3.9.2011

Mahdollisuuksia

6 kommenttia
Anchorage Daily News
Kaksi lentokonetta törmää toisiinsa Alaskassa lähellä Nightmutea Nelson saarella. Matemaattista mahdollisuutta törmäykselle maassa, jossa on vain vähän ihmisiä ja vielä vähemmän lentokoneita, lienee vaikea ilmaista numeerisesti niin, että se merkitsisi jotakin määritettävissä olevaa. Olisiko 10 potenssiin -9, -10 tai -11 oikean suuruinen luku.

Todennäköisyys sille, että salama osuu juuri sinuun, Arvoisa Lukija, tai miksei minuunkin, on ehkä luokkaa 1 mahdollisuus 500,000:sta. Asteroidin tai muun avaruuskiven osuminen juuri jompaan kumpaan meistä olisi ehkä luokkaa 1 mahdollisuus 20,000:sta.

Hiki rupeaa kihoamaan otsalle.

Muistan, kun joskus keskikouluaikaan (keskikouluksi kutsuttiin piinapenkkiä jota käytettiin lasten kiduttamiseen joskus keskiajalla) yritin karistaa kuoleman ajatusta pelkurinmielestäni, ja tämä asteroidijuttu tuli jostakin luettua. Unet saattoivat mennä moisesta ajatuksesta jopa useaksi tunniksi. (Nuorten poikien yleiseen tapaan unenlahjani olivat silloinkin vahvemmat kuin kuolemanpelkoni, joten mitään pysyvämpää vammaa näistä ajatuksista ei unenpuutteen vuoksi päässyt syntymään.)

Kuolemanpelkoansa voisi hyvin lievittää voittamalla täysosuman lotossa. Suomalaisessa lotossa (7 numeroa 39:stä) voittomahdollisuus olisi jotakin luokkaa yksi noin 15 miljoonasta. Toisaalta, jos lotossa täytyisi löytää 7 oikeaa numeroa 99:stä, olisi voittomahdollisuus luokkaa yksi noin 15 miljardista.

Eli noilla kahdella alaskalaisella lentäjällä olisi ollut saman suuruusluokan mahdollisuus voittaa tuollainen 99-numeroinen lotto kuin ajaa yhteen Alaskan tyhjällä taivaalla. Ja monta kertaluokkaa parempi mahdollisuus voittaa täysosuma suomalaisessa lotossa täyttämällä vain yksi lottorivi.

Toinen näistä lentäjistä (naislentäjä, joka teki onnistuneen pakkolaskun) säilyi hengissä. En osaisi edes arvata minkä suuruusluokan mahdollisuus on ajaa Alaskassa yhteen lentokoneella ja säilyä siitä hengissä.

Olipa mahdollisuus siihen mikä oli, ja varmasti puhuisimme hyvin pienestä numerosta, niin mahdollisuus sille, että kumpikaan näistä piloteista yleensä syntyi silloin kuin syntyi, on huimaavan monia kertaluokkia pienempi kuin kahden lentokoneen törmääminen Alaskan ilmatilassa.

Ihmisen syntymisen edellytyksenähän on juuri oikea lukumäärä oikeassa järjestyksessä olleita isovanhempia, juuri sellaisissa olosuhteissa kuin elivät, tehden täsmälleen sellaiset temput kuin eläessään tekivät. Jostakin Aatamin ajasta eteenpäin katsoen mahdollisuus juuri näiden kahden pilotin olemassaoloon juuri tässä ajassa ja juuri siinä lentokoneen kokoisessa volyymissa alaskalaista ilmatilaa olisi kai käytännössä mahdottomuus. Ottaen huomioon sen, että sekunninkin aikaisempi tai myöhäisempi saapuminen juuri oikealla korkeudella oikeaan paikkaan olisi voinut estää yhteentörmäyksen syntymisen.

Toisaalta, Arvoisa Lukija, taaksepäin katsottuna mahdollisuudet ovat huomattavasti paremmat. Esimerkiksi juuri meidän kahden olemassaololle on käytännössä täsmälleen 100 prosenttiset mahdollisuudet. Muutenhan me emme tässä katselisi toisiamme tämän virtuaalieetterin läpi silmästä silmään.

Mahdollisuudet ihmiselämän onneen, mielestäni elämistä voi hyvin sanoa suureksi onneksi, ovat siis toisaalta hyvin pienet että taas toisaalta hyvin suuret, riippuen siitä katseleeko elämäänsä eteen vai taakse päin. Olisi tietysti parempi, jos elämän onni olisi varmempaa nimenomaan eteenpäin eikä taaksepäin katseltuna.

Mutta se olisi tietysti aivan toisenlaista elämää aivan toisenlaisessa maailmankaikkeudessa.

LIntu ja laaseri [video]

2 kommenttia
The cockatoo and the laser pointer [video] | Science | guardian.co.uk:

'via Blog this'

Klikkaa otsikkoa, se vie Guardian-lehden saitilla olevaan artikkeliin, jossa on leikkisä cockatoo-video. Tämä ei tarvinne mitään kommentteja.

Eniten varastetut e-kirjat

2 kommenttia
Kuva Amazonilta

Kirjailijat ovat muusikoiden tavoin karvat pystyssä kirjojensa puolesta ja piraattikopiointia vastaan. Ja aivan oikein kun ovat pitämässä puoliaan, vaikka ehkä väärillä perusteilla.

Musiikkipuolella kai nopeasti huomattiin, että huonotasoisia piraattikopioita iloisesti varasteleva ja kuunteleva nuoriso osti oikeita, riistohintaisia musiikkituotanteita yhtä innokkaasti kuin ennenkin, joidenkin vähemmän tunnettujen muusikoiden osalta jopa entistä enemmän.

Vaihtoehto olisi tietenkin olla kokonaan julkaisematta.

Kirjallisuus on nyt siinä tilassa, jossa muusikot olivat noin vuosikymmen sitten. Monet kirjailijat, kustantajiensa kannustamana, ovat pitäneet huolen siitä, että heidän kirjojaan ei laillisesti ole saatavana sähköisessä muodossa. Sellaiset miljardöörijättiläiset kuin Stephen King, Stephenie Meyer ja J.K. Rowling ovat olleet näillä barrikaadeilla kirjailijakaartin etunenässä. Tämä ei ole mitenkään sanottavasti vähentänyt heidän suunnattoman suosittujen kirjojensa joutumista piraattilevityksen parhaat-listoille.

Mitä piraattilukijat sitten lukemisekseen haluavat?

Alla oleva vuoden 2009 bittorent-lista on ehkä yllättävä jopa näille jättijulkaisijoille itselleen.

Kymmenen 'parhaan' joukosta löytyy 'oikeista' kirjailijoista vain Stephenie Meyer, joka saattaa juuri tällä hetkellä olla eniten myyvä 'maaginen realisti'. Listalla on tietysti pornoa, erotiikka ja seksiä, ylivoimaisesti suosituinta viihdettä maailmassa. Leonardo da Vincin muistikirja on ehkä yllättävä listalainen paitsi jos muistaa millä hinnalla sen saisi omakseen. Myyntimiehiä ja muita vonkaajia on maailma pullollaan joten toisiin ihmisiin vaikuttaminen on äärimmäisen tärkeä taito, itse asiassa meidän suuret (heh heh) aivomme saattavat olla suuret juuri siksi, että omaisivat tällaisen suostuttelutaidon. Nuo tee-se-itse kirjat ovat tärkeitä, mutta niin kalliita, että monen aviossa elelevän miehen on pakko hankkia kirjat piraatteina.

Tosin piraattikirjan hankinta ei välttämättä ole pakon sanelemaa vaan vain internet-ajan kulua, jonkinlaista omenavarkautta siis. Varkaus netissä ei ehkä tunnu oikealta rikokselta ollenkaan, ei edes pieneltä näpistykseltä. Sehän on viatonta kuin verotettavien tulojen pimittäminen valtiokarhulta. Vai mitä?

1. Kamasutra
2. Adobe Photoshop Secrets
3. The Complete Idiot’s Guide to Amazing Sex
4. The Lost Notebooks of Leonardo da Vinci
5. Solar House – A Guide for the Solar Designer
6. Before Pornography – Erotic Writing In Early Modern England
7. Twilight – Complete Series
8. How To Get Anyone To Say YES – The Science Of Influence
9. Nude Photography – The Art And The Craft
10. Fix It – How To Do All Those Little Repair Jobs Around The Home

Kaapattu blogi

0 kommenttia
Joku oli kaapannut Dionysoksen blogin muuttamalla jonkun widgetin koodia. Poistin kaikki widgetit (kuun aseman, viittajat ja statcounterin) ja ongelma korjaantui.
4 kommenttia
Koe

20.8.2011

Ehdotus vanhusten- ja vankeinhoidon parantamiseksi

3 kommenttia
Rakentavan ehdotuksen tekijä on Sarianna Jylhä-Matilainen, josta saattaa tulla seuraavan hallituksen sosiaaliministeri tai sisäasiainministeri, kukapa senkin voi varmuudella sanoa.

"Laitetaan vanhukset vankilaan ja rikolliset vanhainkoteihin! Näin vanhukset pääsevät suihkuun, harrastuksiin ja ulkoilemaan. Kukaan ei pääse varastamaan heiltä... ja he saavat rahaa sen sijaan, että joutuvat maksamaan kaikesta. Rikolliset saisivat kylmää ruokaa ja joutuisivat olemaan tyystin yksin huoneissaan. Rahaa ei anneta ja valot sammutetaan klo 20.00... ja suihkuun pääsee kerran viikossa. Kopioi tämä ja katso kuinka pitkälle tämä kulkeutuu."

6.8.2011

Australian villiä elämää

6 kommenttia
Naamiokäpinkäinen eukalyptuksen oksalla
Kuvat ©Hanhensulka

Naamiokäpinkäinen (eli Coracina novaehollandiae ja eng. Black-faced Cuckoo-shrike) on viereisessä kuvassa omassa maisemassaan Australiassa Victorian osavaltion etelärannalla Phillip Islandin saarella kesällä 2011. Linnun naapureina elää koala-yhdyskunta, joka syö kuvan eukalyptus-puun (Eucalyptus globulus, eng. Tasmanian blue gum) lehtiä.

Australian villi elämä, miten tuo 'wild life' kääntyisi oikealle suomen kielelle, on yhtä omalaatuista kuin alkuasukkaansakin. Ajatellaan tässä hetki vaikkapa platypusta, lättänokkaista vesieläintä jonka naarailla on häntänsä päässä turvanaan myrkkypiikki.

Tosin englantilaiset kolonialistit tärväsivät australialaisluontoa tarpeettomasti tuomalla tulleessan englantilaista villieläimistöä kuten kaneja ja kettuja ammuttavakseen ja linnustoa, mm. intialaisen pihamainan (Acridotheres tristis, eng. Common Mynah), pari erilaista varpuslajia, laulurastaan ja mustarastaan sekä myrkyllisiä sammakoita ja tietysti kameleita, jotka ovat vallan villiintyneet mantereen keskustassa niin, että niiden määrää aiotaan vähentää, en tosin tiedä miksi.

Typeryydellähän ei ole rajoja. Ongelmia yritetään korjata tuomalla maahan lisää eläinongelmia, joita sitten aiotaan korjata vielä uudella ongelmalla ja niin edelleen, todennäköisesti ad infinitum.
Kiukkuinen koala eukalyptuksen kyljessä

Koalat ja kengurut ovat kai Australian tunnetuimpia villieläimiä. Koala on varmasti laiskin kaikista eläimistä, ehkä laiskiaistakin laiskempi. Se nukkuu sulattamassa vähäenergistä ruokaansa parikymmentä tuntia vuorokaudessa ja lopun ajastaan syö lisää jonkun eukalyptuspuun lehtiä, tai parittelee, jos syömiseltä on jäänyt ylimääräsitä energiaa tai jos muuten viitsivät vaivautua. Yhdellä uroksella saattaa lähipuissa olla haaremina puolentusinaa naaraita, laiskalle elikolle siinä on varmasti riittävästi vaivaa ja unenpuutetta.

Tuo ylimmän kuvan naamiokäpinkäinen istuu Tasmanian sinisen eukalyptuksen (eli Eucalyptus globulus, eng. Tasmanian blue gum) oksalla päästelemällä kriiark-ääniään, joita toiset käpinkäiset ehkä pitävät kauniina. Phillip Islandin koalat syövät pelkästään sen puun lehtiä, vaikka muualla maistuvat lehdet muistakin eukalyptuksista.

Laiskotteleva dingo roskiksessa
Itse tykkään dingoista, koiraihmisiä kun olen, vaikka ei kissoissakaan mitään sanottavaa vikaa ole, paitsi että eivät pidä koirista. Dingo (Canis lupus dingo) on joillakin aboriginaalikielillä warrigal tai walaku ja näitä nimiä on varmasti yhtä paljon kuin aboriginaalikieliäkin, joita lienee vieläkin jäljellä kymmeniä. Se on villi koira ja Australian eläinkunnassa 'uusi' tulokas, ja nykyisin tärkein petoeläin, vain parituhatta vuotta vanha. Nimittäin ennen meidän valkoisten kolonialistien tuloa ovat nykyisen Indonesian saarilta täällä käyneet kalastajat (tai tutkimusmatkailijat, kukapa sen tarkasti tietäisi) jättäneet jälkeensä eväinä mukanaan kuskaamiaan koiria, joista nämä nykyiset dingot ovat saaneet alkunsa.

Lokkikunta varmaan piti historiansa tärkeässä vaiheessa maailmanlaajuisen kokouksen, jossa päättivät ryhtyän ihmisten asuinkaveriksi. Täällä Australiassakin niitä on jokaisella roskakasalla, torilla, merenrannalla ja ilmassakin niin, että aika ajoin ei tiedä mihin jalkansa pistäisi sitä pahemmin likaamatta. Yleisin lokkilaji ainakin Viktoriassa on hopealokki (Larus novaehollandiae, eng. Silver Gull), jolle kumma kyllä on annettu suomalaiseksi nimeksi pelkkä käännös englanninkielisestä nimestä.

Alla oleva lokkipotretti on otettu Phillip Islandin lounaisnipukassa olevasta paikasta nimeltä Nobbies, jossa on yleensä hirmuinen määrä lintuja maassa ja ilmassa ja ehkä vielä niitäkin enemmän villielämää ihastelevia melburnilaisia, niin kuin tämä Hanhensulkakin. Lähellä on lintujärvi nimeltään Swan Lake, Joutsenlampi, jossa on vettäkin aina silloin tällöin. Sinne täytyy mennä auringon noustessa muuten ei näe kuin vedessä olevia renkaita, joista linnut ovat juuri räpsytelleet tiehensä rantörmän yli-innokkaita kolonialistibongareita pakoon.

Muiden bongareiden tulo on yleensä itsellenikin merkki siitä, että on aika koota kiikarinsa, kameransa, jalustansa ja rohkeutensa, että uskaltaa kulkea käärmeiden merkitsemää suopolkua takaisin autolleen nauttimaan jotakin vegetaarista aamuvälipalaa ennen kotiinlähtöä.
Hopealokki poseeraa

31.7.2011

Isien jalanjälkiä

3 kommenttia
Kuva Jaakko HäkkinenUralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä
Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.


***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:
”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)
Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):
"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."
Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.
Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:
”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”
’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:
“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”
Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:
”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”
Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

27.7.2011

Vuosi 2011 on jo vähän pidemmällä

5 kommenttia
Kuva: Hanhensulan työhuoneen käsikirjaston vasenta laitaa syksyn alussa 2011

Blogi on jäänyt ohitusraiteelle odottamaan muiden kiireiden loppumista. Arvoisan Lukijan ei tarvitse luulla, että tämä loppuisi tähän; kirjoittaminen vaatii ajan lisäksi motivaation, jota ei aina ole.

Kuvan kirjoja on lueskeltu ahkerasti tämän vuoden aluksi. Lukemisen pääteemoja on ollut kaksi: postmodernismi tai poststrukturalismi (miten vain haluamme kutsua tätä nykyistä kirjallisuusvaihetta länsimailla) ja kritiikin teoria. Molemmista on vuosikymmeniä julkaistu toinen toistaan ratkiriemukkaampia vuodatuksia, joiden parissa ei illalla tarvitse pelätä unettomuutta.

Kolmantena kesän ja alkusyksyn teemana ovat olleet 1700- ja 1800-luvun kirjat alkaen Tristan Shandystä, Robinson Crusoen kautta 1800-luvun vahvoihin naisiin ja Dickensiin. Tosin Jane Austen taisi kirjoittaa ensimmäiset tarinansa jo 1700-luvun lopussa, Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin nousun aikoihin, mutta George Eliot on vankasti 1800-luvun poliittisen heräämisen ajoilta. Nämä kirjat eivät valitettavasti näy käsikirjastossa, osaksi ovat tuolla 'pääkirjaston' puolella ja osaksi bitteinä HP:n sisuksissa.

1700- ja 1800-luvut ovat kai keskiluokkaisen, hillittömän harmin leimaamaa vallankumousta.

Eurooppaa innokkaasti rakentavaa keskiluokkaa harmitti hillittömästi oma osansa ja se vaati itselleen enemmän kuin yhteisen uskonnon lupaaman taivasosan, joka Ilmestyskirjan mukaan tuntui enemmänkin lottovoitolta kuin varsinaiselta palkkiolta: Armon lottovoiton kai saa vain 144,000 (Ilm. 7:4) sinettiotsaista, Tulitaivaan, Empyreumin, ikuisuuteen halajavaa Israelin sukukuntalaista, ja monet senaikaiset henkilöt osasivat jo laskea.

Taivasosan sijasta vaaditiinkin palkkiota siitä, että keskiluokka oli senaikaisessa nykyhetkessä olemassa ja rakentamassa yläluokan tyhjäntoimittajien lisäksi itselleen taivasta tänne maan päälle - tai ainakin tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa; ja jotakin kouraantuntuvaa, lähinnä kai rahaa, tavaraa ja vaikutusvaltaa oltiinhan tultu kapitalistiseen yhteiskuntaan, jossa henkiset arvot - jopa oma sielu - kaupattiin Mammonalle.

Austen, Dickens ja Eliot katsovat ongelmaa eri tahoilta. Austen naisen asemaa ja siihen liittyen omaisuutta, Dickens lasten kohtelua ja sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta, Eliot yhteiskunnallista tasa-arvoa ja tietysti naisten asemaa naisten osalta kriittisemmin kuin Austen. Brontën sisarukset romantis-goottilaisine tarinoineen maistuvat edelleen omassa miehenmielessäni liiaksi chiclitin makuisilta, joten niihin ei aivan helposti tule uudelleen tartuttua.

Austenin Mansfield Park (suomeksi Kasvattitytön tarina, suom. A. R. Koskimies, Karisto, 1954) ja Emma (suom. Aune Brotherus, WSOY 1951) tulisi lukea peräkkäin. Ensimmäisen Fanny ja toisen Emma ovat Austenin ihmisluonnon (human condition) kritiikissä henkevyyden eri ääripäissä: molemmat humanistisia älypäitä, Fanny syrjäänvetäytyjä ja Emma aktiivinen toisten asioihin sotkeutuja. Moraalina näissä tarinoissa saattaisi olla se, että oikean immeisen tulisi ajelehtia jostakin näiden kahden naisen välimaastossa.

Dickenshän on rahantunteva satiirikko, jonka henkilöhahmot on kaiverrettu oiviksi stereotyypeiksi. Ajatellaan vaikka hänen juutalaisiaan: Fagania Oliver Twistissä tai tämän anteeksipyyntöä, Riah'ia, Our Mutual Friend'issä (lienee vielä suomentamatta?). Kirjat ovat teemoiltaan vähän samanlaisia, tosin Twist on vielä lapsellisen sinisilmäinen tarina verrattuna tähän Yhteiseen ystäväämme - Dickensin viimeiseksi jäänyt romaani, jossa näkyy lopputuotannon (Dombey ja poika-romaanista alkaen) tummuus ja satiiria peittelevä sosiaalinen kritiikki.

Dickens oli ensimmäinen kirjallinen supersankari, jo omassa ajassaan eikä vain jälkimaailmalle niin kuin kävi mm. Kafkalle. Onko Dickens kaikkien aikojen tärkein romaanikirjailija, tärkeämpi kuin Dostojevski, Tolstoi, Austen, Roth, Bellow? Kukapa senkin tietää.

Eliotin kirjat ovat jokaisella lukukerralla parempia ja parempia, Middlemarch (suom. Aune Tuomikoski, 1966) taitaa olla hänen arvostetuin kirjansa vaikka Silas Marner (Silas Marner, Raveloen kankuri, suom. Ferd. Ahlman, 1869 tai Kankuri ja hänen aarteensa, suom. Väinö Siikaniemi, 1925) saattaa olla tätä parempi romaani (mielipiteethän ovat aina kritisoitavissa).

Yllä olevassa kuvassa näkyvistä kirjoista voisi mainita sen verran, että Italo Calvino ja Umberto Eco ovat nautittavinta lukemista ja kritiikin teoria, vaikkakin kovin mielenkiintoista, kuitenkin periaatteessa pettymys. Jotenkin samanlainen tunne kuin sosiaalisesti kantaaottavan kirjan viimeinen luku, josta jää aina pahanlainen maku lukijansuuhun, itsestäänselviä kliseitä toisteleva paatoksellinen maailmanparannus ei ota istuakseen luettavaksi vaikka sitä yritettäisiin kovalla voimalla istuttaa.

Vielä erikseen mainittakoon Mario Vargas Llosan Aunt Julia and the Scriptwriter (Julia-täti ja käsikirjoittaja, suom. Sulamit Hirvas. Otava, 1992), joka on viimeisimmän Nobel-kirjailijan nyrkinisku päin Gabriel García Márquezin pläsiä. Nämä kirjalliset jättiläisethän kävivät jonkin kulttuurifestivaalin eteisaulassa samaan aiheeseen liittyvän oikeankin nyrkkitappelun, jossa kai triangelin kulmina olivat nämä kaksi kirjailijaa ja Vargas Llosan vaimo, huhutaan ilkeämielisesti - ja varmasti aivan ilman päätä tai häntää, vaikka onhan siitä mustasilmäinen kuva jonkin meksikkolaislehden arkistossa ja muuallakin.

Ja siitä tulikin mieleen, kun tämä viimeinen kappale tässä alkaa, että kirjallisuudenkin suhteen ihminen on mitä syö. Paskan jauhanta hukkaa arvokasta elämänaikaa ja likaa sielua niin, että liasta on ajankin kanssa vaikea päästä eroon, nuorena tätä ei tule edes ajatelleeksi ja jonkun viisaamman ohjaus siinä vaiheessa saattaa olla tulevalle elämälle ensiarvoinen asia. Siksi kirjallisuuden opetuksen tulisi olla innokasta ja laadukasta, sehän tietysti on tärkein oppiaine koulussa.

29.6.2011

Misty'ä Misty'n perään nostalgiannälkäiselle

2 kommenttia
Kiertelin katselemassa Katri-Helenaa YouTubilla ja vastaan tuli hänen tulkintansa Misty'stä vuodelta 1973, äänitetty aikaan jolloin hän oli lähestymässä parhaita vuosiaan (jotka kai vieläkin jatkuvat). Joka tapauksessa kuuntelu tömäytti nostalgian kyyneleet silmäkulmaan ja aloin etsiä lisää mistyä ja löytyihän sitä. Misty on Erroll Garnerin sävellys vuodelta 1954, sanoittaja on Johnny Burke.

Aloitetaan vaikka Katri-Helenan versiolla:




Ja sitten jatketaan vaikkapa Ella Fitzgeraldin versiolla:


Seuraavaksi esiintyy Sarah Vaughan (1974) ja lisää portaattomasti loppuun Tenderly'n:


Seuraavana vaikkapa Julie London, jolta ei ole kuin audio ja kaunis kuva tarjolla vuodelta 1960:



Entäpä unkarilaista mistyä, esittäjänä Myrtill Micheller tällä vuosituhannella:


Laitetaan sitten instrumentaaliversiokin, vaikkapa säveltäjän oma tulkinta, joita tietysti on useita YouTubella. Tämä on tallennettu Brysselissä Belgian radio/televisiofirman BRT toimesta joskus musta-valko-aikaa, vuosiluvusta ei ole tietoa:


Mistyä on nyt sitten muuallakin kuin tämän kirjoittajan silmässä. Ja YouTubilta löytyy vielä paljon muitakin, jopa loistavia amatööriversioita, jos haluttaa kuunnella.

27.6.2011

Muhkeat myyjät

0 kommenttia

Kahdeksan kirjailijaa on ylittänyt miljoonan e-kirjan myyntirajan Amazonin Kindlelle (kuva vieressä).

Listalla ovat Michael Connelly, Stieg Larsson (Larsson varmasti pyörii pelkästä harmista väkkäränä haudassaan, kun ei hommannut kustantajaa aikaisemmin), James Patterson (sopiikin hyvin Kindlellä luottavaksi, eihän sitä muuten kehtaisi julkisesti sylissään pitää, eikä kai monia muitakaan näistä, vaikka toisaalta, eihän omia tapojaan ja mieltymyksiään pitäisi häpeilemäänkään ryhtyä ja mihin sen rajan vetäisisi, Jane Austeniinko, Khaled Hosseiniin kenties, viihdettähän löytyy kirjallisuudesta monelta taholta ja varsinkin lukijan silmästä, jos etsimään alkaa), mutta takaisin listaan, jolla ovat myös Nora Roberts, Charlaine Harris, Lee Child ja lastenkirjailija Suzanne Collins, kaikki oikeidenkin kirjojen myyntitilastojen vinttiketjusta siis.

Viimeksi listalle on yllättänyt John Locke, omakustantaja (ei, ei se kuollut liberaalifilosofi vaan yks' toinen Locke), mm. NYT:n best-selling-listalle yltäneellä kirjallaan Saving Rachel. Lockella on tietysti sopimus kirjojensa levityksestä Amazonin kanssa. Hänen viimeisin kirjansa, kai oikeutetusti, on nimeltään How I Sold 1 Million eBooks in 5 Months ja kuulunee tätä nykyä jokaisen omakustantajaksi haluavan lukulistalle.

Olen lukenut pari kirjaa kokeilumielessä Miniän (ei, ei sen vaan sen toisen) Kindlellä. Mielestäni käyttömukavuudessa on vielä parantamisen varaa. Tällä kehitysasteella Kindle on selvästi nyt markkinoilla olevista paras lukija (syväluotaavan, useita minuutteja kestäneen vertailututkimuksen jälkeen pääteltynä), mutta sopinee lähinnä tilapäiskäyttöön, esimerkiksi lentomatkoille, kesämökille, työmatkoille. Työmatkoilla siitä saattaa olla jopa todellista hyötyä, laite lukee nimittäin sujuvasti myös pdf-tiedostoja.

26.6.2011

Älä ota

2 kommenttia
Ja apropos, Eila Kivikk'aho...

Vuoden 1952 Eila runoili näin otsikolla Muuan Isämeitä

Anna meille - tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi
luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaikket koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.

Ja vuoden 1975 Eila ennakoiden soiden kuivausongelmia otsikon Vesistö alla näin:

Kuivaamaton suo
maan oma patoallas.
Ja senkö perkaat?
Millä sitten hillitset
kevään, suiston tulvat.

Ihastuttava e-kustantaja Pottereille

0 kommenttia
Kuva, Pottermore

Kirjailija J.K. Rowling, joka on ulkoapäin katseltuna kuin eteerisenihastuttava runoilija (muistikuvistani koottuna jotenkin viuhkalaulaja Eila Kivikk'ahon, Virginia Woolfin ja yhden entisen englanninkielen opettajani oloinen), on päättänyt kustantaa ja julkaista itse Harry Potter-e-kirjat. Ja mikäpä siinä, turhaa maksaa välikäsille työstä, jota näiden ei edes tarvitse tehdä.

Paperikirjojen omakustantaminen on tietysti vaikeampaa ja työläänpää, vaikka kustannustoimittamisesta onkin kai luovuttu nykyaikaisissa kustantamoissa. Kirjan saattaminen painoon ja jälleenmyyjille vaatinee liikaa työtä omakustantajalta (muutaman runokirjan levittäminen niille, enintään noin 200 runojen lukijalle, jotka runokirjoja osatavat normaalisti, ei ehkä ole liian suuri työ yhdelle ihmiselle).

Rowling piti e-kustantamisoikeudet itsellään luovuttaessaan kirjojansa kustantajalleen, Bloomsburylle. Viisas nainen, ei ihme, että loi mieltäkutkuttavan, lähesuskottavan ja hyvin myyvän kirjamaailman myös. Kaikki Harry Potterit tulevat siis lopulta lähinpään tietokoneeseesi sähköisessä muodossa.

Potter-e-kirjoja ei suojata kopiointien estämiseksi, suojaushan ei kopiointia edes estä. Sen sijaan jokainen myyty kirja pystytään tunnistamaan jälkeenpäin sähköisen leimansa avulla.

Kirjojen markkinointiin ja 'Potter-tulenkantamiseen' on perusteilla uusi WEB-site, Pottermore, joka avattaneen joskus lokakuussa tänä vuonna.

17.6.2011

Odotus

8 kommenttia
Valokuvatorstain 212. haaste: odotus


Ja niin kuin usein käy, odotettu tulee liian äkkiä (ja tarkennus unohtuu).

7.1.2011

Huckleberry Finn, Alan Gribben ja talibanit

10 kommenttia

Huckleberry Finn, Alan Gribben and the Talibans.

Kuva on täältä.

Huckleberry Finn oli kai vielä minun ikäluokalleni tärkeä eskapistinen teksti, jonka avulla kului moni sateinen iltapäivä mukavasti aitan vintillä tai jossakin muussa piilopaikassa unelmoimassa lauttamatkoista pitkin suuria, hitaastivirtaavia jokia kuten esimerkiksi jämijärveläinen valtavirta, Jyllinjoki (olen kirjoittanut mm. tästä kirjasta joskus otsikolla Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat). Luin tietysti tekstiä silloin suomeksi käännettynä, koska en englanninkielestä mitään vielä ymmärtänyt.

Syntymästään saakka Huckleberry Finn on ollut jonkinlainen kulttikirja, ja sitä voi kai jonkinmoisilla perusteilla sanoa Mark Twainin parhaaksi romaaniksi, sillä romaanihan kirja ilmiselvästi on, vaikka ainakin suomalaisena käännöksenä tulkittaan usein 'vain' poikakirjaksi.

Kirjan pääteema on Huckin kasvaminen ajattelemattomasta taparasismista neekeri-Jimin ymmärtämiseen ihmisenä.

Alkukielellä Mark Twain tietysti käyttää aikansa kielellisiä ilmaisuja. Intiaaneista hän käyttää teksteissään sanaa ’injun’, joka puhuttuna kuulostaa melkolailla samalta kuin jos se kirjoitettaisiin ’indian’. Mustista Twain käyttää sanaa ’nigger’, joka jo siinä ajassa lienee tulkittu vähättelevän rasistiseksi ilmaisuksi, vaikka ’kaikki’ sitä tietysti silloin käyttivät. ’Nigger’ esiintyy alkutekstissä 219 kertaa.

Ongelma historiattomalla tekstin arvioinnilla on, että kriitikon oman ajan arvot ja ennakkoluulot vaikuttavat tekstin – tai muun taideteoksen – arviointiin. Jos tekstiä muutetaan merkittävästi, sen merkitys tietysti muuttuu. Huckleberry Finnistä puhuttaessa ei puhella mistään toisarvoisesta teoksesta: on kyse romaanista, jolla on vankka sijansa amerikkalaisen 'kirjallisuuden kaanonissa’. Hemingwayn kerrotaan sanoneen kirjasta näin:
“All modern American literature comes from one book by Mark Twain called ‘Huckleberry Finn’.”

Eli jotenkin, että ”kaikki amerikkalainen kirjallisuus on lähtöisin yhdestä Mark Twainin kirjasta nimeltään ’Huckleberry Finn’”.

Vaikka tama ei pitäisikään täsmälleen paikkaansa, nimikään ei ole oikein, kirjan merkitys englanninkieliselle lukijakunnalle – ei, pitää sanoa lukijasukupolville – on täysin kiistaton.

Tekstiä on alabamalaisen kustantajan pyynnöstä sensuroinut ‘Twain-asiantuntija’ nimeltä Alan Gribben, Auburnin yliopiston englanninkielen ja filosofian opettaja. Sensuroijan perustelu ’nigger’-sanan poistamiseen on, että hän itse on ollut vaivaantunut opettaessaan tätä rasistista tekstiä oppilailleen. Tämänpäiväisissä haastatteluissa Gribben kieltää ajattelevansa Twainia tai tämän kirjoja rasistisiksi. Kielto ontuu. Jos teksti ei olisi Gribbenin mielestä rasistinen, sitä ei tietysti tarvitsisi sensuroida.

Mielestäni tämä Twainin tekstin tärvääminen on verrattavissa kristittyjen tuhoamiin antiikin taideteoksiin, joilta hakattiin sukuelimet ja kasvot pois uskonnollisen vimman vuoksi, neukkuajan historiallisten valokuvien väärennöksiin sen mukaan kuka kulloinkin oli vallassa Moskovassa, natsien kirjarovioihin ja Afganistanissa tapahtuneeseen Buddhan jättiläispatsaan tuhoamiseen talibanien toimesta. Kyseessä ei ole laadultaan erilainen vaan eriasteinen teko, ja siksi halveksittava.

Gribben on korvannut sensuroimansa ’nigger’-sanat, suomeksi ehkäpä 'nekru', sanalla ’slave’, orja. Tämä muuttaa kirjan sanoman toiseksi. ’Nigger’-sanalla on voimakas rasistinen merkitys, sekä omassa ajassaan että tietysti paljon merkittävämmin nykyajassa (Twainin ajassa se kuului yleiskieleen, nykyajan puhdistetussa kielenkäytössä ei).

Alkuteksti siis puhuu nimenomaan mustiin kohdistuvasta rasismista 19. vuosisadan amerikkalaisessa todellisuudessa ja mustien ihmisarvosta, eikä pelkästään ihmisten orjuuttamisesta, joka on muitakin kuin mustia koskettava asia. Kirjan lopussa Huck näyttää ymmärtävän mustien osaa paremmin kuin kirjan alussa ja teksti kuvaa siis Huckin kehittymistä ihmisenä.

Huckleberry Finniä on sensuroita Amerikassa ennenkin. Yksi syy lienee ollut se, että Jim on ollut parempi isähahmo Huckille kuin tämän oma, juoppo mutta valkoinen isä, joka lisäksi on saattanut olla suomalainen, mikä tässä lopussa vielä häpeillen tunnustettakoon.

Lisälukemista:

Guardian: New Huckleberry Finn edition censors 'n-word'

Los Angeles Times: The expurgated 'Huckleberry Finn'

Blog Beers with Demo: Airbrushing

4.1.2011

Parempi lause

2 kommenttia
Nythän on niin, että blogi on internetin sisällöntuotannon hopealankainen kultavärttinä. Jos haluaisi tutkia internettiläisten lajisielun syvyyttä, sen löytäisi parhaiten henkilökohtaisista bogeista. Ilman blogeja internet olisi vain pintavaahtoa, hetkellisiä sielunvärähdyksiä, triviaaleja uutisvälähdyksiä ja asiantuntijoiden tylyä asiatietoa.

Yritin elää monta kuunkiertoa pelkän Facebookin avulla, mutta eihän ajatus mahdu ulostulleena millään 420 merkin mittaiseen pakkopaitaan. Se tarvitsee ympärilleen tilaa kuljeskella, laajeta ja jopa supistua jos niikseen tulee, muuten saa aikaiseksi vain jonkinlaisen mölähdyksen, jonka kanssa ei viitsi, eikä onneksi tarvitse, kovin pitkiä aikoja elellä. Mölähdys hukkuu hetkessä uusien mölähdysten joukkoon, eikä sitä enää ole.

Blogi (lastu, aurinkolaiva) sen sijaa antaa aikaa niin Arvoisalle Lukijalleen kuin varsinkin kirjoittajalleen. Ehtii kaivella ajatuksiaan ja katsella lähdeteoksia. Blogihan on luovaa työtä, niin kuin oikeakin runo ja proosateksti: novelli, essee, pakina tai jopa kriitikon mustasappinen vuodatus. Kaikki sukulaisia keskenään, luovaa työtä, joistakin maksetaan, joistakin muista ei. Toisilla saattavat korvat olla kulttuurin suhteen, Nabokovin sanoin, 'pelkkiä ornamentteja' (oletettavasti tarkoitti ei-intellektejä taviksia), toisilla taas oikeille taajuuksille hienosäädettyjä instrumenttejä, kulttuuritutkia.

Joka tapauksessa nythän on niin, että tämä blogi tekohengitetään uuteen uskoonsa niin pian kuin vain suinkin keritään. Seuraava lastu on jo työn alla ja tällä viikolla pitäisi saada näytettävään kuntoon kunhan lauseet on viilattu kauniiksi. Tai ainakin 'paremmiksi' niin kuin Asko Martinheimo opastaa kirjassaan 'Parempi lause' (WSOY, 2000), tähän tapaan (s.11):
"...
Kerronnan yhtenäisyys, eheys ja johdonmukaisuus ovat tärkeämpiä kuin vastaavuus todellisuuden kanssa..."

Mutta odotuksensa ja mahdollisuuksiensa välillä ihmisellä on aina luomisen ikkuna, jonka avaamisessa saattaa olla voittamattomiakin esteitä. Tuostapa tuleekin mieleen se, mitä Kalle Holmberg sanoi suomalaisen näytelmän puolesta esseessään 'Todellisuus ja teatteriperinne' Kiila 30:ssä (Tammi, 1966), s.121:
"...
Tällä hetkellä odotan suurimmalla mielenkiinnolla Arvo Salon ja Marja-Leena Mikkolan lupullista tulemista suomalaiseen näytelmään. Molempien lupaukset ovat jo nyt ilmeiset. Odotan niin ikään Veijo Meren ja Eeva-Liisa Mannerin jatkoa..."

En tiedä vieläkö Holmberg odottaa suurella mielenkiinnolla. Ikkunoiden aukaiseminen on ilmeisen vaikeaa mestareillekin, puhumattakaan vaivaisesta blogikirjoittajasta, kirjojen lukijasta ja rakastajasta. Mutta parhaansahan on itse kunkin yritettävä. Jopa lauseidensa kaunistamisessa.