Kansainvälisissä organisaatioissa on tapana järjestää ohjelmoituja poissaolopäiviä, joita kutsutaan nimellä ”away day”. Ne on tarkoitettu tiimien sisäisten suhteiden lujittamiseen, eli englanniksi sanottuna ”team buiding". Suomeksi niitä kai kutsuttaisiin "opintopäiviksi".
Viimeviikon loppu meni mukavasti tällaisilla poissaolopäivillä. Menimme Hollantiin. Ensin paikkaan, jonka nimi on Arnemuiden, ja sitten hotelliin, Badhotel Domburg, Domburgin pikkuisessa rantakaupungissa, joka on Pohjanmeren rannalla.
Ensin purjehdimme. Lämpötila oli noin 13 astetta, tuuli kova ja puuskainen, 5-6 boforia tai pallia suomeksi, ja satoi joko kovaa tai vähän hiljaisemmin. Sateesta ei tietysti ollut suurempaa haittaa, koska meri präiskäisi saavillisen vettä ryntään yli jokaisen aallon kohdalla. Purjehdimme viidellä veneellä marinasta Verse Meer –nimiseen kaupunkiin, jossa syötiin lounasta. Veneet aamutuimaan porukalle luovuttanut marinanvartija vakuutteli iloisesti, että nämä purjeveneet eivät voi kaatua, koska veneen pohjan alla roikkuu sukkulamaiseksi muotoiltu köli, jonka paino on ruhtinaalliset 185 kg.
Purjehdus muuttui jonkinlaiseksi seikkailuksi paluumatkalla.
Oman kunnian puolusteluksi täytyy tässä ensin tähdentää, että tapahtumaköyhällä menomatkalla olin itse istunut ruorissa tyyrmannina, enkä ohjannut purjevenettä ensimmäistä kertaa. Laivan kapteenina oli kokenut tanskalainen ”merikarhu”, Poul, ja muina miehistön jäseninä aloittelevat purjehtijat, irlantilainen Mary ja makedonialainen Predrag.
Paluumatka aloitettiin yltyvässä tuulessa, hiivarissa niin kuin merikielellä pitäisi kai sanoa, tosin sade oli hetkeksi lakannut. Mary ohjasi ensin ja jouduimme pian matalikolle, jossa vettä oli juuri sen verran, että purjeveneen, Belz 620, köli raapi pitkät matkat meren pohjalla kasvavaa meriheinää. Mutta pääsimme sieltä kumminkin pois kunnialla, vaikka ylpeys taisi jo siinä vaiheessa olla kovalla koetuksella.Sitten Predrag vaihdettiin peräsimeen. Predrag ei ole koskaan aikaisemmin purjehtinut. Hänellä ei lisäksi ollut omaa tajua siitä, että vene kääntyy vasemmalle, jos ruorinvartta kääntää oikealle, ja päinvastoin. Eikä tätä tajua pystytty siirtämään Predragin slaavinkielisiin humanistinaivoihin kapteeni-Poulin ja itsenikin hyvistä yrityksistä huolimatta.
Puolituntia myöhemmin olimme kryssaamassa tiukasti styyrpuurin halssilla (tuuli tuli siis oikealta puolelta) keskellä jotakin Pohjanmeren rannikon aallokkoista pikkuselkää karikkojen ja saarien joukossa, sade oli alkanut uudestaan ja tuuli jatkui entistä kovempana. Ja sitten piti vaihtaa suuntaa ja alkaa luovia kohti marinaa.
Poul-kapteeni käski luffata eli kääntää kokka kohti tuulta, ylähangan puolelle siis, eli luuvarttiin, niin kuin näissä tapauksissa on tavallista, jotta vene saataisiin käännettyä turvallisesti ja kunnialla tuulensilmän kautta toiselle halssille.
Perämies-Predrag käänsi tottelevasti venettä, mutta väärään suuntaa, myötätuulen puolelle eli alahankaan, aloittaen vahingossa ämmänkäännöksen (anteeksi kaikki Arvoisat Naislukijat tätä seksististä merikieltä) eli jiipin, joka on aina kovassa tuulessa vaarallinen temppu. Molempien purjeiden skuutit piti irrottaa (huom. minä en ollut kiinni kummassakaan skuutissa, Poul piti isonpurjeen skuuttia kädessään ja Maryllä oli etupurjeen, genoan tai suomalaisittain ja ruotsalaisittain ”jennin” skuutti). Mary tempaisi skuuttiaan ylöspäin saamatta sitä irti lukosta ja siirtyi nopeasti toiselle laidalle, joka vielä viisti lähellä merenpintaa. Jennin skuutti ei irronnut lukonleuoista ja lisäksi Mary asetti hyvin muodostuneen mutta isohkon ahterinsa (pysytään näissä meritermeissä) isonpurjeen skuuttilukon päälle estäen tehokkaasti senkin irtoamisen skuuttilukosta.
Kapteeni-Poul huusi hätäisiä käskyjä englanniksi ja kirosi tanskaksi, kukaan ei oikein ymmärtänyt kumpiakaan huutoja, vaikka äänensävystä pääteltiin, että hätä oli lähes käsillä ja paniikki alkoi siirtyä miehistön ajatusten syvyyksistä kohti tietoisempia mielen tasoja. Lopulta perämies-Predrag kuitenkin tajusi käännösvirheensä ja yritti ohjata keulaa kohti tuulta. Mutta vauhti ei riittänyt, kuin avuttomaan luffaamiseen, purjeiden vetoenergia siirtyi vauhdinpidosta veneen kallistuspuuhaan. Vene tilttasi enemmän ja enemmän ja lopulta paapuurin (alahangan) laita, jolla Mary jo siis istui pakokauhuisena, alkoi hörppiä vettä. Sitten edelleen skuutatun ja tuulessa pullistuvan jennin alaliikki joutui aaltojen alle ja alkoi täyttyä vedellä. Lopulta maston huippu osui veteen ja veneemme lossasi gastinsa aaltojen joukkoon. Kiinteä ja liikkuva takila painuivat mastoineen hitaasti näkymättömiin skönen vihaisenvihreisiin sisuksiin.
Itse rimpuilin styyrpuurin vanteissa. Yritin vetää lämpimästi, muodikkaan monin vaatekerroin puettua, mutta nyt sateesta raskasta, ruhoani laidan yli liukkaan pohjan päälle, mutta ei onnistunut, ja painuin lopulta muun gastin joukkoon Pohjanmeren viileisiin ja suolaisiin aaltoihin, jotka olivat pari astetta ilmaa lämpimämpiä, joten alussa siellä tuntui oikeastaan kuin olisi linnunmaitoon laskeutunut. Tosin en ole aivan varma tästä vertauksesta, en nimittäin tiedä, onko linnunmaito lämmintä vai onko mahdollisesti kylmää.
Tällaisissa havereissa, joissa on aikaa antaa ajatustensa askarrella, ei oikein tahdo uskoa mitä on tapahtumassa. Sitä ajattelee avuttomasti, että kölivenehän ei kaadu ja että kohta se marinanpitäjän mainostama, painava köli alkaa purra ja meressä makaava masto ja veden alle hävinneet purjeet kääntyvät taas kohti synkänharmaita taivaita ja kaikki on niin kuin aikaisemmin. Mutta näin ei käynyt.
Veden varassa Mary vaati, että jossakin kuivassa lokerossa turvassa ollut Pradan laukku, jonka sisällä oli hänen ”koko omaisuutensa”, on pelastettava, kävi miten kävi. Ja pidettävä kuivana. Naisen sana on tietysti viisaan herrasmiehen laki, joten pidin kastunutta laukkua vasemman käden varassa irti vedestä ja roikuin oikean käden sormien ensimmäisellä nivelellä jossakin listassa, joka tunki pari senttiä ulos veneen muuten täysin sileästä pohjasta.
Meillä kaikilla oli jotenkin yht'äkkiä liian pieniltä tuntuvat pelastusliivit päällä. Minulla oli tuulta pitävä pusero liivin alla, sitten vettä ahnaasti imevä huppari, jonkalaista englantilaiset kutsuvat sanalla ”fleece”, sen alla kauluspaita, rintataskussa muutama kymppi euroja, ja alimpana ihokas, molemmat paidat Calvin Kleinin tekoa. Jalassa oli pari Levi’n 501-farkkuja ja tietysti lenkkitossut eikä nauhattomia purjehduskenkiä, jotka puoliso oli pakannut mukaan ja olivat nyt auton takaosassa kuivassa lentolaukussa. Veden alla, puseron vetoketjutaskussa olivat tietysti kamera ja kännykkä ynnä auton elektroninen avain.
Yli puoli tuntia kului kuin siivillä kylmähkössä vedessä. Lokkiparvi irvaili vahingoniloisesti yläpuolella.
Ohi purjehti veneitä, jotka hädin tuskin pysyivät itse pystyssä. Muita ei näkynyt ja mieleen alkoi hiipiä jonkinlaista epäilyksen tuntua, vaikka lennokkaat mereen, Pradaan ja purjehdukseen liittyvät kokkapuheet vielä sinkoilivat veden pinnalla näkyvien päiden välillä kuin vilkkaasti liikkuva, näkymätön rantapallo.
Ylösnostettu vasen käteni, jossa oli siis se Pradan täyteenahdettu käsilaukku, alkoi hitaasti puutua tunnottomaksi. Samoin varpaat puristavissa lenkkareissa. ”Fleece” ei enää imenyt pisaraakaan uutta vettä ja painoi monta lisäkiloa, tuulenpitävän takin taskut olivat täynnä vettä, samoin vuoren ja pintamateriaalin välinen tila, jossa normaalisti oli vain ohut lämpöä eristävä kerros jotakin keinokuituista ”villaa”. Farkut imeytyivät kiinni takapuoleen, reisiin ja pohkeisiin. Ja alushousut nipistelivät kiukkuisesti vasenta kivespussia. Paisuneet, vedentäyttämät kengät houkuttelivat kehoa kohti parin sylen syvyydessä olevaa pohjaa.
Sitten näkyi pelastuslaiva, näytti jotenkin pienehköltä hinaajalta. Ensin se liikkui hitaasti kauempana parin saaren takana, hävisi hetkeksi ja tuli taas näkyviin ja käänsi kokkansa tarmokkaasti kohti haveripaikkaa. Ruskeaksi korventuneet nuori mies ja vielä nuorempi nainen näyttivät olevan miehistönä; opiskelijoita ehkä, ansaitsemassa kesälomapalkkaansa. He parkkeerasivat laivansa parinkymmenen metrin päähän vastatuulen puolelle, ihmettelivät aikansa siinä, huutelivat jotakin hollanniksi ja kiersivät lopulta toiselle puolelle venettä.
”Heitä köysi”, huusimme me vedessä liukenevat omia neuvojamme. Köysi heitettiin ja Predrag nappasi sen lapiokäsiinsä. Jostakin syystä laiva lähti taas eteenpäin. Predrag piti köydestä kiinni ja halkoi hetken aallokkoa komealla slaavilaisella nenällään.
”Päästä irti, päästä irti”, neuvoimme me muut huutamalla hänen peräänsä. Predrag päästi irti ja ui kömpelösti vastatuuleen takaisin kaatuneelle veneelle. Pelastuslaiva kiersi suurehkon lenkin ja lähestyi lopulta varovasti sivutuulen puolelta, heitti köyden uudestaan ja nuori pelastusnainen laski lyhyet pelastusrappuset alas veteen laivan styyrpuurin puoleiselle lanteelle. Sidoimme köyden tyylikkäillä merimiessolmuilla maston juureen, vedimme itsemme köyden avulla pelastuslaivan kyljelle ja nousimme vaivalloisesti lyhyitä portaita laivan peräkannelle, jossa oikein kauniilta näyttävä pelastusnainen tervehti ensin hollanniksi sitten englanniksi.
”Mistäs te olette?”
”Irlannista, Makedoniasta, Tanskasta ja Suomesta.”
”Olettekos tavanneet internetillä?”
”Ei kun toimistossa Brysselissä.”
”Minäpä keitän kaakaot”, lupasi iloisesti neon-valkeilla hampailla hymyilevä pelastusnainen ja sipsutteli sirosti ohjaushyttiin.
Laiva lähti varovasti liikkeelle, köysi kiristyi ja heti kun veneemme sai vähän vauhtia, masto pullahti ylös vedestä. Purjeet olivat valmiiksia skuutattuina sopivalle halssille ja vene hypähti iloiseen vauhtiin. Saimme ohjattua sen köydestä laivan perään kiinni. Poul ja minä hyppäsimme veneeseen, laskimme purjeet alas ja ohjailimme venettä laivan perässä takaisin kotimarinaan. Mary ja Predrag nauttivat pelastuslaivassa kaakaota ja sieltä kuului kohta ärsyttävän iloinen naisennauru laivan peräaallolla nyökyttelevään purjeveneeseen saakka.
Autolla tyhjensin taskuni. Kamera, puhelin ja avaimet olivat tietysti sököt. Uudet avaimet oli haettava 150 kilometrin päästä Brysselistä. Mekaaninen avain toimi niin, että sain autosta ennen lähtöä kuivat vaatteet päälleni ja lämpimät purjehduskengät jalkaani. Auton varashälytin jäi uikuttamaan alakuloisesti marinan rantaan.
Mutta se oli kyllä häveliäästi hiljaa, kun tulin viiden tunnin kuluttua takaisin. Kello oli puoli kymmenen illalla ja minulla oli paljon kylmempi kuin iltapäivällä veden varassa. Tosin hypotermia ei enää uhannut. Ajoin hotelliin ja päivän kunniaksi otin Badhotelin baarissa muutaman tuiman Oban-viskipaukun (tehty vuodesta 1794 saakka) – ilman jäitä tietysti. Lämmittivätkin oikein mukavasti mahanpohjaa, ja maistuivat tutusti hienostuneen savuisilta niin kuin 17-vuotiaan yksimaltaisen viskin tuleekin maistua merenkyntäjän suussa.
Elämä oli oikeastaan muutenkin aika coolin tuntuista, joten polttelin kotoa auton avainten kanssa mukaan nappaamani Monte Christo-sikaarin numero 4, jonka pulleat savut hyväilivät oikein hellästi suolaveden herkistämiä poskia.
