Kuva: presidentti Kekkonen diplomaattisella kalamatkalla
Motto: … ”He söivät mitä saivat ja joivat tuutingin, ja tyttö poltti sydämens, mutt Roope – sikarin…”
Otsikossa on ensin pari englanninkielistä sanaa, jotka päällisin puolin näyttävät viattomilta haukkumanimiltä huonolle ihmiselle, seuraava jiddišinkielinen sana on avoimen halveksiva, vaikka tarkoittaakin jollakin tasolla samaa asiaa kuin kaksi ensimmäistä. Suomalaisesta ”kanervasta” voisi pahalla tahdolla tulla näitä vastaava sana, ja voi olla, että se onkin jo sitä ”kansanmielessä”, vaikka ei ehkä vielä siltä muuten näytä.
Sanat tarkoittavat henkilöitä, yleensä miehiä, jotka ovat sydämettömän välinpitämättömiä sydämenmurskaajia, paatuneita jopa psykopaattisia rakkauden metsästäjiä sellaisia kuin legendojen Don Juan (alun perin Tirso do Molina ’n ”El burlador de Sevilla y convidado de piedra”, suomeksi "Sevillan pilkkaaja ja kivinen vieras"), Giacomo Casanova, suomalaislaulujen merirosvo Rosvo Roope tai jopa häntä SF-leffassa (1949) näytellyt Tauno Palo ”parhaimmillaan”.
Arvoisa Lukija on tietysti lukenut austeninsa ja brontensa tuiki tarkkaan, ainakin ahmimisiässään. Ja tähän kanervankuvailijoiden luetteloon voisi laittaa muitakin kirjailijoita – jopa miehiä, kuten Thomas Hughes (Flashman ’in luoja romaanissa Tom Brownin kouluvuodet, jota luin ahneen toiveikkaasti teini-iän alimmilla askelmilla, toivoin pääsyä englantilaiseen sisäoppilaitokseen, vaikkapa Tomin ja Flashmanin Rugby'in), George Macdonald Fraser (joka puolestaan teki samasta koulukiusaaja Flashmanista vielä kuuluisamman aikuisen sotilaan, seikkailijan ja naissankarin eli kanervan), Ian Flemming (James Bond on tappaja ja tyypillinen psykopaattinen naistennielijä), Juhani Aho (Juhan Shemeikka ja Papin rouvan Olavi suomenkielisen kulttuurin proto-kanervina), Väinö Linna (Tuntemattoman Rahikainen, tyypillinen kansankanerva, jos kukaan), Mauri Sariola (Armfelt), Pentti Haanpää (Taivalvaaran näyttelijä), Dostojevski (Karamasovin veljesten isä-Fjodor ja veljeksistä vanhin, Dmitri) jne, ad nauseam, eli kai lähes jokainen kirja, jossa käsitellään sydämen asioita. "Kaikki" ovat kirjoittaneet cadeista, roguesta, trombenikeistä ja kanervista.
Raamatusta voisi ehkä ottaa runsaslukuisista tarjokkaista esimerkiksi kuningas Salomonin, selvästi kanerva, vaikka olikin muuten ”hieno mies”.
Useissa 1800-luvun naiskirjailijoiden (oman aikansa chick lit-kirjoittajien) teoksissa kuvataan ”hyvää naista”, joka on ”huonon miehen” pauloissa, vaikka nainen useimmiten pelastuu jonkun hyvän ja turvallisen – ja erityisen tavallisenpitkäveteisen – miehen aviosiipaksi, tai tuhoutuu henkisesti, puhdistuu kuolemalla hyveelliseksi tai tappaa itsensä.
Onnellisia loppuja suosivan Jane Austenin, kaikkien aikojen merkittävimmän chick lit –kirjailijan, Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickham on puhdasverinen kanerva, samoin Järki ja tunteet –teoksen Willoughby.
Kiinnostavia rakkaustarinoita pelkästään hyvistä ihmisistä on kovin vähän, lauseen paino sanalla ”kiinnostavia”. Ja siihen on kovin yksinkertainen syy. Hyvät ihmiset ovat rakkaudessaan kovin kuivia ja pitkäveteisiä kirjojen sivuilla. Heille ei yleensä tapahdu juuri mitään jännittävää, ainakaan sellaista, joka myisi kirjoja. Tarinaan tarvitaan elämääsuurempi, elämäärakastava ja elämänhaluinen konna, kanerva siis.
Useimmat lukijat – vaikka väittäisivätkin ehkä toista – haluavat jollakin tasolla samastua juuri näihin kanerviin.
Katsotaan vaikka suomalaisen kanerva-kirjallisuuden pääteosta Juhani Ahon Juhaa.
En voi oikein kuvitella sellaista, edes suomalaista, miestä, joka tyytyväisenä samastuisi kirjan päähenkilöön, jota kuvaavat sanat: pitkäselkä, rohdinparta, virsujalka. Eivät edes sellaiset miehet, me, ylivoimainen enemmistö, rakkauselämän purunkuiva keskiluokka (tietysti ensimmäisen vuoden aivottoman julmettua kaninelämän kolkutusta lukuun ottamatta), joihin nämä sanat hyvin sopisivat. Naiset sen sijaan löytänevät paljon yhtymäkohteita Juhan vaimon, Marjan, kanssa, elämän pitkäveteisyyden, romantiikan puutteen, läpeensä kyllästymisen (tämä viimemainittu saattaa sopia miestenkin osalle ensimmäisten aviovuosien jälkeen). Merkittävästi Marja onkin kirjan päähenkilö, vaikka teos kantaa Juhan nimeä. Miehenä lipevä (tai sellaiseksi tämä varmasti puritaanilla suomalais-luterilaisella mielikuvituksella tuomitaan, vaikka ortodoksit ehkä näkevät vain "tavallisen" iloluontoisen miehen) ja meidän tavallisten suomalaismiesten syvästi vihaama (ja salaa kadehtima) Shemeikka viihdyttää mielikuvitusta enemmän. Satu olisi tietysti tarpeeton ilman Shemeikaa; Marja ja Juha olisivat elelleet elämänsä metsiensä keskellä ja järviensä partailla hiljaisesti, pitkäveteisen onnettomina, hamaan loppuunsa saakka.
Merkittäviä suomalaisia kanervia on muitakin.
Katsotaan sitten vaikka Kalevalaa, jossa Lemminkäisen hahmo on kuin suoraan kanervien käsikirjasta napattu. Entä waka, wanha itse, Aino episodi saattaa harhauttaa ajattelemaan kanervaa hänestäkin, mutta todellisuus on tietysti toinen: Wäinämöinen on vain tavallinen, tosin suurivoimainen ja selvinpäinkin hyvinlaulava, rautakauden suomalaisen rakkauden keskiluokan penis-kateinen proto-mies. Kanervia on siis tarvittu naisten viehtymykseksi ja tavallisten miesten kiusaksi kaikkina aikoina.
Suomen kansan syntyhetkistä löytyy Gustaf Mauritz (eli suomalaisittain Kustaa Mauri) Armfelt, joka on Suomen itsenäistymisen historian merkittävin mies ja josta toinen (tosin vaatimattomampi) kanerva, Mauri Sariola, (Suomen Hemingway, ja Papa-Doc oli tietysti itsekin kanerva) kirjoitti erinomaisen kaksiosaisen kuvauksen (Suomalainen ratsastaja, 1977 ja Suomalainen kavaljeeri, 1978).
Minulla on sellainen hytinä, että suomalaisista 1800-luvun kirjailijoista ainakin Aleksis Kivi ja Juhani Aho voitaisiin lukea kanerva-katraaseen kuuluviksi. Ensimmäisen osalta traagiseksi kanonisoitu nerous ja kohtalo (”…eli vain syksystä jouluun…”) ehkä torjuu tällaisen itsestään selvältä näyttävän tulkinnan, sen sijaan Juhani Ahon kanervamaisuutta ei ole mitenkään syytä epäillä. Välirikko Minnan Canthin kanssa johtui juuri tästä asiasta. Lievästi huvittavaa riidassa on, että Canth kirjoitti näistä kanervamaisista miehistä, jotka yleensä tarinan lopussa saavat synninpäästön ja Minnan luomat naiset saavat aina kantaa rakkauden rangaistukset.
Mannerheim on tietysti monilla tantereilla jyllännyt kunniakas suomalainen kanerva. Armfeltin kanssa he eivät muodosta vain kahta kolmasosaa Suomen historian merkittävimpien miesten triumviraattista, vaan mallin kaikille kanervan uraa ajatteleville miehenpuolille hienostuneesta, mutta huonotapaisesta ja sliipatusta maailmanmiehestä, kavaljeerista ja naisten päiväunien Satumaan prinssistä, joilla monista muista kanervista poiketen oli sen lisäksi sekä fyysistä että moraalista rohkeutta silloin kun tällaisia miehisiä kulutushyödykkeitä tarvittiin.
Kolmannen osan tästä suomalaisten pyhästä kanerva-kolmikosta muodostaa tietysti pitkäaikainen mini-diktaattorimme Urho Kaleva Kekkonen, joka oli myös todellinen perus-kanerva. Hän eli lisäksi aikana, jolloin itsesensuurin pelosta polvillaan vapiseva lehdistömme (yltiöpäisen vapisematonta ja usein salakielisen vihjailevaa samizdat-lehteämme, Hufvudstadsbladetia, ehkä lukuun ottamatta) täytyi ohjaamalla ohjata paljastamaan – tosin hyvin varovasti – koko kansan ihailtavaksi viriilin, mutta samalla salaa kulissinsa takana rapistuvan, presidenttimme kanervamaisia naisseikkailuja, joiksi niitä ei tietysti siihen aikaan kutsuttu. Näin mm. nimet Slior, Snellman ja Hallama tulivat vaivihkaa rahvaan tietoisuuteen.
Poliitikkojen joukossa kanervia onkin yllin kyllin, näennäinenkin valta näyttää toimivan afrodisiakana. Todellisesta vallasta puhumattakaan.
Otsikossa on ensin pari englanninkielistä sanaa, jotka päällisin puolin näyttävät viattomilta haukkumanimiltä huonolle ihmiselle, seuraava jiddišinkielinen sana on avoimen halveksiva, vaikka tarkoittaakin jollakin tasolla samaa asiaa kuin kaksi ensimmäistä. Suomalaisesta ”kanervasta” voisi pahalla tahdolla tulla näitä vastaava sana, ja voi olla, että se onkin jo sitä ”kansanmielessä”, vaikka ei ehkä vielä siltä muuten näytä.
Sanat tarkoittavat henkilöitä, yleensä miehiä, jotka ovat sydämettömän välinpitämättömiä sydämenmurskaajia, paatuneita jopa psykopaattisia rakkauden metsästäjiä sellaisia kuin legendojen Don Juan (alun perin Tirso do Molina ’n ”El burlador de Sevilla y convidado de piedra”, suomeksi "Sevillan pilkkaaja ja kivinen vieras"), Giacomo Casanova, suomalaislaulujen merirosvo Rosvo Roope tai jopa häntä SF-leffassa (1949) näytellyt Tauno Palo ”parhaimmillaan”.
Arvoisa Lukija on tietysti lukenut austeninsa ja brontensa tuiki tarkkaan, ainakin ahmimisiässään. Ja tähän kanervankuvailijoiden luetteloon voisi laittaa muitakin kirjailijoita – jopa miehiä, kuten Thomas Hughes (Flashman ’in luoja romaanissa Tom Brownin kouluvuodet, jota luin ahneen toiveikkaasti teini-iän alimmilla askelmilla, toivoin pääsyä englantilaiseen sisäoppilaitokseen, vaikkapa Tomin ja Flashmanin Rugby'in), George Macdonald Fraser (joka puolestaan teki samasta koulukiusaaja Flashmanista vielä kuuluisamman aikuisen sotilaan, seikkailijan ja naissankarin eli kanervan), Ian Flemming (James Bond on tappaja ja tyypillinen psykopaattinen naistennielijä), Juhani Aho (Juhan Shemeikka ja Papin rouvan Olavi suomenkielisen kulttuurin proto-kanervina), Väinö Linna (Tuntemattoman Rahikainen, tyypillinen kansankanerva, jos kukaan), Mauri Sariola (Armfelt), Pentti Haanpää (Taivalvaaran näyttelijä), Dostojevski (Karamasovin veljesten isä-Fjodor ja veljeksistä vanhin, Dmitri) jne, ad nauseam, eli kai lähes jokainen kirja, jossa käsitellään sydämen asioita. "Kaikki" ovat kirjoittaneet cadeista, roguesta, trombenikeistä ja kanervista.
Raamatusta voisi ehkä ottaa runsaslukuisista tarjokkaista esimerkiksi kuningas Salomonin, selvästi kanerva, vaikka olikin muuten ”hieno mies”.
Useissa 1800-luvun naiskirjailijoiden (oman aikansa chick lit-kirjoittajien) teoksissa kuvataan ”hyvää naista”, joka on ”huonon miehen” pauloissa, vaikka nainen useimmiten pelastuu jonkun hyvän ja turvallisen – ja erityisen tavallisenpitkäveteisen – miehen aviosiipaksi, tai tuhoutuu henkisesti, puhdistuu kuolemalla hyveelliseksi tai tappaa itsensä.
Onnellisia loppuja suosivan Jane Austenin, kaikkien aikojen merkittävimmän chick lit –kirjailijan, Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickham on puhdasverinen kanerva, samoin Järki ja tunteet –teoksen Willoughby.
Kiinnostavia rakkaustarinoita pelkästään hyvistä ihmisistä on kovin vähän, lauseen paino sanalla ”kiinnostavia”. Ja siihen on kovin yksinkertainen syy. Hyvät ihmiset ovat rakkaudessaan kovin kuivia ja pitkäveteisiä kirjojen sivuilla. Heille ei yleensä tapahdu juuri mitään jännittävää, ainakaan sellaista, joka myisi kirjoja. Tarinaan tarvitaan elämääsuurempi, elämäärakastava ja elämänhaluinen konna, kanerva siis.
Useimmat lukijat – vaikka väittäisivätkin ehkä toista – haluavat jollakin tasolla samastua juuri näihin kanerviin.
Katsotaan vaikka suomalaisen kanerva-kirjallisuuden pääteosta Juhani Ahon Juhaa.
En voi oikein kuvitella sellaista, edes suomalaista, miestä, joka tyytyväisenä samastuisi kirjan päähenkilöön, jota kuvaavat sanat: pitkäselkä, rohdinparta, virsujalka. Eivät edes sellaiset miehet, me, ylivoimainen enemmistö, rakkauselämän purunkuiva keskiluokka (tietysti ensimmäisen vuoden aivottoman julmettua kaninelämän kolkutusta lukuun ottamatta), joihin nämä sanat hyvin sopisivat. Naiset sen sijaan löytänevät paljon yhtymäkohteita Juhan vaimon, Marjan, kanssa, elämän pitkäveteisyyden, romantiikan puutteen, läpeensä kyllästymisen (tämä viimemainittu saattaa sopia miestenkin osalle ensimmäisten aviovuosien jälkeen). Merkittävästi Marja onkin kirjan päähenkilö, vaikka teos kantaa Juhan nimeä. Miehenä lipevä (tai sellaiseksi tämä varmasti puritaanilla suomalais-luterilaisella mielikuvituksella tuomitaan, vaikka ortodoksit ehkä näkevät vain "tavallisen" iloluontoisen miehen) ja meidän tavallisten suomalaismiesten syvästi vihaama (ja salaa kadehtima) Shemeikka viihdyttää mielikuvitusta enemmän. Satu olisi tietysti tarpeeton ilman Shemeikaa; Marja ja Juha olisivat elelleet elämänsä metsiensä keskellä ja järviensä partailla hiljaisesti, pitkäveteisen onnettomina, hamaan loppuunsa saakka.
Merkittäviä suomalaisia kanervia on muitakin.
Katsotaan sitten vaikka Kalevalaa, jossa Lemminkäisen hahmo on kuin suoraan kanervien käsikirjasta napattu. Entä waka, wanha itse, Aino episodi saattaa harhauttaa ajattelemaan kanervaa hänestäkin, mutta todellisuus on tietysti toinen: Wäinämöinen on vain tavallinen, tosin suurivoimainen ja selvinpäinkin hyvinlaulava, rautakauden suomalaisen rakkauden keskiluokan penis-kateinen proto-mies. Kanervia on siis tarvittu naisten viehtymykseksi ja tavallisten miesten kiusaksi kaikkina aikoina.
Suomen kansan syntyhetkistä löytyy Gustaf Mauritz (eli suomalaisittain Kustaa Mauri) Armfelt, joka on Suomen itsenäistymisen historian merkittävin mies ja josta toinen (tosin vaatimattomampi) kanerva, Mauri Sariola, (Suomen Hemingway, ja Papa-Doc oli tietysti itsekin kanerva) kirjoitti erinomaisen kaksiosaisen kuvauksen (Suomalainen ratsastaja, 1977 ja Suomalainen kavaljeeri, 1978).
Minulla on sellainen hytinä, että suomalaisista 1800-luvun kirjailijoista ainakin Aleksis Kivi ja Juhani Aho voitaisiin lukea kanerva-katraaseen kuuluviksi. Ensimmäisen osalta traagiseksi kanonisoitu nerous ja kohtalo (”…eli vain syksystä jouluun…”) ehkä torjuu tällaisen itsestään selvältä näyttävän tulkinnan, sen sijaan Juhani Ahon kanervamaisuutta ei ole mitenkään syytä epäillä. Välirikko Minnan Canthin kanssa johtui juuri tästä asiasta. Lievästi huvittavaa riidassa on, että Canth kirjoitti näistä kanervamaisista miehistä, jotka yleensä tarinan lopussa saavat synninpäästön ja Minnan luomat naiset saavat aina kantaa rakkauden rangaistukset.
Mannerheim on tietysti monilla tantereilla jyllännyt kunniakas suomalainen kanerva. Armfeltin kanssa he eivät muodosta vain kahta kolmasosaa Suomen historian merkittävimpien miesten triumviraattista, vaan mallin kaikille kanervan uraa ajatteleville miehenpuolille hienostuneesta, mutta huonotapaisesta ja sliipatusta maailmanmiehestä, kavaljeerista ja naisten päiväunien Satumaan prinssistä, joilla monista muista kanervista poiketen oli sen lisäksi sekä fyysistä että moraalista rohkeutta silloin kun tällaisia miehisiä kulutushyödykkeitä tarvittiin.
Kolmannen osan tästä suomalaisten pyhästä kanerva-kolmikosta muodostaa tietysti pitkäaikainen mini-diktaattorimme Urho Kaleva Kekkonen, joka oli myös todellinen perus-kanerva. Hän eli lisäksi aikana, jolloin itsesensuurin pelosta polvillaan vapiseva lehdistömme (yltiöpäisen vapisematonta ja usein salakielisen vihjailevaa samizdat-lehteämme, Hufvudstadsbladetia, ehkä lukuun ottamatta) täytyi ohjaamalla ohjata paljastamaan – tosin hyvin varovasti – koko kansan ihailtavaksi viriilin, mutta samalla salaa kulissinsa takana rapistuvan, presidenttimme kanervamaisia naisseikkailuja, joiksi niitä ei tietysti siihen aikaan kutsuttu. Näin mm. nimet Slior, Snellman ja Hallama tulivat vaivihkaa rahvaan tietoisuuteen.
Poliitikkojen joukossa kanervia onkin yllin kyllin, näennäinenkin valta näyttää toimivan afrodisiakana. Todellisesta vallasta puhumattakaan.
J.F. Kennedy on tietysti politiikan kanervien Loistava Apollo. Siinä missä tavallinen poliittinen kanerva joutuu etsimään naisiaan supermarkettien kassoilta, Kennedy voi valita Hollywoodin yltäkylläisestä hunajakeosta. Bill Clinton oli myös tietysti kanerva, sen sijaan Busheja ja Reagania tai muita sodanjälkeisiä Amerikan presidenttejä ei ehkä ole kukaan kanerviksi kutsunut. Tosin Eisenhowerilla oli sodanaikainen suhde autonkuljettajansa kanssa, mutta häneltä puuttui tärkeä kanervamainen ominaisuus, välinpitämättömyys seurauksista ja tekojen sarjamaisuus.
Suomessa on tietysti myös poliittisia kanervia Kekkosen lisäksi.
Suomessa on tietysti myös poliittisia kanervia Kekkosen lisäksi.
Osoittautuu, että pääministeri Vanhanen on nupullaan mutta jo aukeamaisillaan oleva kanerva. Hän ehkä lopulta valmistuu opinnoiltaan kiehtovaa tuoksukutsuaan ylettömästi tuhlaavaksi kanervaksi – vielä nyt näyttää siltä, että pääministeriltä puuttuu tarvittavan kova välinpitämättömyys, mutta hän aloitti kanerva-opintonsa vasta kovin iäkkäänä (tiettävästi), vasta opittuaan, että valta tekee vähäisestäkin kanervasta väkevän. Tosin emmehän tiedä mitään aikaisemmasta Matti Vanhasesta, vasta pääministeriys teki hänen seksielämästään kiinnostavan. Mielenkiintoista on se, että tuskin kukaan on tiedonhaluinen hänen poliittisesta sanomastaan. Ainoa mieltäkiehtova asia hänessä näyttääkin olevan hänen tyttöystävänsä, ja tämä ehkä kertoo Vanhasesta kaiken, mitä on tarpeellista kertoa.
Kuva: ikinuori kanerva, Warren Beatty, nuolaisee himokkaana sensuelleja huuliaanJa onhan meillä vielä se turkulainen kansanedustaja, mikäs sen nimi nyt? no se tekstailija! Jolla kuulemma on joku ruumiinosa niin iso, että eduskunnan vessanpönttöjä on jouduttu syventämään kuudella tuumalla. Mutta tämä saattaa olla vain pahaa panettelua tai Urbaani Legenda.
Vielä loppuun on kuitenkin mainittava kanervien kanerva, vastikään 70 vuotta täyttänyt Warren Beatty, joka on käynyt läpi "kaikki" Hollywoodin naiset kanerva-urallaan. Tosin hänelle kävi lopussa niin kuin Rosvo Roopelle, joka "...lesken eessä nöyrtyi ja joutui naimisiin, ja sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiiiiin." Beattyn iki-ihana vaimo, Annette Bening, joka näytteli Michael Douglas'in, täydellinen kanerva tietysti, leskimies-presidentin lemmenkohdetta elokuvassa The American President, ei taida kuitenkaan olla leski vaan eronnut. Mutta hällä väliä.
7 kommenttia:
Älkäämme unohtako kreivi Ylermi Lindgreniä.
Onhan niitä, Siniparran seuraajia.
Kreivistä minulla onkin yksi lentomuistelu lennosta Irwinin koneella, SEEPP:lla, joka pitää joskus kirjoittaa tänne ylös ja muistiin.
Jouko Turkalla oli muistaakseni teoria siitä, miksi Shemeikka oli niin ylivoimainen naisasioissa: hän oli naisten joukossa kasvanut, naisten kasvattama, ja tästä syystä itsetunnoltaan terve. Ja tämän naiset vaistoavat. Tai jotain sinnepäin.
Mutta miksi naissankariksi näyttää pääsevän lähes jokainen kirjallisuuden mieshahmo, joka ns. "saa", kuten termi menee?
Mielenkiintoinen teoria Shemeikasta.
Voisi myös ajatella niin, että eläminen karjalaisessa suurtaloudessa, jossa asui jopa kymmeniä henkilöitä monesta sukupolvesta, opettaa sosiaalista käyttäytymistä. Tietysti siihen liittyy myös suuri naismäärä, joka varmasti auttaa tulevassa elämässä. Tähän ei puolestaan eristetyn maatalon ainoalla pojalla ole mahdollisuutta.
Siksi(kin) karjalaiset ovat aina olleet sosiaalisempia suomalaisiin verrattuna (iloisempia, kommunikatiivisempia, varustettuja korkealla "emotionaalisella intellektillä", kutsutaan kai EQ:ksi IQ:ta mukaillen, voi tosin olla pelkkää management-konsulttien rahastushuuhaata).
Eivät kaikki kirjojen "saajat" nouse sille huimaavalle jalustalle. Riippuu kontekstista. Ja tavoista. "Cadiksi" pääsee jos on "serial fornicator", muuten on vain tavallinen, armopaloina saava mies, vaikka olisi kirjaankin päässyt.
Toisaalta nainenkin voi olla tällainen "cad". Esimerkkinä suuri kommunistisankarimme Hertta Kuusinen, jonka Moskovan valloitus, ja Suomenkin ehkä, oli varsin legendaarista, vaikka tiedotusvälineissä tällaiset jutut tietysti (itse)sensuroitiin suurilta kansanjoukoilta.
Nainen on näissä jutuissa aina vuonommassa asemassa. Paljon saava nainen (joka on siis aina antaja) varustetaan nymfon leimalla, mies saa naissankarin leiman, ja vie samalla sankarinaisilta hyödyllisen nimityksen.
Ja miessankariahan ei ole olemassa, on vain sankareita, jotka sitten sattumoisin ovat aina miehiä:)
Minua kiinnostaisi tietää millainen minäkuva on aikuisilla nuorilla naisilla tätänykyä.
Tiedotusvälineissä väitetään että he ovat noita pätkä-silpputöiden tekijöitä ja että heitä syrjitään sukupuolensa vuoksi: ei voi antaa nuorelle likalle pysyvää työpaikkaa koska silloin se hankkiutuu heti raskaaksi.
Karjalaisuudella on kääntöpuoli, lukekaa vaikka Kantelettaren miniä-runoja. Että ei Bomba-taloissa aina asunut onnellisia ihmisiä.
Tuosta naistenmiehestä ehkä sen verran vielä, että kannattaa muistaa että ainakin ennenaikaan naiset ne pojatkin kasvattivat.
Tuleekohan hyvä miehinen itsetunto hyvästä äiti-poika -suhteesta? Millainen se sitten olisi? Freudin mukaanhan oidipaalinen tilanne muuttuu sitten murrosiän jälkeen ja poika rupeaa samaistumaan isään ja lopettaa äidin esiliinannauhoissa roikkumisen.
on mielenkiintoista ( ja vähän huvittavaakin ) että ilmaisulla kohtalokas nainen - femme fatale - on positiivinen kaiku, kun taas kohtalokkaita miehiä ei olekaan. on vain gigoloita, don juaneita ja auervaaroja, joita kukaan ei kunnioita ja joista kukaan ei haaveile.
No, eipä mikään heimoalue pelkkä onnela tietysti ole. Miniät haettiin usein kaukaakin kotoa, ehkä sopeutumattomat miniät eivät olleet tottuneet yelnpalttiseen sosiaaliseen elämään, jota bomba-taloissa oli tarjolla. Nuorempien poikien vaimot, jotka jäivät samaan taloon, eivät ehkä olleet paljon orjaa paremmassa asemassa. Voin olla väärässä tietysti.
Femme fatale taitaa olla sellainen nainen, joka kiusaa, mutta jolta ei välttämättä saa. Omassa mielessäni tämä ei ole pelkästään positiivinen nimitys. Greta Garbo oli kai tyyppiesimerkki. Olisiko Kamelianainen kirjallisuudesta hyvä esimerkki ja Waltarin Suuren illusioonin madame miä-sen-nimi-nyt-olikaan? Vaikea luokitella näitä. Ensimmäinen on femme fatalen "hyvältä" laidalta ja toinen se "pahalta" laidalta?
Femme fatale on kompleksinen henkilö, nämä miehiset ovat suoraviivaisia, mielessä vain se yksi asia, ja ehkä raha sen lisäksi:)
Lähetä kommentti