeuteen. Iltalehden uutisen lähteenä on ollut Iisalmen Sanomien torstainen asiaa koskeva oikeudenkäyntiselostus.

Sotaväen käyneet tietävät hyvin, että tällainen kaasuttelu on pelkästään viihdyttävää ja runsasta naurua aiheuttavaa ajankulua, joka lisäksi on itseään ylläpitävää: muistetaanhan hyvin mitä suomalainen sananlaskukin sanoo pitkästä nauramisesta ja ilmavaivoista. En tiedä onko Kuronen kokeillut toista iloisten sotamiesten riemukasta ajankulua, ristiinkusemista, kunnon välineitä hänellä ei tietysti siihen hommaan ole omasta takaa (vaikka mistäpä minä tämän tietäisin).

Nykyisin varusmiehet ovat lisäksi innostuneet lähitaisteluharjoitusten videoimiseen, mikä mainittakoon vihjeenä Kurosen tuleville suhteille.

Susan Kuronen näyttää innostuneen julkiseen naamalle piereskelyyn siinä määrin, että on nyt päättänyt ryhtyä kilpakaasutteluun internetin keskustelupalstojen kanssa ja pyytää siihen poliisilta apua.

Poliisit tietysti huonopalkkaisina virkamiehinä sopivatkin tähän oikein hyvin. Heidän ruokavalionsa koostunee palkan mukaisesti hernesopasta, halvasta ryynimakkarasta ja pahallehaisevista pikaruoka-hampurilaiseista, joten ainakin suolistokaasujen suhteen heidän apunsa tullee olemaan runsasta ja kaiken kattavaa.

Kurosen kirja, jonka uskon laadultaan hyvinkin pystyvän kilpailemaan jopa Finlandia-palkinnosta, menee varmasti tämän rikostutkimuksen vuoksi entistä paremmin kaupaksi.

Susan Kuronen on selvästi mediaviisas nainen, sanoo toimittaja Mattiesko Hytönen hänestä mitä tahansa.

Hesarin uutisista ja Kaltion säikähtäneistä tukijoista ynnä vähän ainavalmiista filosofista

Tämänaamuisessa Hesarissa (internet) näyttää olevan pari kiinnostavaa uutisaihetta.

Ensinnäkin Venäjältä kerrotaan, että :

Äärimmäisyyskantoja ja muukalaisvihaa sisältävät kirjat saatetaan
kieltää Venäjällä lähitulevaisuudessa lain voimalla, kertoo Novye izvestija
-lehti. Aloitteentekijänä on esiintynyt Venäjän federaation kansankamarin
edustaja, tunnettu asianajaja Genri Reznik.

Toinen kiinnostava uutisaihe koskee myös kulttuuria. Arvoisa Lukija ehkä muistaa vielä tuon edellisen kirjoitukseni, joka on aiheuttanut kommenttitulvan kommenttilaatikossani. Siinähän käsiteltiin kulttuurilehti Kaltion osaanottoa muslimimaailmaa järisyttävään Muhammed-skandaaliin. Nyt Hesari tietää kertoa, että:

"Sampo ja Tapiola pelästyivät Muhammed-kuvista", ja edelleen, että:

Oulussa ilmestyvä kulttuurilehti Kaltio on suututtanut tukijansa
julkaisemalla uusimmassa numerossaan sarjakuvan, jossa esiintyy profeetta
Muhammed. Sarjakuvan ilmestyttyä Kaltion verkkosivuille useat ilmoittajat ovat
olleet yhteydessä lehden kustantajaan.

Kuva: YLE sisäänulot: Anni Sinnemäki tulossa (hänellä ei ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa, mutta eikö hän olekin suloinen, vaikka onkin niin vihreä?

Kaltion numerossa 6/2005 ainavalmis filosofi Tuomas Nevanlinna kirjoittaa otsikolla Ironiasta intohimoon (tai paremminkin sanottuna luennoi) mm. näin:

On kaksi perustavaa tapaa ymmärtää ilmaus "kulttuuripolitiikka". Ensinnäkin se voidaan käsittää niiksi tuki- ja resurssointitoimiksi, joiden avulla julkiset elimet uomittavat kulttuurielämää moderneissa läntisissä yhteiskunnissa. Tällöin taide ja kulttuuri käsitetään omiksi autonomisiksi alueikseen, joita täytyy tukea koska ns. "sisältötuotantoa" ei voi kaikilta osin jättää pelkän kysynnän ja tarjonnan lain varaan.

Toista tapaa käsittää kulttuuripolitiikka voisi kutsua avantgardistiseksi. Siinä taiteen ja politiikan nähdään leikkaavan ennen kaikkea siksi, että molemmissa on kyse maailman muokkaamisesta joksikin uudeksi.

Nevanlinnan kysyy myös itseltään (ja vastaakin sitten jutussaan):

Missä olosuhteissa kulttuurin tila voisi kutistua sietämättömän
pieneksi?

Ainakin silloin kun vallalla on yhteiskuntapolitiikka,
joka pyrkii lakkauttamaan oman ulkopuolensa.

Ihastuttavan kevytkuvioisen jutun lopusta, nukahdettuani (vahingossa) välillä muutamaksi tunniksi, heräsin juuri sopivasti, kun silmäni löysivät tämän viimeisen kappaleen:

Vastustaessaan passiivisuutta ja fiktiota avantgarde ei enää voi
nojautua ironiaan, etäisyydenottoon, rakenteiden näkyviin tuomiseen ja
autonomisen taiteen rajojen koetteluun, vaan paradoksaalisesti autonomisen
taiteen instituutioiden alueella rakentuvaan intohimoiseen tekemiseen. Vain
sieltä käsin se voi tehdä hyökkäyksiä, jotka toimisivat "reaalisen puraisuina"
suhteessa yhteiskuntaan, josta on tullut kuva.

Sen, mitä on siinä välillä, Arvoisa Lukija voinee katsoa itse, minä olen vielä hieman uninen uskaltautuakseni siihen työhön. Ja sitä paitsi, uskon, että se välitekstikin on jo alitajuisessa muistissani.

Jonkun siellä Helsingissä pitäisi ruveta valvomaan niitä meidän kulttuurikonsuleitamme myös (esimerkiksi ihastuttavaa Tanja Karpelaa, joka on jo tarjonnut sensuuria joidenkin muiden kulttuuriongelmien ratkaisuksi), ja kansanedustajia, ettei pääsisi pahempaa vahinkoa tapahtumaan. Hups, siinähän tuo yhteys Sinnemäkeen tulla tupsahtikin, vaikka hänen oman saittinsa mukaan näyttääkin siltä, että hän ei ole tehnyt mitään vuoden 2004 jälkeen, mikä ei tietysti pidä paikaansa.

Kaltiota täytyy lukea entistä useammin.

Oululaisesta kulttuurista ja vielä vähän kuuluisista sekä vähemmän kuuluisista piirroksista

Saksassa toimiva kurdikirjailijoiden Pen Centre on ottanut kantaa Tanskan Muhammed-piirroksiin moittimalla muslimimaissa jatkuvia mellakoita, joita se sanoo totalitääristen hallitusten lietsomiksi. Asiasta ilmoitti eilen Leevi Lehto omalla saitillaan. Hän puolestaan oli saanut tiedot Jukka Malliselta. Kurdien Pen Centren englanninkielinen viesti on täällä.

Oululainen kulttuurilehti Kaltio on myös ottanut kantaa asiaan julkaisemalla viimeisimmässä internet-numerossaan oman Muhammed-sarjakuvansa pitäen tarkasti huolta siitä, että eivät esitä piirrosta Muhammedin kasvoista. Eli noudattavat tässä samaa käytäntöä kuin esimerkiksi maailman pääuutiskanava CNN uutisoidessaan tanskalaisia kuvia.

Kaltion sarjakuvassa moititaan varovasti myös Tasavallan Rouva Presidenttiä ja hänen nöyrää pääministeriään Mattia, joka on, vaalien mentyä häneltä päin mäntyä (sic.), nyttemmin eronnut vaimostaan, kutsumalla heitä kollektiivisesti sanoilla "Saatanan Pelkurit".

Huomautan kiireesti tähän perään väärinkäsitysten välttämiseksi, että minulla ei ole tietoa siitä pelkäävätkö asianmukaiset henkilöt saatanaa tai muitakaan henkiolentoja.

Muutoin olen samaa mieltä Kaltion kanssa, jos he ovat tätä mieltä, että presidentin ja pääministerin anteeksipyyntely oli täysin asiatonta. Kaltion jo etukäteen muslimimaailmalle esittämä anteeksipyyntö on tietysti rohkea kulttuuriteko eikä mitään nöyristelyä.

Kaltion numero 1/2006 on ilmeisesti muutenkin hyvin kuuma ja täynnä seksiä (huom. Kirjailijan häiriöklinikka, joka on 1 v, niin kuin tätänykyä muorilassa vierailevan Saaran kuumeinen blogikin) ja näin ollen kannattaa ilman muuta ostaa lähimmästä kirjakaupasta (siis Kaltio) jo heti huomenaamuna, ettei pääse kauppiailta loppumaan.

Jo pääkirjoituksessa Pia Ronkainen, "oululainen kerho-ohjaaja ja artesaani", tunnustaa nimimerkin Sonja suojista rakkautensa jollekin Danielille (myös väärä nimi) ja toteaa kirjoituksessa kauniisti mm:

Olisin katsonut ovatko rintakarvasi siinä missä pitääkin ja taipuuko
peniksesi oikeaan ilmansuuntaan (pitäisi saada sinut kiihottumaan ensin) ja onko
terskasi tosiaan kuin lumiaura joka raivaa tiensä lävitseni ja tekee sisääni
näköisensä kuvan.

Että paljon on Oulusa tapahtumasa, josta kannattaa täälä eteläsäkin ilmootella.

Vapaa sana, sananvapaus ja solidaarisuus Blogistaniassa

Joskus on ihmetyttänyt se, että tiettyjä aiheita käsittelevien lastujen julkaisun jälkeen omaan blogiini tulee runsaasti hittejä ulkomailta, ilman mitään tunnisteita. Tietysti monet surffailijat haluavat pysyä täysin tuntemattomina, mutta se on hermostuttanut jotenkin omiakin pelkurinsormia, vaikka toistaiseksi ei ole tarvinnut muuttaa aihevalikoimaa ja yötkin tulee nukuttua ihan hyvin. Sen lisäksi pidän konspiraatioteorioista, ne ovat mukavaa ajankulua, ja tietysti - tyypillisenä ihmisenä - pidän itseäni kovin suuressa arvossa.

Kuva: kiinalainen bloggari Zhao Jing, lempinimeltään Anti, Washington Postin kuvaamana

Kiinassa sen sijaan ei bloggaajilla kai ole oikein hyvät oltavat. Blokkaajilla sen sijaan lienee erinomaiset oltavat.

Pekingiläinen bloggari Zhao Jing, jolla oli MSN-spaces blogi, kirjoitteli Kiinan hallintoa arvostelevia lastujaan pitkät ajat kenenkään häiritsemättä häntä sen kummemmin. Sitten Jing, joka tunnettiin nimellä Anti, kirjoitti lastun, jossa hän kritisoi joidenkin kiinalaislehtien päätoimittajien erottamista. Joulukuussa Kiinan viranomaiset ottivat yhteyden Microsoft’iin, joka nopeasti poisti Jingin palvelustaan. Viranomaiset tietysti välttävät sensuurisyytteet, vaikka Microsoft ehkä pitää huolen siitä - tavalla tai toisella - että kiinalaisten osuus tapahtumissa tulee kirjattua ylös "jälkipolville". Myös mm. a fellow blogger, RConversation, on kirjoitellut asiasta blogissaan.

Tässä ei ole mitään ihmettelemistä, Google on luvannut tehdä saman kiinalaisille WEB-saiteille ja sensuroi muutenkin tiedonetsintää, Yahoo on, ilmeisesti, auttanut Kiinan viranomaisia löytämään aisan yli potkivia bloggareita ja Microsoft on luvannut näiden molempien tavalla suhtautua sananvapauteen niin kuin kunnon kiinalaisen kuuluukin.

Ulkomaalaiset bloggarit protestoivat kollegansa kohtalosta ja USA:n kongressissa jopa keskusteltiin asiasta ja luvattiin tehdäkin ”jotakin”.

Sen sijaan jossakin määrin, tosin varsin lievästi, ihmetyttävät muiden kiinalaisten bloggareiden reaktiot.

Washington Post on selvittänyt Kiinan bloggariyhteisön suhtautumista Jingiin ja, vaikka joitakin osaaottavia kannanottoja on kuulunutkin, yleinen suhtautuminen on ollut kielteinen – Jingiä kohtaan. Häntä on ensinnäkin arvosteltu länsimaisista mielipiteistä ja toisaalta on pelätty, että hänen kohtalonsa aiheuttaa lisää ja tiukempaa kontrollia bloggareille. Tässä yhden kiinalaisen blogin kiihkottomia mielipiteitä Antista, muutenkin mielenkiintoinen blogi. Heidän tilanteensa ei tietysti ole helppo.

Solidaarisuus ei liene kovin suurta muuallakaan blogimaailmassa. Vaikka voin tietysti olla tässä(kin) väärässä.

Google perusteli omaa sananvapauden vastaista sopimustaan Kiinan viranomaisten kanssa sillä, että ainakin Googlen tarjoama palvelu on parempi kuin ei mitään palvelua. Ilmeisesti useimmat kiinalaiset bloggarit ovat samaa mieltä.

Länsimailla voidaan tietysti ajatella ihanteellisemmin sananvapaudesta. Suhteellinen vapaus ja täysi vatsa ovat molemmat omiaan auttamaan taivaitahipovien ajatusten tavoittelussa. Solidaarisuus on tietysti eri asia, ja ideoista on vielä pitkä matka jopa oman näppäimistön kiivaaseen paukutteluun - henskeleiden paukuttelusta puhumattakaan.

Ai niin, eikös Vuodatuksen asiakastutkimus paljastanut, että bloggareista 80 % on itse asiassa naisia, joten henskeleitä ei edes paljoa olisi paukuteltavaksi, niitähän ei saa aikaiseksi kutomalla.

Toisaalta on vaikea uskoa, että asiassa melua pitänyt Amerikan poliittinen eliitti olisi varsinaisesti sananvapaudesta kiinnostunut. Jos syitä pääsisi tai lähtisi kaivelemaan tarkemmin, saattaisi olla, että kaupalliset syyt ovat heidän metelinsä pääasiallinen lähde, ja sananvapaus vasta toisella tai viimeisellä sijalla.

Ai niin, P.S. olen pärrännyt jotakin myös hiljaiseloa nauttineella Puimurissa-blogillani, mm. videobloggaamisesta, josta en mitään tiedä. Ja siivoillut sitä muutenkin vähän uuteen uskoon Herkun asiantuntevalla avulla. Eikö muuten nuo sanat pärrätä ja hässäkkä särähdäkin pahasti korvaan, minä en niitä edes kehtaa lastuissani käyttää.

Tanskan tie on meidän tiemme, eikö niin?

Eilisistä Afganistanin tapahtumista tuli mieleen Hertta Kuusinen ja lentävä lause Tsekkoslovakian ja meidän tiestä , jota Sediksen, our resident historian’s, tietojen mukaan Hertta Kuusinen ei koskaan sanonut vaan sen oli väsännyt SKDL:n Vapaan Sanan toimittaja seuraavana päivänä krapulapäissään.

Olisin valmis lyömään vetoa, että useimmat lentävät lauseet ovat näin syntyneitä, vaikka ovat ehkä lopulta päätyneet jopa ao. tunnetun henkilön omiinkin kirjoituksiin kuin omina ajatuksina. Ja tuon nuoren Vapaan Sanan toimittajan on täytynyt käsittää Kuusisen ajatus tässä muodossa, eihän hän tietysti kunnioitettavan ja aina totta puhuvan ammatin edustajana olisi valehtelemaankaan mennyt. Toisaalta lehden nimi oli Vapaa Sana…

Vapaa Sana oli siis lokakuussa 1944 perustetun SKDL:n äänenkannattaja. SKDL puolestaan perustettiin kommunistien peitejärjestöksi demareiden vasemmanlaidan kulkijoiden ja Akateemisen Sosialistiseuran yhteistoimin. Demareista 30-luvulla erotetun Sosialistiseuran nimilyhenne oli Ass, joka ehkä joidenkin pahasisuisten ja äkkiväärien lahtareiden mielestä olisi ollut seuralle ihan sopiva - vaikkapa varsinaiseksi nimeksi. Sosialistiseuran kunniakkaisiin nykyjäseniin kuuluu mm. kulttuuriasioita hoitava kirjailija Jani Saxell.

Vasemmistolaisen ajattelun paras ydin oli juuri SKDL:n piirissä, vaikka eivät olleetkaan niin sanoiltaan vapaita niin kuin lehtensä nimestä olisi voinut päätellä. Taidesalongin pitäjä, epäselvästä puheestaan ja terävistä ajatuksistaan tunnetuksi tullut Ele Alenius on tietysti hyvin Arvoisan Lukijan mielessä. Muuten Aleniuksen kirja PLANETARISMI maailmankehityksen rationaalisena perustana (Edita) olkoon esimerkkinä hänen ajatustensa humanismista ja terävyydestä, joille kirjan nimi ei ehkä anna täyttä oikeutta.

Mutta oli tällä lastulla tärkeämpikin ajatus olevinaan.

Olen nimittäin lukenut Dagens Nyheter’iä, toivottavaksi tämä jää vain meidän keskeiseksi salaisuudeksi. Maineeni ei ehkä kestäisi tietoa, että lueskelen ruotsalaista lehteä, varsinkin kun ruotsinkielen taitoni on niin huono, että ymmärrän sitä jatkuvasti väärin. Mutta toisaalta niin ymmärrän suomenkielisiä, englanninkielisiä ja ranskankielisiäkin lehtiä ja varsinkin ja erityisesti saksankielisiä. Muun kielisiä en ymmärrä edes väärin. Jaa no latinankielisiä voisi ehkä yrittää väärinymmärtää myös, täytyypä joskus kokeilla.

Mutta ei siis pitänyt huonoudestani puhua. Vaan siitä, että Suomen tie on Ruotsin tie on Tanskan tie, ja norjalaisista nyt tietysti ei kukaan edes välitä.

DN sanoo palstalla nimeltä ’Ledare’ (jonka tietysti ymmärsin pitkän aikaa tarkoittavan samaa kuin ’lärare’, enkä pitänyt tätä mitenkään omituisena, päinvastoin ruotsalaisethan ovat tunnettuja siitä, että ovat 'besserwissereinä' aina oikeassa ja opettamassa innokkaasti muuta maailmaa kaikissa asioissa, erityisesti uskomaan, että kaikkien maiden pitäisi olla juuri samanlansia kuin Ruotsi, ruotsalaisia kansankoteja, kehdosta hautaan ja niin pois päin.

Mutta sillä palstalla siis oli artikkeli, jonka nimi kuului ’Dagens Huvudledare: Danmarks sak blir vår’. Ja siellä oli tällainen kappale:

...
Finlands sak är vår, tyckte många svenskar under andra världskriget, när ett litet nordiskt grannland angreps av en aggressiv stormakt. Efter händelseutvecklingen i fallet Muhammed tvingas man konstatera att Danmarks sak nu är vår.

Aikani kappaletta tavattuani ymmärsin yht’äkkiä sen syvällisen merkityksen. Suomi on saanut naapuriltaan Ruotsilta merkittävää tukea ja jopa varsinaista apuakin todellisten vaikeuksien edessä. Myös valtioilla täytyy olla moraalinen muisti, vaikka 'realpolitik'iä harjoitetaankin. Ja siksi Suomella on velvollisuus tukea pohjoismaisia naapureitaan näiden vaikeina aikoina.

Tämä tietysti tarkoittaa päänsä nostamista ylös varustusten takaa, mutta tämä täytyy tehdä varovasti, järkevästi. Sitä ei tietysti tarvitse huutamalla ja lippuja liehuttamalla tehdä – varsinkaan, kun omassakin lipussamme on kristillinen symboli, risti – mutta jotenkin on saatava selväksi myös muulle maailmalle ja varsinkin tanskalaisille (ja ruotsalaisillekin), että Suomi on samassa pohjoismaisessa kusessa ja haluaa tehdä oman osuutensa auttamisessa. Ehkä pääministeri Matti Tatunpoika Vanhasen Kuwaitin matkalla oli jotenkin tämän tason ajatusta takanaa. Toisaalta minulla ei ole järin suurta luottamusta siihen, että Vanhanen, tai ulkoministeri Erkki Sakarinpoika Tuomioja, haluaisivat tehdä oikein tässä tilanteessa.

Toivottavasti olen väärässä.

DN osoittelee pääkirjoituksessa sormellaan syyllisiä siellä sun täällä, ja sanoo sitten:

...
I stället för att peka finger åt de andra borde var och en gå hem och
rannsaka sig själv.

Mutta, kuten sanottua, mehän olemme jo tottuneet ruotsalaisten sormilla osoitteluun, joten annettakoon tämäkin anteeksi.

Toimittajista, vanhoista sanomalehdistä ja vähän myös naisista,

Arvoisa Lukija varmaan yhtyy siihen, että toimittajat ovat luotettavaa ja säntillistä porukkaa (niin kuin naisetkin). Sen vuoksi lehtitietoon on uskottu Suomen maassa niin kauan, kun lehtiä on ilmestynyt. Blogi-henkilökin on kaamoksen masennuksen käsissä selaillut tähdellisemmän tekemisen sijasta vanhoja sanomalehtiä.

Näin internet-aikaan, kun meillä jokaisella on välitön yhteys maailmankaikkeuden tietoon, on hyvä muistella, mistä kaikki suomenkielellä alkoi. Ja paras tietolähde on tietenkin Mynämäen rovastin Anders Lizeliuksen ”Suomenkieliset Tieto-Sanomat” (julkaisi vain vuoden verran 1775 ja -76 noin 24,600 hanhensulalla kirjoitettua sanaa, jotka painoi Frenckellin kirjapaino Turussa) ja erittäinkin sen ensimmäinen numero ” Syys-Kuusa, Wuonna 1775”. Aluksi kehotetaan lukijoita näin:
”Asuwaiset Ahuisimmat, Suomen Suuresa Salosa ! Mieltykähät Mieluisesti Oppimahan Omillanne Suomen Selwillä Sanoilla,…”
ja sitten kerrotaan, että:
” Paljo ja monenkaltaisia tietoja koetuxia, ojennuxia … Huonen-Hallituxen menoisa on … muilla Kielillä julistettu ; … Suomen Kielellä ei ole paljo muuta annettu tietä, kuin … mitä Ajantiedoisa eli Almanakoisa … kirjoitetan ; …”

Ilahtuneena blogi-henkilö huomioi, että jo ensimmäisessä numerossa kansallistuntoiseti puhutaan Suomen Maasta ja se oli aikaa, jolloin olimme vielä Ruotsin siirtomaana, Suurruhtinaskunta oli vasta tsaarien unelmissa ja runsaan kolmen vuosikymmenen päässä edessäpäin.

Turkulaisen Aurora-seuran ruotsinkielinen lehti nimeltä Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo oli alkanut ilmestyä vuonna 1771, joten kaukana perässä eivät suomenkieliset lehtimiehet ajan sohjossa kahlailleet.

Lehdessä julkaistiin myös tämä tyhjentävä artikkeli, joka oli tilaajiensa (”maxawat kaikki yhteen, eli koko kokous Neljä Talaria ja 16 äyriä Kupari-rahaa ; joka raha tulee edelläkäsin wuoden alusa maxettawaxi”) luettavissa ”Maalis-Kuusa Wuonna 1776” otsikolla ”Uusia sanomita”:

”Saxan-Maalta kirjoiteten wahwalla wakuutuxella, niinkuin ennustain, että Europasa luullan tänä Kewänä tapahtuwan suuria ja toiwomattomia asioita.”

Vaikka asiasta ei tämän kummemmin puhuttu, ennustuksen on täytynyt pitää täsmälleen paikkansa ja saattaisi pitää jopa tänäkin vuonna.

Sen sijaan ”Huhti-Kuusa Wuonna 1776” oli kerrottavana näitä ”Uusia sanomita”:

”Saxan-maalta kirjoitetan, että Lislantisa ja sen rajalla, seisoo 50. tuhatta Wenäläistä.”
”Ruomista jutellan, että Paawi on kiwulloinen, ja että hänen jalkansa owat ajettumallansa.”
”Asetuxen kautta on kieltty Ulkomaan wiinan tuottaminen Ruotzin Waltakuntaan, wuotta sen jälkeen kuin Asetus julistetan.”

Asummeko vielä vuotta 1776? Näyttää, että toimittajat eivät ole vain luotettavia, tarkkoja ja täsmällisiä vaan myös erittäin kaukokatseisia. Ja näin blogi-henkilökin pysyy ajan tasalla lehtiä selaillessa.

Kevät ei Suomessa alakaan kynttilänpäivästä vaikka vanhakansa niin sanookin, vaan Ahvenanmaalta kuten maaliskuun Suomen Luonto-lehti vakuuttaa ja aloituspäivä on 25.3, pöllöille tämä kevät on kuulemma myös erityisen suosiollinen. Lehdessä on erinomainen juttu myös susista. Ja tämä puhe pöllöistä ja susista viekin luontevasti sukupuolten väliseen taistoon, ja erityisesti naisen asemaan.

Ja siitä tuli mieleen toukokuussa 1776 kirjoitettu artikkeli Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa, jonka mukaan :
”Monna, on yxi kunnia-nimi, jolla suuresa kunnia-arwosa pidetyt nainet waimot ja äitit muinaisina aikoina kutzuttin, ja on wielä nytkin muutamisa paikoisa Suomesa tawallinen.”

Kirjailija Kirsti Ellilä, jota hyvinkin voi kutsua monnaksi, kirjoittaa blogissaa Kirjailijan häiriöklinikka (jo 6.3.2005, herään aina liian hitaasti!), että naisten pitäisi lopettaa kimittäminen. Tähän ei voi kuin yhtyä täysin rinnoin, naisilla ei ole mitään syytä kimittää. Naiset usein sanovat niin kuin Kirstikin, että naisen pitää olla joko Nainen, niin kuin Marilyn Monroe tai niin kuin mies.

Hänen esimerkkinsä tästä on Jean d’Arc, jonka patsasta voi ihailla Orleans’in keskustorilla. Blogi-henkilön silmään patsas näyttää vähän siltä, kuin se olisi tehty jotakin Hollywoodin elokuvaa varten. Haluaisin tarkastella tätä kuitenkin esimerkeillä, jotka ovat lähempänä kotia tai omaa aikaamme.

Tulee mieleen Pohjan akka, joka ei kimittänyt, eikä ollut mies. Blogi-henkilöllä on erityisesti mielessä Gallen-Kallelan maalaus hänestä Sammon ryöstössä, kotkan kynsin, riippurinnat, ihon poimut, siivet levällään, selässä miesjoukko keihäineen ja pakenevat Kalevan pojat veneessään, sankari Väinämöinen uhittelemassa miekkansa kanssa. Merkittävää on se, että Pohjan akka kuvataan sotajoukkonsa kantajana, suojelijana eikä miekan heiluttajana niin kuin Jean d’Arc.

Suomalaisen naisen kuva: miehensä, entisen mammutinmetsästäjän suojelija, mies selkänsä takana valmiina astumaan esiin ja ottamaan kunnian. – koko perheen puolesta. Nykyajasta löytyy monna niin kuin menneisyydestäkin.

Katso viereesi, Mies!