Saapumisen enigma 2: Vettä, valloittajia ja alkuperäisväestöjä

Kuva: Kapteeni Cook, Etelämeren valloittaja

J.D. Salinger sanoo novellissa For Esmé - with Love and Squalor mm. näin:

"What did one wall say to the other wall?"
"Meet you at the corner!"

Ulkona riehuu kesä. Aurinko paistaa lämpimästi ja kesäkukkien tuoksu tunkeutuu siihen tukkoisempaankin sieraimeen. On lievän heinänuhan aika.

Naapurin karvaisia kukkia kukkivat eukalyptus-puut, joiden oksat roikkuvat possumi-aidan – pitäisi tietysti sanoa ’kettukusu-aidan’ (kts. edellinen lastu kuvineen), mutta jääköön nyt naurulta sanomatta – yli, levittivät vielä viikko sitten ympärilleen, siitepölyn lisäksi, pieniä kellertävän vihreitä karvoja, jotka tarttuivat hyvinöljyttyyn puutarhapöydän pintaan myrkyllisten ja vielä myrkyllisempien hämähäkkien ja ihmistenkin kiusaksi, niin, että niitä oli vaikea saada pyyhittyä pois edes runsaan veden kanssa.

Ja vesi on aine, jota ei näillä main tihku kivien kyljistä vaikka niitä hakkaisi kyhmyisellä – vai pitäisikö sanoa ’ryhmyisellä’ – sauvalla kuinka kovasti tahansa. Vaikka hakkaajana olisi itse Mooses tai Moshe, näin on nimittäin näreet (olen aina halunnut kirjoittaa tuon viimeisen johonkin tekstiini, mutta tätä parempaa tilaisuutta ei ole ollut aikaisemmin tarjolla, en tosin edes tiedä mitä se aivan täsmälleen tarkoittaa, mutta kirjailija – erityisesti hyvin vapaa kirjailija – näyttää kohtaavan samanlaisia tietämisongelmia vähän väliä kirjoittaessaan, joten olkoon siinä niin kuin on).

On nimittäin, heinänuhan lisäksi, myös vedettömän kesän aika Viktoriassa, erityisesti pääkaupunkiseudulla, johon Caulfield’kin kuuluu, ja joka juo tai lorottaa puutarhojensa kasteeksi jokaisen pisaran, jonka ympäröivä maaseutu voi mutaisiksi rutakoiksi muuttuneiden jokiensa, keinovesialtaidensa ja tekokanaviensa avulla tänne sivistyksen piiriin saakka lirittää.

Uuden maailmani edessä aukeaa vedentäyttämää ulappaa, jota jatkuu Etelänavan jäävuorille saakka. Eteläisen jäämeren ’karjuvien’ ja/tai ’ulisevien leveyspiirien’ (40. ja 50.) myrskynreunat ulottuvat säännöllisin välein tänne Port Phillipin lahden ”suojaiseen” pohjukkaan saakka, mutta eivät tuo kovinkaan paljoa kovasti kaivattuja sateita.

Vesivarannot ovat 34 % normaalitilanteesta, mitä ’normaalitilanne’ sitten ’ikuisesti’ kuivassa maanosassa tarkoittaakin. Viime vuonna tähän aikaan ne olivat 38 %:n tasalla. Vuosi 2008 oli Australian yhdeksänneksi lämpimin vuosi kautta aikojen (tai siitä saakka kuin tilastoja on myöhäismaahanmuuttajien toimesta pidetty, eli 1850-luvulta saakka), joten lämmintä on pitänyt ja todennäköisesti pitää jatkossakin, vaikka kesäaamu tuntuukin varpaissa kirpeältä kuin hevosretiisi makunystyröissä (vai miksi sitä retiisiä pitäisi suomeksi kutusua?).

Melbourne kuolee tätä menoa janoon. Näin käy, jos ylängöille ja vuorille ei sada tarpeeksi. Ja nykyisin ei siis sada.

Vettä säännöstellään ns. kolmannen rajoitusasteen verran ja Viktorian hallitus on jo uhkaillut neljännen asteen vesisäännöstelyn käyttöönotosta vielä ennen kesäkauden loppua helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla. Osavaltion hallitus suosittelee, että kotitaloudet eivät käyttäisi vettä enempää kuin 155 litraa päivässä henkeä kohti. Suihkussa pitäisi olla vain neljä minuuttia – paikallinen vesiyhtiö on jakanut kaikille asiakkailleen tiimalasin suihkuajan mittaamista varten – autoa ei saisi pestä (laiskan miesasutuksen iloksi), nurmikoita tai puutarhakukkia ei saisi kastella juomavedellä kuin sunnuntai- ja keskiviikkoaamuisin kuuden ja kahdeksan välillä, jos asuu parittomissa katunumeroissa jne. Sanalla sanoen elämä on kovin hankalaa, vaikkei sitä oikein kunnolla edes huomaisi.

Kaikki puhuvat ilmaston lämpenemisestä ja sateiden lopullisesta loppumisesta tuossa tuokiossa.

Tosin kukaan ei tiedä varmuudella ilmaston läpenemisen vaikutuksia Australian mantereelle, ehkä sateita tulee vähemmän ehkä enemmän kuin ennen, tai ehkä pysyvät samalla tasolla niin kuin kai viimeiset 10,000 vuotta – ja maa kuivana ja metsäpaloille kovin alttiina. Huomenna on ennusteiden mukaan tulossa erityisen vaarallinen säätila ja metsäpalojen todennäkköisyys on suuri jopa Melbournen reunaalueilla. Lämpötilaksi ennustetaan 43 astetta. Viikko sitten oli muutama yli neljäkymmenasteinen päivä, ja metsäpalot riehuivat aivan Melbournen keskustan tuntumassa, vähnä niinkuin Puu-Käpylän puutalot olisivat olleet liekeissä siellä Helsingin seuduilla.

Ihmisen asettuivat asumaan näille maille, Australiaan siis eikä Puu-Käpylään, joskus 65,000 vuotta sitten, sulkivat portit perässään ja pysyivät muulta maailmalta piilossa kunnes espanjalaiset purjelaivat Luis Váez de Torres’in johdolla löysivät tiensä Yorkin niemimaan tuntumaan, mutta jättivät espanjalaista laiskuuttaan muut Australian alueet muiden löydettäviksi. Sitten englantilainen kapteeni James Cook varasi uuden mantereen nimeltään Uusi Hollanti George-III:n nimissä tämän ylitäysien vankiloiden tilapulan helpottamiseksi, ja loppu onkin sitten kunniakasta brittihistoriaa.

Cookin matkassa oli (tietysti) myös suomalainen, luonnontieteilijä, taiteilija ja kelloseppä Herman Dietrich Spöring Suomen Turusta, ensimmäinen suomalainen Australiassa jo siis vuonna 1770, vaikka hänestä ei taidettu koulun historiantunneilla mitään kovapäisille nulikoille mainita. Jotkut meistä kirjahulluista saattavat vielä muistaa laivahullun kirjailija Eino Koivistoisen teoksen Etelämeren valloittaja sieltä jostakin viattoman 50-luvun alkupuolelta (WSOY Nuortenkirjat, 1953.)

Itseasiassa jääkauden aikana mantereella virtasi vesi sinne ja tänne ja keski-Australiassa oli jopa isokokoinen sisämeri, jonka jäänteenä on nykyisin tasapohjainen punahiekka-tasanko nelivetoautoilijoiden iloksi. Nykyinen kuivuuskausi alkoi vasta jääkauden loputtua, mutta se ei pahemmin haitannut mantereen ’alkuperäisiä’ asukkaita, aboriginaaleja, joita oli Ensimmäisen laivaston laskiessa ensimmäiset siirtolaiset (Englannin karkoittamia rangaistusvankeja itseasiassa) maihin Botany Bayssä (nykyisen Sydneyn alueella) vuoden 1788 tammikuun 26. päivänä arviolta koko mantereella alle puoli miljoonaa – ehkä vain 250,000.

Nykyisin aboriginaaleja on noin 520,000 (mukana luvussa ovat sekä varsinaiset Australian mantereen aboriginaalit, että myöhemmin, mutta ennen valkoihoisia, asuinsijoilleen tulleet, Torres-salmen saarelaiset, joita ei siis kutsuta aboriginaaleiksi vaan muuten vain alkuperäisasukkaiksi (indigenous people, joka suomeksi käännettynä voisi olla myös aboriginaali-asukas, mutta ei haljota hiusta tämän blogin tarpeiksi, rodullisesti lienee kyse eri ihmisistä, vaikka rodun merkitys on nykyisin jotenkin veteen piirretyn viivan kaltainen seikka).

’Aboriginaaleista ja ’alkuperäisasukkaista’ yli satatuhatta asustelee vieläkin alkuperäisillä sijoillaan jonkinlaisessa limbossa, jossa hallitus toisensa jälkeen – yhteisen syyllisyyskompleksin kourissa – ylläpitää heidän ’alkuperäistä’ elämäntapaansa, tarjoamalla ilmaista ruokaa ja ilmaisia nykyajan mukavuuksia autoineen, mopoineen, televisioineen ja jääkaappeineen halvalla ja hätäisesti rakennettuihin hökkelikyliin varta vasten perustetuissa reservaateissa, mutta ei työtä – eikä viinaa, joka on reservaattien alueilla ehdottomasti kielletty tasapuolisuuden nimissä myös muilta kuin alkuperäisasukkailta.

Ongelmana työn suhteen on se, että historian kutistamille abo-alueille ei voi teollisuutta pystyttää, koska ne ovat joko sopimattomia teollisuudelle tai ns. Pyhiä paikkoja, eikä muuten ole työpaikkoja tarjolla kuin turismin palveluksessa, joka puolestaan on säänneltyä niin, että laajoille alueille, jossa aboja asustaa ei ulkopuolisilla ole vierailuoikeutta ilman paikallisten aboriginaalikommuunien itsensä sääntelemiä lupia.

Seurauksena on sukupolvesta toiseen jatkuva köyhyyden ja avustusriippuvuuden kierre, jolle ei ole loppua näkyvissä. Viime vuonna Australian pääministeri Kevin Rudd esitti juhlallisen anteeksipyynnön puoliveristen lasten, ns. Varastettujen sukupolvien, pakkosiirroista abo-alueilta valtion tai lähetysasemien ylläpitämiin kouluihin ja pois isiensä mailta, tai parempi olisi kai sanoa äitiensä mailta, sillä usempien lasten isät taisivat olla valkoihoisia. (Arvoisa Lukija muistanee elokuvan Phillip Noyce’n etevän elokuvan Rabbit-Proof Fence vuodelta 2002, joka käsitteli näitä kaappausasioita.)

Hiljan sopimuksensa loppuunkluttanut Australian valtionpäämies, eli kenraalikuvernööri, joka on Englannin kuningattaren sijaishallitsijana Australiassa, antoi Sky News’ille haastattelun, jossa sanoi ehkä kovin harkitsemattomasti, vaikkakin faktuaalisesti oikein, että 350 – 400,000 aboriginaalia on nykyisin niin tiiviisti moderniin australialaiseen yhteiskuntaa integroitunutta, että heistä ei yleensä kuule yhtään mitään, ja usein heitä ei edes huomaa, ellei ole rotujen suhteen tarkkana, rasistina siis (?), että on tekemisissä aboriginaalin tai muun alkuperäisen henkilön kanssa pankeissa, kaupoissa, virastoissa tai muualla missä nämä ovat integroituina aivan tavalliseksi australialaiseksi työvoimaksi. Sen sijaan lopuista yli 100,000 abosta saa päivittäin lukea lehdistä mitä milloinkin, pääasiassa negatiivisia uutisia: rajusta ryypiskelystä, tappeluista, murhista, omaisuusrikoksista, alaikäisiin sekaantumisista ja sen sellaisesta yleisestä rappiomeiningistä, joka kaikki selitetään tietenkin siirtomaavallan aikaansaamaksi – mikä saattaa olla totta tai voi se olla tarinaakin.

Mutta oli totuuden ja tarinoiden kanssa niin tai näin, niin tämä kaikki tarjoaa satunnaiselle, ruusunpunaisten silmälasien läpi sinisillä silmillään asioita ihmettelevälle uus-australialaiselle humaanis-liberaalille bloggarillekin mielenkiintoisen moraalipähkinän purtavaksi.

Yllä mainittu kenraalikuvernööri oli nimeltään Michael Jeffery ja hän joutui australialaisten poliitikkojen ja lehdistön sekä ennen kaikkea aboriginaali- ja alkuperäis-johtajien hampaisiin varomattomalla lausunnollaan, jossa oli mm. tällaisia sanoiksi puettuja ajatuksia aboriginaaleista: ’...they're doing ... normal jobs, living normal Australian lives...’

Jefferyn suurin synti taisi olla unohtaminen. Hän lienee unohtanut sen, että ensin pitäisi ajatella mitä sanoo, ja sitten sanoa mitä ajatteli. Diplomaateillekin sattuu siis kaikenlaista.

Australialais-elämä jatkuu onnellisena nelivetoisten autojen rateissa, maassa, jonka asukkaat saastuttavat henkilökohtaisesti amerikkalaisten jälkeen toiseksi eniten maapallon ilmatilaa. Eikä asiantilaan ole näkyvissä merkittävää parannusta. Kukapa nyt oma kulutustaan olisi valmis vähentämään – muuten kuin todellisen pakon edessä.

Ostinkin juuri hiljan ajoittain nelivetoisen auton, joten nopeasti synnit tarttuvat, ja tekopyhyys. Tosin on se tarttunut jo aikoja sitten, vaikkei sitä uskalla edes itselleen tunnustaa.