Lisää turvallisesta seksistä

Nimimerkki th antoi kommentissaan toistaviikon takaisessa AIDSin estämislastussa viittauksen mielenkiintoiseen blogiin, jossa keskustellaan Steven E. Landsburgin kirjasta More Sex Is Safer Sex, johon viittasin lastussa Estä AIDS: anna mahdollisimman monelle. Blogin Althouse pitäjä on nimeltään Ann Althouse, ja hän kirjoitti kirjasta samannimisessä lastussaan 6.7.2007.

Erityisen mielenkiintoiseksi ko. lastun tekee se, että kirjailija itse on käynyt kommentoimassa Annin lastua, puolustamassa mielipiteitään kommentoijia vastaan ja perustelemassa muutenkin kannanottojaan.

Omankin lastuni kommenteissa on keskustelu edelleen jatkunut.

Estä AIDS: anna mahdollisimman monelle

Kuva: Sorry, Koen Demuynck, belgialainen valokuvaaja, jonka töitä voi tarkastella enemmän täällä.

Ennen kuin siirrymme asiaan, seksiin, pannaan tähän alkuun muutama asiaan jotenkin kuuluvan seksikäs episodi amerikkalaisista oikeudenkäynneistä (tietysti pelkkiä tositarinoita, sain nämä nimittäin juuri edellisen lastun kommenteissa mora-puukolla uhatulta Maryltä).

***
ATTORNEY: Are you sexually active?
WITNESS: No, I just lie there.
***
ATTORNEY: What was the first thing your husband said to you that morning?
WITNESS: He said, "Where am I, Cathy?"
ATTORNEY: And why did that upset you?
WITNESS: My name is Susan!
***
ATTORNEY: So the date of conception (of the baby) was August 8th?
WITNESS: Yes.
ATTORNEY: And what were you doing at that time?
WITNESS: Uh.... I was gett'in laid!
***

Vanha totuushan on se, että neulan löytäminen heinäsuovasta on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Mitä enemmän heinää, sitä mahdottomammaksi löytäminen tulee. Toisaalta, jos pistää kätensä ompelurasian neulalokeroon, neulan löytäminen on erittäin todennäköistä ja useimmiten tuskallistakin.

Ja tästä päästäänkin sujuvasti seksiin, jumaliin, heteroihin, homoihin, Afrikkaan, HIV-tartunnan vaaraan ja AIDS:n leviämiseen.

Mennäänpä vaikka Afrikkaan hetkeksi. Afrikkalaisissa kylissä, niin kuin tietysti kaikki varmuudella tiedämme, miehet makailevat savimajoillaan, juovat itsepanemaansa olutta, laskevat itse alullepanemiaan mukuloita ja vartioivat, että heidän taas raskaaksi panema, pellolla, pieni vauva selkäpussissa työskentelevä vaimonsa ei pääse vieraisiin.

Tämän verran tiedämme siis "varmuudella".

Toisaalta suurehkolla varmuudella tiedämme, että afrikkalaiset miehet eivät itse tyydy yhteen sukupuolisuhteeseen. Ja tämä on aivan ymmärrettävää: alituiseen raskaana, väsyneenä ja oletettavasti tyytymättömänä elelevän vaimon rakastelu ei ehkä ole erityisen miellyttävää.

Seksiä etsitään muualta.

Valitettavasti naapurinmiehet ovat yhtä tarkkoja vaimoistaan, joten naapurista ei seksinnälkään ole apua saatavissa. Mutta afrikkalaisissa yhteiskunnissa, niin kuin kai kaikissa muissakin patriarkkaalisissa yhteisöissä on miesten onneksi keksitty ilotalolaitos.

Tämä ei ole mitenkään uutta. Sumerilaisten Inanna-jumalatteren (hän oli sama rakkaudenjumalatar kuin akkadialaisten Ishtar ja myöhemmin Välimeren rantojen Artemis) juhlamenoihin kuului, itse asiassa jumalattaren jokavuotinen uudelleensyntyminen suorastaan vaati, että häntä palvovat, uskovaiset, naiset ottivat Inannan paikan temppelin lattialla ja antoivat auliisti kenelle miehelle tahansa, joka sattui eksymään sandaaleissaan temppelin ovesta sisään riittävän suuruinen uhriraha kädessä (olihan Inannan pappienkin saatava iloittelusta osansa ja lisäksi jokapäiväinen leipänsä).

Ilotaloinstituutiolla on siis pitkät ja jumalallista alkuperää olevat kunnialliset juurensa.

Inannan palvelittajattariksi joutuivat, tai pääsivät, ilman sosiaalista stigmaa kaikki halukkaat naiset koko temppeliä ympäröivältä seudulta.

Varsinaisia ilotyttöjäkin, jotka harvemmin temppelissä käyviä "tavallisia naisia" todennäköisemmin saivat, työnsä jokapäiväisyyden vuoksi, jonkin epämiellyttävän tartunnan, ehkä temppeleissä oli tarjolla, mutta palvelusta joutui maksamaan suuremman summan rahaa, onhan ammattilaisen ja iloluontoisen amatöörin palveluilla tietysti selvästi havaittava tasoero, mutta näiden suhteellinen osuus oli pieni, ja, varmasti hyvin kiitollisten miesten kannalta iloisena ja onnekkaana sattumana, muiden, halvempien naisten osuus vastaavasti suuri.

Ilotyttöjä ei Afrikassa ole kai kovin suurta suhteellista määrää, eikä siellä tiettävästi palvota Inannaa.

Ehkä näitä tyttöjä on jonkin verran enemmän kuin meillä ”sivistyneissä maissa”, koska köyhyys ajaa useampia naisia näihin tehtäviin ja miesten promiskuiteetti on jonkin verran länsimaita suurempaa. Näin ollen miesparat joutuvat suureen haluunsa etsimään apua samoista rajoitetuista lähteistä kuin kaikki muutkin kyläläiset. Seurauksena on tartunnan saanti ja oman vaimokullan ja tämän sittemmin synnyttämien lasten tartuttaminen ja sen kautta sukupuolitautien vallaton leviäminen, niin kuin afrikkalaisten AIDS-tilastot meille selkeästi kertovat.

Siirrytään välillä seksinnälässään kiehuvista afrikkalaismiehistä taloustieteilijöihin.

Amerikkalainen taloustieteilijä Steven I. Landsburg on hiljakkoin julkaissut kirjan, jonka nimi on More Sex Is Safer Sex (Free Press). Kirjan alku on jo vuodessa 1996, jolloin Landsburg julkaisi samannimisen artikkelin SLATE-lehdessä, jota voi lukea internetillä. Kirjassa (ja artikkelissa) Landsburg todistaa vastaansanomattomasti, että mahdollisimman monen yhteisönjäsenen synnillinen elämä pelastaa yhteisön AIDS:n vaaroilta. Ja toisaalta, että seksuaalisesti ahdasmielinen yhteiskunta, jossa kuitenkin on saatavilla rajoitetusti seksuaalisia palveluja, on oikea HIV-inkubaattori.

Jos jätetään yhteisillä neuloilla suonensisäisiä huumeita käyttävät pois laskuista, niin suurin AIDS:iin sairastuneiden ryhmä länsimaissa ovat homoseksuaaliset miehet. Landsburgin mallia tutkimalla tämä ei ole mitenkään yllättävää. Homoseksuaalien osuus, eli sen heinäkasan suuruus, josta AIDS-neulan voi löytää, ei ole suuri (arviot kai vaihtelevat 1-2 %:n luokassa koko miespopulaatiosta). Sosiaalisen paineen vuoksi homomiehillä ei usein ole pysyvää partneria ja näiden on tyydyttävä siihen, mitä milloinkin puistoista tai homobaareista on saatavilla. Tilanne johtaa (ehkä näennäisesti) promiskuiteetin suhteelliseen lisääntymiseen (jota satunnaiset biseksuellit elämystenetsijät pahentavat) ja todennäköisyys HIV-tartuntaan ryhmän sisällä on suuri. AIDS-tapauksien lukumäärä on myös suhteettoman suuri.

Eli heinäkasan (promiskuiteettisen populaation) ja neulojen (HIV:n kantajien) suhteelliset määrät ratkaisevat sen leviääkö AIDS populaatiossa hyvin vai huonosti.

Kuten islamistit suurella äänellä todistavat, länsimainen yhteiskunta on syntisäkki. Landsburgin päätelmien valossa voimme siis sanoa tähän, että: Näin jatkukoon vastakin, inshallah, ja kiitos koko paheelliselle porukalle.

Erityisesti sinkkuna elävien on välttämättä hankittava enemmän sukupuolisuhteita kuin ne vaivaiset 2.25 vuodessa (englantilainen tilasto), joihin he laiskuuttaan ja välinpitämättömyyttään nykyisin yltävät, ja populaation terveyden vuoksi antakoot sekä rumille että kauniille silmien väriin, hymykuoppien somuuteen, siviilisäätyyn tai sujuvakieliseen suuhun katsomatta.

Kuusikymmentälukuiset näyttävät siis seksiasiassakin olleen aivan oikeassa.

PS 23.7.2007: tästä asiasta on kirjoittanut myös mm. Ann Althouse lastussa 6.7.2007 blogissaan Althouse. Lastun kommenteissa esiintyy kommentoijana myös itse kirjailija Steven E. Landsburg.

Cad, Rogue, Trombenik tai pelkkä supisuomalainen kanerva

Kuva: presidentti Kekkonen diplomaattisella kalamatkalla

Motto: … ”He söivät mitä saivat ja joivat tuutingin, ja tyttö poltti sydämens, mutt Roope – sikarin…”

Otsikossa on ensin pari englanninkielistä sanaa, jotka päällisin puolin näyttävät viattomilta haukkumanimiltä huonolle ihmiselle, seuraava jiddišinkielinen sana on avoimen halveksiva, vaikka tarkoittaakin jollakin tasolla samaa asiaa kuin kaksi ensimmäistä. Suomalaisesta ”kanervasta” voisi pahalla tahdolla tulla näitä vastaava sana, ja voi olla, että se onkin jo sitä ”kansanmielessä”, vaikka ei ehkä vielä siltä muuten näytä.

Sanat tarkoittavat henkilöitä, yleensä miehiä, jotka ovat sydämettömän välinpitämättömiä sydämenmurskaajia, paatuneita jopa psykopaattisia rakkauden metsästäjiä sellaisia kuin legendojen Don Juan (alun perin Tirso do Molina ’n ”El burlador de Sevilla y convidado de piedra”, suomeksi "Sevillan pilkkaaja ja kivinen vieras"), Giacomo Casanova, suomalaislaulujen merirosvo Rosvo Roope tai jopa häntä SF-leffassa (1949) näytellyt Tauno Palo ”parhaimmillaan”.

Arvoisa Lukija on tietysti lukenut austeninsa ja brontensa tuiki tarkkaan, ainakin ahmimisiässään. Ja tähän kanervankuvailijoiden luetteloon voisi laittaa muitakin kirjailijoita – jopa miehiä, kuten Thomas Hughes (Flashman ’in luoja romaanissa Tom Brownin kouluvuodet, jota luin ahneen toiveikkaasti teini-iän alimmilla askelmilla, toivoin pääsyä englantilaiseen sisäoppilaitokseen, vaikkapa Tomin ja Flashmanin Rugby'in), George Macdonald Fraser (joka puolestaan teki samasta koulukiusaaja Flashmanista vielä kuuluisamman aikuisen sotilaan, seikkailijan ja naissankarin eli kanervan), Ian Flemming (James Bond on tappaja ja tyypillinen psykopaattinen naistennielijä), Juhani Aho (Juhan Shemeikka ja Papin rouvan Olavi suomenkielisen kulttuurin proto-kanervina), Väinö Linna (Tuntemattoman Rahikainen, tyypillinen kansankanerva, jos kukaan), Mauri Sariola (Armfelt), Pentti Haanpää (Taivalvaaran näyttelijä), Dostojevski (Karamasovin veljesten isä-Fjodor ja veljeksistä vanhin, Dmitri) jne, ad nauseam, eli kai lähes jokainen kirja, jossa käsitellään sydämen asioita. "Kaikki" ovat kirjoittaneet cadeista, roguesta, trombenikeistä ja kanervista.

Raamatusta voisi ehkä ottaa runsaslukuisista tarjokkaista esimerkiksi kuningas Salomonin, selvästi kanerva, vaikka olikin muuten ”hieno mies”.

Useissa 1800-luvun naiskirjailijoiden (oman aikansa chick lit-kirjoittajien) teoksissa kuvataan ”hyvää naista”, joka on ”huonon miehen” pauloissa, vaikka nainen useimmiten pelastuu jonkun hyvän ja turvallisen – ja erityisen tavallisenpitkäveteisen – miehen aviosiipaksi, tai tuhoutuu henkisesti, puhdistuu kuolemalla hyveelliseksi tai tappaa itsensä.

Onnellisia loppuja suosivan Jane Austenin, kaikkien aikojen merkittävimmän chick lit –kirjailijan, Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickham on puhdasverinen kanerva, samoin Järki ja tunteet –teoksen Willoughby.

Kiinnostavia rakkaustarinoita pelkästään hyvistä ihmisistä on kovin vähän, lauseen paino sanalla ”kiinnostavia”. Ja siihen on kovin yksinkertainen syy. Hyvät ihmiset ovat rakkaudessaan kovin kuivia ja pitkäveteisiä kirjojen sivuilla. Heille ei yleensä tapahdu juuri mitään jännittävää, ainakaan sellaista, joka myisi kirjoja. Tarinaan tarvitaan elämääsuurempi, elämäärakastava ja elämänhaluinen konna, kanerva siis.

Useimmat lukijat – vaikka väittäisivätkin ehkä toista – haluavat jollakin tasolla samastua juuri näihin kanerviin.

Katsotaan vaikka suomalaisen kanerva-kirjallisuuden pääteosta Juhani Ahon Juhaa.

En voi oikein kuvitella sellaista, edes suomalaista, miestä, joka tyytyväisenä samastuisi kirjan päähenkilöön, jota kuvaavat sanat: pitkäselkä, rohdinparta, virsujalka. Eivät edes sellaiset miehet, me, ylivoimainen enemmistö, rakkauselämän purunkuiva keskiluokka (tietysti ensimmäisen vuoden aivottoman julmettua kaninelämän kolkutusta lukuun ottamatta), joihin nämä sanat hyvin sopisivat. Naiset sen sijaan löytänevät paljon yhtymäkohteita Juhan vaimon, Marjan, kanssa, elämän pitkäveteisyyden, romantiikan puutteen, läpeensä kyllästymisen (tämä viimemainittu saattaa sopia miestenkin osalle ensimmäisten aviovuosien jälkeen). Merkittävästi Marja onkin kirjan päähenkilö, vaikka teos kantaa Juhan nimeä. Miehenä lipevä (tai sellaiseksi tämä varmasti puritaanilla suomalais-luterilaisella mielikuvituksella tuomitaan, vaikka ortodoksit ehkä näkevät vain "tavallisen" iloluontoisen miehen) ja meidän tavallisten suomalaismiesten syvästi vihaama (ja salaa kadehtima) Shemeikka viihdyttää mielikuvitusta enemmän. Satu olisi tietysti tarpeeton ilman Shemeikaa; Marja ja Juha olisivat elelleet elämänsä metsiensä keskellä ja järviensä partailla hiljaisesti, pitkäveteisen onnettomina, hamaan loppuunsa saakka.

Merkittäviä suomalaisia kanervia on muitakin.

Katsotaan sitten vaikka Kalevalaa, jossa Lemminkäisen hahmo on kuin suoraan kanervien käsikirjasta napattu. Entä waka, wanha itse, Aino episodi saattaa harhauttaa ajattelemaan kanervaa hänestäkin, mutta todellisuus on tietysti toinen: Wäinämöinen on vain tavallinen, tosin suurivoimainen ja selvinpäinkin hyvinlaulava, rautakauden suomalaisen rakkauden keskiluokan penis-kateinen proto-mies. Kanervia on siis tarvittu naisten viehtymykseksi ja tavallisten miesten kiusaksi kaikkina aikoina.

Suomen kansan syntyhetkistä löytyy Gustaf Mauritz (eli suomalaisittain Kustaa Mauri) Armfelt, joka on Suomen itsenäistymisen historian merkittävin mies ja josta toinen (tosin vaatimattomampi) kanerva, Mauri Sariola, (Suomen Hemingway, ja Papa-Doc oli tietysti itsekin kanerva) kirjoitti erinomaisen kaksiosaisen kuvauksen (Suomalainen ratsastaja, 1977 ja Suomalainen kavaljeeri, 1978).

Minulla on sellainen hytinä, että suomalaisista 1800-luvun kirjailijoista ainakin Aleksis Kivi ja Juhani Aho voitaisiin lukea kanerva-katraaseen kuuluviksi. Ensimmäisen osalta traagiseksi kanonisoitu nerous ja kohtalo (”…eli vain syksystä jouluun…”) ehkä torjuu tällaisen itsestään selvältä näyttävän tulkinnan, sen sijaan Juhani Ahon kanervamaisuutta ei ole mitenkään syytä epäillä. Välirikko Minnan Canthin kanssa johtui juuri tästä asiasta. Lievästi huvittavaa riidassa on, että Canth kirjoitti näistä kanervamaisista miehistä, jotka yleensä tarinan lopussa saavat synninpäästön ja Minnan luomat naiset saavat aina kantaa rakkauden rangaistukset.

Mannerheim on tietysti monilla tantereilla jyllännyt kunniakas suomalainen kanerva. Armfeltin kanssa he eivät muodosta vain kahta kolmasosaa Suomen historian merkittävimpien miesten triumviraattista, vaan mallin kaikille kanervan uraa ajatteleville miehenpuolille hienostuneesta, mutta huonotapaisesta ja sliipatusta maailmanmiehestä, kavaljeerista ja naisten päiväunien Satumaan prinssistä, joilla monista muista kanervista poiketen oli sen lisäksi sekä fyysistä että moraalista rohkeutta silloin kun tällaisia miehisiä kulutushyödykkeitä tarvittiin.

Kolmannen osan tästä suomalaisten pyhästä kanerva-kolmikosta muodostaa tietysti pitkäaikainen mini-diktaattorimme Urho Kaleva Kekkonen, joka oli myös todellinen perus-kanerva. Hän eli lisäksi aikana, jolloin itsesensuurin pelosta polvillaan vapiseva lehdistömme (yltiöpäisen vapisematonta ja usein salakielisen vihjailevaa samizdat-lehteämme, Hufvudstadsbladetia, ehkä lukuun ottamatta) täytyi ohjaamalla ohjata paljastamaan – tosin hyvin varovasti – koko kansan ihailtavaksi viriilin, mutta samalla salaa kulissinsa takana rapistuvan, presidenttimme kanervamaisia naisseikkailuja, joiksi niitä ei tietysti siihen aikaan kutsuttu. Näin mm. nimet Slior, Snellman ja Hallama tulivat vaivihkaa rahvaan tietoisuuteen.

Poliitikkojen joukossa kanervia onkin yllin kyllin, näennäinenkin valta näyttää toimivan afrodisiakana. Todellisesta vallasta puhumattakaan.

J.F. Kennedy on tietysti politiikan kanervien Loistava Apollo. Siinä missä tavallinen poliittinen kanerva joutuu etsimään naisiaan supermarkettien kassoilta, Kennedy voi valita Hollywoodin yltäkylläisestä hunajakeosta. Bill Clinton oli myös tietysti kanerva, sen sijaan Busheja ja Reagania tai muita sodanjälkeisiä Amerikan presidenttejä ei ehkä ole kukaan kanerviksi kutsunut. Tosin Eisenhowerilla oli sodanaikainen suhde autonkuljettajansa kanssa, mutta häneltä puuttui tärkeä kanervamainen ominaisuus, välinpitämättömyys seurauksista ja tekojen sarjamaisuus.

Suomessa on tietysti myös poliittisia kanervia Kekkosen lisäksi.

Osoittautuu, että pääministeri Vanhanen on nupullaan mutta jo aukeamaisillaan oleva kanerva. Hän ehkä lopulta valmistuu opinnoiltaan kiehtovaa tuoksukutsuaan ylettömästi tuhlaavaksi kanervaksi – vielä nyt näyttää siltä, että pääministeriltä puuttuu tarvittavan kova välinpitämättömyys, mutta hän aloitti kanerva-opintonsa vasta kovin iäkkäänä (tiettävästi), vasta opittuaan, että valta tekee vähäisestäkin kanervasta väkevän. Tosin emmehän tiedä mitään aikaisemmasta Matti Vanhasesta, vasta pääministeriys teki hänen seksielämästään kiinnostavan. Mielenkiintoista on se, että tuskin kukaan on tiedonhaluinen hänen poliittisesta sanomastaan. Ainoa mieltäkiehtova asia hänessä näyttääkin olevan hänen tyttöystävänsä, ja tämä ehkä kertoo Vanhasesta kaiken, mitä on tarpeellista kertoa.

Kuva: ikinuori kanerva, Warren Beatty, nuolaisee himokkaana sensuelleja huuliaan

Ja onhan meillä vielä se turkulainen kansanedustaja, mikäs sen nimi nyt? no se tekstailija! Jolla kuulemma on joku ruumiinosa niin iso, että eduskunnan vessanpönttöjä on jouduttu syventämään kuudella tuumalla. Mutta tämä saattaa olla vain pahaa panettelua tai Urbaani Legenda.

Vielä loppuun on kuitenkin mainittava kanervien kanerva, vastikään 70 vuotta täyttänyt Warren Beatty, joka on käynyt läpi "kaikki" Hollywoodin naiset kanerva-urallaan. Tosin hänelle kävi lopussa niin kuin Rosvo Roopelle, joka "...lesken eessä nöyrtyi ja joutui naimisiin, ja sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiiiiin." Beattyn iki-ihana vaimo, Annette Bening, joka näytteli Michael Douglas'in, täydellinen kanerva tietysti, leskimies-presidentin lemmenkohdetta elokuvassa The American President, ei taida kuitenkaan olla leski vaan eronnut. Mutta hällä väliä.

Sarah Waters, lipstick-lesbot ja heteromiesten märät unet

Varoitus: tämä lastu saattaa sisältää viittauksia kirjoittajansa sukupuoleen, jotka eivät välttämättä ole oikeita, ja sisältää kielenkäyttöä, jota voidaan joillakin tahoilla pitää loukkaavana. Kiirehdin vakuuttamaan Arvoisan Lukijan kahdesta tärkeästä seikasta: että tämä lastu ei ole (ainakaan tietoista) homo- tai lesbofobiaa ja että – vaikka en voi sietää jalkapalloa enkä likaisia alusvaatteita tai hoitamattomia kynsiä – olen ”pelkkä pitkäveteinen hetero”, seksuaalinen arkieläin.

Tämä lastu alkoi muotoutua päässäni, kun lueskelin The Guardian lehden tämänpäiväistä numeroa, jossa haastateltiin Sarah Waters'ia, lesbokirjallisuuden kuningatarta, joka on julkaissut mm. sellaisen kirjallisuushelmen kuin Tipping the Velvet. Kirjailija itse on kuvaillut kirjojaan sanoilla "lesbo Victorian romp", jota en edes yritä kääntää omalle luterilaiselle kielelleni. Kirjasta tehtiin myös mieltäkiihoittavalla tavalla nautittava mutta jotenkin teränsämenettänyt minitelevisiosarja, joka näytettiin BBC:llä. Tipping the Velvet alkaa mehevästi:

Have you ever tasted a Whitstable oyster? It you have, you will remember it. Some quirk of the Kentish coastline makes Whitstable natives - as they are properly called - the largest and the juiciest, the savouriest yet the sublest, oysters in the whole of England...

Jokainen joka on syönyt ja nauttinut ostereista - ja rakastellut suitsettoman hikisesti - tulee halukkaasti imaistuksi kirjan herkullisille sivuille. Ja, vaikka ei olisikaan historiallisten romaanien ystävä, sitä on vaikea laskea käsistään ennen kuin koko kirja on ahmittu viimeiseen pisaraan. Niin kuin käy hyville ostereillekin, varsinkin, jos on tarjolla hyvää Chablis'ta kyytipojaksi.

Toisen liipaisimen tähän lastuun antoi eräs homoystäväni, jonka pukeutumismaku on äärimmäisen hieno, ja joka kehui ilkikurisesti juuri nyt ylläni olevaa hillityn pinkkililaa paitaa ja siihen somasti sointuvaa hieman tummempaa lilapinkkiä solmiota. Minulla on muitakin homo- ja lesboystäviä – Brysselissä ei tältä voi välttyä (EI, en siis mitenkään edes yritä sitä vältellä), jotka joskus kyselevät kenen miehen kanssa haluaisin rakastella, jos olisin nainen. (Eikö tuo rakastella sana kuulosta jotenkin lapsellisen luterilaiselta verrattuna englanninkielen ilmaisuun "make love".)

Heidän perusoletuksensa on, että jokainen heterohenkilö on vain potentiaalinen homo, joka innokkaasti odottaa pääsyä piilokaapistaan ”todellisen rakkauden puutarhan” iloihin.

Tämä ei minun kohdallani näytä pitävään ollenkaan paikkaansa, en siis ole heteroflexible tai heteroflex, eli: ”heterosexual person who is open to relationships with people of the same sex”. Itse asiassa uneni – olen niissä nainen tai mies – kohdistuvat kovin saman oloisiin naishenkilöihin, joilla kuitenkin vain harvoin on kasvoissa tunnistettavia piirteitä. Anyway.

Monien muiden heteromiesten tavoin (aamuöiden pimeinä ja viinintäyteisinä tunteina tulee puhuttua kaikenlaista, ja muutakin kuin paskaa) ajattelen nimittäin, että naisena haluaisin edelleen olla naisten kanssa. Tai ryhtyisin selibaatissa eläväksi vanhaksipiiaksi ja minua – niin kuin lähes kaikkia paremmin tuntemiani heteromiehiä – voisi hyvin kutsua vaikkapa nimellä ”dreamespian”, unilesbo (tämä on itse keksimäni termi, mutta mainittakoon sekin tässä). Tosin on myös olemassa käsite ”breeder voyeur”, “a heterosexual person who attends a gay bar or event in order to observe gay life”, mutta saattaa olla, että heteromiesten märkiä unia lesbonaisista ei oikein voi laittaa tämän käsitteen alle.

Todellinen liipaisin tähän lastuun tuli kuinkin siitä mieltä häiritsevästä – ja ihanan Halle Berry’n Catwoman’ina nähneenä – mieltä kutittavasta uutisesta, että Catwoman paljastetaan ”lipstick”-lesboksi” sarjakuvakirjan uusimmassa numerossa (hänellähän on jo kaksi lesboystävää, joilla on lisäksi suhde). En voi kuitenkaan vannoa, että tämä huhu Kissanaisesta olisi totta.

Poliittisen korrektiuden ja todellisten asennemuutosten vuoksi heteroihmisten kielenkäyttö on muuttunut rajusti viimeisen vuosikymmenen aikana. Mutta niin on homoväenkin, jotka ovat erityisen tarkkoja siitä, miksi milloinkin kutsuvat homoystäviään.

”Lipstick lesbian” on tästä hyvä esimerkki. Sehän ei ole samaa tarkoittava kuin ”femme lesbian”, kuten minulle on kärsivällisesti selitetty useaan kertaan kutsuttuani vahingossa yhden lesboparin osapuolena olevan hyvän skottiystäväni, nimeltään G, partneria kiihkeän keskustelun tiimellyksessä tukholmalaispubissa lipsticklesboksi. (Samassa keskustelussa oli mukana myös espanjalainen homomies, joka kiivaasti todisti, että Opus Dei on saanut ansaitsemattaan huonon maineen Dan Brown'in Da Vinci Code'n virheellisen kuvauksen vuoksi, mutta se on tietysti toinen juttu.)

G , vastaa hyvinkin seuraavan ”huulipunalesbon” määritelmän mukaista henkilöä: "a lesbian who is beautiful, stylish, or markedly feminine”. Eli kaunis, tyylikäs ja korostetun feminiinen ja ulkomuodoltaan heteromiesten kannalta vähintäänkin hämäävän harhaanjohtava.

Lipstick lesbian -henkilöitä kutsutaan myös termillä "high femme" (a lesbian woman, who expresses the cultural norm for ultra-femininity, eli lesbo, joka leimautuu ultrafeminiiniseksi kulttuurin normistossa). G pitääkin kovasti vaatteista ja erityisesti kengistä, jotka ovat toinen toistaan epämukavamman näköisiä.

Hän ei pidä ”lipstick lesbian”-leimasta vaan haluaisi määrittää itsensä niin kuin partnerinsa, joka on selkeästi ”femme lesbian”, eli ” a dyke who has old-fashioned utopian ideas about feminism”, eli lesbo, jolla on feminismistä vanhanaikaisia, utopistisia ideoita, ja joka on hyvin naisellinen, mutta ei suostu käyttämään huulipunaa G:n suureksi ärtymykseksi. G:n ystävä ei tietenkään hyväksy G:tä ”femme lesbian’iksi”, eikä suostu käymään edes ostoksilla tämän kanssa.

G sanoo olleensa pitkään LUG, lesbian until graduation, eli heterosuhteidensa aikana salaa naisten keskeistä seksiä kokeillut, mutta yleensä sosiaalisen paineen edessä pääasiassa heteroksi taipunut henkilö. Ja G sanoo pelkäävänsä lesboja, joita kuvataan sanoilla "butch" (a culturally defined masculine female, eli kulttuurin kontekstissa maskuliiniseksi naiseksi leimattu) tai jopa "stonebutch" (may pass as male without actually trying, eli kulttuurikontekstissa määrittyy mieheksi sitä edes yrittämättä).

Ne naiset, jotka luopuvat sapfolaisesta elämäntyylistään, saavat nopeasti lesboystäviltään leiman ”hasbian” tai ”wasbean”, jotka ovat vähätteleviä termejä ja liittyvät englanninkielen ”has-been” -leimaan, joka puolestaan voidaan antaa kenelle tahansa ja missä yhteydessä vaan, jopa heteromiehille.

Sosiaalisen paineen vuoksi monet homohenkilöt eivät helposti tule ”ulos”, ja elävät mieluummin jopa onnettomassa avioliitossa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tällainen avioliittokin on saanut oman muodikkaan leiman: ”Brokeback marrage”. Mielenkiintoisessa artikkelissaan (Many Couples Must Negotiate Terms of 'Brokeback' Marriages) The New York Times’in Katy Butler, käsittelee pariskuntien vaikeuksia näissä avioliitoissa.

Julkkisten joukossa huhutaan olevan monia salahomohenkilöitä. Monet meistä muistavat Rock Hudsonin tapauksen. Julkkislesbot ovat (tietenkin) saaneet oman leimansa: celesbian: a celebrity who is a lesbian, eli julkkis, joka on lesbo. Yksi kuuluisimmista on Ellen DeGeneres, joka on sanonut suhteestaan vanhempiinsa näin:

…
When you're gay, your parents aren't saying 'Good for you,' you know? They're like, How did this happen?' You're not only a minority in society, you're a minority in your own family…

Taiteentekijöiden seksuaalinen suuntautuminen ei tietysti vaikuta heidän taiteeseensa eikä myöskään pitäisi vaikuttaa heteroiden suhtautumiseen taiteen tekijään. Esimerkiksi country-laulaja k.d. lang tuskin laulaisi paremmin kuin nyt, jos olisi heteronainen, ehkä ei laulaisi ollenkaan. Kirjailija Sarah Waters tai meidän oma täysin nautittava, kristallista kieltä kirjoittava punamuistelija, Pirkko Saisio, saattaisivat olla, ja olisivatkin, joko kokonaan kirjoittamatta tai kirjoittaisivat aivan toisia kirjoja. Lievästi hymyilyttävä yksityiskohta Saision kirjailijan uralla on vaihe, jolloin hän kirjoitti salanimellä Eeva Wein, ja kriitikot lukivat tekstejä "nuoren juutalaisnaisen" kirjoittamiksi, niin kuin ne tietysti tavallaan olivatkin.

Lesbohuhuista – ja muista lesboasioista – voivat vojöristi-lukijat saada lisää tietoa blogin ”Hothouse” informatiiviselta pitäjältä.

Tässä lastussa olevat termit ovat lesbojen itse käyttämiä ja monet heistä näyttävät toivovan, että heidän ystävänsäkin tuntisivat ainakin muutaman perustermin, etteivät olisi aivan ulkona aiheesta käytävissä keskusteluissa. Sitäpaitsi tuttuus vähentää torjunnan tarvetta!

Ja loppuun vielä sitaatti Sarah Waters'in Tipping the Velvet'istä:

...I think she was never quite sure if I were a girl come to her house to pull on a pair of trousers, or a boy arrived to change out of his frock. Sometimes, I was not sure myself...

Kukapa meistä aina olisi, vai olisiko?.

Muistatte varmaan Koan'in, jonka mieli hankautui sopimattomasta kehosta?

Blogistania on merkillinen, kiehtova, mielenkiintoinen, mieltäjärisyttävä, uskomaton ja joka päivä jotakin uutta opettava maailma, jossa helposti saa aikansa kulumaan niin, että tuloksena on suuri vaara saada paremminkin pitkiin lentomatkoihin liittyvän Deep Vein Thrombosis -nimisen ongelman, jonka nimeä en tiedä suomeksi. Vaikka olenkin nykyisin aika laiska etsimään uusia blogeja, laiskallakin etsinnällä löytää usein timantteja tai ainakin helmiä.

Maaliskuussa kirjoitin laiskottelulastun otsikolla Laiskan päivän laiskaa puurtamista, jossa mm. esittelin Englannissa ja tietysti englanniksi kirjoittavan, Multidimensional.me -blogin pitäjän, Koan Bremner'in, joka silloin odotti pääsyä elämänmuuttavaan leikkaukseen. Koan oli, kuten Arvoisa Lukija muistanee, nimittäin vahingossa päässyt syntymään vääränsukuiseen ruumiiseen ja halusi korjata vahingon leikkauksen avulla. Kuten hänen viimeisimmästä lastustaan voi lukea, leikkaus on suoritettu, toipuminen etenee ilman ongelmia ja Koan on pääsemässä uuden elämänsä alkuun (ainakin tilapäisesti Skotlannissa). Ja voi jopa alkaa ajatella rakkauselämää täysin uudelta pohjalta.

Koan on erinomainen, humoristinen ja optimistinen kirjoittaja ja olen varma, että ainakin jotkut teistä Arvoisista Lukijoista nauttisivat hänen ajatuksiaherättävistä lastuistaan ja monipuolisesta blogista.

Rakastan, rakastat, jne…

Kuva: Burt Lancaster ja Deborah Kerr muhinoivat Täältä ikuisuuteen -DVD:n kannessa hawai'ilaisella hiekkarannalla

Joku Arvoisista Lukijoista saattaa pitää seuraavaa italialaista sananlaskua seksistisenä:

Kun kaunis nainen hymyilee, jonkun kukkaro itkee.

Ja Lukija voi olla ajatuksessaan oikeassa. Italia ei ole tunnettu naisten ja miesten pitkälle viedystä tasa-arvosta, vaikka kuulemma suomalaiset ja ruotsalaiset naiset ovat iki-ihastuneita romanttisten ja rakkauttaymmärtävien italialaismiesten huomioista.

Niin kuin monessa muussakin asiassa saattaa tämän lastunikkarin ylenmääräinen kateus puhua voimakkaammin kuin italialaisen yhteiskunnan todelliset tasa-arvo-olot.

Keväisensuloinen vappuaika on oikea hetki tutkia, mitä rakkaus voisi olla. Juhannus olisi ehkä vielä parempi, koska maa on yleensä silloin kuivempaa kuin vappuna ja näin rakkauden tutkimisen biologis-empiirinen kenttätyö olisi helpommin toteutettavissa. Mutta vappuaika on vielä hyvin mielessä, joten mietitään rakkautta nyt pelkästään kuivan teoreettisista lähtökohdista.

Minä kuulun siihen sukupolveen, joka oli 20- ja 30-lukujen Suomessa vapautuneiden naisten kasvattama. He tiesivät jo mitä halusivat sekä elämältä että miehiltä ja olivat sodassa osoittaneet, että nainen on miehen veroinen sukupuoli sekä kestämään sodan vaivoja että pitämään yhteiskunnan pyöriä pyörimässä. Erityisesti sillä aikaa, kun miehet makailivat ikimuistoisella seikkailuretkellään pitkin itäkarjalaisia korpia mukavissa, miehenhajuisissa korsuissa russakoiden, kirppujen ja muiden syöpäläisten seassa.

Tosin naisten tieto ja tahto eivät vielä vaikuttaneet hirveän ratkaisevasti siihen, minkälaisen miehenrutjakkeen he saivat vaivoikseen – tässä on kysymys kysynnän ja tarjonnan laeista – mutta näiden naisten lapset kasvatettiin viemään ensimmäisten itsenäisen Suomen ikäpolvien aloittaman emansipointiprojektin loppuun saakka – katkeraan loppuun saattaisi joku irvileukainen sovinistisika (joka tietysti aina on mies) sanoa.

Joka tapauksessa monille oman sukupolveni miehelle nainen oli korkealla jalustalla. Itse asiassa niin korkealla, että jalustan päällä olevan naisen sieluun oli vaikea nähdä kunnolla ennen kuin jalusta oli elettyjen yhteisten vuosien mukana alentunut tarpeeksi.

Sukupuolisuuttani, ja sitä, miten yleensä suhteuduin rakkauteen, olivat hioneet ensin kirkasotsaiset poikakirjat ja varsinkin tyttökirjat, sitten Anna Karenina, maailman paras rakkausromaani. Ja tietysti kulttuuriatihkuvien Kalle- ja Jallu -lehtien vanhat numerot yhden jalattoman suutari Aallon puuvajan vintillä Jyllinjoen rantatörmällä, Boccaccio’n Decamerone, Marcel Ayme’n Vihreä tamma, ja kliseisiksi luetut Lady Chatterleyn rakastaja, Kravun kääntöpiiri, Punainen rubiini ja tietysti Raamattu, ehkä jotkut Hesekielin kirjan kohdat ja ennen kaikkea Korkea veisuu, jonka sanoilla ja seksiä tihkuvalla äänellään Aulikki Oksanen viihdytti sukupolveni herkästi rakastuvia miehiä. Aulikki ei tietysti ajatellut houkuttavansa miehiä mitenkään muuten kuin toverillisesti – olihan hän täysin emansipoitu huivipää, jolle miehen mielipiteet kommunistisesta manifestista olivat tietysti paljon seksiä tärkeämpiä.

Kuva: Inside Deep Throat, dokumentti Deep Throat -elokuvasta

Mutta muitakin opettajia oli. Niin kuin jo nuoren aikuisen ikään ehdittyä – ja New Yorkin 42. kadun puolivalaistuissa ja muutenkin hämäräperäisissä teattereissa nähtyinä – sellaiset elokuvataiteen loistavat helmet kuin kaikkien aikojen tuottoisin filmi, symboliikka täynnä oleva Deep Throat, ruotsalaista naista ylistävä Swedish Minx ja urheilijaystävällinen Debbie Does Dallas. Tämä viimemainittu tarkoitti Dallas Cowboys –nimistä amerikkalaista jalkapalloseuraa, jonka Debbie siis ”hoiti” – perusteellisesti – 1.5 tunnissa.

The Guardian –sanomalehti kertoo (otsikolla Revealed: how scent of a woman attracts lesbians) ruotsalaisesta tutkimuksesta, jossa koehenkilöt haistelivat hikisiä alusvaatteita ja laittoivat ne hajun miellyttävyyden mukaan paremmuusjärjestykseen. Tutkimus osoitti että heteromiehet ja lesbonaiset innostuivat samasta naisen hien hajusta, jossa vaikuttavana aineena oli estrogeenipohjainen EST:ksi kutsuttu yhdiste, jota löytyy mm. naisten virtsasta. Arvoisa Lukija saattaa päätellä, että tämä selittää hyvin tiettyjä seksikäyttäytymisen muotoja, jotka ovat yhteisiä heteromiehillä ja lesbonaisilla.

Kevät on päässyt vaikuttamaan myös yleensä kuivakkaina tunnettuihin New Scientist –lehden tiedetoimittajiin, jotka julkaisivat pari viikkoa sitten laajoja artikkeleita rakkaudesta, jota käsiteltiin tieteelliseltä, uskonnolliselta ja yksilökeskeiseltä lähtökohdalta. Lue esimerkiksi artikkeli nimeltä How to pick a perfect mate.

New Scientist vakuuttaa, että tietysti rakkauden, niin kuin lähes kaiken muunkin käyttäytymisen perusta on biologinen. Meidät on ohjelmoitu käyttäytymään sellaisella tavalla, että saisimme suvunjatkamiskykyisiä ja menestyviä jälkeläisiä ja pystyisimme ylläpitämään ja kasvattamaan heidät siihen saakka, kun toivottavasti lähtevät pois kotoa. Miehet tietysti etsivät vain sitä yhtä ominaisuutta. Mutta naisilla on monipuolisempi näkökohta parinvalinnassa.

Niin kuin viimepäivien lehtitiedoista on voitu lukea, naiset itse asiassa etsivät kahta erilaista miestyyppiä: leveäleukaista alfa-miestä ja lapsenkasvoista kotihiirtä. Ensin mainittu pääsee helpommin siittämään lapsia, koska lähellä ovulaatiota naiset katselevat mieluummin mieshormonia tihkuvaa macho-miestä. Muina kuukauden aikoina hiirulainen on enemmän naisten makuun ja hänet houkutellaan seksillä pitämään hyvää huolta sekä äidistä että lapsista.

Uuden, suomalaisen, ajattelevan rokin mestarin, Korento-yhtyeen Ihmistaidetta –kappale (albumilta Tandemlento, EMI, 2005, sanat ja sävelet Juha J. Korento) alkaa rullaavalla ja rokkaavalla rivillä kysymyksiä tähän tapaan:

voiko kaiken selittää kemialla?/ minua alkuaineilla, sinua rakennekaavoilla?/ voiko fysiikka selittää himoni?/ kaiken mitä liikkuu yöllä päässäni?/ onko rakkaus biologiaa?/

Rakkaus ei kuitenkaan liene pelkästään biologiaa, vaikka tietysti silläkin on biologinen pohjansa, jossa jotkut huomaamattomasti myskintuoksuiset feromonit näyttelevät merkittävää roolia.

Jos rakkaus olisi pelkkää biologiaa, silloin eläinten voisi sanoa rakastavan parejaan. Tosin mistäpä minä tiedän vaikka rakastaisivatkin. Mutta todennäköisesti rakkaus sellaisena kuin me ihmiset sitä harrastamme (?) on tietoisen tason toimintaa, kulttuurinen konstruktio. Pornoelokuvien suunnaton suosio ehkä vahvistaa tätä käsitystä.

Biologinen osuus rakkaudesta varmistaa sen, että meistä suurin osa haluaa tutustua vastakkaiseen sukupuoleen tositarkoituksella, haluaa harrastaa sukupuoliyhteyttä ja tehdä lapsia. Muuten laji ei tietysti jatkuisi.

Super-puolisoita on kuitenkin vaikea löytää, koska heitä on niin vähän.

Jonkun Marilyn Monroen tai Richard Geren nappaaminen on kai useimmilta meistä saavuttamaton unelma. Jokaisella naisella ei ole vyötärön ja lantion suhde juuri täsmälleen oikea, huulet houkuttavasti töröllään ja lapsenkasvoissa suuret ja kosteat (ja mieluimmin likinäköiset) silmät. Toisaalta kaikilla miehillä ei ole leveitä hartioita ja kapeaa lantiota, litteää vatsaa ja ulkonäköä, joka mainostaa hellyydestä ja menestymispotentiaalista - tai vaihtoehtoisesti jykeviä leukaperiä tai jo valmiiksi paksua lompakkoa.

Ja unelmista toipumiseen tarvitaan rakkautta.

Me ilmeisesti – tutkimusten mukaan – rakastumme lähes tulkoon itsemme tasoiseen kohteeseen viehättävyysarvoilla mitattuna. Eli tyydymme kohtaloomme rakkauden avulla.

Rakastuminen tapahtuu herkimmin heti sukupuoliyhteyden jälkeen, jolloin aivot erittävät ainetta nimeltä oksitosiini – hellyyshormooni – jonka ansioista yhdynnästä seuraa se lämmin hehku koko kehossa, joka panee näkemään ilot jakaneen partnerin ehkä uusin silmin, jotenkin kauniimpana, jotenkin kurvikkaampana, jotenkin miehekkäämpänä. Tai ainakin raukaean myooppisen ja kostean verhon läpi. Ja vaikutus on usein riittävän pitkäikäinen kantamaan jopa kieloilta ja ruusuilta tuoksuvalle alttarille saakka.

Tavallisen hiiri-miehen paras taktiikka olisikin saada unelmiensa nainen sänkyyn mitä pikimmin, että rakkaudelle voisi antaa edes jonkinlaisen mahdollisuuden puhjeta oraalle.

Miehistä taidetaan myös sanoa, että:

Miehet pitävät vaaleaveriköistä, mutta tyytyvät aina kehen tahansa.

Ai niin. Korento päättää Ihmistaidetta -kappaleensa näin:

/okei olet vettä hiiltä ja rautaa/ ja muutamaa muuta ainetta/ mutta tapa
jolla se kaikki sussa yhdistyy/ on jotain ainutlaatuista/ olet
ihmistaidetta/

Ja tuohon voi tietysti innokkaasti yhtyä.

Lisää Da Vinci koodeja

Ilmeisesti tuomaritkaan eivät ole täysin vailla huumorintajua, vaikka lakimiehiä ovatkin - ainakaan Englannissa.

Tämän päivän The Guardian kirjoittaa - tavan mukaan - monista mieltäkiihottavista asioista. Mm. seksistä (siitä myöhemmässä lastussa) ja hiljan päättyneen Da Vinci koodi -oikeudenkäynnin loppulausunnosta. Näyttää siltä, että oikeuden tuomari, jonka nimi on Peter Smith, ei ole pelkästään sokean oikeuden edustaja vaan siinä sivussa sekä humoristi että salakieliasiantuntija.

The Guardianin lakiasiantuntija, toimittaja Dan Tench on ratkaissut tuomari Smithin loppulausuuntoonsa piilottaman koodin. Tuomari on kursivoinut kirjaimia siellä täällä lausunnon ensimmäisillä 14 sivulla. Kursivoidut kirjaimet eivät sinällään sano mitään. Sanoma on salattu käyttämällä ns. Fibonnaci sarjaa (1, 1, 2, 3, 5, 8...). Sen avulla tuomarin sanomaksi saadaan kryptisesti:

"Jackie Fisher, who are you? Dreadnought"

Jack Fisher oli englantilainen amiraali ja First Sea Lord ensimmäisen maailmansodan aikana, Winston Churchill'in alaisuudessa, tämä puolestaan oli First Lord of the Admiralty. Dreadnought oli brittiläinen taistelulaivaluokka (kuva vasemmalla), joka oli oikeastaan suunnattoman iso tykkilavetti. Dreadnought-luokan taistelulaivat "ratkaisivat" I maailmansodan meriosuuden Englannin eduksi ja tietysti saksalaisten tappioksi. Molemmilla oli saman luokan taistelulaivoja, mutta Englannilla oli niitä enemmän.

Tuomari Smith halusi ilmeisesti koodillaan antaa tunnustusta amiraali Jack Fisherin osuudelle I maailmansodan voittamisessa.

Dan Tench päättää artikkelinsa näin:

Was this improper? Mr Justice Peter Smith's judgment is authoritative, his
findings of fact sensible and his legal reasoning unimpeachable. If he has shown
that our high court judges have a sense of humour and intrigue and rehabilitated
an old hero, what harm can he be said to have done?

Joku voi tietysti vetää tuomarin teosta herneitä nenäänsä, mutta tuomarikin on vain ihminen, vaikka onkin lakimies, joita ei aina välttämättä pidetä aivan ihmisen veroisena. Ja sitä paitsi, koko oikeudenkäynnillä oli ehkä enemmän tekemistä kirjojen markkinoinnin kuin ideoiden kopiointisyytteiden kanssa, mutta mitäpä tavis-lastunikkari sellaisista korkeakulttuurisista asioista mitään tietäisi.

Muuten Fibonnaci sarja on tuomarien salakielen lisäksi muutenkin kiinnostava. Sillä voidaan tyydyttävästi selittää, miksi kaniineja on lopulta hirmuinen määrä, jos niillä ei ole luontaista vihollista - kettua, ihmistä tai ravintopulaa (Australian kaniongelma on tästä hyvänä esimerkkinä). Ja sarjalla on myös yhteys matematiikan kultaiseen leikkaukseen, joka on tärkeä mm. avioparien välisissä katkerissa taisteluissa laitettaessa tauluja olohuoneen seinälle "oikeille" paikoilleen.

Aggressiivijuhlapäivä

Monet teistä Arvoisista Mieslukijoista ovat ehkä vaivaantuneet ainakin kerran joka kuukausi siitä, että kaikki muut miehet näyttävät erityisen komeilta – jotenkin raa’an särmikkäällä tavalla – joka erityisesti tuntuu vedättävän herneitä nenään.

Jopa se naapurin nyssykkä Virtanen, joka joskus heittää huulta aidan yli vaimon kanssa, tuntuu armottoman puoleensavetävältä ja itse asiassa – ja jos oikein tarkasti asiaa katsoo – jopa varteenotettavalta kilpailijalta.

Miehillä on ilmeisesti kautta aikojen ollut erityisesti yksi päivä kuukaudessa, jolloin tällainen käyttäytyminen on erityisen silmiinpistävää. Nimittäin Evolution and Human Behaviour –lehti ilmoittaa viimeisimmässä numerossaan, että naisten kuukautisilla ja miesten käyttäytymisellä on vissi yhteys.

Erityisesti naisia lohduttanee, että tälle on olemassa luonnollinen selitys.

Kuva: Liverpool FC Jari Litmanen

Rob Burriss, Liverpoolin yliopiston (aivan, minäkin olin yllättynyt, että siellä on yliopisto, olen aina luullut, että Liverpool on pelkästään jalkapalloseura, jossa on satunnaisesti huonosti menestyviä suomalaisia potkupallon potkijoita), siis tämän Liverpoolin yliopiston biologian tutkija on tutkinut miesten käyttäytymistä ja todennut, että kuukausittaiset ärhentelypäivät johtuvat naisten luonnollisesta kuukautiskierrosta – eli syy on tietysti naisessa!

Nähtävästi mies käyttäytyy tavallista hyökkäävämmin silloin, kun omalla naisella on meneillään ne hedelmälliset päivät. Uhittelun kohteeksi mies valitsee näinä aikoina yleensä kovan näköisiä lihaskundeja, joita hän yleensä koko muun kuukauden ylenkatsoo ja pitää – varmuuden vuoksi – jotenkin tyhminä.

Tieteellisesti tutkija Burriss selittää ilmiön niin (paperi on saatavissa Burrissin omalla saitilla nimellä "Effects of partner conception risk phase on male perception of dominance in faces"), että – ilmeisesti – naiset juuri kuukauden strategisesti tärkeimpänä päivänä valitsevat lemmekkäiden feromoniensa kohteeksi juuri tällaisten potentiaalisten laumanjohtajatyyppien vomeronasaalisen elimen, joka sijaitsee jossakin nenän sopukoissa (kts. kuva vieressä).

Oman kultansa nainen on aikanaan valinnut rakkauden sokaisemana, joten sen päivän todelliset tarpeet ja valittu siippa ovat jonkinlaisessa oppositiossa, ja mies tietysti korkealla emotionaalisella älyllään vaistoaa tämän ja ryhtyy pitämään vihaa varsinkin komeita miehiä kohtaan.

Tutkimus osoitti myös, että miehet näinä päivinä jopa näkevät toiset miehet komeampina kuin muulloin, joten heille käy vihanpidon kohteeksi kai kuka tahansa kaksilahkeinen otus, jopa se naapurin Virtanen.

Asiasta kirjoittava The Guardian –lehti ei sano, onko rakastajattaria pitävillä miehillä useampia kuin yksi ärhentelypäivä kuukaudessa. Loogisesti ajatellen näin pitäisi kai olla.

Eli vaimoilla on hyvä syy epäillä miestään uskottomuudesta, jos tämä on ärtyneellä päällä useampana kuin yhtenä päivänä kuukaudessa.

Laiskan päivän laiskaa puurtamista

On Mardi Gras ja "kaikki" Brysselissä ovat nauttimassa sen kunniaksi aamulla sataneesta lumesta, joka tosin täältä kaupungin liepeiltä ainakin on jo häipynyt taivaan tuuliin. Ja kova tuuli siellä onkin ja tulee pohjoisesta. Luvassa on siis lisää lunta ainakin seuraaviksi kahdeksi päiväksi. Ja lämpötilat pysyvät parin asteen paikkeilla.

On laiskottelun aika.

On ollut myös tilaisuus surffailla vähän aikansa kuluksi tarvitsematta odottaa yön sydäntä. Pitkästä aikaa löysin taas Technoratin (kuva), maailman blogilistan saitin, meidän oman blogilista.fi:mme kilpailijan.

On luonto sen verran tasaisen utelias, että en tietysti taaskaan malttanut, oman napani nöyhdästä alati kiinnostuneena narsistina, olla katsomasta miten omat blogit voivat maailman turuilla. Dionysoksen kevät näyttää olevan sijaluvulla 56,910 ja Diosysian Spring päätähuimaavalla sijaluvulla 1,125,742. Joten vielä on parantamisen mahdollisuuksia kummankin blogin suhteen.

On myös tarjolla uusi blogituttavuus nimeltään multidimensional.me, jonka yksi aiheista ei välttämättä tule vastaan joka päivä blogeja surffaillessa. Nimittäin bloggari, Koan Bremner, englantilainen 42-vuotias nainen, buddhisti, moottoripyöräilijä jne, odottaa sukupuolensa uudelleen määrittävää leikkausta, joka tulee tapahtumaan maaliskuussa tänä vuonna.

Koan kirjoittaa koskettavasti tämän päiväisessä lastussaan ystävästään, joka mielenterveysongelmiensa vuoksi on ollut parantolassa. Ja antaa neljä hyvää vihjettä muille, joilla on läheisiä tai tuttavia samassa tilanteessa (otan malliksi toisen kohdan listalta):

Folks, it's not easy - for anybody. But, in my experience, there are some things that can make the process of healing *much* smoother:
...
2.
The individual is *not* their diagnosis - they are an individual,
*with* a diagnosis. When someone can no longer see the individual, but can only
see the diagnosis - then, in my opinion, they've lost *any* ability to help the
situation; ...

On siellä blogilla myös luettavana kirjoittamista kosketteleva lastu otsikolla One moment of perfect beauty.

Koan'n kautta löytyi myös kauniisti sisustettu blogi nimeltään Joy of Six, ja se on ihan toisenlainen kuin Koan'n blogi, mutta kannattaa siihenkin tutustua.

On sinne osoitekin, tässä. Ja sieltä löytyi oheinen lämpimästi pukeutunut lintu, kaikkeen varautunut kanadanhanhi (branta canadensis), joka usein ja helposti sotketaan valkoposkihanheen (branta leucopsis).

On niitä molempia tavattu runsaasti myös Suomesta. Ja pian kai ne ehtivätkin takaisin sinne lumen ja jään keskelle. Täällä Brysselissä pilvet rakoilevat pohjoisen taivaalla, uhaten auringon paisteella ainakin hetkellisesti. Illaksi on luvattu runsasta lumisadetta. Mutta täällä sääennusteet ovat pelkästään suuntaa antavia.