Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

Varhaiset kurjet

Kuva: Tšingiz Aitmatov

Viime aikojen uutiset Kirgisian suunnalta eivät ehkä Arvoisasta Lukijasta koreilta kuulosta. Entiset neukkuveljet - kirgiisit ja uzbekit - uhittelevat toisilleen ja 400,ooo uzbekia on joutunut pois kirgiisien jaloista ja paennut jonkin joen yli ja varmaan neukkuajoilta paikalle vahingossa jääneen piikkilanka-aidan läpi Uzbekistanin puolelle.

Surullinen tarina herätti joitakin vahingossa eläviksi jääneitä ja Godot'n odotuksen unessa uinuvia aivosoluja sen verran, että aloin muistella Tšingiz Aitmatovia ja tämän novellikokoelmaa Varhaiset kurjet (suom. Ulla-Liisa Heino, Kansankulttuuri, 1976).

Ja hetikohta sivulta 27, niminovellista Varhaiset kurjet, löytyi tällainen vähämerkityksellinen pätkä neukkuaikaista kansojenystävyyttä:

"...
Jätettyään rattaat tutun teehuoneenpitäjän valvontaan isä vei hänet torille. Aluksi he tervehtivät isän ystäviä - täkäläisiä uzbekkeja. 'Assalam aleikum! Tämä on minun vanhin poikani!' Bekbai esitteli poikansa. Uzbekit tervehtivät Sultanmuratia nousten seisaalleen ja painaen kätensä rintaa vasten. 'Kohteliasta väkeä!' isä sanoi tyytyväisenä. 'Uzbekki ei katso ikään, hän on aina kunnioittava...'
..."

Siinä siis neljätoistavuotias kirgiisipoika käy hevosmies-isänsä siivellä ensivisiitillään kaupungissa, Dzambulissa, joka on nykyisen Kazakstanin puolella lähellä nykyisen Kirgisian rajaa eikä kovin kaukana edes nykyisestä Uzbekistanin rajasta. Kuutisenkymmentä kilometriä Dzambulin kaupungista (nykyisin kai Taraz) lounaaseen, päivänmatkan päässä parihevosten vetämillä kärryillä kulkien, on Kirgisian puolella Kirovin piirikunnassa kylä nimeltä Sheker, josta Tšingiz Aitmatov ja oletettavasti myös tämä novellin päähenkilö Sultanmurat ovat kotoisin.

Aitmatovin haikean optimistisia varhaisnovelleja lukiessa ymmärtää aina paremmin ja paremmin niitä köyhyyden kiristyksessä itkeätihrustavia venäläis-mummoja ja -pappoja, jotka hämmästelevät valtakuntansa outoa lahoamista ja hajoamista ilman sanottavaa varotusta ja nykyvenäläisten ja muidenkin neukkuajan ystävien, nykyisten öljymiljardöörien, suihkukoneita, loistoristeilijöitä, piiskannotkeita vaaleaverikkötyttöystäviä ja potkupalloklubeja. Ihmettelevät kai myös mielessään, että mihinkähän mahtoivat joutua isien ja äitien taistelemat solidaarisuus, ystävyys, avunanto ja yhteinen kansalaisomaisuus. Ja koko elämäkin, kai.

Tai näin ainakin jotenkin luulisin, mutta asiasta en ole mitenkään varma.

Kulttuuri - Sivilisaatio

Kuva imdb:ltä: Photos from Civilisation , (käsikirjoittaja Kenneth Clark)

Kulttuuria ja sivilisaatiota käytetään usein toistensa synonymeinä. Englannin sanan 'civilisation' (latinasta, tietysti, alkujaan) voi kai suomeksi kääntää yhteydestä riippuen joko sanalla 'kulttuuri' tai 'sivilisaatio'.

'Sivistysyhteiskunta' sopisi korvaukseksi myös, varsinkin, jos haluttaisiin verrata tätä eurooppalaista sivistysyhteiskuntaamme barbaareihin, joka tarkoittaa kai kaikkia muita kuin meitä eurooppalaisperäisen (tai ehkä kreikkalais-juutalais-kristityn) sivistyksen kyllästämiä.

(Tässä voisi muistaa hymyillen Risto Jarvan ohjaamaa, varovasti kansalliskiihkoista kansankynttilää, Jukka Keskistä (näyttelijänä Jukka Sipilä), Loma-elokuvassa pitämässä kiitospuhetta kreikkalaisten raunioiden äärellä helleeniselle (vai puhuikohan hän hellenistisestä?) sivistykselle.)

Tämä tuli mieleen tänään, kun istuin luurit korvilla ja yritin keskittyä Nigel Kennedy'n täydellisesti musiikin sisään tunkeutuneeseen viulunvitkutukseen.

Tuuteista kuului Edward Elgar'in Viulukonsertto (Promsit jatkuivat taas telkkarissa, BBC 2:lla, tosin jälkilähetyksenä). Viulukonsertto on omistettu tuntemattomalle naiselle, mahdollisesti henkilölle nimeltä Alice Stuart-Wortley, tai 'Tuulikukka' kuten Elgar tätä kutsui. Mikäli suhde oli enemmän kuin platoninen, niin siitä ei jälkimaailma mitään tiedä. Eikä kai tarvitse tietääkään. Omistuskirjoitus on espanjaksi ja kuuluu: "Aqui está encerrada el alma de ....." , eli suomeksi jotenkin, että: "Tässä on pyhitettynä ...:n sielu..."

Kulttuuria voisi kai ihan hyvin kuvata kuin ikuisesti porisevaksi saippuasopaksi, jonka pinnalle putkahtelee kuplia toinen toistensa perässä. Ne pullistelevat aikansa ja poksahtavat lopulta puhki häviten porisevaan sekamelskaan kuin eivät koskaan olisi olleetkaan olemassa. Jotkut kuplista nousevat sattumalta lentoon, suurenevat ja muuttuvat auringossa monivärisiksi kangastuksiksi ja poksahtavat lopulta fantastiseksi saippuapisarasateeksi, lankeavat takaisin kaaoksen keskelle rakennusaineeksi uudemmille kuplille.

Kuplat ovat tietysti sivilisaatioita, pieniä ja suuria, iloisia ja surullisia, värikkäitä ja yksitoikkoisia, muhevia ja nuivia. Niin kuin sivilisaatiot ovat.

Sivilisaatio on kulttuurin transientti kuplalapsi.

Kulttuuri sen sijaan ei synny eikä kuole, se on siinä niin, kuplii ja kuohuu, aivan yhtä kauan kuin ihmiskunta, sen omana elävien ideoiden kaottisena performanssina. Sivilisaatio on toivorikkaana kulttuurista erottautuva kupla, sitä arvokkaampaa, oikeaa 'korkeakulttuuria'.

Sivilisaatiolla on kaoottinen alkunsa, järjestystä tavoitteleva elinikänsä ja omaan napaansa tuijottava, näivettyvä ja nivelvammainen kuolemansa.

Kulttuuri on kaaosta, sivilisaatio järjestystä, organisaatiota ja vääjäämätöntä jähmettymistä. Kulttuuri synnyttää sivilisaation, ja sivilisaatio yrittää parhaansa mukaan jähmettää kulttuurikaaoksen itsensä näköiseksi, muottituotteeksi. Mutta poksahtaa rikki ja ruokkii tuhollaan uutta, kaikkeen muuhun sekoittuvaa kulttuurikamaa, uusien sivilisaatioden hiukkasiksi.

Kulttuuri on Dionysokselta, sivilisaatio Apollonilta. Kulttuuri on kaoottista hengenviljelyö, sivilisaatio on järjestäytynyttä sadonkorjuuta.

Kulttuuri on alkuvoimaa, sivilisaatio hiljalleen kuolevaa finessiä. Kulttuuri on rajusti toisiinsa törmäileviä alkuaineita, sivilisaatio toisiinsa liimautuneita molekyylejä.

Kulttuuri on ihmiskunnan ikuisuutta, sivilisaatio on häviävä hetki.

Kulttuuri on yhtäaikaa karjuvien äänten sekamelskaa, sivilisaatio on orkesterin ja viulistin tarkastiohjattua interaktiota; ja viulun vingutusta Nigel Kennedyn käsissä innokkaasti vastaanottavien korvien hivelyksi.

P.S. Kuten Sedis tuon edellisen lastun osalta kommenteissa huomautti, Skrjabin kirjoitetaan suomeksi tietysti k:lla eikä anglosaksistisesti c:llä, mikä tässä korjattakoon kiitoksen kanssa.

P.P.S. Moderni on vielä sivilisaation itseensätyytyväisen korkeaa lentoa, postmodernin varpaat ovat jo kaaoksen keskellä valmiina kehittämään uutta sivilisaatiota? Vai miten postmodernia relativismia ja hämärää runoutta voisi kuvailla?

Lisää Venus-taidetta

Virtuaaliystävä Marja-Leena Rathje antoi edellisen lastun kommenteissa vihjeen omista töistään, joissa on käytetty muusana Willendorfin Venusta. Sarjan nimi on Nexus ja niitä löytyy täältä.

Muuten, kun käytte Marja-Leenan etusivulla, kiinnittäkääpä huomiota lastun Hands in Rock Art kuvassa näkyviin käsiin.

Suurin osa näyttää olevan oikeita käsiä, vaikka löytyy sieltä joukosta joku vasenkin käsi. Luin jostakin, että näiden kalliomaalausten käsien jakauma vasemman ja oikean puoleisiin noudattelee suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin nykyinenkin kätisyys. Eli vasenkätisiä on jotakin 15 %:n verran.

Jostakin syystä vasenkätisyys on säilynyt aikojen yli, joten sillä täytyy olla lajin säilymistä ylläpitävä etu, mikä se sitten onkin. Ehkä aivojen oikeapuoli tuo yhteiskuntaan oikeakätisten käytännöllisyyden, suunnistustaidon, metsästystaitojen ja ilmeisen väkivaltaisuuden vastapainoksi joitakin pehmeämpiä arvoja, jotka ovat välttämättömiä lajille juuri tuon 15 %:n verran.

Sleepless in Brussels

Kuva: New Scientist

Juhani Ahon lastu Siihen aikaan, kun isä lampun osti (Ensimmäiset novellit, 1915) alkaa tähän tapaan:

"Siihen aikaan, kun isä lampun osti, sanoi hän äidille näinikään:
--Äiti hoi, kuulehan,--eiköhän ostettaisi lamppua meillekin
--Mitä lamppua!
--No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet.
--Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä?
--Se se on--ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttakoon.
--Mutta mitenkä se märkä öljy palaa?
--No, mitenkäs viina palaa?
… "

Eilen illalla, paremman tekemisen puutteessa, vilkuilin ensin joitakin Juhani Ahon lastuja, vilkaisin viimeisintä Parnassoa ja lukaisin ihastuttavan Sofi Oksasen puheenvuoroa Mielessä paistava aurinko, sitten ahmin yhdellä silmällä Norman Mailerin ohjeita kirjoittajille (The Spooky Art; Some Thoughts on Writing, Random House, 2003), jotka hän oli julkaissut 80. syntymäpäivänään. Kirja tuntuu kovasti parhaalta kirjoittamista koskevalta kirjalta, jonka olen eläissäni lukenut, tosin tarkemmin ajatellen Margaret Atwoodin Curious Pursuits ja Negotiating with the Dead ovat kokolailla samalla viivalla tai korkeintaan rinnanmitan edellä, mikä olisi tietysti ymmärrettävää.

Samalla, kun luin Maileria, katselin toisella silmällä tosi-tv-ohjelmaa nimeltä My Big Fat Gay Marriage tai jotain sellaista, nimi ei painunut tarkasti mieleen. Ajattelin siinä sivussa myös muita yhteiskunnan arvoja, ihmettelin ovatko moraaliarvot sittenkin sisäsyntyisiä, jonkinlaista moraalin kieltä, niin kuin valmius kielenkäyttöön yleensä tai kykyyn ymmärtää ja käyttää matematiikan kieltä.

Ja sitten pähkäilin, että ovatko blogit todella verrattavissa hermoverkostoon. Vai ovatko ne vain kyyninen, pärehöyläheinäsirkkoiksi maailmaan jonkun korkeamman voiman toimesta lähetetty vitsaus, joka nakertaa elitististä korkeakulttuuria ja on sen lisäksi postmodernin nihilistinen pärepöheikkö.

Bloggaaminenhan on eräänlaista vähäpätöisten kapinaa vähäpätöisten asioiden tärkeydestä – en mielelläni kutsuisi tätä nihilismiksi. Vähän niin kuin Arto Virtasen esseet kokoelmassa Kirjailijan koti (Tammi, 2006), josta Pekka Toikka toikkaroi tällaisen arvostelunpyrskäyksen kiiltomato.net’issä. Paitsi että se on tietysti paljon blogintekoa jalostuneempaa, oikeaa elitististä runoilijarunkkausta.

Mietin myös imeskellessäni illan viihteeksi benecolilla voideltua kuivattua happaman leivän kannikkaa ja juodessani hyvää Elsassin Pinot Gris-viiniä päälle, että neuroniverkostot ovat mielenkiintoinen ilmiö, josta puhutaan aivojen toimintaa tutkittaessa. Ja samasta asiasta puhuvat myös tietokonemiehet ja sitä kautta internetistit joten se koskettelee jotenkin jopa lastunikkarin sielua.

Mutta en, mielen auvoisen raukeuden kuristuksessa, viitsinyt ajatella noita asioita sen enempää. Sen sijaan kävin tupakalla terassin makeanmakuisessa ja kevääntuoksuisessa ilmassa, ihailin hetken Saturnusta roikkumassa siinä Reguluksen vieressä ja aloin sitten, kermapersevapaudestani nautiskellen, kirjoittaa tätä lastua, koska…no, ei tule nyt mieleen miksi, vaikka hyvä syy siihen kyllä tuntui olleen.

Norman Mailerin sanotaan edustaneen aikanaan ”uutta kirjallisuudenlajia”, jota kutsutaan englanninkielellä nimeltä New Journalism, uusi tzurnalismi.

Ensimmäiseksi uuteen journalistiseen tyyliin kirjoitetuksi kirjaksi sanotaan hänen tarinaansa Washingtonin anti-vietnam-mielenosoitusmarssista maailman viimeisimmän hullun vuoden harjoitusvuonna 1967 (hänet pidätettiin mielenosoituksen aikana ja kirja, Armies of the Night, 1967, voitti Pulitzerin palkinnon). Kuten aikaisemmin jo sanoimme (ja se on näin ollen todistettu totuus) blogitkin edustavat jonkinlaista uutta kirjallista lajia, jota jotkut kutsuvat jopa uudeksi journalismiksi silloin, kun näin haluavat.

Tom Wolfe’n mukaan uudelle journalismille on tunnusomaista jokapäiväisten asioiden kertominen, ulkopuolisen kertojan näkökulma, vuoropuhelut ja tarinan kertominen.

Voi olla, että ymmärrän tämän täysin väärin, mutta jotenkin tuo muistuttaa tätä meidän bloggauspuuhaamme: lastua tai pärettä kommentteineen. Wolfe jopa meni niin pitkälle, että väitti uuden journalismin pyyhkivän kirjallisuuden maailmankartalta (tai oikeastaan vähän varovaisemmin, että se “would wipe out the novel as literature's main event”).

Mutta se, mitä Juhani Aho tavoitteli lastuillaan, ei ole kovin kaukana Wolfen uuden journalismin määritelmästä. Itse asiassa Ahon lastut ovat täsmälleen Wolfen määritelmän mukaista kirjallisuutta. Uusi journalistinen kirjallinen suunta, niin kuin kaikki muukin uusi kirjallisuus tietysti, kelluukin aikaisemman kirjallisen meren pinnalla, sen, jossa jo Aho lastuillaan porskutteli; ja monet muut kirjailijat. Mark Twainin tuotanto noudattelee samoja linjoja. Ja Dickensin. Voltairin Candide on selkeästi ”uuden journalismin” tyylinen teos.

Olisiko jopa Ilias ja Odysseia samanlaisia journalistisia tarinoita. ”Jokapäiväinen asia” joskus Homeroksen aikaan käsitti myös jumalien toilailut. Hehän olivat senaikaisille ihmisille kovin jokapäiväisiä, paitsi että asuivat Olympoksella, harrastivat vapaata seksiä – jopa insestiä, liikkuivat useimmiten ilman fyysisiä rajoituksia ja voivat juoda väkeviä ilman pahaa päänsärkyä. Samoin oli sankarien laita. Antiikin Kreikassa oli ihan tavallista, että ihminen oli sankari. Siinä ei ollut sen kummempaa ihmettelemistä, ja voi olla, että sitä jopa edellytettiin.

Kirjailijoita, tarinankertojia ”maailmansivu”, niin kuin bloginpitäjiäkin, näyttää erityisesti askarruttavan kysymys oikeasta ja väärästä. Moraalista siis. (Tosin en seuraa sukkapuikkoblogeja, enkä näin ollen tiedä askartelevatko kutojabloggarit myös moraalikysymysten parissa, enkä nyt ehdi asiaa tarkastamaan.)

Me ihmiset olemme ”sairaalloisen” kiinnostuneita moraalikysymyksistä. Koko meidän keskustelukulttuurimme näyttää olevan moraalikysymysten jatkuvaa ratkomista. Moraali kiiluu syyttävänä pohjalla jopa tavallisissa arkipäivän kysymyksissä.

Esimerkiksi onko oikein, että roskapussi on vielä keittiön roskaämpärissä, vaikka siitä jo eilen aamulla puhuttiin merkitsevään äänensävyyn. Tai, että joku Susan makaa Matin kanssa tai, että hän kirjoittaa siitä menestyskirjan. Tai pitäisikö sen toisen Matin pysyä Merjan kyljessä vai maata vankilassa. Pitäisikö abortti, eutanasia, tupakointi, homoavioliitot ja homovanhemmat kieltää vai sallia, vai onko oikein, että kansanedustajalle maksetaan keskipalkkaa suurempaa korvausta. Tai onko yhdyntä jälkeenpäin ajateltuna raiskaus, jos nainen on patologisessa humalatilassa ja lähtee lähes yhtä kännissä olevan miehen hotellihuoneeseen kello kolmelta aamuyöllä.

Mielenkiintoisia ja maailmaa tärisyttäviä kysymyksiä kaikki tyynni. Ja jokapäiväisiä keskustelunaiheita.

Me emme ehkä olekaan poliittisia eläimiä niin kuin on sanottu. Olemme sen sijaan moraalisia eläimiä tai parempi ehkä sanoa väärinkäsitysten välttämiseksi ”moraalin läpitunkemia” eläimiä. Moraaliset, tai ainakin eettisesti jotenkin hyväksyttävät yhteistä hyväämme koskevat ratkaisut ovat tavoite ja politiikka väline niiden saavuttamiseksi.

Tiettävästi muilla laumaeläimillä ei ole samanlaista obsessiota moraalin suhteen (lue kuitenkin myös tämä artikkeli: Virtuous Species: The Biological Origins of Human Morality: An Interview with Frans de Waal). Meillä näyttää olevan myös kompulsio tehdä oikein. Jos emme tee oikein, niin seurauksena on parhaassa tapauksessa huono omatunto ja huonommassa tapauksena psykosomaattinen oireilu. Henki vaikuttaa lihan yli. Tätä voisi pitää todistuksena vapaasta tahdosta, ehkä?

Olen nähnyt sosiaalipsykoekologien jossakin sanovan, että kaikki ihmisten mielipiteet nousevat kahdesta lähteestä: peloista ja tarpeista. Ja kummatkin kohdistuvat elämän vakauteen, järjestykseen ja yhteenkuuluvuuden himoon, tai, vaihtoehtoisesti, haluun kapinoida ja kaiken uuden viettelykseen; kunkin omien mieltymysten: kasvatuksen tai geneettisen rakenteen ohjauksen mukaan.

Pelkojen ja tarpeiden ja niihin suhtautumisen, moraaliarvojen, avulla voidaan ihmiset jopa jakaa konservatiiveihin ja liberaaleihin.

Ne, jotka nauttivat sääntöjen rikkomisesta, kaaoksesta ja epävarmuudesta ja hakevat uusia kokemuksia, ovat liberaaleja, epäuskoisia ja vasemmistolaisia. Ne, jotka haluavat kuuliaisesti noudattaa auktoriteettien ohjeita, rakastavat vanhoja traditioita ja suhtautuvat epäillen muutokseen, ovat konservatiiveja, uskovaisia ja oikeistolaisia (tai ehkä myös taistolaisia, kukapa senkin tietää varmuudella sanoa).

Häiritsevä ajatus tässä on se, että, jos moraali on pelkästään geenien ohjaamaa, tulevat poliittiset ja uskonnolliset mielipiteemme autonomisiksi ja vapaa tahto lakkaa olemasta.

Jokin aika sitten, Isä-Tatu Vanhasen harjoittaman tieteen rasistiseksi leimaamisen ollessa kiihkeimmillään, luin jostakin (ei aavistustakaan mistä), että geeniperimä määrää 60-80 % ihmisen älykkyydestä ja käyttäytymisestä. Enintään parikymmentä prosenttia jää ympäristön (kasvatuksen ja koulutuksen osalle).


Kuva: itävaltalainen tullivirkamies Alois Hitler miehuutensa kukoistuksen päivinä

Onneksi siihen johonkin jää sitten vähäinen määrä tyhjää tilaa, jossa vapaa tahto saa mellastaa vapaasti. Tila on yksilöllisen kokoinen. Toisilla tilaa omalle tahdolle on enemmän, toisilla taas vähemmän. Ja siellä ahtaahkoissa oloissa sijaitsee kai sitten kunkin oma sielu, veisteltynä juuri siihen vapaudentilaan sopivan kokoiseksi ja muotoiseksi.

Viimeisimmässä kirjassaan (The Castle in the Forrest, Random House, 2007) Norman Mailer menee vielä askeleen pidemmälle puhuessaan Adolf Hitlerin sielusta. Heijastellen Jeesuksen sikiämiseen liittyviä salaperäisen neitseellisiä tapahtumia hän arvelee, että Piru oli kolmantena osapuolena sängyssä silloin, kun pikku Adolfia ähellettiin kasaan. Ja pääsi piru vielä piruuttaan sujauttamaan omia pirullisia geenejään, tai jopa palasen omasta sielustaan, Alois Hitlerin (oikealta nimeltään Aloys Schicklgruber, suom. likakaivonkaivaja) miljoonien viattomain siementen joukkoon, jotka kilpailivat sisäänpääsystä Aloisin vaimon (ja samalla veljentyttären), Klaran, munasoluun.

Luonnon ikiaikaiseen tapaan vahvin kai pääsi siinäkin niskan päälle. Ja loppu tietysti on taas sitä historiaa.

Susan Kuronen ja piereskely

Kuva: Iltalehti

Olen välttänyt kirjoittelua Susan Kurosesta, koska ajattelen, että seurustelu Matti Vanhasen kanssa on riittävän suuri rangaistus kaikista Kurosen mahdollisesti elämänsä aikana tekemistä synneistä. Hänen tekemisensä ovat lisäksi olleet paljon yksityisemmän tuntuisia kuin, aivan sattumanvaraisesti valittuina, esimerkiksi kulttuuri- tai pääministerin - ja siksi yksityisyyden suojan alaisia.

Sitten hän pieraisee julkisesti pääministeri Vanhasen naamalle julkaisemalla kiss-and-tell-kirjan. Tänä aamuna opin Iltalehdestä, että tämä ei ainakaan ole rikos.

Suomalaisen oikeuslaitoksen päätöksen mukaan toisen naamalle saa mennä pieraisemaan, jos ei aiheuta yleistä pahennusta, vaikka kohde epäilisi kaasutusta seksuaalirikokseksi ja haastaisi ilmavaivaisen oikeuteen. Iltalehden uutisen lähteenä on ollut Iisalmen Sanomien torstainen asiaa koskeva oikeudenkäyntiselostus.

Sotaväen käyneet tietävät hyvin, että tällainen kaasuttelu on pelkästään viihdyttävää ja runsasta naurua aiheuttavaa ajankulua, joka lisäksi on itseään ylläpitävää: muistetaanhan hyvin mitä suomalainen sananlaskukin sanoo pitkästä nauramisesta ja ilmavaivoista. En tiedä onko Kuronen kokeillut toista iloisten sotamiesten riemukasta ajankulua, ristiinkusemista, kunnon välineitä hänellä ei tietysti siihen hommaan ole omasta takaa (vaikka mistäpä minä tämän tietäisin).

Nykyisin varusmiehet ovat lisäksi innostuneet lähitaisteluharjoitusten videoimiseen, mikä mainittakoon vihjeenä Kurosen tuleville suhteille.

Susan Kuronen näyttää innostuneen julkiseen naamalle piereskelyyn siinä määrin, että on nyt päättänyt ryhtyä kilpakaasutteluun internetin keskustelupalstojen kanssa ja pyytää siihen poliisilta apua.

Poliisit tietysti huonopalkkaisina virkamiehinä sopivatkin tähän oikein hyvin. Heidän ruokavalionsa koostunee palkan mukaisesti hernesopasta, halvasta ryynimakkarasta ja pahallehaisevista pikaruoka-hampurilaiseista, joten ainakin suolistokaasujen suhteen heidän apunsa tullee olemaan runsasta ja kaiken kattavaa.

Kurosen kirja, jonka uskon laadultaan hyvinkin pystyvän kilpailemaan jopa Finlandia-palkinnosta, menee varmasti tämän rikostutkimuksen vuoksi entistä paremmin kaupaksi.

Susan Kuronen on selvästi mediaviisas nainen, sanoo toimittaja Mattiesko Hytönen hänestä mitä tahansa.

Aggressiivijuhlapäivä

Monet teistä Arvoisista Mieslukijoista ovat ehkä vaivaantuneet ainakin kerran joka kuukausi siitä, että kaikki muut miehet näyttävät erityisen komeilta – jotenkin raa’an särmikkäällä tavalla – joka erityisesti tuntuu vedättävän herneitä nenään.

Jopa se naapurin nyssykkä Virtanen, joka joskus heittää huulta aidan yli vaimon kanssa, tuntuu armottoman puoleensavetävältä ja itse asiassa – ja jos oikein tarkasti asiaa katsoo – jopa varteenotettavalta kilpailijalta.

Miehillä on ilmeisesti kautta aikojen ollut erityisesti yksi päivä kuukaudessa, jolloin tällainen käyttäytyminen on erityisen silmiinpistävää. Nimittäin Evolution and Human Behaviour –lehti ilmoittaa viimeisimmässä numerossaan, että naisten kuukautisilla ja miesten käyttäytymisellä on vissi yhteys.

Erityisesti naisia lohduttanee, että tälle on olemassa luonnollinen selitys.

Kuva: Liverpool FC Jari Litmanen

Rob Burriss, Liverpoolin yliopiston (aivan, minäkin olin yllättynyt, että siellä on yliopisto, olen aina luullut, että Liverpool on pelkästään jalkapalloseura, jossa on satunnaisesti huonosti menestyviä suomalaisia potkupallon potkijoita), siis tämän Liverpoolin yliopiston biologian tutkija on tutkinut miesten käyttäytymistä ja todennut, että kuukausittaiset ärhentelypäivät johtuvat naisten luonnollisesta kuukautiskierrosta – eli syy on tietysti naisessa!

Nähtävästi mies käyttäytyy tavallista hyökkäävämmin silloin, kun omalla naisella on meneillään ne hedelmälliset päivät. Uhittelun kohteeksi mies valitsee näinä aikoina yleensä kovan näköisiä lihaskundeja, joita hän yleensä koko muun kuukauden ylenkatsoo ja pitää – varmuuden vuoksi – jotenkin tyhminä.

Tieteellisesti tutkija Burriss selittää ilmiön niin (paperi on saatavissa Burrissin omalla saitilla nimellä "Effects of partner conception risk phase on male perception of dominance in faces"), että – ilmeisesti – naiset juuri kuukauden strategisesti tärkeimpänä päivänä valitsevat lemmekkäiden feromoniensa kohteeksi juuri tällaisten potentiaalisten laumanjohtajatyyppien vomeronasaalisen elimen, joka sijaitsee jossakin nenän sopukoissa (kts. kuva vieressä).

Oman kultansa nainen on aikanaan valinnut rakkauden sokaisemana, joten sen päivän todelliset tarpeet ja valittu siippa ovat jonkinlaisessa oppositiossa, ja mies tietysti korkealla emotionaalisella älyllään vaistoaa tämän ja ryhtyy pitämään vihaa varsinkin komeita miehiä kohtaan.

Tutkimus osoitti myös, että miehet näinä päivinä jopa näkevät toiset miehet komeampina kuin muulloin, joten heille käy vihanpidon kohteeksi kai kuka tahansa kaksilahkeinen otus, jopa se naapurin Virtanen.

Asiasta kirjoittava The Guardian –lehti ei sano, onko rakastajattaria pitävillä miehillä useampia kuin yksi ärhentelypäivä kuukaudessa. Loogisesti ajatellen näin pitäisi kai olla.

Eli vaimoilla on hyvä syy epäillä miestään uskottomuudesta, jos tämä on ärtyneellä päällä useampana kuin yhtenä päivänä kuukaudessa.