Parnasson siivellä

Kuva Wikipedia: Fjodor Dostojevski

Parnasso (2/2008) tulla tupsahti postilatikkoon viime viikolla. Ja jo oli aikakin.

Jotenkin sitä ajattelee, että sen pitäisi tulla vähintään pari kertaa kuukaudessa, jopa viikottainkin, eikä niin, että vuoden toinen numero tulee vasta huhtikuun puolivälissä. Mutta kaikkeahan ei elämässään voi saada niin kuin haluaa. Ei edes Dostojevskiä.

Parnasso nimittäin kertoi nuoren Dostojevskin kirjeistä Martti Anhavan sujuvina suomennoksina. Sujuvuudesta huolimatta, tai ehkä osaksi jopa sen vuoksi, tunsin tulleeni petetyksi.

Oma Dostojevskini ei olisi kuusitoistavuotiaana kirjoittanut hämmästyttävän kypsiä, kosmopoliittisia kirjeitä veljelleen, eikä kai kenellekään muullekaan. Hän olisi kirjoittanut tapaamistaan anarkisteista tai vallankumouksellisista; kellariloukkojen eläjistä ja muista hulluista, partaisista ja epäsiisteistä miehistä, ja romanttisen pelottavista, hurjasilmäisistä naisista, jotka rakensivat pommeja heitettäviksi kansanvihollisten vaunujen alle tai niitä vetävien korskeitten hevosten jalkoihin. (Tosin Dostojevski ei tainnut oikein osata kirjoittaa naisista, mutta kukapa mies sen osaisi oiken tehdä, eikä se nyt kuulu tähän muutenkaan.)

Minun Dostojevskini ei kai olisi kirjoittanut tähän tapaan:

”...Kas näin minä sanon: Homeros (tarumainen olento, kenties Kristuksen tapaan jumalasta lihaksi tullut ja meille lähetetty) voidaan rinnastaa vain Kristukseen, ei Goetheen. Käy kiinni häneen, ymmärrä Ilias, lue se kunnolla (sinähän et ole lukenut, tunnusta pois)...”

Eikä, että:

”...Victor Hugolla on lyyrisenä runoilijana kerta kaikkiaan enkelin luonto, hänen runoudessaan ilmenee lapsenomainen kristillinen suuntaus eikä siinä suhteessa kukaan ole hänen vertaisensa, ei Schiller (niin kristillinen runoilija kuin Schiller olisikin), ei Shakespeare lyyrikkona; olen lukenut hänen sonettinsa ranskaksi, ei Byron eikä Puškin...”

Olen tietysti lukenut kertomuksia Dostojevskin elämästä, joten tämänlaisen tekstin ei pitäisi olla yllätys. Mutta yllätys se kuitenkin on.

Sitä muka ”tuntee” tutun kirjailijansa niin hyvin, että voi pelkkien tekstien valossa luoda hänelle luonteen ja elämänhistorian, joka ei perustu millekään tosiasioille, pelkälle mielikuvitukselle, fiktiolle. Ehkä näin on hyväkin.

Jos kirjailijan todella tuntisi siksi, mikä tämä mahdollisesti raadollisen luonteensa kaltereiden sisällä todellisuudessa on, hänen tekstiään ei ehkä lukisikaan yhtä halukkaasti, vaan ennakkoluulojensa vuoksi hyljeksisi jo etukäteen ja jättäisi ehkä kokonaan lukematta.

Kuinka moni kirjailija olisi todellisuuden peilissä omien ”tekstiensä näköinen” sisintä olemustaan myöten? Ei ehkä kukaan.

Täytyy lisäksi kommentoida saman Parnasson Arvostelut –osassa ihaillen luettua Putte Wilhelmssonin kritiikkiä Tommy Wieringan kirjasta Joe Speedboat. Teksinsä lopussa kriitikko arvostelee hollantilaisen kirjailijan opillista sivistystä, ja sanoo puhuessaan Simon Stevinistä ja Galileo Galileista mm:

”...italialaisen renessanssineron kuuluisa väittely peripateetikkojen kanssa perustuu Wieringan oman maanmiehen pioneerityöhön. Flaamilainen insinööri Simon Stevin (1548-1620) pudotteli aivan oikeasti lyijypainoja kymmenen metrin korkeudelta ja kumosi näin vanhentuneen aristotelisen käsityksen massan ja liikkeen suhteesta...”

Väite siitä, kenen työhön Galileon keskustelut kappaleiden kiihtyvyydestä perustuvat, on vähintäänkin kiistanalainen. Ehkä perustavan työn tähän keskusteluun teki jo Johannes Filoponos Aleksandrialainen joskus 500-luvulla, ja hänen perustyötään paikkailtiin sitten vuosisatojen mittaan eri tiedemiesten toimesta, kunnes Galileo Pisa-vuosinaan puuttui saman ongelman ratkaisuun ainakin teoreettisesti (vaikka ei ehkä pudotellut lyijymurikoita Pisan kaltevasta tornista niin kuin yleisesti uskotellaan) ja sai siitäkin lisää kultaa historiallisille harteilleen.

Simon Stevinin ja Tommy Wieringan ”maanmiehisyydestä” (tarkoittaen Wilhelmssonin tekstissä hollantilaisuutta) voisi myös olla eri mieltä.

Stevin oli taustallaan flaami, syntynyt Bruggen kaupungissa nykyisessä Belgiassa. Vaikka flaamit puhuvatkin flaamia, joka on hollankielestä hieman erottuva oma kielensä (belgialaisten kansallisuuskunnian värittämän ajattelun mukaan), niin tämän flaamin kutsuminen nykyhollantilaisen maanmieheksi on kuin Kustaa Mauri Armfeltiä kutsuisi Håkan Syrénin maanmieheksi.

Väärinlukijoita ja oikeinkirjoittajia

Parnasson viimeisimmässä päätoimittajan päiväkirjassa valitetaan provosoivasti, että minä luen väärin, en vain silloin tällöin vaan aivan yhtenään. Salaa on tunnustettava, että olen aina pelännyt juuri tällaista totuutta lukemiseni suhteen, jota en ole läheskään aina tehnyt tarvittavalla huolellisuudella ja pieteetillä.

Silti arvostelu houkuttelee minua tekemään räsäset ja julkaisemaan täällä lastutasolla sen mitä hätäpäissäni tulin möläyttäneeksi Parnasson kommenteissa. Siellä oli (tietysti) roomalaiskatoliselta papilta näyttävä Arto Virtanen jo sanonut paljon painavan sanansa ja Seppo Jääskeläinen ja Tommi Römpöttikin olivat kommentoineet päätoimittajan puheenvuoroa - lähinnä ehkä puhtaasti nuoleskelu mielessä, mistä ei ole mitään pahaa sanottavaa. Myös ainakin Loistava puhallus on ärhennellyt tätä tuoreeltaan omassa lastussaan.


Vai olemme me lukeneet tekstejä väärin, johan on piru. Uskomattomalta tämä kommentti tällaisesta väärinlukijasta tuntuu, Parnassossakin luettuna.

Jokainen aika (ja lukija) kirjoittaa, jos on kirjoittaakseen, oman Shakespearensa ja Kivensä lukemalla samaa tekstiä omassa kontekstissaan, eikä siinä pidä olla mitään ihmettelemistä. Olen sattumalta juuri tänään katsellut Till Eulenspiegeliä sillä silmällä. Ja Turkan Seitsemän veljestä ei ollut Kiven Seitsemän veljestä, koska "väärin" lukemalla hän (Turkka) teki ajankohtaista teatteria, joka Kiven aikana ei olisi edes merkinnyt mitään ymmärrettävää. Ja eliitin kritiikki sitä paitsi (Kiven alkuperäisen) tekstin vielä lyttäsi omassa ajassaan. (Katso myös Kivijalasta Satu Apon essee Seitsemän veljeksen etnografisesta luennasta)

Onneksi arvostelijat osaavat tekstejä lukea oikein - ja kertovat vielä rahvaallekin miten taidetta on arvostettava ja mikä ylipäätään on taidetta.

Otetaan esimerkki, jonka Parnasson päätoimittaja tietää tietysti tällaista väärinlukijaa paremmin.

Eino Railon arvostelu 5.2.39 Taivalvaaran näyttelijästä. Railoa elitistisempää oikeinlukijaa tuskin voi toivoa esimerkikseen, kirjailijaliiton puheenjohtaja, vai voiko tällaista virkamiestä mainita tässä seurassa.

Saattoi tietysti olla "vääränlaista" eliittiä, jota nykyeliitti ei kannata. Unohtaen olevansa (vain) saman lantin vuoroon vilahtelevaa toista puolta.

Monia neuvostokirjoja tuomittiin eliitin ansiosta pari-kolme vuosikymmentä Haanpään 30-luvun kohtaloiden jälkeen julkaisemattomiksi jopa kääntämättömiksi. Eliitti oli halukas - innokas - poliitikkojen edelläkulkija näissä tapauksissa. Muistamme kaikki varmaan, miten Maarianhaminen televisiotorni oikeinluettiin äänettömäksi, kun Ruotsin televisiossa esitettiin Päivää Ivan Denisovitsin elämässä.

Arto Virtanen sanoo tuossa yläpuolella, että "Onneksi ne, jotka lukevat väärin, unohtavat pian lukemansa."

Väärinlukijana voin sanoa, että näin ei suinkaan käy, ymmärrys on ymmärrystä, vaikka tulos ei kirjoittajaa miellyttäisikään. Lause osoittaa vain vielä lisää samaa elitististä lukijoiden - uskallanko sanoa - halveksimista.

Päätoimittaja ehkä lukee oikein lauseensa:

Taidearvostelu sisältää asiaan perehtyneen ihmisen perusteltuja mielipiteitä, joista sopisi olla pikemminkin kiitollinen kuin närkästynyt.

Se jotenkin näyttää tukevan pääkirjoituksen kritiikkiä siellä "eräässä blogissa" (Rauli Moraalin Diletantin päivällinen).

Vai onko päätoimittaja Jarmo Papinniemi sitä mieltä, että Hesarin kritiikit eivät ohjaa väärinlukijoiden ostopäätöksiä?

Miten ollakaan siinä Papinniemen tekstin kyljessä on tuossa vieressä Parnassosta kopioituna oleva, aivan punaiseksi mennyt tukasta päätellen Haanpäätä esittävä naamankuva, jota klikkaamalla pääsee Aarne Kinnusen esseeseen Haanpään novellien ensimmäisistä lauseista nimeltään Ensin katetaan, sitten herkutellaan, joka pitäisi jokaisen siellä käyneen lukea.