Trabant ja berliiniläinen palimpsesti

Kuva: Hanhensulka heinäkuussa 2008

Tyhmyyttäni tai viisauttani, kukapa senkin varmuudella tietäsi, en koskaan omistanut Trabantia, ja olen melko varma siitä, etten kai koskaan tule sellaista omistamaankaan.

Silti sen nähdessään nipistää mieltä nostalginen ailahdus. Näkihän sitä 'pahviseinineen' Suomenkin teillä savuttamassa runsain määrin, Wartburgien ja Mossejen lisäksi.

Kuva on tietysti Berliinistä, siitä Niederkirchnerstrassen, Zimmerstrassen ja Wilhelmstrassen risteyksestä läheltä Checkpoint Charlien entistä (ja nykyistä museoituakin) sijaintipaikkaa. 

Ympärillä on Natsi-Saksan pahamaineisimpia komentopaikkoja. Tuossa ottaessani kuvaa käytännöllis-sosialistisista Trabanteista kutitteli selkärankaani ajatus takanani, risteyksen toisella puolella aikanaan sijainneesta kansallissosialistisen Gestapon ja SS-joukkojen päämajasta, jonka paikalla nykyajassa seisoo Topographie des Terrors-museo ja pysyvä näyttely.

Tiedän, kun juuri olin tehnyt pikaisen kierroksen lähikaduilla, että monet Natsi-Saksan suuruuden ja tuhon todistukset seisovat ympärillä haudattuina, näkymättömiksi korjattuina ja jotkut uusina, yhdistetyn Saksan hallinnon ja kaupan johtopaikkoina, vähitellen poisraaputettuina yhteisestä muistista niin kuin muinaisten kirjureiden paperipulassaan poisraapimat kirjoitukset vielä muinaisemmilta pergamenteilta. 

Tietysti saksalaisuus on paljon enemmän kuin ne Saksoiksi kutsutut ja hetken pystyssä seisseet valtiot, joiden muistomerkkien keskellä näitä Trabantteja katselen. Saksa, poliittisena olentona, syntyi vasta 1871, hajosi 1919 ja 1945 rauhanneuvotteluissa, yhdistettiin pienen pistoksen verran Saarin alueen liitoksella 1957, ja sitten vähän enemmän itäisen ja läntisen puolen liittyessä yhdeksi Saksaksi 1990 jonkinlaisena ’lopullisena ratkaisuna’. EU:n olemassaolo tasoittanee eurooppalaista poliittis-maantieteellistä keskustelua yleisemminkin pitkälle tulevaisuuteen, ehkä lopulta jopa entisen Jugoslavian raunioiden seassa.

Berliinissä oli sensijaan raunioitumatta natsien sodasta selvinnyt entisen ensimmäisen maailmansodan ’hävittäjä-ässän’, natsi-marsalkka Göringin isännöimä ilmailuministeriö, Reichsluftfahrtministerium, korttelin päässä Trabanteista Leipziger Strassen ja Wilhelmstrassen kulmassa, josta korttelin verran kauempana, Vossstrassella, on piilotettuna Hitlerin komentobunkkeri, vähän kuin koko bunkkeria ei olisi koskaan edes ollut Berliinissä. Ilmailuministeriön entistä rakennusta, valmistuessaan elokuussa 1936 suurin toimistotalo Euroopassa, on sensijaan vuodesta 1992 alkaen kutsuttu nimellä Detlev-Rohwedder-Haus.

Rakennuksen funktio ja nimitys ovat vaihdelleet saksalaisten poliittisten realiteettien mukana.

Itäsaksalaiset korjailivat ensimmäisinä sen natsitahroja kutsumalla sitä nimellä Haus der Ministerien, jonka sisuksista johdettiin marksilais-leniniläis-saksalaista talouskomissiota, Deutsche Wirtschaftskommissionia, jonka tärkein osa oli Itä-Saksan miehityksen hallintaorganisatio, Sowjetische Militäradministration in Deutschland. Eli rakennuksesta ohjailtiin neukkujen sotilaskomennossa, meitä ohjailleen Valvontakomission tavoin, miehitetyn Itä-Saksan talousasioita kunnes DDR virallisesti perustettiin 1949 ja rakennuksesta tuli DDR:n hallituksen (ministerineuvoston) päämaja kunnes Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990.

Kuva Hanhensulka: Max Lignerin seinämaalaus Aufbau der Republik Saksan valtionvarainministeriön seinällä

Itäsaksalaisen leniniläisen taiteen muistoksi on talon seinään jäänyt oheinen sosialistis-realistinen tai reaalisosialistinen maalaus, tekijä on (itä)saksalainen taidemaalari, graaffikko Max Lingner. Maalaus onkin komea muistutus siitä, minkälaisena Stalin ehkä näki työläisille sopivan maalaustaiteen olemuksen. Oheista kuvaa parempi versio on löydettävissä tästä linkistä.

Yhdistetty Saksa tarvitsi paljon uusia ja vanhoja toimistotiloja muuttaessaan hallintoaan Bonnista Berliiniin ja rakennuksen uudeksi isännäksi tuli Treuhandanstalt, jonka tehtäväksi uskottiin Itä-Saksan valtion omaisuuden myyminen yksityisille mahdollisimman muodolliseen hintaan. Treuhandin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi Detlev Rohwedder, jonka Punainen Armeijakunta (Rote Armee Fraktion) salamurhasi 1992 ja talo sai murhatun nimen todennäköisesti lopuksi eliniäkseen. Treuhandin jälkeen taloon muutti valtionvarainministeriö, Bundesministerium der Finanzen, jonka päämajana se edelleen on. 

Trabantista on puolestaan Saksassa, ja muuallakin Euroopassa, tullut kulttikulkuneuvo. Se on kai jonkinlaista positiivista palimpsestia, muistojen kultaamista uudempia sukupolvia varten. Valehtelua, jossa on näkyvissä totuuden siementä.

Että sellaisia muistuu mieleen berliiniläisen Trabant-monumentin ääreltä heinäkuulta 2008.

Päivä Bhaktapurissa

Video ©Hanhensulka 2010. Musiikki Aisha Duo, Despertar (Silent Songs, 1969).

Kävelin päivän (14.8.2010) Kathmandun naapurikaupungissa Bhaktapurissa ja näppäilin useimmiten tähtäilemättä lonkalta kuvia silmiin sattuvista ihmisistä tai muista ihmeistä. Kuvat eivät ehkä ole valokuvauksen historian parhaita laadultaan, mutta itselle tietysti korvaamattoman arvokkaita.

Bhaktapur on yksi kolmesta vanhasta kaupungista Kathmandun laaksossa, muut kaksi ovat Kathmandu ja Patan. Aikoinaan kaikkia kaupunkeja hallitsi Malla-sukuinen hallitsija (ennen 240 vuotta hallinneita ja muutama vuosi sitten kumoonkaadettuja Shah-suvun kunkkuja). Sekä Mallat että Shahit olivat joko veljeksiä tai muuten läheisiä sukulaisia ja paikallisten kapinallisten puutteessa tappoivat toisiaan aikansa kuluksi.

Yksi näistä Malla-kuninkaista näkyy hetken näissä kuvissa istumassa Bhaktapurin päätorilla pylvään päässä, ne vanhat hallitsijat tuppasivat korottamaan itsensä jumaliksi, muuten eivät ehkä olisi pystyneetkään varastamaan yksinkertaisen kansa, minunkaltaiseni siis, vapautta ja omaisuutta. Vieläkin on tietysti samat menot yhteiskunnassa, vaikka nykyiset ryöstäjät eivät olekaan nimeltään kuninkaita.

Projektista on yli puolet takanapäin, kotiin Melbourneen lähdetään 6 lokakuuta Bangkokin kautta niin kuin tullessakin.

Lento-onnettomuus Everestin juurella

Kuva Himalaya Times: Lukla, yksi Nepalin turismin tärkeimmistä kentistä. Tunnetaan myös nimellä Tenzing-Hillary Airport. Kentän kautta kuljetetaan kaikki Everestiä ihailemaan menevät turistit, jotka jatkavat sieltä joko samoillen tai helikoptereilla.

Tämän aamun lento-onnettomuudesta Kathmandun lähettyvillä on vähän lisätekstiä ja Nepal TV:n tekemä videoDaidaloksen lennossa. Kuvassa näyttäisi olevan juuri Dornier, joka tapauksessa se on Luklan kiitotien lentoonlähtöpaikalla. Kiitotielle laskeudutaan vain tuolta toisesta päästä eli ylämäkeen ja lentoolähdöt suoritetaan alamäkeen.

Dance macabre ja hipaisevat olkapäät

Video Hanhensulka: jollakin Olympuksen pikkukameralla filmattu Changu Narayanin Käärmejumalan juhlissa Kathmandun lähettyvillä 14.8.2010.

Aivan liian monta vuotta sitten istuin lasi erinomaista viskiä hentoluisissa kourissani Madagaskarilla, Fianarantsoan kaupungissa, joka taitaa olla omasta mielestään saarimaan kultturelli keskus, vaikka onkin melko kaukana pääkaupungista, Antananarivosta. Vähä kuin Jyväskylä siellä Suomessa siis, tai ehkä Turku? Fianarantsoan nimikin kuuluu malagasista suomeksi käännettynä jotenkin, että 'erinomainen koulutus'.

Olin tullut kutsuttuna näihin juhliin, ja olin aivan sopimattomasti pukeutunut. Häpesin asuani salaa vilpoisasti paitahiasillani, vaikka olinkin kietaissut soman solmion kaulaani ja vetäissyt jopa sukat jalkoihini.

Muut juhlijat olivat hännystakeissa ja pitkissä hameissa. Molemmat olivat nähneet parhaat vuotensa jo ehkä ennen omaa syntymääni, pukujen kantajatkaan eivät enää olleet kovin nuoria. Joka tapauksessa kaikki olivat koristeita kaupungin kermakakusta: useat ranskalaisten kolonialistien kouluttamia ranskalaisissa yliopistoissa tai eliitin omassa hallintokorkeakoulussa, virkamiehiä ja toimihenkilöitä, teknokraatteja ja kansankynttilöitä, jotkut professoreja maakunnan uusimmasta ylpeydenaiheesta, Fianarantsoan yliopistosta.

Hännyksiin ja lattiaa laahaaviin hameisiin pukeutuneet juhlijat olivat, ainakin pääosin, malagaseja, tulleet saarelle joskus tuhatkunta vuotta aikaisemmin Borneolta tai jostakin sieltä päin, puhuivat keskenäänkin voimakkaan murteellista ranskaa ja tanssivat nyt juuri jotakin vanhaa ranskalaiskolonialista seuratanssia, joka oli jotenkin hämärästi tuttu Tyrvään yhteislyseon vanhojen tassien kerhosta, johon jostakin raivoisanmustasukkaisen rakastuneen päähänpistosta olin joskus ilmoittautunut finninaamoineni. (Siitä muistuukin mieleen Proust ja hänen hedelmättömän toivoton rakkautensa Albertineen, mutta menköön saman tien pois mielestä, että tämä tarina pääsisi itse asiaan, eikä Proustilla tietenkään ollut naamassaan mitään niin rahvaanomaisen maatiaista kuin finnit ovat.)

Tanssijat kulkivat ympyrää lattialla, joka näytti liidutulta, ja pyörähtivät vakavina yhteen suuntaan ja kohta taas toiseen yhtä vakavina, kumarsivat ja niiasivat, niiasivat ja kumarsivat niin että hännystakin helmat ja avoimia kaula-aukkoja ympyröivät röyhelöt heilahtivat tarkoituksellisen merkittävästi. Evätkä pelkästään vakavina, vaan toden tosissaan, selittämättömän sentamentaalisen ja kunnioittavan nostalgiansa kynsissä.

Oli kuin tanssin tarkasti satoja vuosia sitten säännösteltyjä vakavia askelia olisi laahustettu Versailles'n saleissa, tanssijoiden iho olisi aasialais-afrikkalaisen ruskeanharmaan värinsä sijasta ollut kymmeniä esi-isäsukupolvia valkoisempi ja aika olisi ollut sata tai pari sataa vuotta aikaisempi. Niin kuin ehkä olikin.

Katselin tätä hännystelyä ja helmoja likaavaa askellusta sivusta, lasiseinän takaa, johon pianolla kolkuteltu musiikki ei kuulunut kuin muutamana irrallisena sävelen puolikkaana silloin tällöin. Ja yritin muistella mitä Camus oli joskus sanonut.

Ja muistinkin, muutenhan tätä juttua ei olisi voinut edes kirjoittaa. Hän nimittäin sanoi jotenkin, että todella absurdia on katsella lasiseinän takana kiivaan äänettömästi puhelimeen puhuvaa miestä. 'Ja miettiä', totesi siis Camus, 'miksi tämä on hengissä'.

Tanssijat eivät paljoa puhelleet lasiseinän takana, mutta Camus'n ajatus tunki väkisin mieleen herkullisten viskipaukkujen välillä. Tuhat vuotta pienellä ryhmällä ja vieraalla mantereella, ja silti elossa ja paikallisesti katsottuna, ja jos armeliaasti unohti ranskalaiset, jopa herrakansana, joka voi katsella alaspäin jossakin muualla laahustavia oikeita afrikkalaisia.

Madagaskarissa ei silloin juurikaan satanut, vaikka vuodenaika oli suunnilleen sama kuin täällä Nepalissa on juuri nyt. Kellon aika oli tietysti kovasti toinen, onhan täällä Nepalissa kellot vasta varttia vaille silloin kun muualla ovat puntit tasan.

Nepalissa sen sijaan on monsuunikausi parhaimmillaan. Parhaimmillaan siinä mielessä, että aika on oikea; olenhan nyt juuri täällä ja aina halunnut kahta asiaa: kokea aasialaisia monsuunisateita ja käydä Nepalissa. Olen tosin halunnut aina monia muitakin asioita, mutta niistä joskus toisella kertaa.

Sen voin jo nyt varmuudella sanoa, että aikaisemmmissa elämissä koettu länsiafrikkalainen 'monsuuni' Dahomayssa, Biafrassa ja Liberiassa ei eroa nepalilaisesta juuri millään merkittävällä tavalla: molemmat kohisevat maahan saakka tasaisena seinänä, kummatkin kastelevat kesäpaidan ja kesäisen tummansinisten housujen alla herkkänä karheutta pelkäävän ihon viimeistä ihohuokosta ja -karvaa myöten niin, että sitä tuntee todella olevansa märkä munaskuita myöten niin kuin kai suomeksi vieläkin sanotaan. Aivan kuin räystästynnyriin pudonnut kollikissa. Tai vastasyntynyt ja nurmikolle yllätyksekseen pötkähtänyt sonnivasikka.

Mutta siihen lasikaapissa kiivastelevaan absurdiin puhelimenkäyttäjään palatakseni, ymmärrän nykyisin ja jopa silloin Fianarantsoan baarissa melko hyvin mitä Camus tarkoitti. Vaikka tuon sanominen saattaa kyllä olla yltiöpäistä liiottelua.

Mutta kuunneltuani nyt jo kohta neljä viikkoa hotellin ala-aulan koreilla sohvilla istuen nepaliksi, hinduksi, punjabiksi, gusaratiksi, bengaliksi, urduksi ja newariksi käytyjä arjalais- indo-eurooppalaisia keskusteluja (höystettynä muutamalla lauseella näiden sukulaiskieliä, englantia, saksaa ja italiaa, joista sentään ymmärtää sieltä täältä sananpoikasen, ja tietysti tiibettiä, kiinaa ja japania), samalla kun olen yrittänyt lukea kolmatta kertaa Italo Calvinon kirjaa nimeltä Six Memos for the New Millenium (Vintage International, 1988), ihmettelen joskus vegetaarille sopimattoman toivorikkaan odottavana, miksi itsekukin keskustelijoista on vielä hengissä ja ehkä ymmärrän Camus'n tarkoitusta paremmin, mutta kovin varma en kyllä ole.

Hotelliaulan sananvaihto kuulostaa useimmiten siltä kuin keskustelijat olisivat tuossa tuokiossa käymässä toistensa kurkkuun kiinni, ottamassa kai jokaisella hotellini seinällä roikkuvia kukreja, kurkha-veitsiä, kiivaasti heiluviin käsiinsä ja sahaamassa pelkkää hyväntahtoista meluisuuttaan vastapuolen keskustelijalta kurkun poikki.

Vakuutan tässä kiireesti Arvoisalle Lukijalle, että näin ei kuitenkaan ole käynyt, edes omasta toimestani, ja sain sen Calvinon kirjankin lopulta luettua loppuun ja siirryin tutkimaan James Woodin esseekokoelmaa vastuuttomasta minästä, nauramisesta ja romaaninkirjoittamistaidosta, The Irresponsible Self: On Laughter and the Novel (Farrar, Straus and Giroux, 2004).

Arvoisa Lukija jo tietäneekin, että James Wood on itseasiassa Englannin Putte Wilhelmsson; vähän kiltimpi vain, vähän sosiaalisempi ja omaa pienemmän egon ja suuremman lukijakunnan, asuuhan hän nykyisin Amerikassa.

Madagaskarista ja Nepalista puhuminen samaan hengenvetoon on tässä tarkoituksellista. Osaksi tietysti siksi, että voin salaista syyllisyyttä ja likaisentuntuista ylpeilyä osoittaen mainita käyneeni molemmissa maissa.

Mutta iltaisin istun useimmiten illallisen ja voimakkaan kahvin aiheuttaman hyvänolon kalvaessa sisuksia hotelli Everestin ala-aulassa ja kuuntelen pianonsoittoa ja räyhääviä keskustelijoita. Pianon päällä on nuhruinen lappu, jossa lukee jotenkin, että: 'This is a Paino Keyboard. It must be played. Please do not touch'.

Pianoa soittaa tummaan pukuun, valkoiseen, hieman nuhruiseen paitaan, mustiin kenkiin ja valkoisenharmaisiin sukkiin pukeutunut nepalilainen 'painonsoittaja'. Tullessaan soittotuolinsa taakse hän kumartaa olemukseensa sopivan ylpeästi ja lintumaisen kevyesti, kääntäen päätään sekä oikealle että vasemmalle, jossa istun nojatuolissani lähes joka ilta juuri tähän aikaan. Hän nyökkää tunnistavasti, istuu tuoliinsa ja ottaa pienen muistikirjan esille ja asettelee sen huolellisesti pianonsa nuottitelineeseen.

Kirjassa on muutaman tahdin mittaisia pätkiä musiikkia, jota hän soittaa joka ilta, pysähtyy joskus kesken tahdin ja tekee pienen korjauksin nuotteihinsa. Tutuntuntuisia kappaleita, elokuvamusiikkia useiden vuosikymmenien takaa. Täsmälleen samassa järjestyksessä.

Ohutta musiikkia linnunluun ohuilla sormilla ja omalla 'aksentilla' esitettynä.

Uskallan juuri ja juuri kuunnella sitä samalla kun luen kirjaani, olenhan sopivan ohut itsekin. Jos olisin kilon tai pari paksumpi, olisin sopimattoman paksu kuuntelemaan sellaista ohutta ohuesti ohuilla sormiluilla soiteltua musiikkia. Ehkä juuri tästä syystä Punjabista ja muualtakin Intiasta tulleet paksuhkot hotellivieraat eivät edes huomaa tupakansavuisessa ilmassa risteileviä ohuita musiikinvärähtelyjä.

Jotenkin madagaskarilaisia tanssijoita ja näitä nepalilaisia ajatellessani ovat mieleen tulleet myös Tšehov ja Dostojevski.

Ensinnäkin Fjodor Karamazovin Veljeksistä, jossa hän vihaa naapuriaan; ei siksi, että naapuri olisi tehnyt Fjodorille pahaa, vaan siksi, että pahantekijä oli ollut Fjodor itse. Hän sanoo asiasta jotenkin, että: 'kerran tein hänelle todella häpeällisen ja likaisen tempun, ja heti kun olin sen tehnyt vihasin häntä temppuni takia'.

Vaikka Fjodor Pavlovits ei ollutkaan siirtomaaherra, niin siirtomaaherruuteen yleisesti kuuluva siirtomaa-alamaisten vihaaminen saattaisi olla jopa näin pienestä inhimillisestä tekijästä riippuvainen.

Tšehovilla on novelli jonka nimi taitaa olla Virkamiehen kuolema (suom. Juhani Konkka).

Novellissa päähenkilö, vähemmän kaunis ulosottomies Ivan Dmitritš Tšervjakov, yskäisee teatterissa täysin vahingossa räkää ylemmän virkamiehen, oikean kenraalin, takille. Asia vaivaa häntä ajan kuluessa enemmän ja enemmän kunnes hän kuolla kupsahtaa pelkästä häpeästä.

Dostojevskilla on tarina vähän samasta asiasta Kellariloukossa (joka on taidettu kääntää uudestaan nimellä Kirjoituksia kellarista).

Tarinassa kertoja joutuu vastakkain voimakkaan upseerin kanssa, joka nostaa kertojan kevyesti tieltään sivuun, ja jatkaa matkaansa sen enempää asiaa ajattelematta. Sen sijaan kertojan mieltä tapaus kaivertaa aina enemmän ja enemmän. Hän päättää lopulta kostaa häpeällisen kohtalonsa kävelemällä upseeria päin Nevski Prospectilla antamatta tälle tietä. Hän yrittää aikansa ja lopulta ajattelee: 'Miksi se olen aina minä, joka väistää? Miksi aina täsmälleen minä, eikä milloinkaan hän?' Kertoja jatkaa jääräpäisesti kostotoimiaan ja eräänä päivänä upseeri ohittaakin kertojan hipaisemalla vain tämän olkapäätä ja kertoja on ekstaasissa, koska uskoo lopulta kostaneensa häpäisijälleen.

Näistä tarinoista tulee jotenkin mieleen sekä Madagaskarin hännystakkinen ja laahustavahameinen vaatimattomuuttaan ylpeä malagasiväestö että Nepalin ainaitsenäiset nepalit, jotka ovat kovasti ylpeyttään ylpeähköä kansaa.

Omassa mielessäni madagaskarilaiset olisivat jotenkin tšehovilaisia käytökseltään ja nepalilaiset (ja intialaiset myös) jotenkin dostojevskilaisia tässä nimenomaisessa katsantokannassa.

Madagaskarilaiset kuolisivat häpeästä, jos sattuisivat räkäisemään ranskalaisherrojensa takinselkiin.

Nepalilaiset (ja intialaiset) puolestaan kostaisivat tuossa hotellin edessä kulkevalla Babar Mahal'illa (joka muistuttaa kovasti monikilometrista bussipysäkkiä sekä ajotiellä että jalkakäytävällä) olemalla väistämättä vastaansa tulevia herrakansojen edustajia, kuten suomalaisia valkonaamoja, kunnes ohikulkijoiden olkapäät hipaisisivat toisiaan. Täällä Intian alueella olkapäävoittaja lankeaisi ekstaasiin, yhtyisi jumalaansa ja Krishnan tapaan rakastaisi tyydytettynä taas hetken kaikkia ja kaikkea (kunnes tarvittaisiin uutta kostoa jostakin yhtä suuresta rikoksesta).

Kummatkin kansat tulisivat tyydytettyä: toisen kunnia korjaantuisi kuolemalla häpeästä, toisen olkapään hipaisulla. Jossakin tässä tarinassa kai piilee jokin opetuskin, mutta en ole aivan varma.

Leijat Kathmandun yllä

Kuva Wikipedia: Ardea purpurea, ruskohaikara

Parikymmentä metriä Kathmandun kattojen yläpuonlella ei nieleskele yhtä paljon pahanmakuisia pakokaasuja kuin alapuolella Babar Mahal'in tasolla, jossa miljoona autoa, miljoona moottoripyörää ja satatuhatta pyöräilijää taistelee oikeudestaan ajaa viattoman jalankulkijan yli, jos vain tilaisuus tällaista hellämielistä vegetaaria puistattavaan verityöhön tulisi. Jalankulkijat ovat kuitenkin liukkaita liikkujia, ovat sitten miehisen tahraisissa paidoissa ja roikkuvissa housuissa, tai naisellisen suloisissa sareissa, joita monet kathmandulaiset naiset pitävät viehättävillä kurveillaan. Jotkut jopa ajavat skoottereitaan sarin helmat liehuen monsuunisateiden edellään työntämissä leudoissa tuulissa.

Patan'in kattojen yllä leijuu pakokaasujen lisäksi suurehko haukka. Ei ole kiikaria eikä lintukirjaa, joten haukan tunnistaminen ei onnistu vaikka silmät selällään ja Korkha-oluen kirkastamina sitä ihailenkin. Miljoona pulua lehahtaa Everest-hotellin katonkulmalta siivilleen ja yrittää onneaan haukansilmien edessä, ja onnistuvatkin penteleet. Niiden kuhertelua katsellessa tulee jotenkin verenhimoinen olo vegetaarillekin, ja pulun pakoonpääsy jättää mieleen jotenkin syyllisenmakuisen pettymyksen.

Vähän tuolla oikeaalla Buddhanagarin slummikylän keskellä nousee taivaalle ryhmä leijoja kuin hentoja höylänlastuja. Nousevat ja laskevat, syöksyvät ja nousevat äkkiä ylös, kääntyvät toistensa ympärillä ja pyörivät samat kierrokset äkäisesti toiseen suuntaan. Yksi kääntyy oikealle laajassa kaaressa, kääntyy vasemmalle ja nousee lisää, taas oikealle ja vasemmalle ja on kohta kaksinverroin muita leijoja ylempänä ja jää siihen jököttämään kuin sulhanen kaasojen keskelle.

Sattumalla juuri täältä katolta katsottuna Budhanagarin takana kauempana, Bagmati-joen toisella puolella Kathmandun tiehästi rakennetun asutuksen keskellä Chakupat'in ja Kupandolïn välissä vihreässä puistossa, korkeiden, vehreiden puiden keskellä on palatsi, jota kai kuningasperhe ei enää tarvitse, koska on pahaksi onnekseen syöksettu vallasta ja toistensa kanssa riitelevät poliitikot eivät ole vielä päässeet kädenväännössään niin pitkälle, että tietäisivät kuka on seuraava 'kunkku' tai miksi sitten itseään kutsuukin.

Jos katolta katsoisi enemmän oikealle, luoteen suuntaa, niin näkyisi harmaa kiemurteleva pilvi, joka nousee Thamelin kapeilta kaduilta ja vanhaa keskustaa ympäröiviltä leveiltä ajoteiltä, joilla pienikokoiset paikallisbussit sysäävät mustanpuhuvaa ja kuolettavaa Diesel-kaasuaan meidän kathmadulaisten nieleskeltäviksi. Jotain tarttis tehrä, mutta poliitikoista ei tällaisen saasteastian kesyttämiseen ole, hehän eivät tee mitään poliittisesti vaarallisia päätöksiä missään muuallakaan, eivät edes Suomessa, niin miksi sitten täällä Himalajan jääläjien alla, missä monsuunisateet eivät ole puhdistaneet ilmaa yksinkertaisesti siksi, että ne ovat tänä vuonna ajaneet Nepalin ohi sekä oikealta että vasemmalta ja myös takaa niin kuin uutiset terroristeja paapovan Pakistanin kohtalosta ovat kertoneet täällä Kathmandussakin.

Arvoisa Lukija on tietysti maailman ekologiasta niin kiinnostunut että tietää eilen olleen maailman tiikereiden päivän. Nepalintiikeri on sikäli ollut moniin muihin, kuten siperiantiikeriin, verrattuna onnellisemmassa asemassa, että sen lukumäärä on lisääntynyt viime vuosina tiukkojen metsästysmääräysten vuoksi. Nimittäin Chitwan kansallispuistossa on viimeisten kahden vuoden aikana löytynyt uhkarohkeiden tiikerinlaskijoiden toimesta 34 uutta, aikuista tiikeriä ja siellä niitä on nyt yhteensä 125. Koko maasta löytyy 155 aikuista tiikeriä niin kuin Kathmandu Post kertoo tämänaamuisilla sivuillaan. Tosin kovin suurta hurraata ei tiikerien vuoksi vielä tarvitse päästellä: vuonna 2000 nepalilaisia tiikereitä oli löytynyt vielä yhteensä 370. Koko maailmassa on nyt vain 3,500 tiikeriä, kun vielä sata vuotta sitten – englantilaisten maailmanvallan pahimpina metsästysvuosina – niitä oli 100,000.

Tiikereiden suurimpana uhkana ovat olleet postkolonialistisessa maailmassamme kiinalaismiehet, jotka ovat vaatineet potenssilääkkeitä tiikereistä ja muista uhanalaisista elukoista. Miksi he potenssilääkkeitä tarvitsisivat, kun maassa on jonkinasteinen lastenteon kieltolaki ei ole vielä itselleni selvinnyt. Mutta eihän kiinalaisista oikein muutenkaan selvää ota, joten siinä suhteessa heidän ja tiikereiden väliset suhteet eivät ole mitenkään erityisen omalaatuisia.

Parempia uutisia on ehkä Kiinastakin hiljakkoin tiikereille luvassa. Nepali ja Kiina ovat viime kuussa allekirjoittaneet yhteisymmärryssopimuksen tiikereiden elinten suojelusta, joten kohtapuoleen ei Kiinassa seiso oikein kunnolla muu kuin kiitos tiikereiden puolesta.

Leijat leijuvat vieläkin Kathmandun yllä ja oikealta tulee näkyviin kolme kaulat koukussa lentävää harmaata pienikokoista haikaraa tai pitäisiköhän noita kutsua egreteiksi. Kun en oikein siitäkään asiasta mitään tiedä niin olkoon tämä kirjoitus tällä erää valmis. Ja päälle otan pienen ryypyn juuri Gorkhan kyytipojaksi eteentuotua vihreäleimasta JW:ta, on se sen verran kallista täällä Himalajan juurien hemaisevasti kaartuvilla kyljillä, että ei oikein isoa ryyppyä raski ottaa.

P.S. Jälkeenpäin tutkittuna nuo haikarat olivatkin nimeltään purple heron (Ardea purpurea), iltahämärässä vastavaloon ei oikein kunnolla erottanut värejä. Suomalainen nimi on ruskohaikara.

Saapumisen enigma 2: Vettä, valloittajia ja alkuperäisväestöjä

Kuva: Kapteeni Cook, Etelämeren valloittaja

J.D. Salinger sanoo novellissa For Esmé - with Love and Squalor mm. näin:

"What did one wall say to the other wall?"
"Meet you at the corner!"

Ulkona riehuu kesä. Aurinko paistaa lämpimästi ja kesäkukkien tuoksu tunkeutuu siihen tukkoisempaankin sieraimeen. On lievän heinänuhan aika.

Naapurin karvaisia kukkia kukkivat eukalyptus-puut, joiden oksat roikkuvat possumi-aidan – pitäisi tietysti sanoa ’kettukusu-aidan’ (kts. edellinen lastu kuvineen), mutta jääköön nyt naurulta sanomatta – yli, levittivät vielä viikko sitten ympärilleen, siitepölyn lisäksi, pieniä kellertävän vihreitä karvoja, jotka tarttuivat hyvinöljyttyyn puutarhapöydän pintaan myrkyllisten ja vielä myrkyllisempien hämähäkkien ja ihmistenkin kiusaksi, niin, että niitä oli vaikea saada pyyhittyä pois edes runsaan veden kanssa.

Ja vesi on aine, jota ei näillä main tihku kivien kyljistä vaikka niitä hakkaisi kyhmyisellä – vai pitäisikö sanoa ’ryhmyisellä’ – sauvalla kuinka kovasti tahansa. Vaikka hakkaajana olisi itse Mooses tai Moshe, näin on nimittäin näreet (olen aina halunnut kirjoittaa tuon viimeisen johonkin tekstiini, mutta tätä parempaa tilaisuutta ei ole ollut aikaisemmin tarjolla, en tosin edes tiedä mitä se aivan täsmälleen tarkoittaa, mutta kirjailija – erityisesti hyvin vapaa kirjailija – näyttää kohtaavan samanlaisia tietämisongelmia vähän väliä kirjoittaessaan, joten olkoon siinä niin kuin on).

On nimittäin, heinänuhan lisäksi, myös vedettömän kesän aika Viktoriassa, erityisesti pääkaupunkiseudulla, johon Caulfield’kin kuuluu, ja joka juo tai lorottaa puutarhojensa kasteeksi jokaisen pisaran, jonka ympäröivä maaseutu voi mutaisiksi rutakoiksi muuttuneiden jokiensa, keinovesialtaidensa ja tekokanaviensa avulla tänne sivistyksen piiriin saakka lirittää.

Uuden maailmani edessä aukeaa vedentäyttämää ulappaa, jota jatkuu Etelänavan jäävuorille saakka. Eteläisen jäämeren ’karjuvien’ ja/tai ’ulisevien leveyspiirien’ (40. ja 50.) myrskynreunat ulottuvat säännöllisin välein tänne Port Phillipin lahden ”suojaiseen” pohjukkaan saakka, mutta eivät tuo kovinkaan paljoa kovasti kaivattuja sateita.

Vesivarannot ovat 34 % normaalitilanteesta, mitä ’normaalitilanne’ sitten ’ikuisesti’ kuivassa maanosassa tarkoittaakin. Viime vuonna tähän aikaan ne olivat 38 %:n tasalla. Vuosi 2008 oli Australian yhdeksänneksi lämpimin vuosi kautta aikojen (tai siitä saakka kuin tilastoja on myöhäismaahanmuuttajien toimesta pidetty, eli 1850-luvulta saakka), joten lämmintä on pitänyt ja todennäköisesti pitää jatkossakin, vaikka kesäaamu tuntuukin varpaissa kirpeältä kuin hevosretiisi makunystyröissä (vai miksi sitä retiisiä pitäisi suomeksi kutusua?).

Melbourne kuolee tätä menoa janoon. Näin käy, jos ylängöille ja vuorille ei sada tarpeeksi. Ja nykyisin ei siis sada.

Vettä säännöstellään ns. kolmannen rajoitusasteen verran ja Viktorian hallitus on jo uhkaillut neljännen asteen vesisäännöstelyn käyttöönotosta vielä ennen kesäkauden loppua helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla. Osavaltion hallitus suosittelee, että kotitaloudet eivät käyttäisi vettä enempää kuin 155 litraa päivässä henkeä kohti. Suihkussa pitäisi olla vain neljä minuuttia – paikallinen vesiyhtiö on jakanut kaikille asiakkailleen tiimalasin suihkuajan mittaamista varten – autoa ei saisi pestä (laiskan miesasutuksen iloksi), nurmikoita tai puutarhakukkia ei saisi kastella juomavedellä kuin sunnuntai- ja keskiviikkoaamuisin kuuden ja kahdeksan välillä, jos asuu parittomissa katunumeroissa jne. Sanalla sanoen elämä on kovin hankalaa, vaikkei sitä oikein kunnolla edes huomaisi.

Kaikki puhuvat ilmaston lämpenemisestä ja sateiden lopullisesta loppumisesta tuossa tuokiossa.

Tosin kukaan ei tiedä varmuudella ilmaston läpenemisen vaikutuksia Australian mantereelle, ehkä sateita tulee vähemmän ehkä enemmän kuin ennen, tai ehkä pysyvät samalla tasolla niin kuin kai viimeiset 10,000 vuotta – ja maa kuivana ja metsäpaloille kovin alttiina. Huomenna on ennusteiden mukaan tulossa erityisen vaarallinen säätila ja metsäpalojen todennäkköisyys on suuri jopa Melbournen reunaalueilla. Lämpötilaksi ennustetaan 43 astetta. Viikko sitten oli muutama yli neljäkymmenasteinen päivä, ja metsäpalot riehuivat aivan Melbournen keskustan tuntumassa, vähnä niinkuin Puu-Käpylän puutalot olisivat olleet liekeissä siellä Helsingin seuduilla.

Ihmisen asettuivat asumaan näille maille, Australiaan siis eikä Puu-Käpylään, joskus 65,000 vuotta sitten, sulkivat portit perässään ja pysyivät muulta maailmalta piilossa kunnes espanjalaiset purjelaivat Luis Váez de Torres’in johdolla löysivät tiensä Yorkin niemimaan tuntumaan, mutta jättivät espanjalaista laiskuuttaan muut Australian alueet muiden löydettäviksi. Sitten englantilainen kapteeni James Cook varasi uuden mantereen nimeltään Uusi Hollanti George-III:n nimissä tämän ylitäysien vankiloiden tilapulan helpottamiseksi, ja loppu onkin sitten kunniakasta brittihistoriaa.

Cookin matkassa oli (tietysti) myös suomalainen, luonnontieteilijä, taiteilija ja kelloseppä Herman Dietrich Spöring Suomen Turusta, ensimmäinen suomalainen Australiassa jo siis vuonna 1770, vaikka hänestä ei taidettu koulun historiantunneilla mitään kovapäisille nulikoille mainita. Jotkut meistä kirjahulluista saattavat vielä muistaa laivahullun kirjailija Eino Koivistoisen teoksen Etelämeren valloittaja sieltä jostakin viattoman 50-luvun alkupuolelta (WSOY Nuortenkirjat, 1953.)

Itseasiassa jääkauden aikana mantereella virtasi vesi sinne ja tänne ja keski-Australiassa oli jopa isokokoinen sisämeri, jonka jäänteenä on nykyisin tasapohjainen punahiekka-tasanko nelivetoautoilijoiden iloksi. Nykyinen kuivuuskausi alkoi vasta jääkauden loputtua, mutta se ei pahemmin haitannut mantereen ’alkuperäisiä’ asukkaita, aboriginaaleja, joita oli Ensimmäisen laivaston laskiessa ensimmäiset siirtolaiset (Englannin karkoittamia rangaistusvankeja itseasiassa) maihin Botany Bayssä (nykyisen Sydneyn alueella) vuoden 1788 tammikuun 26. päivänä arviolta koko mantereella alle puoli miljoonaa – ehkä vain 250,000.

Nykyisin aboriginaaleja on noin 520,000 (mukana luvussa ovat sekä varsinaiset Australian mantereen aboriginaalit, että myöhemmin, mutta ennen valkoihoisia, asuinsijoilleen tulleet, Torres-salmen saarelaiset, joita ei siis kutsuta aboriginaaleiksi vaan muuten vain alkuperäisasukkaiksi (indigenous people, joka suomeksi käännettynä voisi olla myös aboriginaali-asukas, mutta ei haljota hiusta tämän blogin tarpeiksi, rodullisesti lienee kyse eri ihmisistä, vaikka rodun merkitys on nykyisin jotenkin veteen piirretyn viivan kaltainen seikka).

’Aboriginaaleista ja ’alkuperäisasukkaista’ yli satatuhatta asustelee vieläkin alkuperäisillä sijoillaan jonkinlaisessa limbossa, jossa hallitus toisensa jälkeen – yhteisen syyllisyyskompleksin kourissa – ylläpitää heidän ’alkuperäistä’ elämäntapaansa, tarjoamalla ilmaista ruokaa ja ilmaisia nykyajan mukavuuksia autoineen, mopoineen, televisioineen ja jääkaappeineen halvalla ja hätäisesti rakennettuihin hökkelikyliin varta vasten perustetuissa reservaateissa, mutta ei työtä – eikä viinaa, joka on reservaattien alueilla ehdottomasti kielletty tasapuolisuuden nimissä myös muilta kuin alkuperäisasukkailta.

Ongelmana työn suhteen on se, että historian kutistamille abo-alueille ei voi teollisuutta pystyttää, koska ne ovat joko sopimattomia teollisuudelle tai ns. Pyhiä paikkoja, eikä muuten ole työpaikkoja tarjolla kuin turismin palveluksessa, joka puolestaan on säänneltyä niin, että laajoille alueille, jossa aboja asustaa ei ulkopuolisilla ole vierailuoikeutta ilman paikallisten aboriginaalikommuunien itsensä sääntelemiä lupia.

Seurauksena on sukupolvesta toiseen jatkuva köyhyyden ja avustusriippuvuuden kierre, jolle ei ole loppua näkyvissä. Viime vuonna Australian pääministeri Kevin Rudd esitti juhlallisen anteeksipyynnön puoliveristen lasten, ns. Varastettujen sukupolvien, pakkosiirroista abo-alueilta valtion tai lähetysasemien ylläpitämiin kouluihin ja pois isiensä mailta, tai parempi olisi kai sanoa äitiensä mailta, sillä usempien lasten isät taisivat olla valkoihoisia. (Arvoisa Lukija muistanee elokuvan Phillip Noyce’n etevän elokuvan Rabbit-Proof Fence vuodelta 2002, joka käsitteli näitä kaappausasioita.)

Hiljan sopimuksensa loppuunkluttanut Australian valtionpäämies, eli kenraalikuvernööri, joka on Englannin kuningattaren sijaishallitsijana Australiassa, antoi Sky News’ille haastattelun, jossa sanoi ehkä kovin harkitsemattomasti, vaikkakin faktuaalisesti oikein, että 350 – 400,000 aboriginaalia on nykyisin niin tiiviisti moderniin australialaiseen yhteiskuntaa integroitunutta, että heistä ei yleensä kuule yhtään mitään, ja usein heitä ei edes huomaa, ellei ole rotujen suhteen tarkkana, rasistina siis (?), että on tekemisissä aboriginaalin tai muun alkuperäisen henkilön kanssa pankeissa, kaupoissa, virastoissa tai muualla missä nämä ovat integroituina aivan tavalliseksi australialaiseksi työvoimaksi. Sen sijaan lopuista yli 100,000 abosta saa päivittäin lukea lehdistä mitä milloinkin, pääasiassa negatiivisia uutisia: rajusta ryypiskelystä, tappeluista, murhista, omaisuusrikoksista, alaikäisiin sekaantumisista ja sen sellaisesta yleisestä rappiomeiningistä, joka kaikki selitetään tietenkin siirtomaavallan aikaansaamaksi – mikä saattaa olla totta tai voi se olla tarinaakin.

Mutta oli totuuden ja tarinoiden kanssa niin tai näin, niin tämä kaikki tarjoaa satunnaiselle, ruusunpunaisten silmälasien läpi sinisillä silmillään asioita ihmettelevälle uus-australialaiselle humaanis-liberaalille bloggarillekin mielenkiintoisen moraalipähkinän purtavaksi.

Yllä mainittu kenraalikuvernööri oli nimeltään Michael Jeffery ja hän joutui australialaisten poliitikkojen ja lehdistön sekä ennen kaikkea aboriginaali- ja alkuperäis-johtajien hampaisiin varomattomalla lausunnollaan, jossa oli mm. tällaisia sanoiksi puettuja ajatuksia aboriginaaleista: ’...they're doing ... normal jobs, living normal Australian lives...’

Jefferyn suurin synti taisi olla unohtaminen. Hän lienee unohtanut sen, että ensin pitäisi ajatella mitä sanoo, ja sitten sanoa mitä ajatteli. Diplomaateillekin sattuu siis kaikenlaista.

Australialais-elämä jatkuu onnellisena nelivetoisten autojen rateissa, maassa, jonka asukkaat saastuttavat henkilökohtaisesti amerikkalaisten jälkeen toiseksi eniten maapallon ilmatilaa. Eikä asiantilaan ole näkyvissä merkittävää parannusta. Kukapa nyt oma kulutustaan olisi valmis vähentämään – muuten kuin todellisen pakon edessä.

Ostinkin juuri hiljan ajoittain nelivetoisen auton, joten nopeasti synnit tarttuvat, ja tekopyhyys. Tosin on se tarttunut jo aikoja sitten, vaikkei sitä uskalla edes itselleen tunnustaa.

Maaranpaita

Nyt on passissa kaikki leimat ja olemme perilla Melbournessa, terveisia vaan. Joten kiiretta on pitanyt. Ja tietokonekin on viela rikki, Sony korjaa takuulla. Kohta kerron lisaa.

Takaisin Vanhassa-Euroopassa

Kuva: "Cool" Koala Viktorian Phillip Island'illa Australiassa maaliskuussa 2008, © Hanhensulka 2008

Kipeänä, ja pirun vihaisena.

Kaksi viikkoa korkeakuumeista flunssaa, lievästi iskeneen jet lagin lisäksi British Airways onnistui hukkaamaan 25 kg painavan laukun. Tänään jaksoin raahautua lentokentälle kyselemään tavaroiden perään.

Sanoivat, että 1.4. laukku oli löytynyt Lontoon kentältä ja oli saman tien hukkunut uudestaan. Arvelivat sen olevan ehkä Milanossa tai jossakin muualla, ehkä, tai kenties saattaisi olla Brysselissä tällä viikolla tai joskus, ehkä, mahdollisesti, tai saattaa se olla hukassakin. Sanoivat, että Terminaali 5:n sotkujen jäljiltä oli aluksi 40,000 laukkua pitkin Lontoon Heathrow'n terminaaleja, sitten muilla Englannin kentillä ja jopa Milanossa, jossa joku italialainen lajittelufirma yrittää selvittää sotkua englantilaisten puolesta.

???Italialainen!!! Selvittää sotkuja!!! Jonkun muun puolesta!!! Siis terveisiä Berlusconilta!

Kaikkea sitä kuulee, kun pesee välillä vaikut korvistaan! Tunsin vähäisenkin toivonkipinän hiipuvan kuin kissansilmä Rautavaaran tulisijalla.

Mutta nyt ollaan takaisin työpisteen, siis tämän uutuuttaan hohtelevan tietokoneen näppäinten ääressä. Taakse, hetkeksi, jäivät Australian pölyiset pellot ja kengurufarmi, joka on totta vain unelmissa. Mutta niitähän riittaa. Joten kohta ehtii bloggailla taas. Ehkä. Kenties. Tapaamisiin tällä viikolla.

Harhakuvia Lontoostani

Kuva: The Phantom of the Opera, Andrew Lloyd Webber

Varoitus: Tämä lastu on niin pitkä, että itseänikin hävettää.

Virtuaaliystävä Karpalo suunnittelee Lontoon matkaa ja pyysi joitakin vihjeitä.

Ongelma matkavihjeiden antamisessa on aivan ensimmäisenä siinä, että en osaa oikein mitään tehdä yksinkertaisesti; kaikki on tehtävä vähintään kaksinkertaisesti, mieluummin kolmin tai nelinkertaisesti. Jo kai äidinmaidossa imeskelin inhon yksinkertaisuuteen – niin, ja selkeyteen myös, mutta se on taas toinen asia.

Ja sitten vaikeus on siinä, että toisen mielihaluja ei tiedä oikein tarkasti, varsinkaan virtuaaliystävien, Karpalo saattaisi mieluummin käydä jossakin Sohon kuumista seksipaikoista kuin Covent Gardenin oopperassa katsomassa Prinsessa Ruususta, mistäpä minä sen voisin varmuudella sanoa. Ja toisaalta ongelma on siinä, että vihjeiden pitäisi olla parempia tai ainakin erilaisia, ehkä jopa vähemmän kliseisiä, kuin matkaoppaiden antamat. Siksi tuo otsikko sopii tähän lastuun aivan hyvin.

Ensin on tunnustettava, että minun mielestäni maailmassa ei oikein ole kuin kaksi lähes täydellistä kaupunkia. Ensimmäinen on New York – kun puhutaan New Yorkista, tarkoitetaan tietysti aina vain Manhattania, muu Nykki on lähinnä kai perseestä – ja toisena tulee Lontoo.

Joskus kuulee sanottavan, että Pariisi olisi ollut maailman pääkaupunki 1800-luvulla, mutta se on tietysti puhdasta potaskaa. Huolimatta ranskalaisten, varsinkin pariisilaisten, teeskentelevästä ja vain oman napansa näkevästä kulttuuri-mahtipontisuudesta Napoleonin Warterloo tuhosi Pariisin pääkaupunkimahdollisuudet lopullisesti.

Maailman pääkaupunki 1800-luvulla oli ilman kilpailua Lontoo ja koko 19. vuosisata kuului englannin viktoriaaniselle puritanismille, hyökkäävälle evangelismille ja sen lapsukaiselle, raivokkaalle kapitalismille ja sitä ruokkivalle riisto-kolonialismille.

1900-luku kuului ehkä New Yorkille (ainakin sodan jälkeen, ennen natsisotia Berliini kilpaili vielä näiden todellisten maailmankaupunkien kanssa keskuspaikasta) ja sama aika oli amerikkalaisten modernin teknologian, tieteen ja avaruudenvalloituksen aikaa. Amerikkalaisen öljykäyttöisen imperiumin loppu on ehkä jo häämöttämässä, vaikka vielä käydään sen alkusotia. Lontoosta tulee myös tämän vuosisadan pääkaupunki, kunhan pääsevät eroon nykyisestä kaikkea jarruttavasta pääministeristään Brownista, joka on modernismi-arvoltaan samaa luokkaa meidän oman Vanhasemme kanssa (molemmilla on oikeaan osuneet nimetkin, nimi on, ainakin joskus, enne!)

New Yorkilla ja Lontoolla on urbaanille ajassaeläjälle kaikki mitä haluta voi.

On historiaa, tosin, jos tarkoituksella unohtaa Manhattanin eteläkärjen tuntumassa, Battery Parkin vieressä ja Broadway alkujuurilla, doorilaispylväiköllä koristetussa ja teeskentelevän ylhäisessä rakennuksessa (entinen verovirasto) sijaitsevan inkkarimuseon, New Yorkissa amerikkalaisuuden historia on vähän uudempaa kuin eurooppalaisessa Lontoossa. On kulttuuria huipulta ja on ravintoloita ja baareja, joissa syödä hyvin tai huonosti, ja juoda makunsa mukaan, mitä etnistä ruokaa tai juomaa milloinkin tekee mieli, ja on paikkoja, joita voi käydä ihailemassa suut mollollaan kunnon turistin tavoin.

Yksi Lontoon tärkeimmistä nähtävyyksistä on Thames-joki, jota ei ehkä helposti nähtävyytenä edes ajattele. Sen itäpäässä, Greenwichin paikkeilla ovat tulvasulut, joilla toistaiseksi estetään lontoolaisten hukkumista Pohjanmeren tulvavesiin. Thamesissa on kaikkiaan 34 siltaa Suur-Lontoon aluetta kiertävän M25 moottorikehätien sisäpuolella.

Joitakin silloista voi käydä ihailemassa jokilaivoilla, joko ottamalla selostetun turistireitin tai ajelemalla joella kulkevilla vesibusseilla. Aikataulun mukaan kulkevan Vesibussin voi ottaa vaikkapa Victoria Embankment-kadulla sijaitsevalta Savoy Pier –laiturilta ja körötellä Greenwich Pier -laiturille saakka vaikkapa katsomaan 0-meridiaania. Ja otattaa itsestään kliseisen mutta tärkeän kuvan seisomassa Royal Greenwich Observatory’ssa toinen jalka itäisellä ja toinen läntisellä pallonpuoliskolla.

Kävin Lontoossa ensimmäisen kerran toivorikkaalla 60-luvulla, jolloin se, erityisesti Carnaby Street ja King’s Road, oli mielessä (populaarin) ajanhengen loistavana polttopisteenä.

Beatles oli silloin juuri siirtynyt psykedeliin rokkiin ja julkaissut kaikkien aikojen parhaan popalbumin, Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club, ja hämmentävän Magical Mystery Tour’in, jonka raidoissa olivat mm. All You Need Is Love pämppäpäpäpää…, Strawberry Fields Forver ja Penny Lane, viimemainitut Lennonin (27 v.) ja McCartneyn (25 v.) nostalgista kipua lapsuutensa Liverpooliin, jota ei heidän mielestään enää silloin ollut – kumma kuinka nopeasti muistot muuttuvat nostalgiaksi. Beatles rämpytteli jo uransa viimeisiä sointuja, mikä olisi ollut täysin uskomatonta, jos sellaista olisi tosissaan silloisille faneille ehdotettu. Vain vuotta myöhemmin yhtye julkaisi viimeiseksi nauhoittamansa albumin, Abbey Roadin, jolta löytyy maailman paras rock-balladi, Something, kirjoittajana hiljainen-Beatles, George Harrison.

Beatles-nostalgiaansa voi käydä hämmentämässä Abbey Roadilla, St Johns Wood’issa Pohjois-Lontoossa (lähin metroasema on nimeltään St. John's Wood, joka on Jubilee -linjalla). Siellä voi käydä muistelemassa Beatlesejä vaikkapa ylittämällä Abbey Roadin tietyllä suojatiellä niin kuin yhtyeen jäsenet albumin kannessa. Juha K. Korento teki kaksiosaisen kuvareportaasin Abbey Road-kuvineen talvisesta Lontoon matkastaan: Vol. 1, Vol. 2 ennen kuin sai tarpeekseen bloggaamisesta.

(Muuten Lontoon julkinen liikenne on kallista verrattuna moniin muihin suurkaupunkeihin, mutta kaupungissa ei oikein muuten pääse kunnolla kulkemaan ainakaan pitkiä matkoja, joten lipunhinta on parasta vain maksaa ja varmistaa, että maksaa lippunsa tarvittavaan määrään metro-zoneja. Vaihto-oikeus on olemassa vain niin kauan kuin pysyy maan alla, metroliput eivät kelpaa busseissa.)

Nostalgia tarttuu helposti, vaikka paikka ei olisi koskaan ollut varsinaisesti ”oma”, ei niin kuin Suolahden Riihivuori tai Sonkajärven Aittokosken tanssilava, ja miksei Jämijärven Vauhdin lava (linkin vasemmanpuoleisessa vanhassa kuvassa istun katolla Vihtori-papan sylissä, pellavapää näkyy, jos osaa katsoa oikein, ja on kuvassa lähes koko muukin äidin lähisuku) ja Ellivuoren lava lähellä Vammalaa tai Punkalaitumen Särkänniemi. Kaikki pyhiinvaelluspaikkoja, mutta eivät ehkä globaalisti merkittäviä nähtävyyksiä.

Sohon länsilaidalla oleva Carnaby Street on tietenkin ”must see” –paikka. Lähin metropysäkki on Oxford Circus, johon pääsee Bakerloo, Central ja Victoria –linjoilla.

Katu toimi muutaman vuoden englantilaisen psykedelian kaupallisena näyteikkunana. Nykyajassa ei sen merkityksestä ole juuri mitään jäljellä, katu on muuttunut täysin, niin kuin tietysti koko Lontookin ja maailma niiden mukana.

Kadulla ei nyt näe hippejä tai sen kuuluisaksi tehneitä ”modeja”. Moderniksi kai itsekin itsensä tunsi 60-luvulla varsinkin kun modien jumalat, The Who, olivat suosiossa jopa Suomen kaltaisilla syrjäkylillä (Pictures of Lily oli juuri ilmestynyt, itse olin tosin jo siinä vaiheessa siirtynyt kuivaharjoittelusta käytännön toimiin:).

Shakespeare’s Head -pubi on vielä Carnabyn ja Fouberts Place’n kulmassa (Carnabyn pohjoispää), ja näyttää vain hiukan aikaisempaa siistimmältä. Perustettu 1735 ja alkuperäiset omistajat, Thomas ja John Shakespeare, olivat legendan mukaan ”oikean” Shakespearen ”kaukaisia sukulaisia”. Samassa päässä Carnabya on Great Marlborough Street’in kulmassa suosittu ketju-irkku-pubi, O’Neills, jossa on mukiinmenevää ruokaa, vaikka pubiruoka on kyllä nykyisin ihan syötävää, mutta melko raskasta ja – yllättävästi – kallista. Kasvisruokia saa lähes kaikista Lontoon pubeista.

Tudor-kuninkaiden aikaiselta näyttävä Liberty-tavaratalo on Great Marlborough Street’in varrella Carnabyn pohjoispäässä. Rakennuksen arkkitehtuuri on vai silmänlumetta, vale-Tudoria, todellisuudessa kauppa itse on Viktorian ajalta, 1800-luvun lopulta, ja rakennus vasta 1920-luvulta. Se on tehty kahdesta purje-sotalaivasta saadusta puutavarasta. Laivat olivat HMS Hindustan ja HMS Impregnable. Hindustan oli 80-tykkinen, kaksikantinen purjetaistelulaiva (ship-of-the-line, 2nd rate) joka valmistui 1840-luvulla. Impregnable (alun perin HMS Howe) puolestaan oli 110-tykkinen ja nelikantinen purjesotalaiva (ship-of-the-line, 1st rate), joka valmistui anakronismina höyryvoiman ja rautalaiva-ajan jo alettua, eikä sitä koskaan käytetty sodassa. (Anteeksi tämä poikkeama sotalaivoihin, mutta se on yksi oman kiinnostukseni kohteista, joten ei mahda mitään.)

Lähellä Carnabya, toisella puolella Great Malborough Street’ia, Argyll-kadun London Palladium -teatterissa näytetään nykyajan Mozartin, Andrew Lloyd Webberin firman tuottamaa Sound of Music –musikaalia helmikuuhun 2008 saakka, jos sitä voi oksentamatta kuunnella. Pääosassa on ylipirteä laulaja nimeltä Connie Fisher, joka valittiin osaansa BBC:llä näytetyssä ”tosi-tv”-ohjelmassa nimeltä How to solve a problem like Maria. Connie siis toteutti nykyaikaan hyvin istuvan ”tosi-tv:n-avulla-taviksesta-yön-yli-julkkikseksi” -tarinan. Kadulla on myös hyvin traditionaalisen näköinen pubi (mikä yllätys) nimeltä Argyll Arms. Tarjolla on suuri valikoima kaljoja ja melko hyvää ruokaa. Valitettavasti paikka on yleensä pirun täynnä, mutta seisomapaikkoja tietysti pubeista löytyy, tässä pubissa jopa ulkoa isojen tynnyreiden ympärillä.

Sound of Music’in sijasta voisi mennä katsomaan jotakin vähän parempaa, esimerkiksi Billy Elliot’ia, joka menee Victoria Palace -teatterissa Victoria kadulla lähellä Victorian rautatieasemaa. Ja sinne pääsee ottamalla Victoria, Circle tai District –linjan Victorian metroasemalle. Ja Victorian lähellä on halvahkoja hotelleja ja tietysti kallis King’s Roadin ostosalue. Huh, siinä oli koko kokoelma Viktorianiaa.

Jos haluaa tehdä Andrew Lloyd Webberistä vielä entistäkin rikkaamman, niin voi muistaa, että hänen yhtiönsä, Really Useful Company, omistaa nykyisin seitsemän West Endin teatteria: The Adelphi Theatre (ohjelmassa nyt Jopseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat), The London Palladium (Sound of Music), Drury Lanen The Theatre Royal (Lord of the Rings), The Palace Theatre (Monty Python's Spamalot), The Cambridge Theatre (Chigaco), Her Majesty's Theatre (The Phantom of the Opera) ja New London Theatre (Gone with the Wind).

Spamalot-musikaali mainostaa Suomea kauniilla laulullaan Finland, jonka on säveltänyt entinen Monty Python ja nykyinen tv:n tutkimusmatkailija Michael Palin. Hänen käsialaansa ovat mm. nämä kauniinkuolemattomat sanat Suomen kunniaksi:

”…You're so sadly neglected
And often ignored,
A poor second to Belgium,
When going abroad…”

Michael Palin muistetaan myös siitä, että hän kävi Suomessa saunassa ja uimassa alasti kahden pehmeän kehon rakentajan, tv-kirjailija Neil Hardwickin ja poliitikko-kirjailija Lasse Lehtisen, kanssa matkatessaan navalta navalle pitkin 15. pituuspiiriä.

Yleensä kaikkiin West Endin teattereihin saa lippuja näytöspäivänä teatterien omista lippumyymälöistä, lukuun ottamatta juuri hiljan avautuneita ohjelmia. Mutta niihinkin voi hyvin yrittää. Hyviä teatterioppaita ovat esimerkiksi Official London Theatre Guide ja London Theatre Guide, joista näkee ohjelmien lisäksi tietoja teattereista, mm. istumakaavioita, voi lukea teatterimaailman huhuja ja jopa ostaa lippuja etukäteen.

Teatteriliput eivät ole Lontoossa halpoja, mutta eivätpä ne ole halpoja muuallakaan sen jälkeen, kun varakkaan taide-eliitin yletön tukeminen köyhien veronmaksajien varoilla on muuttunut asialliseksi pihtailuksi.

Länsi-Lontoon King’s Road’in (metro Sloane Square joko Circle tai District linjalla) kaupat ovat kylläkin kalliita, mutta niitä ei voi enää sanoa trendipaikoiksi paitsi jos on erityisen rikas. Melkein koko Chelsean alue on rikkaiden asuma-aluetta ja leikkikenttää, kaupat ovat sen mukaiset.

Näitä rikkaita, nuoria ja kauniita kutsutaan, ja on kutsuttu kai jo ainakin 1970-luvulta saakka, nimellä ”sloane rangers” King’s Roadin päässä olevan Sloane-aukion mukaan. Edesmennyt prinsessa Diana oli kuuluisin ”sloanie” ja hänen poikansa, prinssit William ja Harry, jatkavat samoilla hulivililinjoilla.

Kuva: The Official Sloane Rangers Handbook, Peter York

Sloane Square-käyntiinsä voi valmistautua vaikkapa lukemalla virallisen opaskirjan nimeltä The Official Sloane Ranger Handbook, joka on julkaistu joskus 80-luvulla. Kirjaa lukemalla oppii mm. kutsumaan vessaa nimellä ”loo” tai ”lavatory” eikä rahvaanomaisesti ”toilet”, ja hyvän näköistä naista termillä ”top totty” tai ”fitty” eikä ”hot chick”. Sloaniet ovat taas tulossa muotiin, ehkä prinssi Williamin on-off-tyttöystävän, Kate Middleton'in vuoksi, ja heitä tarvitaan englantilaisessa yhteiskunnassa kuten tämä The Guardian-lehden elokuinen artikkeli todistaa: Welcome back, Sloane Rangers. We need you.

Mary Quant ja vähän myöhemmin punkdesigner Vivienne Westwood tekivät Kings Roadista muodin tärkeimmän kadun. Quantilla oli vuoteen 1967 saakka kadulla kauppa nimeltä Bazaar, jota hän itse mainosti mm. sanomalla:

'Snobbery has gone out of fashion, and in our shops you will find duchesses jostling with typists to buy the same dresses.'

Ehkä tuo ei ollut aivan oikein sanottu, mutta olkoon. Quantin leveisiin polveen asti ulottuviin ”tyttömäisiin” hameisiin ja nilkkasukkiin ja myöhemmin minimekkoihin ja -hameisiin pukeutuneet 60-lukulaiset vain määrittivät snobismin uudelleen ja itselleen sopivaksi.

Alueen kaupat ovat siis kalliita, samoin ravintolat. Mutta etuna on, että joissakin saattaa tavata prinssi Charlesin ja prinsessa Di’n hulivilipojat päissään, jos haluaa sellaista nähdä. Parasta ehkä unohtaa koko alue.

Lähellä on kylläkin Harodsin tavaratalo Brompton Road’illa ja prinsessa Dianan ostostemppeli ”Harvey Nics” (Harvey Nichols) Sloane Streetin ja Knightsbridge kadun kulmassa (molempiin sopiva metroasema Knightsbridge on Piccadilly -linjalla). Mutta miksipä niihin pitäisi mennä, tavara on kallista. Tosin Harodsin omistaja on meidän suomalaisten ikioma vävypoika egyptiläinen Mohammed Al-Fayad, jolla, ja puolisollaan, jollakin entisellä suomalaismissillä, on egyptiläis-suomalainen, hämmästyttävän ihastuttavan kaunis tytär, vaikka en kyllä ole tavannut tätä muuten kuin lehtien kuvissa. Saattaa olla siellä Suomessa tunnetumpi kuin täällä Belgiassa.

Maailman kuuluisin ostoskatu, Oxford Street (OK, OK ehkä Pariisin Champs Elyssee on yhtä kuuluisa tai New Yorkin 5. Avenue ja Hollywoodin Rodeo Drive), on nykyisin mustanaan tyylittömiä vaatteita ja rihkamaa hinkuvia synkkiä tosi-tv-ajan ihmisiä. Maailma muuttuu, eikä aina paremmaksi.

Tosin Oxford Street’in tilapäiset huutokauppakamarit ovat sentään hävinneet. Vielä kymmenisen vuotta sitten, Thatcherin tylyn rahapolitiikan muistona, erityisesti kadun itäpäässä, lähellä Tottenham Court Road’ia oli useita tyhjiä liikehuoneistoja, joita epämääräiset huutokauppahuijarit käyttivät tilapäisinä kokoustiloinaan. Niissä oli tunnelma kuin lahkolaiskokouksessa. Ovet teljettiin tilaisuuden alkaessa, ja ulos pääsi vain väiteltyään ensin kiivaasti talon kokoisten turvamiesten kanssa ja maksettuaan lopulta 5 punnan sakon siitä, että oli tyhmyyttään eksynyt hurmoshenkisten ostajien sekaan. Mutta onneksi ne ovat nyt hävinneet.

Matkaoppaiden esittelemät Lontoon nähtävyydet jääkööt vain hutaisuksi.

Parlamenttitalo, Big Ben, St Paulin katedraali, Leicester aukio elokuvateattereineen, Trafalgarin aukio, jonka keskellä englantilaisen sotahulluuden muistomerkkinä (yhtenä monista) keikkuu huikean korkea amiraali Nelsonin yksikätinen patsas, London Eye (josta voi käydä BA:n ”lennoilla” ihmettelemässä kuinka matala Lontoon silhuetti vieläkin on, itse kävisin siellä erityisesti pimeän aikaan, mutta päiväsaikaan saa tietysti parempia digitaalikuvia), Oxford-kadun kaupat (merkittävin tietysti Selfridge’s, jonka perusti amerikkalainen, epikurolainen liikemies nimeltä Harry Gordon Selfridge sata vuotta sitten), Hyde Park-puiston Speakers’ Corner’in puhujat (Paul McCartneysta äänekkäästi riidellen eroava vaimo, Heather Mills, on uhannut siellä paljastaa koko maailmalle minkälainen sika ja ”has-been-loser” Beattles-Paul todellisuudessa oli ennen heidän avioliittoaan), Victoria ja Albert –museo (V&A South Kensington, Cromwell Roadilla) ja kuningattaren asunto Lontoossa, Buckinghamin palatsi ja sinne johtava Pall Mall hevosparaateineen, ovat kaikki tietysti käymisen arvoisia paikkoja. Mutta eipä niistä sen enempää. Turistinähtävyydet jäävät useiden käyntikertojen jälkeen vähälle huomiolle, vaikka lienevät jotenkin pakollisia ensimmäisellä kerralla.

Travel Londonin saitilla on ns. Attraction kuvagallerioita, joissa voi katsella turistikohteiden kuvia ennen matkaansa.

Brittien kansallismuseo, British Museum, Great Russell-kadulla (metroasema Tottenham Court Road tai Holborn, Central tai Northern linjoilla) on ehdottomasti vierailun arvoinen jopa jokaisella Lontoon käynnillä.

BM on maailman paras museo. Vaikka syynä onkin englantilaisten siirtomaaherrojen ympäri maailmaa varastamat taide-esineet ja muut artefaktit, sen ei pidä estää käyntiä. Yhdellä kerralla ei tietysti paljoa ehdi nähdä. Paras neuvo on ehkä se, että päättää, mistä on käyntiaikaan eniten kiinnostunut, ja viettää aikansa vain sillä osastolla. Mikä tahansa BM:n osasto on näkemisen arvoinen, joten siinä mielessä ei tarvitse jahkailla.

Tällä hetkellä BM:ssä on näyttely, joka on ennennäkemätön Euroopassa. Siellä on nimittäin toistasataa esinettä kiinalaisesta, Xi'an’in kaupungin läheltä löytyneestä terrakotta-armeijasta. Kiinan ensimmäinen keisari, Qin dynastian perustaja ja Kiinan ensimmäinen yhdistäjä, Qin Shi Huangdi, rakennutti vuoden 220 eaa. paikkeilla itselleen hautapaikan, jonka vartijoiksi valettiin yli 7000 terrakotta-sotilasta. Hän aloitti myös Kiinan muurin rakentamisen turvaksi mongolihyökkääjiä vastaan. Näyttely on nimeltään The First Emperor, China’s Terracotta Army, ja se jatkuu huhtikuun 6. päivään saakka.

Lontoossa on samanaikaisesti toinenkin todella näkemisen arvoinen näyttely, tosin Greenwichissä, Lontoon itäpuolella Thamesin etelärannalla, entisessä Millenium Dome’ssa, joka on nykyiseltä nimeltään The O2 - Millennium Dome. Perille pääsee parhaiten metrolla ottamalla Jubilee-linjan itään päin ja nousemalla pois asemalla nimeltä North Greenwich.

The O2:n näyttely on nimeltään Tutankhamen at the O2. Waltarinsa lukeneet muistanevat Tutankhamonin isän, Ekhnatonin, joka yritti kääntää Egyptiä monoteismiin ilmeisesti Egyptin juutalaisten vaikutuksen alaisena, siinä kuitenkaan onnistumatta. Koko egyptiläinen kulttuuri tosin meinasi tuhoutua siihen paikkaan. Miesmuistia kutittelee faaraota paremmin tämän vaimo, Waltarin Sinuhenkin rakkauden kohteena ollut Nefertiti, jonka sanotaan olleen koko Egyptin historian kauneimman naisen. Mutta mistäpä tämän voi varmuudella tietää, onhan siellä nykyisinkin koko joukko sydäntäpuuduttavan kauniita naisia niin, että ei tiedä mihin mm. silmiään panisi.

Minä olenkin sattumalta nähnyt nämä Tutankhamonin aarteet epämääräisenä kokoelmana Egyptin museossa Kairossa 80-luvun puolivälissä ennen kuin ne aseteltiin kunnolla näytteille. Oppaanamme oli kaftaaniin pukeutunut, kurttuinen ja hyvin lyhytkasvuinen mies, joka näytti lähes yhtä vanhalta kuin jotkut museon paremmin säilyneistä muumioista. Opas, joka puhui egyptiläiseksikin erinomaista englantia, väitti olleensa 16-vuotiaana poikasena paikalla auttamassa, kun englantilainen arkeologi Howard Carter löysi Tutankhamonin aarrehaudan 1920-luvulla. Kurttuisesta naamastaan huolimatta pikkumies, joka oli itse asiassa eläkkeellä oleva tiedemies ja egyptologi, vaikutti oikein luotettavalta, joten meillä ei ollut mitään syytä olla uskomatta hänen juttujaan. Taisimme olla hänen kanssaan museon tiloissa nelisen tuntia, koska hänen jutuistaan, joita kuuntelin suurella kiinnostuksella, ei tahtonut tulla loppua. Mutta ei nyt pitänyt Kairosta puhua…

Vaan Lontoon Tate Modern-taidemuseosta, johon pääsee mukavasti modernia ja kovin huojuvaa kävelysiltaa pitkin. Sillan nimi on Millenium Bridge (mikäpä muukaan, kun valmistui juuri ennen vuosituhannen vaihdetta). Sinne pääsee joko Circular- tai District-metrolinjoilla jäämällä pois joko Blackfriars- tai Mansion House-asemalla tai kävelemällä St. Paulin katedraalilta etelään, jos sattuu olemaan sillä suunnalla.

Tate Modern’issa on juuri tällä hetkellä mielenkiintoinen näyttely nimeltä The World as a Stage, joka jatkuu tammikuun 1. päivään saakka.

Taten toisessa Lontoon galleriassa, Tate Britain’issa, joka sijaitsee ehkä paremmin politiikoista tunnetulla Millibank-kadulla Thamesin pohjoisrannalla (lähin metroasema on Victoria-linjan Pimlico), on 6 tammikuuta saakka näyttely nimeltä Turner Prize, A Retrospective 1884-2006, jossa voi käydä makunsa mukaan joko kiroilemassa tai ihailemassa nykytaiteen tilaa.

Teatteri-Lontoota voi ihmetellä myös Tate Modernista muutama askel itään The Shakespeare’s Globe –teatterissa Bankside Jetty-kadulla.

Vanha Globe paloi ja rakennettiin uudestaan 1610-luvulla ja hävitettiin lopullisesti Oliver Cromwellin pikkumaisten puritaani-keropäiden toimesta 1640-luvulla. Alkuperäinen Globe valmistui 1599 ja nykyinen Globe 1990-luvulla. Jäljitelmässä voi käydä ihmettelemässä teatterin omituista ulkonäköä tai jopa teatteriesityksessä toukokuusta elokuulle.

Globessa on pysyvä näyttely, joka esittelee Shakespearen aikaista teatterin maailmaa. Joten erityisesti näytelmäkirjailijoiden täytyy ehdottomasti käydä siellä.

Jos viitsii kävellä Globesta etelään nelisensataa metriä, voi pistäytyä kaljalla The George Inn-nimisessä pubissa Borough High Streetillä. Pubi on ollut sillä paikalla Southwark’issa ainakin vuodesta 1542 saakka, todennäköisesti kauemminkin. Sen pihalla esitettiin näytelmiä ennen kuin Lontooseen rakennettiin varsinaisia teattereita 1500-luvun lopussa. Näytelmiä esitetään siellä vieläkin kesäaikaan.

Shakespearella oli joskus asunto pubin lähellä, joten kävijä voi ainakin kuvitella istuvansa samassa paikassa ”bardin” kanssa, vaikka alkuperäinen rakennus on tuhoutunut ja rakennettiin uudestaan 1670-luvulla, joten samoilla tuoleilla ei persuuksiaan voi hingata kuin Shakespeare. Mutta tarvitseeko sellaista historiasta muistaa, parempi vain ajatella, että samoilla palleilla istuu kuin Shakespeare. Lähin metroasema on London Bridge Jubilee ja Nothern (City Branch) linjoilla.

Chaucerin pyhiinvaeltaja aloitti matkansa muutaman askeleen päässä The George Innistä sijainneesta Tabard Inn’istä, joka tosin hävitettiin jo 1800-luvulla. Canterbury Tales’in Prologue’sta löytyvät rivit 19-23 tähän tapaan (tuo linkki vie saitille, jossa Chaucerin kielt’ on vähän nykyaikaistettu):

“…
Bifel that in that seson on a day,
In Southwerk at the Tabard as I lay
Redy to wenden on my pilgrymage
To Caunterbury with ful devout corage,
At nyght was come into that hostelrye…”

En edes yritä kääntää tuota suomeksi muuten kuin, että pubin nimen ”tabard” oli keskiajalla lyhyt mekko, jota ritarit pitivät rautahaarniskansa suojana.

Mutta lähdetään Southwarkista pois vaikkapa pyhiinvaellusmatkalle Thamesin pohjoispuolelle, Sohoon. Sitä varten kai monet Lontooseen menevät, eikä näitä voi siitä mitenkään moittia.

Kaupunginosa on Lontoon West Endin keskus ja sellaista aluetta, josta ei tarvitsisi koskaan lähteä mihinkään. Sieltä löytyy ”kaikki” mistä mieli voi olla kiinnostunut (paitsi lentokenttää, jos sattuu olemaan sillä tavalla perverssi). Parhaat teatterit ovat kaikki muutaman minuutin kävelymatkan päässä, pubeja on melkein yhtä paljon kuin belgialaisessa kylässä (Belgiassahan on maailman eniten ravintolaistuimia per asukas tai vähiten asukkaita per ravintolaistuin, noin 50 paikkeilla).

Sohon itärajana on Charing Cross Road, jolla sijaitsee hienoja kirjakauppoja, suurimmat ovat Borders ja Foyles ja joukko pienempiä lisäksi – käyn yleensä joka matkalla kateellisena hypistelemässä kirjoja – ja kitarakauppoja ynnä muitakin musiikkiliikkeitä. Shaftesbury Avenue on etelärajana, vaikka nykyisin kai Chinatown sen eteläpuolella ja jopa Leicester Square elokuvateattereineen katsotaan Sohoon kuuluvaksi.

Sohossa voi vaikka käydä voyeuristimatkalla Brewer Streetin sivukaduilla katselemassa vastakkaisen sukupolven edustajia ilkosillaan tai Old Compton Streetillä, vaikkapa pommi-iskusta tutussa Admiral Duncan –pubissa, tillittämässä samaa sukupuolta edustavaa väkeä, jos näistä tykkää enemmän. Ja samoilla seuduilla pääsee helposti tositoimiin, jos matkakassasta liikenee ylimääräisiä puntia kireiden hermojensa lepuutukseen. Länsirajana on ostoskatu Regent Street ja pohjoisessa Oxford Street.

Charing Cross Roadin toisella puolella West Endin itäpäässä on Covent Garden, Lontoon vanhin varta vasten suunniteltu aukio (valmistui 1630).

Sen suunnittelija, Inigo Jones, oli opiskellut Italiassa ja halusi rahoittajansa ohjeiden mukaan rakentaa italialaisen piazzan. Lontoon vanhin pubi löytyy todennäköisesti jostakin tältä alueelta (vaikka tätä titteliä taitaa tavoitella yksi sun toinenkin vanhalta, likaiselta ja/tai kuluneelta näyttävä anniskelupaikka Lontoossa).

Cromwellin puritaaniajan jälkeen Covent Gardenin aukion ympärille aukaistiin ilotaloja, joita kutsuttiin nimellä ”bagnio” (nimi tarkoitti alun perin turkkilaista saunaa ja muuttui siitä luontevasti ilotalojen nimeksi). Niitä ei valitettavasti ole enää yhtään jäljellä.

Sen sijaan aukion keskellä on vuodesta 1830 lähtien sijainnut katettu kauppahalli, jossa nykyisin on lasi-ikkunat katossa. Kauppahallissa on artesaani- ja designer-liikkeitä, kahviloita ja tietysti pari pubiakin: Punch and Judy ja The Cove, jossa kesäisin esitetään klassista musiikkia juoppojen iloksi. Ja mikäs sen mukavampaa.

Royal Opera House on lähellä aukiota. Sen lähiajan ohjelma on täällä.

Brittien pääkirjasto, British Library, on kirjojen rakastajan tietysti nähtävä.

Heidän saittinsa, British Library, the world’s knowledge, kertoo, että, jos katsoo viisi julkaisua päivässä, ei aikaa kaikkien BL:n kirjojen katsomiseen mene kuin vaivaiset 80,000 vuotta ja koko 150 miljoonan julkaisun kokoelma on tullut katsotuksi. Tosin joka vuosi kirjastoon lisätään 3 miljoonaa uutta julkaisua, joten saattaa olla, että koko kokoelmaa ei tuolla tahdilla pääse koskaan läpi. Kirjastossa käy vuosittain 400,000 ihmistä, joten yrittäjistä ei näytä olevan puutetta. St Pancrasin rautatieaseman (Eurostarin Pariisin ja Brysselin 300 kmh kulkevien junien uusi terminaali) vieressä oleva pääkirjasto on suurin 2000-luvulla Britanniassa valmistunut rakennus.

British Libraryn näyttelyt on hyvä Lontoossa käydessään tsekata, ne ovat aina jotenkin tekemisissä kirjojen kanssa. Parhaillaan meneillään olevaa kutsutaan nimellä Breaking the Rules: The Printed Face of the European Avant Garde 1900 – 1937, joka jatkuu 30 maaliskuuta saakka.

Mainitaan vielä muutama pubi, jossa joskus muistaa juopotelleensa.

Aloitetaan lähellä Piccadilly Circus’ta muutaman askeleen päässä Regent Street’iltä on Glassblower, jossa vielä näkee ohuen kerroksen sahanjauhoa lattialla. Sahanjauhot olivat vanhaan hyvään aikaan käytössä siksi, että juoppojen syljet ja oksennukset oli helpompi siivota pois lattialta. Nykyisin ne ovat tietysti vain koristeena, me nykyihmiset olemme tietysti jo paljon sivistyneempiä ja viinakin on nykyisin niin kallista, ettei sitä viitsi oksentaa pois mahastaan kuin poikkeustapauksissa.

Kuva: Paul Willetts, Fear and Loathing in Fitzrovia, 2003

Fitzroviassa Oxford Streetin pohjoispuolella lähellä Tottenham Court Roadia Charlotte Streetillä on runoilija Dylan Thomasin ja kirjailija Julian Maclaren-Ross’in (hänen novellinsa ”Seven Days of Heaven” voi lukaista täällä) ja minunkin vakiryyppylä nimeltä Fitzroy Tavern, joka tarjoilee myös hyvää ruokaa. Alakerrassa on erillinen osa nimeltä Writer's Bar. Olen ”tavannut” pubissa mm. Griff Rhys Jones’in, joka oli tv-ohjelman ”Alas Smith and Jones” (Lunta tupaan) ”Jones”. Rhys Jones on nykyisin kiukkuisen näköinen kurttunaama, jota on vaikea uskoa koomikoksi.

The Globe on Baker Streetin (tunnettu Sherlock Holmesin asuinkatuna) päässä Marylebone Roadilla melko lähellä Madame Tussaud’s vahakabinettia.

Tätä Globea ei sovi sekoittaa siihen Globeen, jonka yläpuolella Bridget Jones asui päiväkirjaelokuvassaan. Se on lähellä aikaisemmin mainittua The George pubia Borough High Streetin sivukadulla, Bedale Streetillä Southwark’issa. Siinä Globessa filmattiin myös Michael Cainen filmiä Blue Ice vuodelta 1991.

Tämä Bridgetin alla ollut pubi ei ole mitenkään erityisen hyvä. Eikä Blue Ice ollut oikein hyvä elokuva, britit eivät osaa enää tehdä kunnon elokuvia. Tosin Michel Caine on hyvä näyttelijä, jonka ilmerepertuaari tosin rajoittuu kahteen: murjotus ja hymyksi tulkittava murjotus, mutta mitäpä siitä, saihan hän ansaitun Oscarinkin osistaan elokuvissa Hannah ja sisaret ja Hiljainen amerikkalainen.

Mielestäni Bridget Jonesin päiväkirja sen sijaan oli hyvä romanttinen komedia, jos sellaisista pitää, molemmat osat yhtä hyviä. Sopii hyvin chick lit-kirjojen lukijoille ja muillekin Hömpän helmet -blogin vierailijoille.

Docklands on Lontoon itäosissa. Siellä, paikassa nimeltä Wapping, löytyy Lontoon vanhin Thamesin rannassa oleva pubi (omistajan itsensä todistamana osa rakenteista on vuodelta 1520), Prospect of Whitby, jonka asiakkaisiin on lukeutunut mm. Charles Dickens (joka ryypiskeli myös aikaisemmin mainitussa The George Inn'issä) ja suuri joukko kaikenlaisia konnia. Viimeaikana erityisesti toimittajia, koska aikaisemmin Fleet Streetin varrella City’ssä sijainneet toimitukset ovat siirtyneet Itä-Lontooseen, entisen Itä-Intian laivojen kotisataman tienoille. Pubiin on vaikea matka, joten jos Docklandsiin ei ole muuta asiaa, unohtakaa koko Wapping.

Vielä pitää kasvistensyöjänä mainita, että Euston aseman vieressä on katu nimeltä Drummond Street, jonka varrella on useita hyviä intialaisia ravintoloita, mm. kasvissyömälä Ravi Shankar (ruoka erinomainen, palvelu niin huonoa kuin se voi intialaisessa ravintolassa olla) ja sitä vastapäätä ”tavallinen” intialaispaikka nimeltä Drummond Villa. Molempien hinta-laatu-suhde on hyvä, eikä kummassakaan maksa itseään kipeäksi niin kuin monissa vaatimattomissakin West Endin paikoissa.

Huom. myös, että lähes kaikissa ravintoloissa palveluraha on jo sisällytetty hintaa, eikä sitä tarvitse maksaa, jos ei ole palveluun tyytyväinen (kieltäytyminen vaatii tietysti rohkeutta).

Yövyn Lontoossa käydessäni yleensä Ibis-hotellissa siinä Eustonin vieressä. Sen hinta on ollut alle 100 puntaa yö (viikonlopun öiltä vielä halvempi) ja huoneet ovat tilavat muihin Ibiksiin verrattuna. Ja Euston on myös metrolinjojen risteyspaikka, joten kulkuyhteydet ovat hyvät.

Että sellaista tuli vihdoin mieleen Karpalon kauan sitten pyytämistä vihjeistä. Toivottavasti hän on jo nauttinut käynnistään Lontoossa, jos ei, niin toivottavasti joistakin näistä on vielä jotakin hyötyä.

Erilaisten rajojen ylityksiä ja savolaista itsekehuakin

Kuva: Täyssinän rauhan raja vuodelta 1595 flaamilaisen karttamestari Gerhard Mercator'in mukaan

Motto: Nykyisyys ei ole paikka vaan prosessi, jossa toiveet muuttuvat muistoiksi. (Hanhensulka 2005)

Ainaviisaat savolaiset ovat suurella viisaudellaan hedelmöittäneet muiden suomalaisten kulttuuria jo vuosisatojen ajan.

Kun savolaisviisaat alkoivat tosissaan vaikuttaa Suomen kulttuuriin ja erityisesti yleiskieleen, niin muutkin saivat oppia konsonanttien ainoat oikeasti ehtasuomalaiset ääntämispituudet. Ruvettiin sanomaan inessiivissä kahta (geminaatta) ässää, eikä vain yhtä niin kuin länsisuomalaisilla oli tapana, opittiin muutenkin sanomaan sana kokonaisena, ja lopulta osattiin läimäistä imperfektin ja konditionaalin monikkojen perään oikeat –vat ja –vät päätteet. ”Olisivat” siis lopultakin olleet ääntämisessään ”oikeassa” eikä vain ”olisit oikeas” tai ”oikeasa”.

Juvalaisen papin poika Carl Axel Gottlund yritti vielä 1800-luvun alkupuolella vaikuttaa, tosin turhaan, siihen, että suomenkielen annettaisiin kehittyä kirjakielenä vapaasti ja että sitä pitäisi kirjoittaa niin kuin puhutaan ja vierasperäiset hömpötykset, kuten b, f ja g, tulisi kokonaan karsia suomenkielestä.

Gottlund ulosantoi malliksi oman savolaismurteisen suomalaisteoksensa, Otavan eli Suomalaisia Huvituksia, pari vuotta Kalevalaa aikaisemmin. Otavasta kirjoitti turkulainen kirjapainonomistaja Christian Ludvig Hjelt arvostelun Turun Wiikko-Sanomissa nr. 47 2.12.1826, mm. näin:

”Julistamus: Tämän kautta saan minä maanmieheilleni ilmoittaa, että minä askettäin Tukholmissa ollessaini, tapaisin Herran Gottlundin, joka siinä Suomeksi painattaa kirjansa nimeltä: Otawa eli Suomalaisia Huvituksia...; ja jossa kirjassa hän tawoittaa sellaisia aineita, jotka jollakulla tawalla toimittaawat meillen tarkimpaa tietoa meijän esiwanhemmistamme, meijän kielestämme ja tawoistamme, sanalla sanottu, semmoisia, jotka owat meihin Suomalaisiin koskewia...Wiimeiksi täytyn minä muistutella että nämät kirjat painetaan pienillä Latinaisilla puustawilla, ja että ne owat erinomattain kirjoitettu Sawon puheenmurrella…”

Että sillä tavalla kehuskeli ruotsinkielinen toisen ruotsinkielisen savolaista suurteosta, kehui vielä myyvänsä sitä puoleen hintaan suoramyynnissä.

Gottlund puolestaan katkeroitui kovasti, kun Otava unohdettiin heti Kalevalan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään Otava oli selvästi parempi teos. Hän antoi Lönnrotin kokoamasta teoksesta mm. tällaisen murskaavan arviointilausunnon:

”[--] tämä suurimaineinen ja paljonkehuttu Kalevala oli surkeasti yhteensäkerrottu ja kokoonpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska.”

Gottlundin Kalevala-lausunnon valossa voi sanoa, että Kalevalalla ja kokoonpatustetuilla blogilastuilla on enemmän yhtäläisyyksiä kuin äkkiarvaaja luulisi. Miksei näitä lastuja voisikin kutsua kansantarinoiksi? virtuaalikansaahan me täällä Blogistanissa kuulumme ja kerromme tarinoita – enemmän tai vähemmän tosia niin kuin kunnon tarinoiden kuuluukin olla.

Kielenhuollon lisäksi muinoiset savolaiset pitivät huolen siitä, että Suomenmaa, jota ei ehkä aivan tarkasti sanoen vielä edes ollut olemassa, kasvoi itään, koilliseen ja pohjoistakin kohti sekä metsästys- ja kalastusmaiksi että viljelysmaiksi myös kaskeamalla venäläisille kuuluvia koskemattomia korpia ja perustamalla uudisasutusta minkä sodan- ja metsänkäynniltään ehtivät.

Savolaiset olivat maanviljelyksessäkin muita suomalaisia edellä.

He eivät pelkästään osanneet kasketa, vaan kaskeksi ”pyällettiin” ja ”sorrettiin” huuhta. Se helpotti vaadittavaa alkutyötä, mikä tietysti houkutteli viisaita mutta laiskoja savolaisia, ja antoi – kunhan ”sorros” oli poltettu halmeeksi – kylvetystä juureisrukiista (eli korpirukiista) jopa satakertaisia satoja.

Kun Valamon luostarista lähtee ajelemaan kohti Pohjois-Savoa Riistaveden kautta, niin kohta kulkee Pähkinäsaaren rajan lähellä, vaikka ei sitä rajaa ole kyllä teihin merkitty.

Se kulki silloin lähes asumattomassa erämaassa. Olavinlinnan vieressä sijaitsevasta Samusalon saaresta (nykyinen Talvisalo) Varkauden Siittiin (missä pirussa se siitti sitten onkin), ja siitä edelleen Rautalammelle ja Pohjanlahteen. Rajan eteläpuolella maa kuului Ruotsin kuninkaalle ja pohjois- ja koillispuolella sen omistivat Novgorodin ”kauppatasavallan demokraattiset” ruhtinaat ja myöhemmin Venäjän tsaari.

Novgorodista on muuten löydetty ensimmäinen suomenkielinen (itämerensuomea) kirjekin, ns. tuohikirje, joka lienee joku Ukkosen jumalan nimissä annettu loitsu, mutta eihän siitä ole pirukaan selvää saanut (tuohikirjeestä numero 292 on Virittäjä-lehden numerossa 4/1999 julkaistu Johanna Laakson artikkeli pdf-muodossa otsikolla Vielä kerran itämerensuomen vanhimmista muistomerkeistä). Mutta tämä ei nyt kyllä kuulu tähän lastuun paljon yhtään, paitsi ehkä siinä mielessä, että kirje osoittaa itämerensuomalaisten olleen Novgorodissakin valistunutta ja kirjoitustaitoista väkeä.

Luostarilta suuntasin Varistaipaleen kanavan kautta ja pitkin Luostaritietä kohti Tuusniemeä ja Riistavettä ja sitä kautta Kuopioon.

Päivä oli kaunis ja lempeä kuin lehmän katse. Illan kovista sateista ei vielä aamulla ollut mitään tietoa. Luostaritie ja Tuusjärven risteyksen jälkeinen Kuopiontie ovat sileällä asfaltilla peitettyjä, vaikka mutkia on jonkin verran enemmän kuin belgialaisilla moottoriteillä. Edessä oli tietysti vähän väliä traktoreita korkeine heinäkuormineen, joten kovin suurella nopeudella tiellä ei voinut ajella.

Kuopiossa kävin pikaisesti vanhempiani tapaamassa: äitiä hautausmaalla ja isää vanhainkodissa. Sitten jatkoin kohti pohjoista Siilijärven ja Lapinlahden kautta Iisalmeen ja Sonkajärvelle.

Lapinlahdella piti pikaisesti poiketa mansikkaleivoksella Liisan ja Matin muistopaikan vieressä bensa-asemalla.

Juhani Ahon Rautatien kuvaamaan aikaan ihmiset korpien perukoilla, niin kuin päähenkilöt Korventaustan Matti ja Liisa, elivät vielä jotenkin varhaisen rautakauden tapaisissa oloissa, heidän asumuksensa eivät olleet kovin paljoa parin vuosituhannen aikana muuttuneet, siellä savolaiskorvissa Iisalmen ympäristössä ei ollut vielä edes se aika ”kun isä lampun osti” ja pirteissä poltettiin valaistukseksi vielä päreitä. Tosin veronsa hekin joutuivat maksamaan, Liisa ja Matti maksoivat ne kirkkoherralle. Samaan aikaan ”rintamaiden” ihmiset valmistuivat moderneissa, venäläistyylisissä kivitaloissaan maailman mullistamiseen tasa-arvolla, kansakoululla ja itsenäisyydellä. Sadassa vuodessa ovat erot maaseudun ja kaupungin välillä merkittävästi tasoittuneet.

Sonkajärvellä menin ensin kirkolle ja tapaaman tyttöjä seurakunnan kansliaan. Olin nimittäin jäänyt heille velkaa 3.5 euroa viimevuoden puolella saamastani virkatodistuksesta, jolla todistin, että en ollut orpo (lastu Tilapäinen orpo etsii vanhempiaan puhelimella sieltä ja täältä).

Kansliassa ei ollut ketään paikalla, ulkona riehuikin kesä valtoimenaan ja aivan liian kaunis ja lämmin ilma. Sen sijaan seurakuntasalin keittiössä puuhaili riuskannäköinen, nuorehko savolaisnainen isojen patojensa vieressä valmistamassa illan ruokailua. Juteltiin, epävarman muistin mukaan, jotenkin tähän tapaan, vaikka vannomaan en tätä kyllä mene.

”Päivää, Hanhensulka, anteeksi vaan kun tänne keittiöön, mutta, tuota, olisin vaan maksanut 3.5 euroa kansliaan, kun jäin marraskuussa sen velkaa, kun toimitin asiaani puhelimessa, mutta siellä ei ole ketään paikalla ja…”
”Päevee, päevee (pyyhkii vaaleanpunaista kättään kuivaksi esiliinan helmaan ja antaa sitä sitten vieraalle). Eihhää hyö ole siellä ennää tähän aekaa ku pittää Iisalamesta käävvä kahtomasa kaapoilla, että mittee sitä suapi piällensä kun on juhlia tulossa.”
”Tuota, mitenkähän minä voesin (savonkieli alkaa jo satunnaisesti tarttua vieraaseenkin) sen maksaa, kun lupasin tulla täälläpäin käädessäni ja…”
”No mittee se maksu koskeepi, tietänevätkö siellä kansliassa?”
”Minä olen Brysselistä, sieltä ei ehkä muut ole jiäneet velkaa ja…”
”No, eei kae Rysselistä suakka. Mittee se veleka koskeepi?”
”Tuota. Minä etsin viime vuonna vanhemmistani tietoa, kun ei virkatodistukseen oltu pantu nimiä, ja isä oli täältä alkujaan kotoisin, vaikka onkin nykyisin vanhainkodissa Kuopiossa. Tänne se olis kyllä halunnut, mutta eihän ne tänne ota kuopiolaisia. Äiti onkin jo kuollut. Mutta hän olikin Jämijärveltä eikä täältäpäin.”
”Vae on äet jo kuollunna. Koskas se kuolj ja onkos se haavattu minne vae tänne Sonkajärvelle?”
”Ei kun Kuopijoon, kuoli yli kolme vuotta sitten, kun, tuota…”
”Mistee päen se issäjs on lähtösi, tiältä Rutakoltako se on alakujjaa?”
”Ei kun tuolta Mäkikylältä, siitä Lammaspurolta, vaekka suku on kyllä muuten Vänninmäestä päin, mummokin siitä kestkivarista alkujaan ja...”
”Ae ,ne on niitäkö hanhensulkija?”
”Tuota, niin ovat, vaikka mummu oli kyllä repoja.”
”Aejjaa, minun mummoni olj kans hanhensulukia ja äet on repoja, lieneekö samoja sukuja, vaekka minä olen kyllä tuolta Jyrkältä päen?”
”Tuota, voivathan ne…”
”No, sinähän voet maksaapi sen vaikka minulle, minäpä pistän tuohon paperille, että kävit tiällä ja halusit maksoa velekojas. Voet antoa sen kolome eurroo, ja oliko se viiskytä senttijä? vaekka minulle, niin minä voen sen toemittaa kanslijan tytöille kunhan tulevat takasin sieltä Iisalamelta.”
”Jne.”

Kansliassa käynnin jälkeen kävin ottamasta muutaman kuvan Sonkajärven komeasta luonnonkivikirkosta ja suvun haudoilta. Kirkon tyyli on selvästi kansallisen herätyksen ajoilta – Sonkajärven seurakunta itsenäistyi Iisalmen maaseurakunnasta vuonna 1920. Yritin katsella myös Miina Äkkijyrkän lehmäveistoksia yhdessä sorakuopassa kirkolta Takkotiehaaraan kulkevan tien poskessa. Mutta eipä niitä näkynyt, koko kuoppa oli pensaikon vallassa ja vanha taidemuistomerkki tyystin tuhottu. Takkotiehaarassa vitostien vieressä on vieläkin pystyssä toinen merkittävä sonkajärveläinen kulttuurinähtävyys, Takko-Baarin rakennus, baaria sana- ja musiikkitaiteilija M.A. Numminen kehui kolme vuosikymmentä sitten Suomen parhaaksi keskikaljabaariksi, ja mikä ettei olisi kehunut.

Kuva Hanhensulka 2007: Kekkosten vinttikaivo Pielavedellä

Vielä ehdin pikaisesti käydä nauttimassa Lammaspuron kesääsurisevasta rauhasta. Ruoho oli pirtin ympärillä kasvanut lähes vyötärön korkeudelle, isosta tuomesta oli yksi haara romahtanut lopullisesti saunapolulle ja punaiset viinimarjat olivat alkaneet somasti punertua. Istuin vähän aikaa pirtissä ja sitten polttelin tupakan rappusilla ja ihailin ruohon seasta nousseita kurjenkelloja, jotka äiti oli siihen lipputangon viereen joskus istuttanut. Rauha oli niin ylenpalttinen, että täytyi nousta autoon ja lähteä tiehensä sitä häiritsemästä.

Rauhallista ei Pohjois-Savon historia ole aina ollut.

Rappasotien aikana, jotka kulminoituivat ns. Pitkävihaan, savolaisurhot ylläpitivät ahkerasti vihaa ”ryssiä” vastaan ja tuhosivat Karjalaa Vienanmerelle ja Petsamoon saakka minkä maatöiltään ehtivät. Karjalaisvainolaiset puolestaan hyökkäilivät Savoon ja tappoivat savolaiset lähes sukupuuttoon Oulunjärven ympäristöstä. Sonkajärven seudut pysyivät kuitenkin vankasti savolaisena, vaikka eihän siellä silloin vielä ollut kuin muutama pahainen talo aarniometsien ympäröiminä. Virallinen raja kulki yli 100 kilometrin päässä lounaassa, joten sonkajärveläiset asustivat vihollisen maita kuin Herran kukkarossa. Uudisasukkaita rajan sijainti ei ollut koskaan kovin paljoa haitannut, tuskin edes tiesivät missä raja tarkastiottaen kulki. Eihän sitä kai valvonutkaan kukaan muu kuin satunnainen venäläiskarhu tai –susi ja sinne vahingossa eksyneet karjalaiset ”sotajoukot”. Muuten rajan yli kuljettiin milloin ja miten huvitti.

Tanskalaistutkija John Lindin mukaan Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa oli sovittu siitäkin, että Ruotsin itärajan ja venäläisten rajan väliin jätetään ei-kenenkään maata tarpeeksi, niin että molemmilla osapuolilla on yhteiset, laajat metsästys- ja kalastusmaat. Jostakin Etelä-Savosta tai ehkä Rautalammin paikkeilta olisi rajalinja Lindin mukaan määritetty niin, että Ruotsin raja kulki Pohjanlahteen ja Novgorodin kauppatasavallan (vuodesta 1478 lähtien Moskovan ruhtinaskunnan) rajaviiva puolestaan kaartui mahdollisesti Vienan mereen tai ehkä Jäämereen jossakin Kuolan niemimaan pohjoisrannalla. Väliin jäi suppilon muotoinen laaja ”tyhjä” alue, eikähän siellä siihen aikaan asunutkaan muita kuin harvoja etelästä poisajettuja lappalaisia ja kauempana pohjoisessa saamelaisia poronpurijoita. Kolttien ortodoksisuuskin on perua vasta 1500-luvulta, ehkä venäläiset eivät ennen edes tienneet saamelaisalamaisistaan.

Tosin kaikki eivät ole tanskalaisten kanssa tässä raja-asian tulkinnassa samaa mieltä, ja mitäs pirua tanskalaiset suomalaisista tietäisivätkään, vohkivat pirut ilkeyksissään ihan hyvän kuparikatonkin Turun tuomiokirkosta.

Pitkänvihan ajalta, 1500-luvun lopulta, on tunnettu sissipäällikkö Pekka Vesainen, Utajärveltä kotoisin ollut pohjoissavolainen talonpoika, joka kävi joukkoineen laillisilla ryöstöretkillä pohjoiskarjalaisten seassa aina Jäämerta myöten. Hän ryösti ja tuhosi Kantalahden kaupungin Vienanmeren rannalla ja Jäämeren rannoilla Petsamon ortodoksiluostarin (jouluyönä 1589) tappaen kaikki luostarin munkit. Pekka Vesaisen sankaritarinan kertoo Santeri Ivalon nuorisolle tarkoitettu kirja, Juho Vesainen (vuodelta 1894), jossa maalaismainen Pekka on muutettu vähän hienommaksi Juhoksi. Kirja tuli itsellenikin tutuksi siinä 9-10 vuoden iässä.

Venäläisiä edustivat näissä viimeisissä rappasodissa pääasiassa karjalaiset talonpoikaisjoukot päällikköjensä, sortavalalaisen Kirilä Rogosinin ja pielisjärveläisen Luuka Räsäsen johdolla. Rappasotien vihollisia kutsuttiin tietysti rappareiksi. Savolaiset (ja muutkin suomalaiset) olivat viimeksi vihanpidossa karjalaisten kanssa jatkosodan aikaan, joten pitkään sitä vihanpitoa on riittänyt.

Täyssinän rauha 1595 lopetti rappasodat. Savolaiset olivat kuitenkin päässeet verenmakuun ja Rautalammin savolaismiehet aloittivat 1596 uuden sodan, tällä kertaa ruotsalaisia valloittajia vastaan. Sotaa kutsutaan nimellä Nuijasota, jolla ei tarkoiteta sotaakäyviä savolais-maanjusseja, joihin pohjalaiset maamoukat myöhemmin yhtyivät (noin kuvaannollisesti vain) ja hävisivät oman osuutensa kapinassa Nokialla Jaakko Ilkan johtamina. Sen jälkeen savolaiset ja hämäläiset talonpojat vielä sotivat vähän aikaa, kunnes heidätkin kukistettiin Klaus Flemingin johtaman ruotsalaisten sotajoukon avulla. Nuijasodan jälkeen suomalaisrahvas elelikin hiljaa kuin kusi sukassa vuoteen 1905 ja suurlakkoon saakka, mutta se ei liity savolaistarinoihin.

Sen sijaan kerron, että omat esi-isäni ovat kai siirtyneet Sonkajärvelle Rautalammilta, joista ensimmäiseksi on tunnustettu eräs Juntti Hanhensulka vuodelta 1505. Koska olen itse tätä naputtelemassa, soveltaen antrooppista periaatetta päättelyssä, lienevät esi-isät selvinneet noista sodista hengissä tai, mikäli olen perinyt heiltä rohkeuteni, piilotelleet visusti piilopirteissään sotien ajan. Sukutarinat eivät tästä kerro ainakaan totuutta.

1500-luvun alusta alkaen olivat uskonpuhdistuksien innoittamat talonpojat kapinoineet muuallakin Euroopassa, mm. Lutherin aikaiset talonpojat Saksassa (Luther piti näitä rosvojoukkona), ja juuri ennen vuosisadan vaihtumista ehtivät siis suomalaisetkin juntit mukaan, joten kovin paljoa ei oltu noihinkaan aikoihin ajasta ja kulttuurin kehityksestä Eurooppaa jäljessä.
Kuva Hanhensulka 2007: Iisalmen Kalapoika

Ajoin Sonkajärveltä Iisalmeen ja söin mansikaleivoksen. Ihailin hetken torin laidassa Kalapojan patsasta. Sitten jatkoin Pielavedelle ja Urho Kekkosen syntymäkodille, jossa otin mm. kuvan hänen vinttikaivostaan, joka olikin oikein komea rakennelma, vaikka tupa ei ollut kovin iso, olipahan pahainen turisteja varten korjailtu pikkumökki piharakennuksineen. Siinä on nykyisin kahvila, mutta en ehtinyt poiketa edes mansikkaleivokselle vaan jatkoin kiireesti eteenpäin. Alkoi nimittäin sadella, ensin hiljalleen pirskotella ja sitten ropista vähän kovempaa, ja lopulta tuli kaatamalla, niin että en viitsinyt mennä Saarijärvelle tutustumaan kivikautiseen kylään, vaikka vakaa aikomus siihen oli. Söin pahimman myrskyn aikana Äänekosken lähellä hirmuisen suurella huoltoasemalla paistettua lohta perunoiden kanssa, ja jatkoin samaan hyssyyn Järvenpäähän miniän passattavaksi ja saunaan.

Kävin ennen Brysseliin lähtöä myös Helsingissä. Oli nimittäin löydettävä Henning Mankellin Kennedyn aivot. En kuitenkaan niitä löytänyt. Kävin vilkaisemassa olisiko Saara viitsinyt tulla töihin ja olisiko Aivoista tietoa, mutta ei ollut viitsinyt eikä kukaan tiennyt koska tulisi. Ostin tämän sijaiselta, kauniilta ja avokauluksiselta, vaalealta tyttöseltä halvalla yhden Arto Paasilinnan ja vielä halvemmalla yhden Marguezin teoksen. Näiden lisäysten jälkeen matkalaukkuun olikin ahdattavana matkasaaliina yhteensä 11 romaania ostettuina ympäri Savoa ja Helsingin seudulta.

Kävimme vielä Ainolassa ja leivoksilla Lottien kahvilassa Tuusulanjärven rannalla, saunottiin taas viimeinen ilta ja aamulla oli edessä lähtö kohti Frankfurtia ja sieltä Brysseliin Lufthansan airbusseilla.

Ja siihen tämänvuotinen savolaisodysseija päättyi. Viimeiseksi näkyi Suomesta pilvien välistä Suomenlinna vahtimassa rauhallisia rantoja maahantunkeutujia vastaan. Vaikka eiväthän nämä enää mereltä tule, vaan Finnairin koneissa Seutulaan – eivätkä aina edes tarvitse lupia tullessaan.