Kuva: Tšingiz AitmatovViime aikojen uutiset Kirgisian suunnalta eivät ehkä Arvoisasta Lukijasta koreilta kuulosta. Entiset neukkuveljet - kirgiisit ja uzbekit - uhittelevat toisilleen ja 400,ooo uzbekia on joutunut pois kirgiisien jaloista ja paennut jonkin joen yli ja varmaan neukkuajoilta paikalle vahingossa jääneen piikkilanka-aidan läpi Uzbekistanin puolelle.
Surullinen tarina herätti joitakin vahingossa eläviksi jääneitä ja Godot'n odotuksen unessa uinuvia aivosoluja sen verran, että aloin muistella Tšingiz Aitmatovia ja tämän novellikokoelmaa Varhaiset kurjet (suom. Ulla-Liisa Heino, Kansankulttuuri, 1976).
Ja hetikohta sivulta 27, niminovellista Varhaiset kurjet, löytyi tällainen vähämerkityksellinen pätkä neukkuaikaista kansojenystävyyttä:
"...
Jätettyään rattaat tutun teehuoneenpitäjän valvontaan isä vei hänet torille. Aluksi he tervehtivät isän ystäviä - täkäläisiä uzbekkeja. 'Assalam aleikum! Tämä on minun vanhin poikani!' Bekbai esitteli poikansa. Uzbekit tervehtivät Sultanmuratia nousten seisaalleen ja painaen kätensä rintaa vasten. 'Kohteliasta väkeä!' isä sanoi tyytyväisenä. 'Uzbekki ei katso ikään, hän on aina kunnioittava...'
..."
Siinä siis neljätoistavuotias kirgiisipoika käy hevosmies-isänsä siivellä ensivisiitillään kaupungissa, Dzambulissa, joka on nykyisen Kazakstanin puolella lähellä nykyisen Kirgisian rajaa eikä kovin kaukana edes nykyisestä Uzbekistanin rajasta. Kuutisenkymmentä kilometriä Dzambulin kaupungista (nykyisin kai Taraz) lounaaseen, päivänmatkan päässä parihevosten vetämillä kärryillä kulkien, on Kirgisian puolella Kirovin piirikunnassa kylä nimeltä Sheker, josta Tšingiz Aitmatov ja oletettavasti myös tämä novellin päähenkilö Sultanmurat ovat kotoisin.
Aitmatovin haikean optimistisia varhaisnovelleja lukiessa ymmärtää aina paremmin ja paremmin niitä köyhyyden kiristyksessä itkeätihrustavia venäläis-mummoja ja -pappoja, jotka hämmästelevät valtakuntansa outoa lahoamista ja hajoamista ilman sanottavaa varotusta ja nykyvenäläisten ja muidenkin neukkuajan ystävien, nykyisten öljymiljardöörien, suihkukoneita, loistoristeilijöitä, piiskannotkeita vaaleaverikkötyttöystäviä ja potkupalloklubeja. Ihmettelevät kai myös mielessään, että mihinkähän mahtoivat joutua isien ja äitien taistelemat solidaarisuus, ystävyys, avunanto ja yhteinen kansalaisomaisuus. Ja koko elämäkin, kai.
Tai näin ainakin jotenkin luulisin, mutta asiasta en ole mitenkään varma.
3 kommenttia:
Pitää tähän kertoa heti, että se sinun mainostamasi Rybakov, muistaakseni 16-osainen, oli aivan loistava.
Katsoin sen kuin tatti jok'ikinen lauantaiehtoo. En ole lukenut trilogiaa vieläkään. Oikeastaan tuntuu siltä että en luekaan, kun Ylen sivuilta luin että dramaturgi oli muutellut käsikirjoitusta.
Nyt siinä oli keskiössä sen karkotetun ja Moskovassa olevan rakkaustarina. Ei se ollut mikään tavallinen Hollywood-hötöjuttu myöskään, vaan ihmiset olivat siinä hömöilyineen päivineen.
Mutta sarja antoi aivan mielettömän hyvän kuvan totalitäärisestä komennosta. Yhtenä henkikönä oli mukana Stalin, josta annettiin se kuva että se oli ajoittain kyllä ihan juoppohullu.
En muista missään leffassa ikinä nähneeni niin perusteellista kuvausta kaikkialla läsnäolevasta paranoiasta. Se tuntui todelta.
Lisäksi kun olen viime aikoina miettinyt että aikooko Venäjä tehdä tilejä selväski stalinismin kanssa, niin tässä olisi kyllä keskustelulle alkua.
Mutta johto on ollut aina tsaarien käsissä. En ymmärrä, yli 100-miljoonainen kansa, eikä saa edes oppositiota aikaiseksi. Ehkä ne toimittajamurhat todella OLIVAT valtion tilaamia, ehkä valtionjohto todella räjäytti pari kerrostaloa että pääsisi tappamaan lisää tsetseenejä.
Ai niin, toivottavasti panit YLElle viestiä että teitä ekspatteja on niin paljon, että pitäisi alkaa ottaa huomioon...Voi olla että eivät saaneet Venäjältä oikeuksia, en tiedä.
Minun englanninkielinen versioni Arbatin lapsista on aikamoinen tiiliskivi (685 paksulle paperille painettua sivua), mutta teksti on suuremmaksi osaksi sujuvaa luettavaa. Stalinin ja koko Politbyron suunnitelmista voi lukea mm. 2. osan 9. luvun alkupuolelta tällaista (käännös on omaani, joten virheitä voi olla):
"...Kuitenkin kaikki vastustajat, entiset, nykyiset ja tulevat, täytyi tuhota ja tultaisiin tuhoamaan. Maailman ainoa sosialistinen maa selviytyisi ainoastaan, jos se olisi heilumattoman vankka, ja vastustajien tuhoaminen osoittaisi muulle maailmalle, että maa on vakaa. Valtion täytyy olla voimakas sodan varalta; valton täytyy olla mahtava, jos se haluaa rauhaa. Muiden oli pelättävä sitä.
Talonpoikaisen yhteiskunnan muuntaminen teolliseksi valtioksi vaatii lukemattomia aineellisia ja inhimillisiä uhrauksia. Kansan täytyi hyväksyä tämä. Mutta sitä ei saavutettaisi pelkällä intomielellä. Kansa täytyisi pakottaa hyväksymään uhrauksensa, ja tähän tarvittiin voimaa, voimaa, joka elähdyttäisi pelkoa..."
Kyllä tuo pätkä kuulosti ihan siltä leffalta.
Vaikka sitä kuinka päin miettisi, niin työväenluokan diktatuurin muuttuminen henkilödiktatuuriksi on täysin käsittämätön asia. En minä sitä sano etteikö sitä ole ennenkin ollut.
Kirgisiaa täällä ihmetellään urakalla. EU istuu vaihteeksi pehmustetuilla tuoleillaan eikä liikahda mihkään. Onneton järjestelmä. Tämä samahan me nähtiin jo Jugoslavian sodan aikana.
Ilmeisesti ne aikovat istua siellä hamaan maailmanloppuun. Tai siis tottakai ne rupeavat vinkumaan Natoa apuun...
Lähetä kommentti