Mistäs tulet, kustas tulet?

Kuva: Pähkinäsaaren rauhan raja poikki Suomenniemen

Luin Yliopisto-lehdestä 1/2007 jonkun irlantilaisen, Renvall-instituutissa vierailevan lehtorin, nimeltä Gavan Titley (suvun entinen nimi O’Titley, "O'-"osuus oli jonkun esi-isän toimesta "myyty" englantilaisille valloittajille) pakinaa Lähellä mutta niin kaukana, jonka viimeiset lauseet kuuluivat näin:

…”Isänmaallisuuden ilmaukset muuntuvat siirtyessään toisaalle, ja siirtyessään ne väistämättä aktivoivat magneettikentän, joka samaan aikaan hylkii ja vetää puoleensa. Se ei miksikään muutu, vaikka ihmiset kuinka vakuuttaisivat thai-suupalojen ääressä, miten homogeeninen maa Suomi on”.

Lauseethan ovat lähes käsittämättömiä, niin että niiden ei pitäisi edes satunnaiselle suomalaiselle patriootille aiheuttaa ärtymyksen häivääkään.

En tiedä, miksi tuosta piti vetäistä kevyet herneet nenäänsä, tosin lehtori Titley oli sitä ennen kertonut siitä, miten heikosti suomalaiset olivat jossakin joulujuhlassa Irlannissa osanneet puhua tunteistaan olla suomalaisia. No, totuushan on, että verrattuna yltiönationalistisiin irlantilaisiin, meillä suomalaisilla nationalismi on paremmin pullotettua, ja korkki pysyy yleensä tiiviisti kiinni.

Mikä onkin ihan oikein, muuten me olisimme tehneet samaa kuin Irlannin tasavallan irlantilaiset ja Brittien Ulsterin irlantilaiset, joiden nationalistinäkemykset ovat yltiöpäisen raivokkaita, mutta toisilleen täysin vastakkaisia. Toisen osapuolen tunteita ei suostuta hyväksymään mistään hinnasta, mieluummin näitä toisia on vaikka tapettu, ja ohrapeltojen tähkät ovat heiluneet muustakin kuin tuulesta; vähän niin kuin Kansallisteatterin verhot Tšehovin Kolmen sisaren jumalointitaputusten tuulenpyörteissä. Kansallisen Kolmen sisaren yleisöllä ja kansallismielisillä irlantilaisilla yltiöpäillä on sikälikin yhteistä, että molemmat ryhmät ovat nähneet saman näytelmän monia kertoja, ja katselleet itseään näytelmän peilistä, ja jokaisella ”esityskerralla” kurkkuun nousevat samat tunteet, jotka puretaan samalla lailla. Da capo, da capo…!

Suomalaisille tällainen yltiönationalismi on tietysti vähintäänkin outoa.

Vaikka voisi tietysti olla toisinkin. Onhan Suomessakin vanhat jäänteet kolonialismin vaikutuksesta: omistava, 20-perheinen yläluokka on vieläkin paljolti ruotsalainen, mutta suomalaisena sitä ajattelee, että no olkoon, pirut, minkäs kohtalolle mahtaa!

Mutta silti kai useimmilla suomalaisilla on jatkuvasti, päivittäin, tunti tunnilta ahdistavana polttona kansallismieltä painamassa kysymys: kusta tänne on tultu?

Suomalaisten geenejä on tutkittu sillä silmällä ulkomaistenkin toimesta, mm. italialaissyntyinen Stanfordin proffa (emeritus, active???) Luigi Cavalli-Sforza on laskenut sitä, kuinka paljon suomalaisten geenit (noin 50 markkerilla mitattuna) eroavat "eurooppalaisten" keskimääräisistä geeneistä. Tuo keskimääräinen "eurooppalainen" on lähes "spot-on" belgialainen, hollantilainen tai saksalainen, kaikki tietysti germaanien jälkeläisiä, jotka lisäksi hakkasivat roomalaisjoukot jossakin Teutoburgien metsässä vuonna 8 ja estivät näin antiikin sivistävän vaikutuksen leviämästä germaanimetsiin liian aikaisessa vaiheessa. Me suomalaiset olimme silloinkin piilossa germaaien selän takana rauhallisissa pohjoismaisissa ja pohjoisvenäläisissä ikimetsissä yltäkylläisten kalastusvesien ja metsästysmaiden keskellä luistavine lylyinemme, karhunnahkapohjaisine kalhuinemme ja viehättävine rantasaunoinemme, joissa ei kai vielä silloin ollut punamullanpunaisia seiniä valkoisin kulmalaudoin, vaikka muuten varmaan olivat silmälle kevyenkauniita.

Joka tapauksessa Cavalli-Sforza totesi, (huom. tuo linkki vie suomalaiselle jumalasuomi-saitille, jossa on turhanpäiväisiä popup-mainoksia katsojan kiusana) että suomalaiset eivät ole kovinkaan kauaksi eronneet geeneiltään parhaista eurooppalaisista, mutta kuka nyt itallialaisten tietoihin luottaisi.

Onneksi suomalaiset itse, joihin tietysti voi luottaa kuin vuoreen, ovat kaivelleet geenikasaamme ja katselleet sitä myös alueellisten eli heimo-geenierojen löytämiseksi. Ehkä useimmilla meistä – ja geenitutkijoistakin kenties – on salaisena ajatuksena, että geenit todistaisivat meidät yhtenä homogeenisenä ryhmänä eurooppalaisiksi eikä aasialaisiksi huolimatta siitä, mitä jotkut indoeurooppalaisten kielten tutkijat, ruotsalaiset kolonialistit ja saamelaisaktivistit asiasta sanovat.

Minulla on ruotsalaisia ystäviä, joiden kanssa tulee usein puhuttua kielistä ja etnologiasta. Kunnon salavihaisen suomalaisen tavoin tietysti haluan puhua näiden kanssa vain englantia, erityisesti kuullakseni heidän sanovan seuraavan lauseen:

Jumping Jack just judged Joyful John to be a gypping jerk.

Tätä kuulee kuitenkin valitettavan harvoin. No, jääköön suomalaisen ylemmyyden tunne tällä erää tähän.

Sen sijaan voin kertoa, että yhden entisen jäntevän tennispartnerini (hävisin aina), malmöläisen Bo H’n suku on hänen omien sanojensa mukaan äidinäidin kautta jotakin epämääräistä sukua suomalaisille Armfelteille. Bo H. on naimisissa natsien jaloista Ruotsiin pelastuneen itävallanjuutalaisen taiteilijan kanssa, jolla on, iästään huolimatta, runsas, pitkä ja kauniinkiiltävä tukka melkein kuin joogan opettajalla, vaikka ei joogasta mitään tiedäkään. Sen lisäksi hän väittää, että korkeista (korkeistA! KORKEISTA!!!) poskipäistäni näkyy selvästi, että suomalaiset ovat mongolien sukua. Minä en itse tätä näe, ja mielestäni omat poskipääni ovat yhtä plastisen litteät kuin tämän taiteilijan itsensä, nenänikin on yhtä suuri, vaikka ei olekaan niin kyömyinen.

Mutta sen verran asia aina kiusaa, että geeniperimästä on enemmän ja enemmän kiinnostunut ja tilaisuuden tullen yrittää lueskella, mitä tutkijat asioista sanovat.

Olen viimeaikoina tavaillut suomalaisen tutkijaryhmän (Tuuli Lappalainen, Satu Koivumaki, Elina Salmela, Kirsi Huoponen, Pertti Sistonen, Marja-Liisa Savontaus, ja Päivi Lahermo) Science Direct –saitilla julkaisemaa paperia, kirjoitettu vuonna 2005, julkaistu vuosi sitten, nimeltä Regional differences among the Finns: A Y-chromosomal perspective (Helsingin ja Turun yliopistojen yhteistyötä), joka on nähtävissä täällä pdf-muotoisena. Sitä on myös melko myönteisesti kommentoitu joidenkin geenitutkijoiden blogeilla; mm. täällä ja täällä.

Huolimatta siitä, että Suomen kansan geneettinen perimä on aikaisemmin oletettu jyrkän homogeeniseksi, osoittautuukin, että olemme paremminkin heteroita, ja meitä suomalaisia on selkeästi kahta erilaista ryhmää: länsisuomalaiset ja itäsuomalaiset.

Tämä saattaa tulla yllättävänä shokkina Arvoisalle Lukijalle. Siihen on kuitenkin uskottava, koska geenit näin kertovat.

Lisäksi, mikä ei voi olla sattumanvarainen tila, tämä geeniraja kulkee suomen poikki vinosti jostakin Lappeenrannan tienoilta Oulun eteläpuolelle Oulaisten seudulle tai sinne päin. Arvoisa Valistunut Lukija tietysti yhdistää tämän viivan heti vuoteen 1323 ja Pähkinäsaaren rauhaan. (Muuten tuo vuosiluku taitaa olla suomalaisilla yhtä hyvin mielessä kuin 1066 tai 1666 englantilaisille: ensimmäisenä William Valloittaja voitti Englannin aikaisemmat saksilaiset maahantunkeutujat Hastingsin taistelussa ja toisena tapahtui Lontoon suurpalo.

Kuva: Pähkinäsaari Neva-joen niskassa Laatokan reunalla

Pähkinäsaaren (inkeriksi Lyyssinä) Pähkinälinnassa solmitussa rauhassa Novgorodin (eli karjalaisittain Uusilinnan) ”kauppatasavallan” (sekä Moskovan ja Vladimirin) ruhtinas Juri Danilovitš ja ruotsalaisten kuningas Maunu Eerikinpoika (vain 7 vuotias tehdessään tämän suomalaisia silmäänkusseen rauhansopimuksen) sopivat Ruotsin itärajasta, joka kulki Kannaksen Siestarjoesta Rautalammin kautta Pohjanmaalle Pattijokeen.

Ja tämä Jurin ja Maunun sopima raja siis vaikuttaa vielä nykyisessä atomiajassa elävien suomalaismiesten munaskuissa kiikkuvien siittiöiden jakautumiseen kahteen toisistaan selvästi erilaiseen geeniryhmään. Sensijaan naisten epäillään kuuluvan homogeenisesti samaan länsieurooppalaiseen tyttökatraaseen joten tässä lastussa ei heistä tarvitse sen enempää kirjoitella.

Länsisuomalaissen miehen tunnistaa erityisesti vallitsevasta haploryhmä I1a:sta ja itäsuomalaiset puolestaan haploryhmästä nimeltä N3.

Mielenkiintoiseksi on, että länsisuomalainen pysyvä asutus on argeologian langettamassa valossa Suomenniemen vanhinta pysyvää asutusta. Itä-Suomen pysyvä asutus on jonkin verran nuorempaa perua. Itäsuomalaiset asuivat selvästi erilaisissa olosuhteissa myös: länsisuomalaisilla oli enemmän kylämäistä asutusta, itäsuomalaisilla pysyvät talot olivat suurempia ja rakennettu avarakatseisen komeiden kukkuloiden päälle tai viehättävien järvien rannoille.

Toinen mielenkiintoinen tähän liittyvä seikka on sukunimien historia. Itäsuomalaisilla on ”aina” ollut oma sukuun liittyvä nimensä: sellaiset nimet kuin Karhunen, Kääriäinen, Kärkkäinen, Kauppinen jne. ovat vanhoja nimiä ja esiintyvät jo ensimmäisissä kirjallisissa lähteissä, kuten oikeudenkäyntipöytäkirjoissa. (Oma ensimmäinen tunnistettava isänpuolen esi-isäni on vuodelta 1505 ja kiusalliselta etunimeltään Juntti.) Sen sijaan länsisuomalaiset olivat usein ilman suvun nimeä ja kulkivat jonkun – yleensä isänsä, jos sellainen oli tiedossa – poikina tai tyttärinä skandinaaviseen tapaan.

Ilmiselvästi ruotsalaisten kuninkaat katselivat Östermarkiaan asutuksen jakautumisen mukaan.

Näin ollen Ruotsin itärajan ensimmäiseksi määrittänyt rauhansopimus Pähkinäsaaressa ei piirtynyt sattumalta siihen kohtaa kuin piirtyi. Ruotsin hallitseva luokka tunsi ehkä läheistä yhteenkuuluvuutta varsinaisiin ja pohjalaisiin suomalaisiin, itäsuomalaiset ajateltiin muukalaisiksi, eiväthän he edes puhuneet ruotsia niin kuin kunnon suomalaiset rannikkoalueilla ja sen läheisyydessä.

Valittaen on myös pääteltävä, että Suomenniemen ensimmäinen pysyvät jäljet jättänyt asuttamien tapahtui etelästä ja lännestä. Myöhemmin tänne eksyneet N3-haploryhmää lisää levittelevät itäjuntit puolestaan tulivat kaakosta.

Tässä lastussa lueskeltu tutkimus ei pysty sanomaan mitään geenisukulaisuudesta nykysuomalaisten ja suomalaisugrilaisten itäisten ryhmien välillä. Syynä on yksinkertaisesti se, että niistä itäisistä ryhmistä ei ole geneettistä tietoa saatavilla. Saattaa olla, että sitä ei edes tule koskaan saataville, koska Venäjän populaatio on sekoittunut niin paljon, että puhtaasti suomalaisugrilaisia ryhmiä ei enää ole Venäjänmaalta löydettävissä.

Tämän tutkimuksen tehnyt tutkijaryhmä näyttää kannattavan Suomen asuttamisessa jatkuvan pienen lisäasutuksen mallia ja katsovat joukkomuuttojen – kansainvaellusten – olevan pois laskuista.

Eli malli saattaisi olla semmoinen, että aluksi tänne eksyi, heti jääkauden päättyessä, vähäinen joukko saaliseläinten perässä vaeltelevaa alku-ugrilaista N3-porukkaa (heitä kutsuttiin myöhemmin lappalaisiksi, huom! ei saamelaisia, joita jo asui Jäämeren rannalla).

Sitten tuli lisää samoja geenejä kantavia ihmisiä, uudemman kampakeraamisen kulttuurin suomalaisugrilaista porukkaa – isommalla joukolla, metsästäjiä ja kalastajia, miehiä, pussit pullollaan haploryhmän N3 siittiöitä, ja naisia – jostakin etelän suunnalta. Samaa geeniryhmää kaikki kuin aikaisemmin tänne tulleet.

Uudisasukkaat levisivät koko maahan ja erityisesti naiset päättivät jäädä niille sijoilleen. Silloiset suomalaisyhteisöt saattoivat olla matriarkaalisia ja miehiä naitiin sukuihin tarvittavalla kiihkeydellä. Ylijäämämiehet saivat painua johonkin muualle norkoilemaan ja päätyivät hiljalleen vielä pohjoisemmaksi, ehkä Lapin perukoille, saamelaiskotien kynnyksille saakka.

Lounais-Suomessa ja Pohjanmaan rannikkoalueella vielä vähän Vaasasta pohjoiseenkin jöröt ugrilaismiehet korvattiin hiljalleen sujuvakäytöksisillä ruotsalais- ja virolaismiehillä (nämä leimat eivät tietysti vielä olleet käytössä, he olivat vain miehiä, joiden pusseissa lellui pääasiassa haploryhmän I1a -siemeniä) alkaen muutama tuhat vuotta sitten. Suomeen tunkeutuminen johtui ehkä siitä, että he joutuivat siirtymään omilta asuinsijoiltaan Itämeren rannoilla pois etelästä tunkeutuvien kiukkuisten indoeurooppalaisten germaani-maanviljelijöiden tieltä.

Itäsuomalaiset saivat lisämiehitystä pieninä joukkoina, ehkä jopa yksitellen, jostakin Laatokan takaa ja etelämpääkin. He olivat kuulleet kauniista, mukavaluonteisista ja siistinoloisista suomalaisnaisista järvenranta-asuntoineen ja makealöylyisine saunoineen, ja päättäneet, että näiden vierellä olisi hyvä köllötellä pitempäänkin. Miesten veljet ja serkut kuulivat myös huhuja näistä ihanista naisista ja päättivät seurata sukulaistensa perässä. Jotkut pelokkaammat toivat tullessaan jopa kiukkuisia karjalaisakkojaan ja ihania inkerikkoja, joita eivät saaneet tai malttaneet jättää aikaisemmille asuinsijoille tai halusivat muuten pysyä naistavaran suhteen omavaraisena.

Ja lopulta meitä on tullut tänne tarpeeksi saakka niin, että olemme voineet perustaa jopa suurempia kaupunkeja – kuten Lieksa ja Kajaani – pienistä kyläpahasista puhumattakaan – sellaisista kuin Tohmajärvi, josta esimerkiksi iki-ihana karjalaisneito Katri-Helena on alun pitäen lähtöisin.

Ja myöhemmin mutta vähäisemmässä määrin samanlaista liikettä on tapahtunut I1a- ja muitakin germaanigeenejä mukanaan tuovien lisämiesten toimesta. On lounaasta saattanut tulla jopa tanskalaisiakin ja teutoniritarikunnan aikaan rohkeita ritareita jopa Preussista saakka.

Pienenä ihmeenä voidaan pitää sitä, että indoeurooppalaisten (eli arjalaisten) germaanien ja slaavien paine ei ole kokonaan tuhonnut suomalaiskielistä kulttuuria Karjalassa, Virossa ja Suomessa. Ehkä suuret salot, metsästys- ja kalastuskulttuurin säilyminen ja huonot mahdollisuudet maanviljelykseen ja karjanhoitoon (sikojenkasvatusta lukuunottamatta) ovat olleet alkuperäisasutuksen turvana.

Oli miten oli, täällä ollaan kuin lintukodossa Euroopan Unionin peräkylissä, ja saatetaan säilyä vielä monien seuraavien sukupolvienkin ajan, elleivät kuumuutta pakoon pohjoisemmaksi tunkevat uudet indoeurooppalaislaumat pääse sotkemaan asioita täälläkin.

Tosin onhan täällä vielä paljon tilaa, Euroopan harvaanasutuimmassa maassa, vaikka väki ei olekaan niin homogeenista kuin aluksi luulin.