Sibeliusta

Sakari Oramo ja Radion Sinfonia Orkesteri esittivät, ja äänittivät, Bergenin musiikkijuhlilla (2006) Sibeliuksen kaikki seitsemän sinfoniaa, jotka YLE on ystävällisesti laittanut kuunneltaviksi Elävään Arkistoon. Ohessa on upotettuna 1. sinfonian tallete, ja täältä pääsee kuuntelemaan muita. Pidän itse eniten juuri tästä ensimmäisestä ja toisesta sinfoniasta, jotka ovat ehkä liian helppoja musiikin asiantuntijoille, mutta riittävän vaikeita minulle. P.S. (5.11.2014)Tuo kuvalinkki näyttää toimivan, vaikka siinä on tuo varoitusteksti. Jos ei niin täältä pesee.

Elokuun viikkokirjoja

Anita Konkka kirjoitteli parhaillaan lukunsa alla olevista kirjoista ja pani lukumeemin kiertämään.

Mnulla oli sopivasti meneillään kirjojen vaihtoviikonvaihde, vein joitakin pois pitkin viikkoa ja otin toisia tilalle. 'Lukukasassa' ovat nyt:

samuel becket: Echo's Bones, joka sisältää hänen esikoisteoksestaan poisjätetyn novellan, noin 50 sivua, meidän aikalaiskriitikoidemme selityksiä, mm. annotaatiota kaikkiaan 56 sivua, ynnä muuta sellaista. Lukaisin sen heti tukka pystyssä ja syvennyn siihen uudestaan tuota pikaa.

Jo kirjan nimikin on enigma. Lisäksi lähes jokainen lause viittaa johonkin muuhun tekstiin, josta useimmiten - ainakaan tällä lukijalla - ei ole ajatuksen harmainta haituvaakaan, saati sitten itsekoettua tiedonjyvästä. becketin mallilukija lienee hän itse, tai ehkä James Joyce kävisi sellaiseksi. Suomesta kenties joku iästään kolme tai neljä vuosikymmentä kirjojen lukemiseen ja niistä luennointiin tai kirjoittamiseen, tai kenties molempiin, aikansa hukannut kirjallisuuden professori tai kärkeväsanainen kriitikko voisi huomata monia viittauksia, jotka livahtavat tällaisen itseni näköisen lukijan silmien ohi kuin rikas mies ane-passia hikisessä kädessään vilkuttaen roomalaiskatoliseen taivaaseen.

Echo's Bonesia en suosittele herkkähermoisille tai sellaisille, jotka ajattelevat omaa elämäänsä ja varsinkin kuolemaansa liialla huolella. Muille toki sitäkin enemmän.

Alberto Angela: A Day in the Life of Ancient Rome, joka siis kertoo yhden 'tavallisten roomalaisten', rikkaiden ja köyhien, vapaiden ja orjien, tavallisen roomalaispäivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista vuonna 115, jolloin roomalainen imperiumi oli voimansa tunnossa, 'koko maailman' valtiaana keskellä Pax Romanaa, jota kesti kai vielä senkin jälkeen kolmisensataa vuotta, tosin liukuen vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi, kunnes romahti muutamassa vuodessa kokonaan malliksi tuleville imperiumeille, jotka mallista eivät juuri mitään piitanneet.

Kirjoittaja on oikeassa elämässään juontajana, isänsä Pierron kanssa, kahdessa Italian television tiedeohjelmassa: Superquark ja Ulisse.

Tämän kirjan tilalla etsin tuolta lähikirjastoista oikeastaan John Williamsin kirjaa Augustus, mutta en tähän hätään sitä löytänyt, joten tähän on tyytyminen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän, joka löytyi Suomi Klubin vaatimattomasta kirjastosta Altonan kaupungista, Melbournen länsipuolla. Siellä on myös Juhan esikoisteos silloin tällöin saatavana. Nyt (uudelleen) luvun alla olevalla kirjalla on joitakin erityisiä, mutta hämäriä kosketuskohtia omaan sieluuni, ja siksi, sekä kielen vuoksi tietenkin, sitä lueskelen mielihyvin. Altonan Suomi-talo täyttää syyskuussa 40 vuotta. Talolla on mielenkiintoinen historia ja ulkoakin päin näyttää siltä kuin oikea arkkitehti olisi sen suunnitellut, niin kuin onkin. Talon vihki suomalaisten käyttöön 22.9.1974 Suomen silloinen suurlähettilä Tuure Mentula.

Palautin samalla kuukauden lainassa olleen Yrjö Hosiaisluoman teoksen, Lauri Viljanen, joka täytynee kohtapuoleen ottaa uudelleen lainattavaksi. Opiskelukiireet ovat vähentäneet radikaalisti vuorokautista lukuaikaa.

Ujostellen mainitsen tässä myös neljännen kirjan, jonka taas kerran lainasin oman kylän kirjastosta. Se on Teach Yourself Russian, jonka avulla yritän auttaa itseäni lukemaan Tšehovia ja miksei Dostojevskiäkin tai ehkä jopa Tolstoita tai Gogolia alkukielellä kunhan ennätän, onhan tässä ehkä vielä elämää edessäkin, vaikka onhan sitä jo takanakin riittävästi.

Muuten, viime viikolla palautin latinan oppikirjan samaan Carnegien kirjastoon, ja saan sen ilmeisesti takaisin taas tällä viikolla, ellei joku muu innokkaampi ehdi sitä ottaa. Säännös ovat sellaiset, että lainausten välillä täytyy olla kokonainen viikko odotusaikaa ennen kuin saa kirjan taas omiin odotuksesta kuumiin sormiinsa näpellettäväksi.

Mutta se on, kuten Arvoisa Lukija hyvin arvannee, jo toinen tarina.

Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

Altonan vapaat

Kuva Victorian Heritage Council

Melbournen suomalaiset kokoontuvat Altonassa, joka on kaupunginosa parikymmentä kilometriä Melbournen keskustasta (Melbourne Business District tai lyhyesti vain City) länteen Port Phillip'in länsirannalla Hobsons Bayn kaupungissa. (Tämä Altona ei ole sama saksalaisten ex-natsien yms. asuttama Hampurin vapaan hansakaupungin lähiö (Bezirk) Altona, jota ehkä tarkoitetaan Sartren näytelmän Les Séquestrés d'Altona nimessä. Näytelmä on vuodelta 1959, suom. Raili Moberg, Altonan vangit, Otava, 1965. Vittorio de Sican samannimisessä elokuvassa näytteli mm. Sofia Loren.)

Altonan suomalaisrakennus on komea ja sopii hyvin suomalaissiirtolaisille: sen on selvästi tarkoitus viitata eurooppalaiseen modernismiin ja voisi olla vaikka Alvar Aallon juovuksissa piirtämä, mutta ei kuitenkaan ole. Alunperin talo rakennettiin sukkatehtaaksi. Sen ensimmäinen käyttäjä oli Red Robin Hosiery Factory ja valmistusmisvuosi 1949.

Finnish Society of Melbourne Inc. tai kotoisemmin Melbournen Suomi-Seura perustettiin vuonna 1958. Australiaan, mm. Altonaan, muutti Suomesta 50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa paljon suomalaisia lähinnä kai työttömyyden vankeudesta vapaiksi - ja ehkä muutenkin leveämmän leivän perään.

Kuten muistetaan heitä muutti paljon muuallekin, varsinkin Ruotsiin, jossa he perustivat sissikomppanian Tukholman vanhan kaupungin kupeelle Slussenin monitasoristeyksen alle sateen- ja tuulensuojaan, ja lähelle tarpeen vaatimaa System Bolagetin palvelupistettä.

Melbournessa sen sijaan perustettiin suomalaissiirtolaisten yhdistys, joka hankki Altonan hallin kokoontumispaikakseen vuonna 1971. Suomi-klubin jäsenmäärä oli vuonna 1959 98, 1962 160 ja viime vuonna, eli 50-vuotisjuhlavuonna, yli 250, eli Australian suurin Suomi-klubi. Australiassa on yhteensä yli 30,000 henkilöä, jotka ilmoittavat sukujuurikseen suomalaisuuden, varsinaisia Suomen kansalaisia Australiassa on kymmenisen tuhatta, mutta Suomi-Seuran jäseniksi heissä ei näytä innostusta riittävän.

Klubin toiminta, niin kuin hyvin monien muidenkin siirtolaisklubien ympäri maailmaa, on melko sisäänpäin lämpiävää ja nuoret suomalaiset eivät hevillä klubiin liity. Hitaasti uudistuvan tai jopa taantuvan jäsenkunnan varassa pyörivässä yhteisössä suureksi ongelmaksi kasvaa vapaaehtoisten harvalukuisuus ja heterogenisille pienryhmille ominainen, hiljalleen kehittyvä ja paheneva ja helposti räjähtelevä riitaisuus. (Sanottakoon, että en tällä välttämättä tarkoita juuri Altonan pienehköä poppoota vaan vaikeasti uusiutumattomia ja pitkään yhdessä elelleitä yhteisöjä yleensä.)

Altonan suomihaalilla on iso kokoontumissali, jossa on kahvila, iso tanssilattia, paljon pöytiä, avaraa tilaa, suomiherkkujen myymälä, vaatimaton kirjasto ja vaatimaton, vanhanaikainen näyttämö, jonka tunnistaa nostalgisen tutuksi jokainen, joka on nähnyt nuorisoseurojen, maamiesseurojen tai työväenyhdistysten kokoontumissaleja. Yhteisiä rientoja ovat mm. pesiksen pelaaminen ja jonkinlainen kyykänheitto ja sen sellaiset jutut. Ja tietysti vanhan kotimaan isänmaallis-sentimentaalinen ja enemmän tai vähemmän musikaalinen ja tippasilmäinen muistelu - erityisesti suurempina juhlapäivinä kuten vappuna, mikä onkin aivan oikein ja asiallista.

Että sellaisia, Arvoisa Lukija, ovat Altonan vapaat ja heidän haalinsa, joista ei vielä ole näytelmiä tehty - tietääkseni - vaikka syytä varmasti olisi ollut. Ovathan he omalla panoksellaan ottaneet osaa toisen maailmansodan jälkeiseen siirtolaishyökyyn, kansainvalellukseen, jota lukumääräisesti ja pysyvältä vaikutukseltaan suurempaa ei ihmiskunnan historia tunne.

Katso myös australiansuomalaisen kulttuuriaktivisti-valokuvaaja-kirjoittaja Kirsi Reinikan juttuja blogilla Finns Down Under.

Hyvän Suomen kieli

Hyvää hyvän suomenkielen päivää, tai ulkosuomalaisena pitäisi ehkä sanoa, että hyvän Suomen kielen päivää.

Melbournen suomalaisilla onkin tämän viikonvaihteen aikana Finnish Festival, jossa esiintyy mm. Kuhmon keiketys, joille jonkun kuhmolaisen IT-neron pitäisi opettaa WEB-saitin tekoa. Mukana on myös Erita tango, joka lupaa opettaa suomensukuiset melbournelaiset tanssimaan Suomen kansallistanssia. Muistattehan, Arvoisat Lukijat, sen kesäöiden tanssin, jota mentiin mehukas korvanlehti suussa ja Koskenkorva-pullo työnnettynä vyön alle mainosmielessä, koivujen tuoksuessa sametinpehmeässä suomalais-suvessa. Voi niitä aikoja - ja tapoja kanssa.

Saapumisen enigma 2: Vettä, valloittajia ja alkuperäisväestöjä

Kuva: Kapteeni Cook, Etelämeren valloittaja

J.D. Salinger sanoo novellissa For Esmé - with Love and Squalor mm. näin:

"What did one wall say to the other wall?"
"Meet you at the corner!"

Ulkona riehuu kesä. Aurinko paistaa lämpimästi ja kesäkukkien tuoksu tunkeutuu siihen tukkoisempaankin sieraimeen. On lievän heinänuhan aika.

Naapurin karvaisia kukkia kukkivat eukalyptus-puut, joiden oksat roikkuvat possumi-aidan – pitäisi tietysti sanoa ’kettukusu-aidan’ (kts. edellinen lastu kuvineen), mutta jääköön nyt naurulta sanomatta – yli, levittivät vielä viikko sitten ympärilleen, siitepölyn lisäksi, pieniä kellertävän vihreitä karvoja, jotka tarttuivat hyvinöljyttyyn puutarhapöydän pintaan myrkyllisten ja vielä myrkyllisempien hämähäkkien ja ihmistenkin kiusaksi, niin, että niitä oli vaikea saada pyyhittyä pois edes runsaan veden kanssa.

Ja vesi on aine, jota ei näillä main tihku kivien kyljistä vaikka niitä hakkaisi kyhmyisellä – vai pitäisikö sanoa ’ryhmyisellä’ – sauvalla kuinka kovasti tahansa. Vaikka hakkaajana olisi itse Mooses tai Moshe, näin on nimittäin näreet (olen aina halunnut kirjoittaa tuon viimeisen johonkin tekstiini, mutta tätä parempaa tilaisuutta ei ole ollut aikaisemmin tarjolla, en tosin edes tiedä mitä se aivan täsmälleen tarkoittaa, mutta kirjailija – erityisesti hyvin vapaa kirjailija – näyttää kohtaavan samanlaisia tietämisongelmia vähän väliä kirjoittaessaan, joten olkoon siinä niin kuin on).

On nimittäin, heinänuhan lisäksi, myös vedettömän kesän aika Viktoriassa, erityisesti pääkaupunkiseudulla, johon Caulfield’kin kuuluu, ja joka juo tai lorottaa puutarhojensa kasteeksi jokaisen pisaran, jonka ympäröivä maaseutu voi mutaisiksi rutakoiksi muuttuneiden jokiensa, keinovesialtaidensa ja tekokanaviensa avulla tänne sivistyksen piiriin saakka lirittää.

Uuden maailmani edessä aukeaa vedentäyttämää ulappaa, jota jatkuu Etelänavan jäävuorille saakka. Eteläisen jäämeren ’karjuvien’ ja/tai ’ulisevien leveyspiirien’ (40. ja 50.) myrskynreunat ulottuvat säännöllisin välein tänne Port Phillipin lahden ”suojaiseen” pohjukkaan saakka, mutta eivät tuo kovinkaan paljoa kovasti kaivattuja sateita.

Vesivarannot ovat 34 % normaalitilanteesta, mitä ’normaalitilanne’ sitten ’ikuisesti’ kuivassa maanosassa tarkoittaakin. Viime vuonna tähän aikaan ne olivat 38 %:n tasalla. Vuosi 2008 oli Australian yhdeksänneksi lämpimin vuosi kautta aikojen (tai siitä saakka kuin tilastoja on myöhäismaahanmuuttajien toimesta pidetty, eli 1850-luvulta saakka), joten lämmintä on pitänyt ja todennäköisesti pitää jatkossakin, vaikka kesäaamu tuntuukin varpaissa kirpeältä kuin hevosretiisi makunystyröissä (vai miksi sitä retiisiä pitäisi suomeksi kutusua?).

Melbourne kuolee tätä menoa janoon. Näin käy, jos ylängöille ja vuorille ei sada tarpeeksi. Ja nykyisin ei siis sada.

Vettä säännöstellään ns. kolmannen rajoitusasteen verran ja Viktorian hallitus on jo uhkaillut neljännen asteen vesisäännöstelyn käyttöönotosta vielä ennen kesäkauden loppua helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla. Osavaltion hallitus suosittelee, että kotitaloudet eivät käyttäisi vettä enempää kuin 155 litraa päivässä henkeä kohti. Suihkussa pitäisi olla vain neljä minuuttia – paikallinen vesiyhtiö on jakanut kaikille asiakkailleen tiimalasin suihkuajan mittaamista varten – autoa ei saisi pestä (laiskan miesasutuksen iloksi), nurmikoita tai puutarhakukkia ei saisi kastella juomavedellä kuin sunnuntai- ja keskiviikkoaamuisin kuuden ja kahdeksan välillä, jos asuu parittomissa katunumeroissa jne. Sanalla sanoen elämä on kovin hankalaa, vaikkei sitä oikein kunnolla edes huomaisi.

Kaikki puhuvat ilmaston lämpenemisestä ja sateiden lopullisesta loppumisesta tuossa tuokiossa.

Tosin kukaan ei tiedä varmuudella ilmaston läpenemisen vaikutuksia Australian mantereelle, ehkä sateita tulee vähemmän ehkä enemmän kuin ennen, tai ehkä pysyvät samalla tasolla niin kuin kai viimeiset 10,000 vuotta – ja maa kuivana ja metsäpaloille kovin alttiina. Huomenna on ennusteiden mukaan tulossa erityisen vaarallinen säätila ja metsäpalojen todennäkköisyys on suuri jopa Melbournen reunaalueilla. Lämpötilaksi ennustetaan 43 astetta. Viikko sitten oli muutama yli neljäkymmenasteinen päivä, ja metsäpalot riehuivat aivan Melbournen keskustan tuntumassa, vähnä niinkuin Puu-Käpylän puutalot olisivat olleet liekeissä siellä Helsingin seuduilla.

Ihmisen asettuivat asumaan näille maille, Australiaan siis eikä Puu-Käpylään, joskus 65,000 vuotta sitten, sulkivat portit perässään ja pysyivät muulta maailmalta piilossa kunnes espanjalaiset purjelaivat Luis Váez de Torres’in johdolla löysivät tiensä Yorkin niemimaan tuntumaan, mutta jättivät espanjalaista laiskuuttaan muut Australian alueet muiden löydettäviksi. Sitten englantilainen kapteeni James Cook varasi uuden mantereen nimeltään Uusi Hollanti George-III:n nimissä tämän ylitäysien vankiloiden tilapulan helpottamiseksi, ja loppu onkin sitten kunniakasta brittihistoriaa.

Cookin matkassa oli (tietysti) myös suomalainen, luonnontieteilijä, taiteilija ja kelloseppä Herman Dietrich Spöring Suomen Turusta, ensimmäinen suomalainen Australiassa jo siis vuonna 1770, vaikka hänestä ei taidettu koulun historiantunneilla mitään kovapäisille nulikoille mainita. Jotkut meistä kirjahulluista saattavat vielä muistaa laivahullun kirjailija Eino Koivistoisen teoksen Etelämeren valloittaja sieltä jostakin viattoman 50-luvun alkupuolelta (WSOY Nuortenkirjat, 1953.)

Itseasiassa jääkauden aikana mantereella virtasi vesi sinne ja tänne ja keski-Australiassa oli jopa isokokoinen sisämeri, jonka jäänteenä on nykyisin tasapohjainen punahiekka-tasanko nelivetoautoilijoiden iloksi. Nykyinen kuivuuskausi alkoi vasta jääkauden loputtua, mutta se ei pahemmin haitannut mantereen ’alkuperäisiä’ asukkaita, aboriginaaleja, joita oli Ensimmäisen laivaston laskiessa ensimmäiset siirtolaiset (Englannin karkoittamia rangaistusvankeja itseasiassa) maihin Botany Bayssä (nykyisen Sydneyn alueella) vuoden 1788 tammikuun 26. päivänä arviolta koko mantereella alle puoli miljoonaa – ehkä vain 250,000.

Nykyisin aboriginaaleja on noin 520,000 (mukana luvussa ovat sekä varsinaiset Australian mantereen aboriginaalit, että myöhemmin, mutta ennen valkoihoisia, asuinsijoilleen tulleet, Torres-salmen saarelaiset, joita ei siis kutsuta aboriginaaleiksi vaan muuten vain alkuperäisasukkaiksi (indigenous people, joka suomeksi käännettynä voisi olla myös aboriginaali-asukas, mutta ei haljota hiusta tämän blogin tarpeiksi, rodullisesti lienee kyse eri ihmisistä, vaikka rodun merkitys on nykyisin jotenkin veteen piirretyn viivan kaltainen seikka).

’Aboriginaaleista ja ’alkuperäisasukkaista’ yli satatuhatta asustelee vieläkin alkuperäisillä sijoillaan jonkinlaisessa limbossa, jossa hallitus toisensa jälkeen – yhteisen syyllisyyskompleksin kourissa – ylläpitää heidän ’alkuperäistä’ elämäntapaansa, tarjoamalla ilmaista ruokaa ja ilmaisia nykyajan mukavuuksia autoineen, mopoineen, televisioineen ja jääkaappeineen halvalla ja hätäisesti rakennettuihin hökkelikyliin varta vasten perustetuissa reservaateissa, mutta ei työtä – eikä viinaa, joka on reservaattien alueilla ehdottomasti kielletty tasapuolisuuden nimissä myös muilta kuin alkuperäisasukkailta.

Ongelmana työn suhteen on se, että historian kutistamille abo-alueille ei voi teollisuutta pystyttää, koska ne ovat joko sopimattomia teollisuudelle tai ns. Pyhiä paikkoja, eikä muuten ole työpaikkoja tarjolla kuin turismin palveluksessa, joka puolestaan on säänneltyä niin, että laajoille alueille, jossa aboja asustaa ei ulkopuolisilla ole vierailuoikeutta ilman paikallisten aboriginaalikommuunien itsensä sääntelemiä lupia.

Seurauksena on sukupolvesta toiseen jatkuva köyhyyden ja avustusriippuvuuden kierre, jolle ei ole loppua näkyvissä. Viime vuonna Australian pääministeri Kevin Rudd esitti juhlallisen anteeksipyynnön puoliveristen lasten, ns. Varastettujen sukupolvien, pakkosiirroista abo-alueilta valtion tai lähetysasemien ylläpitämiin kouluihin ja pois isiensä mailta, tai parempi olisi kai sanoa äitiensä mailta, sillä usempien lasten isät taisivat olla valkoihoisia. (Arvoisa Lukija muistanee elokuvan Phillip Noyce’n etevän elokuvan Rabbit-Proof Fence vuodelta 2002, joka käsitteli näitä kaappausasioita.)

Hiljan sopimuksensa loppuunkluttanut Australian valtionpäämies, eli kenraalikuvernööri, joka on Englannin kuningattaren sijaishallitsijana Australiassa, antoi Sky News’ille haastattelun, jossa sanoi ehkä kovin harkitsemattomasti, vaikkakin faktuaalisesti oikein, että 350 – 400,000 aboriginaalia on nykyisin niin tiiviisti moderniin australialaiseen yhteiskuntaa integroitunutta, että heistä ei yleensä kuule yhtään mitään, ja usein heitä ei edes huomaa, ellei ole rotujen suhteen tarkkana, rasistina siis (?), että on tekemisissä aboriginaalin tai muun alkuperäisen henkilön kanssa pankeissa, kaupoissa, virastoissa tai muualla missä nämä ovat integroituina aivan tavalliseksi australialaiseksi työvoimaksi. Sen sijaan lopuista yli 100,000 abosta saa päivittäin lukea lehdistä mitä milloinkin, pääasiassa negatiivisia uutisia: rajusta ryypiskelystä, tappeluista, murhista, omaisuusrikoksista, alaikäisiin sekaantumisista ja sen sellaisesta yleisestä rappiomeiningistä, joka kaikki selitetään tietenkin siirtomaavallan aikaansaamaksi – mikä saattaa olla totta tai voi se olla tarinaakin.

Mutta oli totuuden ja tarinoiden kanssa niin tai näin, niin tämä kaikki tarjoaa satunnaiselle, ruusunpunaisten silmälasien läpi sinisillä silmillään asioita ihmettelevälle uus-australialaiselle humaanis-liberaalille bloggarillekin mielenkiintoisen moraalipähkinän purtavaksi.

Yllä mainittu kenraalikuvernööri oli nimeltään Michael Jeffery ja hän joutui australialaisten poliitikkojen ja lehdistön sekä ennen kaikkea aboriginaali- ja alkuperäis-johtajien hampaisiin varomattomalla lausunnollaan, jossa oli mm. tällaisia sanoiksi puettuja ajatuksia aboriginaaleista: ’...they're doing ... normal jobs, living normal Australian lives...’

Jefferyn suurin synti taisi olla unohtaminen. Hän lienee unohtanut sen, että ensin pitäisi ajatella mitä sanoo, ja sitten sanoa mitä ajatteli. Diplomaateillekin sattuu siis kaikenlaista.

Australialais-elämä jatkuu onnellisena nelivetoisten autojen rateissa, maassa, jonka asukkaat saastuttavat henkilökohtaisesti amerikkalaisten jälkeen toiseksi eniten maapallon ilmatilaa. Eikä asiantilaan ole näkyvissä merkittävää parannusta. Kukapa nyt oma kulutustaan olisi valmis vähentämään – muuten kuin todellisen pakon edessä.

Ostinkin juuri hiljan ajoittain nelivetoisen auton, joten nopeasti synnit tarttuvat, ja tekopyhyys. Tosin on se tarttunut jo aikoja sitten, vaikkei sitä uskalla edes itselleen tunnustaa.

Saapumisen enigma 1: Saunaa, isänmaallisuutta ja kotia

Kuva Hanhensulka: Australialais-naapureita, äiti ja teini-ikäinen tytär, joulun alla 2008 (kuuluvat pussikiipeilijöiden heimoon, laji on Brushtail possum, Trichosurus vulpecula, suomeksi kai Kettukusu, jos näin voi nauramatta ajatella)

Mikä outo ajatus isänmaallisuus onkaan, jos sitä oikein istuu ajattelemaan.

Kaikista maailman lähes seitsemästä miljardista asukkaasta ihmismieli, automaattisesti pelkän kasvatuksensa avulla, rajoittaa epämääräisen kasan jossakin määrin samannäköisiä yksilöitä, jotka asuvat pyhinä varjeltujen rajojensa sisällä ja puhuvat äidinkieltä, ja päättelee, että tämä on hänen maansa ja nämä ovat hänen kansansa – mitä todennäköisimmin se ’luvattu kansa’, ja että näiden kanssa voi yhdessä ja yhteisellä luvalla ainakin kerran vuodessa olla häpeämättömän isänmaallinen, värjötellä kylmissään räntä-, vesi- tai lumisateessa, tuntea lämpimän hehkun rinnassaan ja heräyttää kuuman kyyneleen silmäkulmaansa kiilumaan, samalla kun katselee tykkien ja panssarivaunujen kolisevaa ohimarssia jollakin alakuloisen pikkukaupungin alakuloisella pääkadulla, sellaisen kaupungin kuin Helsingin, Hämeenlinnan tai jopa Kemin tai Tampereen, vaikka nämä itseään vieläkin kai kuvittelevat punaisiksi kaupungeiksi. Näin outoa on isänmaallisuus.

Vielä oudommaksi isänmaallisuusajatus tulee, kun miettii emigrantteja.

Niitä ihmisiä, jotka jättävät taakseen koko juurakkonsa, kontunsa ja koivunsa vilkkuvine tähtineen ja muuttavat Hultineen muuhun maahan, monissa tapauksissa aivan toiseen maailmaan. Vieraaseen kulttuuriin, vieraisiin tapoihin, outojen ihmisten keskelle, ja alkavat ajatella uudesta ihmisjoukostaan patrioottisia ajatuksia, ehkä ei aivan välittömästi, mutta muutaman ajan kuluttua totutettuaan ajatuksensa uusille urille ja korvansa uusille kielille.

Ja muuttavat vaikkapa Australiaan, johon asettuvat asumaan pää alaspäin sojottaen ja jalkapohjat kohti entistä kotia peläten vain veren pakkautumista päähänsä.

Joitakin suomalaisia on Australiaan saakka eksynyt: nyt on kymmenisen tuhatta varsinaista suomalaista, 17,000 toisenpolven suomalaista ja 30,000 tunnustaa kyselyissä suomalaisia juuriaan mikäli Turun yliopiston tutkimuksiin on uskomista. Monille Australia ei ollut kullanvuolupaikka, vaikka useimmat ovat saaneet hyvän elämän itselleen aikaiseksi ja puhuvat parempaa englantiakin kuin Volvon tehtaiden pitkäaikaiset suomalaiset työntekijät ruotsiaan. Monilta suomenkieli käy jo kovin kankeasti, niin kuin hiljalleen luutuvat niveletkin. Joillakin suomalaisilla on talossaan uima-altaan lisäksi oikea sauna kiukaineen; ei sellainen ruotsalainen, haaleanmakuinen, kiuastamatkiva, hiljaaruostuva ja vedellä heitettynä ilkeästi ruotsiksi sihisevä raudankappale vaan oikeauskoinen suomalainen, joka urahtaa tyytyväisen isänmaallisesti, kun sitä heittää kipallisella kylmähköä vettä.

(Virtuaaliystävä Ruu (Rumdum, Iris Orb) on julkaissut australiansuomalaisista kuvakirjan nimellä Finns Down Under/Kielisten maassa ja hänen artikkeleitaan suomalaisista on luettavissa samannimisestä blogista.)

Kaikkihan sen suomalaisina tietysti tiedämme, että sauna saunottuna aiheuttaa ahdistusta ja muita terveysongelmia.

Tällaisiakin itsenäisyysajatuksia tuli mieleen, kun joulukuun kuudetta alustavalla parilla viikolla katselin televisiosta suomalaisia elokuvia, joissa käytiin myös saunassa. Ensin näytettiin Talvisota ja sitten tuli joku Vares.

Molemmista elokuvista tihkui ansaitsematonta nostalgiauutetta, melkein yhtä tahmeaa kuin kirjailija Lasse Lehtisen mainostama ’kiimaliima’. Ja sitä mässäili mielellään (siis sitä nostalgiauutetta, eikä Lehtisen kiimaliimaa) samalla, kun suojautui visusti sisätiloihin puutarhassa vinkuvalta kevätviimalta. Tosin lämpötila ulkona oli sopivan nostalginen – 15 astetta niin kuin lämpimänä kesäpäivänä suomalaissuvessa, joten kyllä neitseellisen juuriluotu, suomalais-australialainen, vielä uus-patrioottiseksi parkkiintumaton nahka sitä milelellään olisi varmaan maistellut, jos sitä olisi viiman sekaan uskaltautunut tosissaan tunkea.

Kansallisuushuimauksessa tuskin aluksi edes huomasi suomalaisten elokuvien perusominaisuutta – henkilöohjauksen laiminlyöntiä.

Henkilöt olivat yksioikoisia kuvia, joista ei pitänyt tai ollut pitämättä. Tarinat oli jätetty kesken, oli tapahtumia ilman motiiveja, ja motiiveja ilman tapahtumia, henkilöitä tuli ja henkilöitä meni ilman näkyvää syytä ja monet kuolivat pois. Jostakin syystä joitakin henkilöitä jätettiin henkiin katselijan kiusaksi. Vaikutti siltä, että näin kävi ohjaajan, tai ehkä käsikirjoittajan (oikea kirjailija) satunnaisen jumalaisesta mielijohteesta.

Oli kuin olisi katsellut pitkää riviä valokuvia, joiden näyttämistä säestettiin töksivällä repliikillä kuin suoraan ensikertaa kirjasta luettuna ja jännitystä simuloivalla musiikilla. Mutta taiteellisen täyttymyksen sijasta katsojalle jäi elokuvista keskeneräisyyden karvas maku suuhun, ja kansallisylpeys, jopa isänmaallisuus itse, saivat kipeäätekevän kolahduksen.

Sitten itsenäisyyspäivän aikoihin aina-ajankohtainen, kissamaiseksi muuttunut Kirjailijan häiriöklinikka näytti ihmetelleen uutukaisessa viidenkympin villityksessään sitä, miksi hänestä ei tullut isänmaallista.

Jos tämä kirjailijan isänmaallisuuden puute on totista totta, eikä vain muodikkaan kirjallis-salonkikelpoista chick lit-pörinää, niin erään hyvin vapaan kirjailijan tarjoama vaatimaton vastaus ihmettelylle saattaisi löytyä Häiriöklinikan pitäjän juuri hiljan aikuisen ihmisen vuosiin yltäneestä iästä.

Juuri kukaan siinä 60-luvun paikkeilla henkisen kasvunsa aloittanut ei voinut tulla oikein todella isänmaalliseksi yksinkertaisesti siksi, että kasvatus – koulussa tai kotona ja usein molemmissa –syyllisti nupuille heräävät isänmaalliset ajatukset hedelmättömiksi – varsinaisesta kansallispaatoksesta puhumattakaan.

Isänmaallisuudesta tehtiin tarkoituksen mukaisesti huonon omantunnon rakennusainetta, Suomen sisällissodasta (kapinasta, kansalaissodasta, kansannoususta, vallankumouksen yrityksestä?) tehtiin väkisin saksalaisten hyökkäyssotaa, jossa kätyreinä toimi joukko hyvinkoulutettuja lahtarijääkäreitä, Mainilan laukaukset todettiin joko suomalaislahtareiden itse ampumiksi tai vähintään suomalaisten omaksi syyksi, Rytin (vai pitäisikö sanoa Rydin?) aseiden ostajan sotasyyllisyys olisi pitänyt rangaista kuolemalla (niin kuin se itse asiassa taidettiin käytännössä rangaistakin) ja Mannerheimiä ei olisi saanut päästää pakenemaan Sveitsiin kuolemaan vaan hänet olisi pitänyt ampua kotikonnuilla.

Mikä on kaikki tietysti oikein, aikaan sopivaa ja kohtuullista; arvot muuttuvat aikakausien mukana vaikka ihmiset itse pysyvät pääosin samanlaisina sukupolvesta toiseen.

Ulkosuomalaisena ei onneksi tarvitse huonoa omaatuntoa isänmaallisuuden suhteen arkailla. Se saa ulkomailla uudenlaisen auran ympärilleen ja äidinkieli ylleen uuden suloisemman soinnun. Tunne on vähän samanlainen kuin saunan ajatteleminen.

Kun on hyvissä nousulöylyissä päässyt kiipeämään lauteiden huimaan korkeuteen, niin eikö jo parin tunnin saunomisen jälkeen – rangaistuaan itsensä vihdalla vastomalla perinpohjaisesti piintyneimmistäkin synneistään vapaaksi ja viattoman ahdistuksenpunaiseksi – ala heti haluta pois sieltä Pirun pätsistä, että henki saisi kulkea vapaasti tai löytäisi edes jonkilaista kulkutietä tervan ja nikotiinin mustanlipeviksi parkkitsemissa torvissa.

Sauna ei ole ihmisen, edes perinjuurin suomalaisugrilaisen, ominta elinympäristöä.

Päin vastoin. Se aiheuttaa sydänoireita ja enneaikaista kuolemaa. Voi hyvin väittää, että kaikki jo kuolleet suomalaiset eläisivät vielä tai olisivat ainakin eläneet paljon kauemmin ja terveempinä, jos eivät olisi saunoneet niin julmetusti että kuolivat ennen aikojaan.

Mutta saunasta voi kuitenkin suurella kaipauksella sanoa sen, että jos suomalainen, varsinkin ulkosuomalainen, ei ole saunassa, sen löylyt muistelee kovin ihaniksi, ylentäviksi ja erityisen nautinnollisiksi. Mitä kauemmin on ollut pois saunan lauteilta, sitä ihanemmilta muistilöylyt maistuvat.

Isänmaallisuuskin tuntuu sitä tärkeämmltä mitä kauempana sekä ajassa että paikassa on omien isiensä mailta.

Tykkyluminen metsä lumikinoksineen on 17,000 kilometrin päästä muisteltuna aina keväisessä aurinkokylvyssä huikean valkoinen huikean sinisen taivaankaaren suojassa, ja muistisuksien alla on kirsi, iloisesti luistava hankiainen, eikä koskaan laduton nietosto, josta ei tahdo päästä irti edes ryömimällä, niin kuin unissakin usein käy.

Jotenkin samalla tavalla ’isänmaallisuus’ sanana ei tunnu siellä, tai pitäisi ehkä sanoa täällä, tuhansien kilometrien päässä läheskään niin pahalta kuin kuusikymmenlukulaiset ovat halunneet vaikkapa kirjailijoiksi saakka häiriöklinikoituneiden lapsiensa ajattelevan.

Mitä enemmän elää isanmaallisuusajatusten ympäröimänä, sitä moniulokkeisemman ahdistavammalta loukulta se tuntuu.

Sitä ehkä sytyttää sinivalkoisen kynttilän huolellisesti kaikille ikkunalaudoilleen pimeyden laskeutuessa itsenäisyyspäivän iltana, mutta mielen pohjalla kiertää ahdistavana ajatus, että miksi. Että onko rationaalis-liberaalinen mieli vinksahtanut jotenkin sijoiltaan. Että onko taikausko saamassa valtaa tiukasti järjen ohjaamassa mielessä. Ja mitä asiasta sanoo vinosti vastapäätä asuva Virtanen, joka tiedetään entiseksi kommunistiksi, vaikka ajeleekin nykyisin mustalla Mersulla.

Ulkomailla asuvalla isänmaallisuus muuttuu kaksiulotteiseksi kuvaksi, jota katsellessa ei suinkaan ahdistu tai edes pety vaan ajatus elevoituu. Sitä saattaa jopa ylevyydessään häpeämättä laulaa lirkauttaa Maamme laulua tai Porilaisten marssia, tai oikein ylentyessään kiekaista Finlandiaa, niin, että tippa on herahtaa karhealle poskelle ja kurkkuunsa täytyy kiireesti kaataa kulaus pehmeänmakuista mallasviskiä että sen kuristus laantuisi.

Isänmaallisuus ei siis lopulta osottaudu kaukaa katseltuna yhtään sen oudommaksi ilmiöksi kuin saunakaan – ja kodin ehkä voi panna samaan kasaan – ja joulunkin.

Suossa tai oikeastaan maisemassa

Kuva on Metsähallituksen saitilta, johon pääsee kuvaa klikkaamalla.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Tai tarkemmin sanottuna: alussa ei ollut suota, kuokkaa, eikä Jussia.

Sen sijaan oli jäätä 2-3 kilometrin paksuudelta, sitten se suli pois ja jäi vetenä altapaljastuneen Suomenniemen päälle ja muodosti Pielisen jääjärven. Jään painosta vajonneet maat nousivat ylöspäin ja jääjärvi pieneni pelkäksi Pieliseksi, ja siihen laskivat vesiään kaikki luoteis- ja pohjoispuolella sijainneet järvet, jotka myös pienenivät pienenemistään. Jotkut kutistuivat niin pieniksi, että rupesivat kasvamaan umpeen ja muuttuivat ajan kuluessa soiksi.

Niin kuin tämä alussa olematon suokin, joka muodostui siihen omalle paikalleen ja kasvaa vieläkin turvetta puolen millimetrin vuosivauhdilla ja valtaa lisää alaa synnyttäjältään, jääjärven joltakin pikkulahdelta, josta oli ensin tullut matala pikkujärvi ja nyt suota ja rimpeä.

Suomalainen Jussi syntyi ja kasvoi yhdessä suon kanssa. Ensin ei ollut kuokkaa vaan hän metsästi ja kalasti niissä korvissa, joiden keskelle suo hiljalleen syntyi. Ja keräili järvenrannoilta ja sittemmin siihen syntyneeltä suolta syötävää ja lääkeaineita tarpeen mukaan. Ja kasvoi kiinni suohonsa, niin, että monille hänen jälkeläisilleenkin suo saattaa vielä olla tärkein maisema. Ja lopulta hän kutsui itseää suomalaiseksi niin kuin ihan asiallista onkin.

Sitten, yhtenä elokuun alun sateisena päivänä, suon laitaan sattui eräs nuori ja pellavapäinen Hanhensulka kumiteräsaappaissaan vielä terävine ja uteliaine silmineen. Kädessä keikkuva pieni pärekoppa oli puolillaan mehukkaankeltaisia suomuuraimia, tai hillaksi kai marjaa sielläpäin sanottiin. Hän pysähtyi pitkospuille reunasuon pitkien kanervien, suopursujen ja sarojen seassa niin, että pää ei noussut paljoakaan kasvien latvuksia ylemmäksi. Kaikkilla vaivaiskoivuilla, joita suolla kasvoi enemmän kuin mitään muita puita, oli selvästi Hanhensulkaa parempi näköala suomaisemaan: yli aavaksi rimpinevaksi tuhansien vuosien aikana kasvaneen aukion, entisen järven, ja yli rämemäisen reunasuon, aina ympäröivään korpeen saakka.

Hanhensulka on koko ikänsä tallentanut muistikuvia. Ei tosin tietoisella vaivanäöllä vaan ihan tuosta vaan, ilmaiseksi. Muistikuvia syntyy, kun on syntyäkseen. Muuten niitä ei tule.

Siitä nemenomaisesta päivästä lähtien Hanhensulka on muistanut silloin tällöin, sekä valveilla että myös unissa, tätä nimenomaista suota ja tätä yhtä tiettyä hetkeä suon pitkässä historiassa. Tähän tapaan:

”Edessä on paksuturpeinen rimpinevan pintamosaiikki. Sen halki kulkee lievästi mutkitellen harmaaksi päivettynyt pitkospolku, joka häviää näkyvistä laajaan avosuohon kohonneen saaren taakse. Keskellä suota kiiluu useita vesipeilejä saman harmaan värisinä kuin ylläoleva tihkusateinen taivas. Suon peittona on turvelattia, jossa näkyy kuivia kumpareita, kermejä, ja lettoisia painanteita, kuljuja. Turvekerros saattaa paikoitellen olla parin metrin paksuinen, mutta rimpien rannoilla se on niin ohut, että edes pieni lintu ei pysyisi sen päällä kuivin jaloin. Joka puolella näkyy erilaisia saraheiniä, variksenmarjaa, suopursuja, kanervaa, mustikanvarpuja. Ja tupasvillaa, joka on korkeampi kuin monet muut heinät. Sekä vaivaiskoivuja ja kitukasvuisia männynkäkkäröitä. Reunasuolla, rämeikössä, näkyy hieskoivuja ja pajukkoa ja niiden takana suo muuttuu korveksi korkeine kuusineen ja mäntyineen.

Maisema ei ole liikkumaton. Koilliskulmassa on suolta noussut pienikokoisen karhu, naaras ehkä, vaikka poikasta ei näy. Se mulkaisee taakseen juuri tällä nimenomaisella hetkellä, jotenkin hajamielisen oloisesena. Katsoo hentovartaloista pitkospuilla seisojaa suoraan silmiin – tai siltä tästä ainakin tuntuu. Suon länsilaidalla repii isokokoinen uroshirvi kiukkuisilla päänliikkeillä syötäväkseen matalaa pajukkoa. Keskellä suota jonkin rimmen lettoisella reunalla kurottelee kaulojaan kurkipariskunta. Mäntyjä ja kuusia kasvavassa suosaaressa pyllistelee Äiti Hanhensulka ahkerasti muurainmättäillä, eikä ole tietävinään mitään ympäristön eläinkunnasta. Pikku-Sisko Hanhensulan valkoinen pää vilahtelee mättään toisella puolella. Isä Hanhensulan piipunhaju kiemurtelee rauhoittavasti muistikuvan luojan sieraimiin saakka suon omien hajujen seuraksi.”

Muistikuva suomaisemasta on tietysti rakenneltu vuosikausien aikana semmoiseksi kuin se on nyt mielessä. Siinä on uusia tasoja, ja lisää syvyyttä, niin, että se ensimmäinen kumiteräsaappainen kokija ei muistikuvaa omakseen enää ehkä edes tuntisi.

Pohjana muistikuvalla on alkuperäinen nähty maisema, jonka näkijä ei tiennyt olevansa sen oleellinen osa. Nyt, ajan yli nähtynä, kokija on osana maisemaa, sekä näkijänä että kohteena. Alkuperäistä nähtyä kohdetta on myöhemmin mielessä täydennetty paikan ja ajan määrityksellä, kasvien ja eläimien nimillä, suon historialla ja sen sellaisilla seikoilla.

Maisemalla on myös uusia tai ainakin ensimmäistä näkemistä turpeampia kokemuskehiä.

On esteettinen kehä, joka on määrittänyt tästä nimenomaisesta suosta omakohtaisen ja paradigmaattinen suomaiseman. Kauneuden mallin. Jos muistelija osaisi maalata, hänen suomaalauksensa muistuttaisivat kai tästä suosta. Maiseman kokijaksi tullaan tällä kokemuskehällä.

Sitten on eettinen kehä, jolla surraan suomalaisten soiden tuhoutumista. Soiden vähenemisen vaikutusta ekologiaan ja laajemmin koko maailman ilmastoon. Kehitysahneudessa ojittamalla viljelyskelpoiseksi muokatut suot eivät enää kasvamalla sido itseensä hiiltä vaan vapauttavat sen hetkessä taivaan tuuliin. Aiemmin kolmannes Suomen pinta-alasta on ollut suota, nyt alkuperäisistä soista on vain kolmannes luonnontilassa. Tällä kehällä myös surraan sitä, että monet suomalaiset eivät enää tunnista 'suon luonnonmukaisia ekologisia vaihtelusuuntia: korpisuus, rämeisyys, nevaisuus, lettoisuus, lähteisyys ja luhtaisuus'. Ja hämmästellään ihmisen valtaa luonnon yli. ’Luonnonmukaisuuskin’ on vain ihmisen maisemalleen antama lisäarvo, joka voidaan joissakin oloissa muuttaa vaikka rahaksi.

Ulompana on myyttinen kokemuskehä, jossa sijaitsee ihmisille ominainen intuitiivinen kokemusmystiikka. Sillä kehällä me kaikki olemme šamaaneja, joiden alkuperäisen kulttuurin rippeissä elää vieläkin henkeä siitä jääkautisesta Jussista, jolla ei vielä ollut kuokkaa eikä suota.

Kun ajattelen suota, ajattelen tätä muistikuvaa. Kun katselen suota, yritän, pelokkaasti ehkä, etsiä sen rannoilta karhua tai, toiveikkaana, kurkia tai hirveä. Joitakin näistä on jälkeenpäinkin nähty, mutta pysyvää muistikuvaa paikasta ja ajasta ei ole muilta soilta, vain hämäriä muistirippeitä, joita ei voi jäsentää tai tulkita.

Siinä se, muistikuva maisemasta; näkijänä, kokijana ja šamaanina.

Siniset silmät ja ...

Kuva: Fotosearch

Arvoisa Lukija on ehkä jo huomannut uutisen, että siniset silmät johtuvat mutaatiosta OCA2-geenin vieressä sijaitsevassa DNA:ssa.

Ruskeasilmäisyys on ihmiskunnassa ylivoimasesti yleisimmin esiintyvä ominaisuus ja on ilmeisesti ihmisen alkuperäinen silmien väri. Vain jotakin 8 %:n verran ihmisistä kantaa otsansa alla sinisiä silmiä, suomalaisista ns. sinisilmäisiä taitaa olla 90 %:n verran.

Tiedemiehet ovat nyt todenneet, että kaikki sinisilmäiset ovat saaneet silmänsä yhdeltä ainoalta henkilöltä, joka eli jossakin Mustanmeren pohjoispuolisissa metsissä kymmenisentuhatta vuotta sitten tai niillä main. Jostakin tuntemattomasta syystä hänen OCA2-geeninsä oli muuttunut niin, että silmässä tietyllä paikalla olevat solut eivät pystyneet tulkitsemaan geeniin koodattua tietoa silmien luonnollisesta ruskeasta väristä ja henkilöstä olikin tullut ilokseen sinisilmäinen.

Tämä uutinen panee ajattelemaan monia asioita.

Muun muassa, ja jossakin määrin vahingoniloisesti, sitä, kuinka huonosti varsinkin kielitieteilijät ovat suhtautuneet turkulaiseen emerituskielitieteilijä-professoriin nimeltä Kalevi Wiik. Tieteessä tapahtuu -lehdessä on aivan viime aikoinakin tölvitty Wiik-parkaa niin, että, jos tämä olisi kukko tai hanhi, viimeisetkin sulat olisivat hävinneet miesparan ihoa koristamasta.

Wiik on arvellut, että suomalaisten enemmistön kantaisät asustelivat jääkauden edellisen maksimin aikana juuri siellä Mustanmeren pohjoispuolisissa metsissä pureksimassa porojensa munaskuita, tai mitä sitten tekivätkään jään ja lumen keskellä. Ja jääkauden loputtua suomalaiset - ja silloin (tietysti) samaa suomensukuista kieltä puhuneet ruotsalaiset ja tanskalaiset myös - päättivät yksissä tuumin lähteä jäänreunan mukana pohjoisemmaksi ja päätyivät lopulta nykyisille sijoilleen mm. Suomenniemelle ajettuaan edellään sinne pulkkineen ja rumpuineen ehtineet ruskeasilmäiset saamelaisjoukot vielä kaemmaksi pohjoiseen, maahan, jota sittemmin nimittivät Finnmarkiksi.

Eli Kalevi Wiik taisi sittenkin olla oikeassa suomalaisten lähtökodista puhuessaan huolimatta vastustajiensa raivokkaista vastalauseista.

Eniten ääntä Wiikiä vastaan on viime aikoina pitänyt kielitieteitä tutkiva Jaakko Häkkinen, mm. Tieteessä tapahtuu -lehdessä (6/2007, Jälleen suomalaisten juurilla) arvostellessaan Wiikin viimeisintä kirjaa Mistä suomalaiset ovat tulleet? (Pilot-kustannus Oy, Tampere 2007). Häkkinen arvelee kirjoituksessaan tiedemiehille ominaisen ystävällisesti, että Wiik ei ole vain tietämätön vaan myös tyhmä. Wiik on puolustellut omaa kirjaansa saman lehden myöhemässä numerossa otsikolla Vielä vähän suomalaisten juurista (TT 8/2007)

Geenitutkijat puolestaan arvelevat, että sinisilmäiset blondit ovat saaneet heti ilmestymisestään alkaen pitää enemmän hauskaa, erityisesti vällyjen tai karhuntaljojen välissä, kuin muun värisillä silmillä ja tukalla varustetut siskonsa. Muuten ei ole helposti selitettävissä, että vaaleasta sinisilmäisyydestä on tullut niin hallitseva ominaisuus pohjoisten kansojen keskuudessa.

Miehet ovat ilmeisesti jo silloin pitäneet enemmän blondeista (vaikka ovat ehkä naineet innoissaan brunettejakin).

Syy tähän preferenssiin on varmasti ollut pelkästään fyysinen. Sehän ei pidä paikkaansa, että blondit olisivat muita naisia tyhmempiä ja että miehet tämän vuoksi pitäisivät blondeja parempina tai edes sopuisampina.

Uutinen ei kerro olisiko naisten nauravaisen suunkin syynä joku geneettinen mutaatio, vai ovatko muuten vaan ja jo luonnostaankin niin nauravaisia. Monet entiset iloluontoiset tytöt saattavat naurahtaa - tai ainakin hymyillä vinosti - vielä useita viikkoja kestäneen avioliittoajankin jälkeen.

Mieltä jää jonkin verran häiritsemään uutista seuraava ajatus, että me sinisilmäiset olemme siis jotenkin sisäsiittoisesti siinneitä. Mutta aikaa mutaatiosta on kuitenkin kulunut jo sen verran, että ei enää ihan helpolla tule vahingossa naineeksi serkkuaan tai edes pikkuserkkuaan. Joten sinisilmäisyysasian ei pidä antaa turhaan vaikuttaa iloiseen seuraelämäänsä.

Brysselin pappilan lehtiä, vihaa ja suomalaisuutta

Kuva: Museovirasto, kansallismuseon kattofreskoja

Olin tiistaina Brysselin pappilan kahvilassa kahvilla ja korvapuustilla.

Puusti oli kaupallisesti tuotettu, melko makoisa, mutta ei sellainen kuin siellä useimmiten saa syödä: itsetehtyä ja lämmintä – suomalaisuutta makoisemmillaan.

Luin samalla viikonvaihteen ja maanantain Hesarien kulttuurisivut ja kiroilin kiukkuisesti. En tosin uskaltanut uskovaisessa paikassa ääneen kiukutella, kunhan kiukkusin itselleni.

Toimittaja Esa Mäkinen oli vieraillut kansallismuseossa, pällistellyt paheksuvasti sen sisääntuloaulan kattoa, jonka Gallen-Kallela on töhrinyt joillakin yltiöisänmaallisilla suomalaismaalauksilla (kts. kuvaa yllä), ja haastatellut kulkiessaan kiukkuisena joitakin suomalaisia, ”laidasta laitaan”. Tai oli ainakin saanut haastateltavakseen yhden puolisuomalaisen, yhden maahanmuuttajan, entisen museon ylijohtajan ja yhden entisen koulukaverini Vammalasta.

Puolisuomalainen oli nimeltään Derek Fewster, jonka äidinmaito on tullut Suomesta ja isänmaan siemenet Englannista. Fewster on artikkelin mukaan väitellyt kansallismuseosta tai jostakin siihen liittyvästä ja toiminut museossa oppaana (väitöksen mainos on nähtävissä internetilläkin: Muinaisen suuruuden visioita: Nationalismi ja Suomen varhaishistorian konstruktio, Helsingin yliopisto, 2006).

Hänen arvionsa ”valkoisen suomalaisuuden” museosta kiteytyi jotenkin näin:

”…museo on valtavan isänmaallinen, mutta isänmaallisuutta ei kommentoida mitenkään…”

Minun oli juttua lukiessa vaikea ymmärtää, miten kivikautisen ruukunkappaleet, nuolenpäät, rautakautiset ruostuneet miekat ja ruotsalaisten jäljiltä jääneet muut sotavempeleet olisivat jotenkin suomalais-”yltiöisänmaallisia”. Isänmaallisen tylsäksi museota voisi hyvällä syyllä syyttää, mutta ei sentään yltiöisänmaalliseksi.

Suomihan on isänmaana vasta 90 vuoden ikäinen ja siltä ajalta on tuskin museoon kerätty isänmaallisia ruukunkappaleita. Mitä tämä ”valkoinen suomalaisuus” sitten piti sisällään, ei haastattelusta ilmennyt. Ei ehkä tarkoittanut rodullisia ominaisuuksia, en tosin ole varma, en edes tiedä Fewsterin etnistä taustaa (tosin nimi saattaa olla Englannin Northumberlandista lähtöisin ja edeltää jopa normannien – 1066, William I, Hastings ja sen sellaiset seikat – tuloa Brittein saarille ja tarkoittanee alun perin henkilöä, joka työskentelee metsissä, joten sopii siltä osin hyvin puoli-metsäsuomalaisen nimeksi), vaan suomalaiskansallista poliittista eetosta, mutta asia jäi artikkelin satunnaiselle lukijalle täysin hämäräksi.

Fewsterin väitöskirjan referaatista voi lukea lisäksi tällaista (ei siis Hesarin jutusta):

”… Kehittyvä tietoisuus muinaisuudesta oli kuitenkin enemmän kuin tieteellinen rakennelma: se oli etnisen omakuvan poliittisesti oikea muoto, joka jatkuvasti muunsi sanomaansa yhteiskunnan tarpeiden ja kehityksen mukaan…”

Näinhän kaikki kansalliset kuvat kai muotoutuvat eonien kuluessa, uudet aatteet sulavat vanhojen sisälle ja kansallinen kuva kulkee rähjäten ja uutta oksentaen kuin Helsingin itäisiin osiin kulkeva yöpussi asiakkaineen.

Fewster päästää haastattelussa suustaan vielä sellaisenkin lauseen, että ”Lallia ei ole olemassa”. Sehän on kuin väittäisi joulupukkia ruotsalaiseksi!

Tähän haluan kiukkuisesti sanoa, että Lallia ei pelkästään ole olemassa, vaan Lalleja on suomalaisuuden historiassa pilvin pimein. Samat Lallit hävittivät Birkaa, hävisivät taistelunsa ruotsalaisia vastaan Nokialla ja tappelivat miekoilla ja jalkajousilla muuallakin Suomenniemellä silloin ja vielä myöhemminkin erilaisten ”vihojen” aikana. Lalleja kaikki tyyni.

Joku kai sen piispankin tappoi, eikä ehkä ollut jonkun Lallin muija vaan joku Lalli itse.

”Kansan suussa” kulkevilla tarinoillahan on useimmiten enemmän tarkkaa symbolista kuin tarkkaa historiallista arvoa. Otetaan tästä esimerkkinä vaikkapa englantilaisten tarina kuningas Knutista (tai englantilaiset kutsuvat häntä nimellä Canute, koska eivät pysty lausumaan k- ja n-kirjaimia samassa tavussa). Tämä Knut/Canute kielsi aikanaan nousuvettä nousemasta, kun oli käsittänyt kaappaamansa itsevallan olemuksen väärällä tavalla. Tarinan alkuperäinen kertoja oli puolestaan käsittänyt itsevallan oikealla tavalla ja tarinaa kerrotaan vieläkin Englannissa, vaikka siinä ei ole historiallista totuutta edes siemeneksi.

Ja apropos, jalkajousi. Tarina Lallista oli siis satuttanut Fewsterin herkkää suomalaissielua, jutusta ei taaskaan selvinnyt miksi. Mutta osasyynä saattoi olla se, että kansallismuseossa näytelty jalkajousi oli liian hyväkuntoinen. Mitä v…*a, kaikkea sitä suusta päätellään, pitäisikö sekin olla kappaleina niin kuin kaikki tai melkein kaikki kivikautiset ruukut.

Muuten Derek Fewster on ruotsinkielinen tutkija ja aktiivinen jäsen suomenruotsalaisten Historiska föreningen’issä. Tosin on hän ollut arkeologien Fibula-seurankin puheenjohtajana. Mutta näillä tiedoilla ei tietysti ole mitään tekemistä hänen väitöskirjansa kanssa.

Maahanmuuttanut kaupunginvaltuutettu, melkein kansanedustaja, Zahra Abdullah sanoi puolestaan, että:

”täällä”, kansallismuseossa siis ”on kaikenlaisia herroja, joita minä en tunne”.

Tota noin, nyt täytyy olla lastunikkarin suu supussa, että pysyy poliittisen korrektiuden rajojen sisällä. Mutta 18 maassa-asumisvuoden jälkeen, voisi kansanedustajaksi aikovalta toivoa Suomen historian tuntemista. Tosin monikulttuurisuuden nimissä oma entinen kulttuuri on ehkä tärkeämpi ja integroituminen toissijainen asia. Tai voi olla niin, että kansanedustajien ei tarvitse muutenkaan tietää Suomesta muuta kuin sen, mistä maksetaan palkat ja miten aukaistaan pankkitili. Kaupunginvaltuutetulla ei ehkä ole edes näin runsaita pääsyvaatimuksia.

Omalla saitillaan Zahra sanoo mm. näin:

”Suomessa ei ole sotaa, ei suurtulvia, ei katastrofiavun tarvetta. Täällä ei tarvitse perustaa tytöille kouluja. Mutta moni muu asia voisi olla paremmin.”

Jättämällä huomioon ottamatta tuota toisen lauseen valitettavaa väärinkäsitysmahdollisuutta lausuntoon voi yhtyä kaikella sydämellä (tosin ehkä sitä ei ole tarkoitettu käsitettäväksi väärin vaan juuri niin kuin nuo sanat sanovat). Moni asia voisi toki Suomessa olla paljonkin paremmin.

Entinen museoalan ammattilainen Marja-Liisa Rönkkö, entinen koulukaveri Vammalasta, tosin pikkusiskon luokalta, kun tämä museoihminen on pari vuotta tätä lastunikkaria nuorempi ihmisenä, sanoi, että ”kansallismuseon pölyttyminen on myytti”.

Hän ei tietysti viitannut villakoirien esiintymiseen, joista taas on toisaalla puhunut kulttuuriministeri Stefan Wallin valittaessaan, että ”yleisö vain likaa museoita” (Kiasman rappiotila, Marja-Terttu Kiviranta, Hesari, 12.1.2008).

Marja-Liisa sen sijaan puhui museon esineidensä kautta esittämästä tarinasta. Tässä ei voi kuin olla yhtymättä ent. koulukaveriin ja museonjohtajaan. Vaikka satunnainen museossa kävijä ei saakaan suomalaisuudesta riittävän selkeää kuvaa, ei ainakaan Fewsterin tarkoittamalla yltiöisänmaallisella tavalla, niin suomalaisuuden narratiivi on kyllä niissä esineissä, joita on pantu esille, mutta tarinaa voisi jotenkin ehkä terävöittää.

Mäkinen muuten arvelee tekstissä huvittavan ”piilorasistisesti”, että Sallan yläasteen oppilas ei pääsisi nykyisestä kokoelmasta suomalaisuuden sisälle. Tässä tietysti oletetaan, että sallalainen yläaste opettaa saamelaisuutta niin paljon, että suomalaisuuden tuntemus jää taka-alalle. Vai miten tuon voisi oikeammin ymmärtää?

Museosta poistuva museonjohtaja Ritva Wäre puolestaan todistaa ammattitaidostaan sanomalla, että ”museota ei voi olla ilman esineitä”. Ja tuotahan ei voisi mitenkään sanoa paremmin, vaikka ei olisi edes puolta lausujan vuosikymmenien työkokemuksesta.

Kuva: Gallen-Kallela, vihaisen Kullervon kirous

Markku Paasonen kirjoitti maanantaina (14.1.2008) Antti Nylénin esseekokoelmasta. Kirjailija itse sanoo tuotteensa taustaksi, että:

”Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Jos kirjoittamisessa kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta, vaan journalismia tai muistovärssyjä.”

En ole varma voinko yhtyä tähänkään lausumaan, varsinkaan, kun kirjailija Nylén suuntaa vihansa erityisesti niin sanottuja suuria ikäluokkia kohtaan, jotka hänen mukaansa ovat tuhonneet ihastuttavan maailmamme.

Viha saattaa joillekin olla kirjoittamisen polttoaineena, mutta uskon itse vankasti, että vihasta ei synny kuin polemiikkia tai vihaisia esseitä. Kaunokirjallisuutta syntyy empatiasta, ymmärtämisestä ja harkitusta luovuudesta.

Kaunokirjallisuudessa saattaa olla mukana jopa iloa, kaikkien muiden empaattisten tunteiden lisäksi, vaikka maailmassa ei ehkä ilolle olekaan tarpeeksi suurta tilaa, vaikka tarvetta olisi paljon enemmän kuin vihalle.

Että sellaista sattui silmiin tiistaina 15.1.2008 Brysselin pappilasta. Ostin lisäksi puolisolle pussillisen Lontoon rakeita, joita ilman hänen lukemisensa ei näytä sujuvan oikein hyvin. Hänellä on luvun alla juuri nyt Henning Mankellin Kennedyn aivot (englanniksi tosin), itse olen aloittanut kirkon kirjatorilta löytyneitä V.S. Naipaulin englantilaistarinoita samalla, kun lopettelen Risto Niemi-Pynttärin Verkkoproosan lukemista.

Sensus communis, suomalaisuus ja ulkosuomalainen bloginpitäjä

Kuva: Jim Carrey On-Line: The Truman Show

Kirjoittelen tätä samalla, kun lueskelen kirjoittajafilosofi Risto Niemi-Pynttärin (RNP) väitöskirjaa Verkkoproosa, erityisesti III osan lukua 1. Sensus Communis (alkaa sivulta 321), johon on kai tullut runsaasti ajattelunaiheita muilta yhteisöajattelijoilta, kuten Jacques Derrida’lta ja Hanna Arendt’ilta. Väitöskirjassa on paljon aineksia yhteisöajatteluun vaikka RNP väitteleekin meistä virtuaalikirjoittajista.

Mutta siteerataan ensin suurta suomalaista kulttuurivaikuttajaa (kirjoitin suomalaisista kulttuurivaikuttajista oikein lastunkin marraskuussa 2006, se saattaa osaltaan selittää sitä, miksi tästä lastusta tuli sellainen kuin tuli, RNP:ltä varastettujen ajatusten lisäksi tietysti), Juhani Ahoa, Panu-romaanin 2. luvun alkupuolelta, josta löytyy tällaista:

”…Synkimmän kuusikon sisässä kahden mäen notkelmassa pienen aukeaman keskellä, minne eivät puhurin pisimmätkään piikit ulottuneet läpi metsän naavaisen turkin, tuikahteli hiiltyvä nuotio sulattamassaan lumikuopassa. Vähän matkaa nuotiosta, joka oli tehty kahdesta kuivan kelohongan pölkystä, seisoi suksia kuin seipäitä pistekodassa asetettuina käret toisiaan vasten. Suksikodan ympärillä oli pieniä kelkkapulkkia täynnä nahkoja ja turkiksia. Nuotion ympärillä makasi havujen päällä, jalat tuleen päin, turkkeihin käärityitä miehiä kuin säteitä ympyrässä. Yöllä oli vähäsen lunta vihmonut ja pudotellut sitä nukkuvien päälle.

Kun teiriparvi pyrähti lentoon, heräsi siitä yksi nukkuvista miehistä, pudisti kohmettuneita jäseniään, siivosi lumen tuuheasta parrastaan ja kiiruhti heittämään tervaksia nuotioon, joka leimahti siitä isoon liekkiin ja karkoitti hetkeksi ympäriltään päivän valon, joka oli alkanut tunkea kuusienkin alle…”

Siinäpä on oivallista supisuomalaisuuden tekstuaalista stimulaatiota ja simulaatiota.

Ehkä nykyihminen, edes raavas mies, ei enää helposti samastu tähän Ahon nuotiotulilta heräämisen tunnelmaan. Omat aikalaiseni samastuvat siihen kai suuremmin ponnistelematta, vaikka eivät luonnosta ja tulilla makoilemisesta sen kummemmin piittaisikaan.

Perinteiselle suomalaisuudelle metsä on tietysti tärkeä suomalaisavaruuden osa. Se voi olla romanttisen haaveileva, sinihämyinen kehto, sielun virvoittaja, impivaaralaisen piilopirtin vankkaseinäinen suoja, vihollisista vihjaava uhkaava korpi tai ihmisen elinedellytys – käytettäväksi ja muokattavaksi niin kuin haluaa, vaikkapa metsä-guru (Nils) Osaran opettamilla aukeaksi kynityillä linjoilla.

Metsä on suomalaisuudelle kuin suomalaisuus suomalaiselle.

Tämän lastun otsikon pitäisi ehkä oikeudenmukaisuuden vuoksi kuulua osoittelevasti: ”minun suomalaisuuteni”. Mutta mitäpä oikeudenmukaisuudella ja blogilastulla on tekemistä toistensa kanssa. Ensin mainittu on utopian alaan kuuluva epämääräisesti liikkuva maalitolppa ja toinen taas on todellista elämää.

Meillä kaikilla on oma yksityinen, julkinen ja nykyajassa myös virtuaalinen suomalaisuutemme. Ulkosuomalaisuus saattaa olla virtuaalista.

Virtuaalisuus on pseudojulkinen ominaisuus, ilman ruumista näytelty ja itse valittu rooli, joka poikkeaa muusta julkisesta suomalaisnaamiosta, jossa roolisielujen vankila, ruumis, on näytelmän elintärkeänä osana ja johon on synnytty viattomasti, ja syntymällä jouduttu yhteisölliseen limboon (limbus infantium), ilman omaa syytä. Vasta viattomuuden karistua huomataan, että miellyttäväkin limbo on kylläkin sijana hyväilevän pehmeä paikka, kuin linnun maidossa kelluisi, mutta aina Paratiisin ulkopuolella, ja aidan takana vilkkuvat ikuisesti virkistävät vedet ja vihreämpi nurmi.

"Suomalaisuus" on tietysti pelkkä sosiaalinen konstruktio. Se on kokemuksenvarainen ominaisuus, suomalaissielu, jonka kanssa (fyysisen) suomalaisen kehon olemassaololla on vain vähän tekemistä.

RNP viittaa väitöskirjassaan (s. 321) Hanna Arendtin arveluun, että ”julkinen, se mikä on kaikkien todettavissa, muodostaa kokemuksen todellisesta”. RNP lisää, että ”todellisuuden tajua yksilö ei voi saavuttaa erillään sosiaalisesta maailmasta” ja vähän myöhemmin (s. 322), että ”toisaalta todellisuutta ei voi olla myöskään ilman yksityistä”.

RNP puhuu myös ”kollektiivisesta hallusinaatiosta”.

Matrix-elokuvan kaunis, mutta ahdistava ”todellisuus” oli elokuvan paralleelimaailmassa elävien kapinallisten mielessä tulkittu kollektiiviseksi hallusinaatioksi, joukkoerehdykseksi, jota tosin elokuvassa kai väitettiin monimutkaisessa kommunikaatioverkostossa tapahtuvaksi simulaatioksi.

Arvoisa Lukija muistanee Jim Carrey -filmin The Truman Show. Siinä tekoyhteisö uskotteli yhdelle jäsenelleen, Truman Burbank’ille, että tämä eli oikeassa yhteisössä, jolla oli oma aikansa, paikkansa ja ”yhteisöllisyytensä”, oma ”suomalaisuutensa” siis. Yhteisö oli vain reaali-tv-ohjelma Trumanista. Se toteutettiin näyttelijöiden sopimuksina televisioyhtiön kanssa ja lakkaamatta näyteltynä käsikirjoituksena, saippuaooppera-simulaationa, jota johti Jumalan korvike, ohjelman ohjaaja. Vain Truman luuli tai "tiesi", lapsen tavalla, vaikka oli jo kasvanut tekoyhteisössä aikuiseksi, kokemaansa todellisuutta oikeaksi.

Muistetaan toistakin Jim Carrey-filmiä, nimeltään The Number 23, jossa Carreyn näyttelemä Walter Sparrow lukee sattumalta kirjan ja alkaa uskoa, että hänen elämänsä pyörii luvun 23 ympärillä ja toteuttaa kirjan historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Hän samaistui kirjan kuvaaman narratiivin osaksi.

Suomalaisuus (mikä tahansa muukin yhteisöllisyys) on sekä yksityistä että julkista hallusinaatiota. Se syntyy yksityiseksi hallusinaatioksi suomalaisuuden sisäistämisenä, sen tunnustamisena erilliseksi entiteetiksi valistuksen kautta, jonka sisältönä on julkinen hallusinaatio, ja valistusta seuraavana yhtymisenä suomalaisuuden paatokseen: myyttiin, narratiiviin, historiaan, nykyhetkeen, tulevaisuuteen eli suomalaisuuden "sensus communikseen".

RNP sanoo (s. 324), että

"…tämä sensus communis – joka ei ole sensus
universalis – merkitsee sitä, että totuus ja varmuus ovat suhteellisia ja kulttuurisesti rajautuneita kokemuksia".

Ihmisen (geenien ohjaama) laumaeläinsielu kai sisältää ”sensus universaliksen” pohja-ainekset ja kulttuuri muokkaa niistä yksilölle ”sensus communiksen”, joka sitoo hänet tiettyyn laumaan, tietyksi lajiksi, omaan rotuunsa, perheeseensä, sukuunsa, heimoonsa ja kansaansa. Kumpikaan "sensus" ei voi olla olemassa ilman toista.

Joku ilkeämielinen voisi puhua yhteisövalistuksesta aivopesuna, mutta omaan yhteisöönsä kasvamista ei mielletä sellaiseksi, vain muut yhteisöt suorittavat aivopesua eettisesti epäilyttävien ja usein kuvottavien tapojensa levittämiseksi.

RNP sanoo sensus communiksesta väitöskirjansa sivulla 322:

” …Omakohtaisissakin kokemuksissa on kyse yhteisestä todellisuudesta, siitä, että aistit todistavat meidän elävän samassa maailmassa. Tämä merkitsee sitä, että varmuus todellisuudesta vahvistuu yhteiseltä pohjalta hahmotetun evidenssin perusteella... Sensus communis viittaa sosiaalisesti jaettuihin käsityksiin, aistimuksiin ja merkityksiin, jotka koskevat todellisuutta. Todellisuuden tajun lisäksi kyse on sosiaalisten vivahteiden tajusta, miellyttävän ja epämiellyttävän eroista, tyylin ja kauneuden kokemuksista.”

Me siis synnymme kokemuksesta, valkoisiksi tai mustiksi, suomalaisiksi, ruotsalaisiksi, mustalaisiksi tai saamelaisiksi, ja usein jopa sosialisteiksi, demareiksi, vihreiksi, vanhoillisiksi tai kepulaisiksi, ehkä jopa golfinpelaajiksi tai turvenuijiksi. Ja, jos pysymme omassa yhteisössämme kiinni, myös pysymme koko ikämme siinä todellisuuden hallusinaatiossa, johon synnyimme.

Niin kuin RNP todistaa (s. 324):

” Lopultakin siis todellisuuden taju on aina jo oppimisen ja kulttuurin muodostamaa sensus communista.”

Ulkosuomalaisena ”suomalaisuuteen” suhtautuu eri lailla kuin eläessään vielä Suomessa.

Tässä ei ole mitään ihmeellistä, valitettavaa tai edes hävettävää. Meidän kaikkien oma yhteisöllisyytemme on yksilöllistä. RNP:tä taas siteeratakseni (s. 325) ”… vaikka julkinen maailma koetaan yhteiseksi, silti jokaisella on siinä oma kohtansa. Kenenkään positio ei ole täsmälleen sama kuin toisen”.

Suomessa aikanaan asunut suomalainenkin on tietysti suomalainen, kantaa passia, uskoo ilmaiseen koulutukseen, jakopaikalla ilmaisiin terveyspalveluihin, yhteiskunnan ilmaisiin turvaverkkoihin, kohtuulliseen taloudelliseen tasa-arvoon (usein kateellisena hammasta purren), oikeamieliseen presidenttiin, lahjomattomiin virkamiehiin. Ja vihaa ryssiä ja ruotsalaisia juuri suomalaisille ominaisella, kohtuuden rajoissa pysyvällä tavalla: toisia pelonsekaisesti ikuisina vihamiehinä, toisia kateudenpistoksin paremmin menestyvinä isoinaveljinä. Sanalla sanoen on suomalainen niin kuin suomalaisen kuuluu suomalainen olla. No siihen tuli enemmän kuin vain yksi sana. Mutta Arvoisa Lukija ymmärtänee ajatuksen uoman.

Mutta ulkosuomalainen joutuu ympäristönsä vaikutuksille alttiiksi, jos osaa jotakin muuta kieltä tai pitää muuten silmiään auki ja ymmärtää.

Näkee, että jollakin muulla passilla ei tarvitse jonottaa samalla lailla kuin suomalaisella, että terveydenhoitoa voi tehokkaasti hoitaa muutenkin kuin suomalaisissa terveyskeskuksissa, että vanhukset tulevat inhimillisemmin hoidettua suurperheiden osana, ja että hallintoa voi pyörittää vähemmälläkin lahjomattomuudella.

Erilaisuuden kohtaaminen nakertaa hiljaa suomalaisjuuria niin kuin loinen isäntänsä juurakkoa.

Yhteisö-paatos on aina vain pintavaahtoa, jota vahvistetaan julkisilla paaros-simuloinneilla: yhteisön maammelauluilla, porilaistenmarsseilla, vannomalla lippuvaloja, laulamalla jumalaompilinnamme-virsiä ja sen sellaisilla välineillä, joiden alkeet on peritty yhteisestä atavistisesta alkuhämärästä, ja vielä kaempaakin.

Paatoksen pintavaahdossa jatkuvaa myötä- tai vasta-muokkautumista ei heti huomaa, mutta joissakin alaviitteissä, akanvirroissa tai muissa hämärissä sielun sopukoissa vaikutus tuntuu ja ylettyy pieninä raapaisuina tai ainakin hentoina kosketuksina jopa pintavaahdon paatoksen sekaan.

Suomalaisuuskalja väljentyy, eikä vaahto enää korista naukkailijan ylähuulta.

Muokkautumisensa seurauksena saattaa, hetkellisesti, joskus rakastaa jopa venäläisiä, ainakin joitakin kauniimpia Pietarin huorista, tai tuntea ruotsalaiset kaksoisveljikseen ( tai –sisarikseen), voi jopa ajatella, että Etelän miehet eivät kaikki ole pelkureita tai gigoloja tai molempia, tai amerikkalaiset kaikki matalahenkisiä, Raamattuaan heiluttavia mammonanpalvelijoita.

Suomalaissielu muuttuu hiljaa niin kuin jää sulavaksi vedeksi.

Suomalaisuudesta tulee hennon haikeaa nostalgiaa, joka saattaa joskus itsenäisyyspäivänä kuohahtaa iloisesti kuin lasiin kaadettu sampanja, ja laantua yhtä nopeasti. Vaikka pohjalta tulee pintaa kohti jonona pieniä iloisia kuplia, niitä on aikaa myöden vähemmän ja vähemmän.

Sitä muutuu eurooppalaiseksi aivan huomaamattaan. Ja se kai oli aikanaan Euroopasta maana uneksivien tarkoituskin, ei rysähtävä vallankumous vaan hiljainen väsyttäminen.

Vähän Elsassin Berg'eistä ja muistakin sukujuurista

Kuva: Jean M. Auel'in Maan lapset-sarjan ensimmäinen osa The Clan of the Cave Bear, 1980

Kesäkuun 26, 2006 kirjoitin otsikolla Hakkaa päälle ja sitä rataa mm. näin:

"Olen tainnut ennenkin mainita ensimmäisen ranskankielen opettajani täällä Brysselissä. Hänen sukunimensä oli Berg ja hän kertoi sukunsa isälinjan olevan jonkun Vaasan seudulta lähtöisin olevan hakkapeliitan alenevaa polvea. Tämä oli haavoittunut jossakin kahakassa – ehkä juuri linnan valtauksessa – ja jäänyt asustelemaan Elsassiin parannuttuaan ja saanut jälkeläisiä"

Sitten pari päivää sitten sain (eläköön lukijapalaute!) tällaisen mielenkiintoisen sähköpostin yhdeltä Pertiltä:

"Tervehdys
Olen ymmärtääkseni yksi mainitun Berg -suvun jälkeläinen. Suvun juuret näyttävät johtavan Bernadotten suvun kotiseudulle (Pau) "Pausta, Ranskasta kotoisin olevan prokuraattori Henri Bernadotten (1711–1780) ja Jeanne St. Jean (1725–1809) poika sai kasteessa nimet Jean Baptiste. " sekä Elsassin Irmstett:iin (Johannes Salomon *1631, Odile Berg*1656)
DNA ja sukututkimuksen vuoksi netissä "seikkaillessani" tuli esiin yo. teksti. Mitenkähän saisin yhteyttä ranskanopettajaanne? "

Valitettavasti EU Komission kielikoulu, jossa tapasin ranskankielenopettajani sukunimeltään Berg, on suljettu jo kymmenen vuotta sitten (meidän organisatiomme lopetti ilmaiset ranskanopinnot huomattuaan, että niistä ei ollut juuri mitään apua). Siksi en todennäköisesti voi auttaa Perttiä ottamaan yhteyttä sukunsa elsassilaiseen haaraan. Mutta yritän kuitenkin ja kerron Pertille, jos saan tähän viehättävään Ms Bergiin yhteyttä. Hän oli pienikokoinen ja jäntevä mustatukkainen nainen, jolla oli soma hymy ja silmät, joihin helposti saattoi vaikka hukkua koko oppitunnin ajaksi. Ranskaa en kovin paljoa oppinut, vaikka ei se ollut tämän opettajan syytä, uneksivan ajatukset eivät ole kovin otollisia oppimisille.

Muuten ja à propos, suomalaisten geeniperimä on miesten osalta pääosin itäeurooppalaista perua ja naisten yllättävästi suurelta osalta länsieurooppalaista perua.

Kalevi Wiikin mukaan suuri osa miehistämme on lähtöisin Ukrainan alueelta, jossa oli jääkauden pahimman kauden aikaan (n. 18,000-20,000 vuotta sitten) suomalaisesi-isien turvapaikka pakkasilta. Siihen aikaan Ukraina oli arktisen metsän peitossa ja pohjoispuolisilla nykyisen Venäjän tasangoilla oli aukeaa ruohoaavikkoa, jolla laidunsi biisoneita, poroja, jättiläishirviä, mammutteja ja sen sellaista riistaa, josta esi-isämme kilpailivat luolaleijonien, karhujen ja susilaumojen kanssa. Tästä ajasta kertoo Jean Untinen-Auel Aila-kirjoissaan, erityisesti Maan lapset-sarjan kolmessa ensimmäisessä osasassa (kaikissa suomentajana Erkki Hakala: Luolakarhun klaani (1981), Hevosten laakso (1982) ja Mammutin metsästäjät (1988).

Suomalaisten naisten jääkaudenaikaiset turvapaikat ovat siis olleet lännemmässä. Sielläpäin oli silloin Wiikin mukaan useampiakin turvapaikkoja. Yksi oli nykyisessä Kreikassa, toinen Italiassa ja kolmas baskialueella Ranskan eteläosissa ja Iberian niemimaalla, jonka eteläosissa silloin vielä asui jopa neandertaalilaisia "homoja". Syytä naisten ja miesten osaksi eri suunnilta tulleille geeneille ei tiedetä.

Arvoisat Lukijat saattavat myös muistaa Oxfordin proffan nimeltä Bryan Sykes, joka muutama vuosi sitten julkaisi kirjan Seven daughters of Eve (Corgi Books, 2001, ei liene suomennettu). Kirjassa Sykes väitti, laajoihin Eurooppalaisten geenejä luodanneisiin tutkimuksiinsa vedoten, että kaikki eurooppalaiset ovat seitsemän jääkaudenaikaisen naisen jälkeläisiä. Hän kutsui naisia kovin eksoottisilla nimillä Ursula, Xenia, Helena, Velda, Tara, Katrine ja Jasmine (täältä näkee refugien ajat ja paikat). Nämä ovat eläneet 10,000-45,000 vuotta sitten pienillä alueilla eri puolilla Eurooppaa Etelä-Venäjältä Iberiaan saakka.

Kirja oli mielenkiintoinen, vaikka en pitänytkään Sykesin fiktiivisistä pätkistä tutkimuksen seassa. Fiktiolla hän yritti kuvailla näiden esiäitiemme kovaa elämää jääkauden armoilla, ja sellaista elämä varmasti olikin, mutta se osa tekstistä oli jotenkin lukion ainekirjoituksen tasoista ja häiritsevää muuten jämäkän tieteellisen tekstin seassa. Makuasia tietysti.

Wiik on viime aikoina joutunut uusien hyökkäysten kohteeksi erityisesti indoeurooppalaisia tutkivien suomalaislingvistikkojen taholta "radikaalien" mielipiteidensä vuoksi. Maallikolle indoeuroopikkojen mielipiteet kuulostavat siltä, kuin suomalaiset olisivat pullahtaneet yllättäen maasta valmiina suomalaisina tai vaihtoehtoisesti olivat sukua samojeedeille ja muille Uralin seudulla ja takana asuville poronpurijoille. Wiik ei tällaista kantaa hyväksy. Saattaa olla, että tuossa vähän liian kärjekkäästi yksinkertaistin indoeuroopikkojen tulisia mielipiteitä, mutta sodassa ja rakkaudessahan on kaikki luvallista, en tosin tiedä miksi, enkä varmuudella edes kummaksi tätä tekstinosaa sanoisin.

Itse olen kuitenkin Wiikin kannalla. Ainakin hänellä on loogiselta vaikuttava teoria sekä suomaisen kulttuurimme ja suomenkielen että geeniemme selitykseksi. Indoeuroopikot taas toistavat periaatteessa sitä mantraa, jonka ovat perineet ruotsalais-kolonialistisilta rasistitiedemiehiltä. Nämänhän väittivät, että suomalaiset ovat mongolien jälkeläisiä ja ruotsalaisiin verrattuna alempaa rotua. Kantaa opetettiin ruotsalaisissa kouluissa vielä sotien jälkeenkin ja voidaan opettaa vieläkin, mistäpä senkin tietää. Taisi tulla taas langettua yksinkertaistamisen ylen mustaan syntiin.

Mutta Pertin sanomasta siis piti puhua. Valitettavasti en voinut auttaa tämän sukututkimuksia tällä erää, mutta yritetään "my level best" niin kuin kenialaiset sanovat ja ovat näyttäneet viime aikoina yrittävänkin.