Näytetään tekstit, joissa on tunniste englanninkieli. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste englanninkieli. Näytä kaikki tekstit

11.7.2012

Kääntääkö vai eikö kääntää…

2 kommenttia

The_Voyage_Out

Kuva: Virginia Woolfin esikoisteoksen, The Voyage Out, ensipainoksen kansi vuodelta 1915

Käännöstyö on yleisönpalvelua. Tämähän tietysti on selvä juttu. Mutta yleisöllä ja palvelulla on omat tarpeensa, joita varten käännöstyö tulisi kai tehdä.

Rahan vuoksi ei jotakin Cervantesia, Henry Jamesia, Balzacia, Daniel Defoen vähemmän tunnettuja teoksia, James Joycen hämäräperäisiä suurteoksia tai edes Virginia Woolfin esikoisteosta kannata ruveta suomentamaan. Myyntinumerot tulevat todennäköisesti pysymään leivänansaitsemisrajan kylmemmällä puolella. Siperia, kirjallinenkaan, ei ole koskaan mukava olotila, vaikka Kristina Carlson Maan äärissä mitä sanoisi “Amurinmaasta, onnenmaasta”.

Kieltämättä kirjoja ahmivan lukijan kannalta on kiusallista, että, jos näin ajattelee käännöksistä, niin ajatuksen voi saman tien laajentaa suurempaankin tilaan: miksi yleensä julkaista vähälevikkisiä teoksia ahmijoiden tarpeisiin, sanotaan vaikka runoutta, aforismeja tai ‘parempaa’ kirjallisuutta. Myyntiluvut kaikkien näiden osalta masentavat jopa kirjallisuuden rakkauteen hurahtaneen, luomattoman tavislukija, ammatikseen maailmojaluovista kirjailijoista puhumattakaan. Mutta tätä en tietenkään kysele.

(Muuten, asian sivusta, eikö ole merkillinen juttu, että sanalle ‘kirjailija’ ei ole anglosaksisessa maailmassa hyvää vastinetta, vaikka suurin osa maailmalla luodusta kirjallisuudesta kirjoitetaan aluksi juuri englannin kielellä. Sekä ‘writer’ että ‘author’ kuulostavat ‘kirjailijaan’ verrattuna jotenkin vähäisemmiltä; niin kuin mämmi tai hernesoppa ilman ilmavaivoja, tai vappusima rusinoilla mutta ilman koskenkorvan puraisua.)

Kääntämiskysymys tulisikin ehkä jakaa pienempiin siivuihin näin: Miksi kääntää englannin kielellä kirjoittavia romaanikirjailijoita?

Nimittäin (erityisesti)nuorista suomalaisista aikuisista se osa, joka tällaista kirjallisuutta lukee, kykenee lukemaan englanninkielisiä teoksia niiden alkukielellä. Tästä syystä myös tyrkyllä olevia kääntäjiä – ja todennäköisesti kustantajille tyrkytettyjä käännöksiä – on ylen määrin enemmän kuin muista kielistä käännettyjä teoksia.

Tilanne vahvistaa entisestään vahvaa englanninkielisen kulttuurin asemaa muidenkielisten kulttuurien kustannuksella. Muiden kielialueiden kirjallisuudella ei ole samanlaista luonnollista, suomenkielistä lukijalaumaa.

Englanninkielisen kirjallisuuden – sekä uuden että vanhan – voisi aivan hyvin julkaista reaaliajassa sellaisenaan.

Aluksi ehkä ostajien määrä vähenisi suomennettuun verrattuna; pitkällä tahtäyksellä englantia taitamaton lukijajoukko häviää joka tapauksessa (internetiähän ei voi käyttää, jos ei osaa englantia) ja kääntäminen tulee näin  luonnollista tietä vuosi vuodelta tarpeettomammaksi. Nyt englanninkieliseen käännöstyöhön upotettuja varoja voisi suunnata muihin kieliin; tietysti muihin eurooppalaisiin kieliin ja vielä eksoottisempiinkin, kuten aasialaisiin kieliin. Se olisi sikälikin sopivaa, että 21. vuosisata tullee olemaan Aasian aikaa, niin kuin 19. oli eurooppalaisten kolonialistien ja 20. amerikkalaisten kulta-aikaa.

Osaa kirjallisuudesta – sanotaan vaikkapa Joycen Finnegans Waken kaltaisia teoksia – ei edes voida kääntää suomeksi. Sivullisesta tuntuu järjettömältä keksiä väkisin suomenkieleen uutta kerrankäytettävää sanastoa (tarkoitan tässä todellisia hapax legomenon-sanoja, joita Joycen teokset vilisevät alkukielellä), jota kukaan lukijoista ei ymmärrä yhtään sen kummemmin kuin alkuperäisiä ‘englanninkielisiä’ termejä.

Jotenkin tekopyhyydeltä näyttää sellainen julkaisutarve, joka käännättää ns. klassikkoja uudelleen englannista juuri sen jälkeen, kun ne ovat vapautuneet copyrightin seitsemänkymmenvuotisesta pannasta. Ostaja ehkä ihmettelee myös, miksi näin vapautunut teos ei ole merkittävästi halvempi kuin uudemmat kirjat. Mutta se on ehkä jo toinen juttu.

22.3.2007

The Devil writes Blog, or should s/he, really?

4 kommenttia


Kuva: Vogue 'n päätoimittaja Anna Wintour

Kuten kaikki hyvin tietävät, keskimääräinen tietokoneohjelmien rakentelija on huonoihoinen, ylilaiha tai ylilihava, merkittömissä lökäfarkuissa tietokoneen näyttölaitetta päivät pitkät tuijottava mies, jolla on rasvainen iho, pesemätön tukka ja sosiaaliset taidot, joista autistinen kuusivuotias poika olisi ylpeä.

Mutta, vaikka kaikki tiedämmekin tämän hyvin, antaudumme joka päivä hänen tuotteidensa armoille lentokoneissa, junissa, pankkiautomaatilla, jopa sairaaloiden leikkaussaleissa ajattelematta asiaa sen kummemmin.

Sama epäsosiaalinen tietokonegeekki uudistaa myös jokapäiväistä kieltämme.

Tästä on hyvänä esimerkkinä sana ”blogi” englannin sanoista ”WEB log”, joka on juurtunut suomalaisugrilaiseenkin sanastoon, jopa ranskankieleen, jossa Académie Francaise on päättänyt, aivan oikein tietysti, että sana vaatii maskuliinisen artikkelin, eli ranskaksi sanotaan ”un” tai ”le blog”, sen sijaan, että sitä koristettaisiin kauniimman sukupuolen artikkeleilla ”une” tai ”la”.

Mutta tavallisen lastunikkarin ei enää tarvitse blogin nimenmuutosasiassa nojata vain omiin voimiinsa.

Amerikan Vogue –lehden päätoimittaja Anna Wintour (Arvoisa Lukija muistanee elokuvan The Devil Wears Prada, jossa Meryl Streep näytteli erehdyttävästi Wintour ’ia muistuttavaa muotilehden päätoimittajaa) on nimittäin aloittanut taistelun blog –sanan muuttamiseksi muodikkaampaan, sehän onkin niin auttamattoman ”déclassé”. Hän on estänyt Voguen uuden WEB –saitin aukaisun, uusine blogeineen, ennen kuin innokkaat vogue –bloggarit saavat aloittaa maailmankansalaisten sivistämisen omissa lastuissaan ihkauusilla blogeillaan. Arvoisa Lukija varmasti yhtyy tämän lastunikkarin osanoton kyyneliin Voguen väärinkohdeltujen toimittaja-bloggari-parkojen puolesta.

Avuliaat bloggarit ympäri maailmaa ovatkin tarjonneet omat geekin aivonsa naispäätoimittajan avuksi.

Blogin korvaajiksi on ehdotettu mm., ja jotenkin itsestään selvästi eli näinollen kai kliseisesti, "Blogue ’ta", jossa olisikin oikein soma sointi. Lisäksi on ehdotettu sanaa ”brant” sanoista ”blog rant” (blogileuhkiminen), ”twaffle” englanninkielen ”net waffle” (nettihöpötys), ”bjöurnal”, jossa yhdistetään tunnetusti naurettavalta kuulostavaa ruotsia samanlaiselta kuulostavaan ranskaan sanoista ”blog journal” tosin siinä taitaa olla liikaa toistoa sanat ”log” ja ”journal” kun tarkoittavat kai lähes samaa aisiaa tässä yhteydessä, ”cenpub” ranskankielen sanoista ”Ceci n’est pas un blog” (tämä ei ole blogi), siinä on myös vähän zen 'imäinen sointi, ”Vogueries” englannin ”vagary” –sanan mukaan, mutta se kai sopisi pelkästään Vogue-bloguelle, siitä voisi johtaa yleisemmän "bagary" tai "blagary" sanoista "blog vagary" (blogiylpistelyä), tosin ainakin ensimmäisen sanan sointi on vähän poliittisesti epäkorrektia, vaikka sanoissa onkin maukas leipomon tuoksu, ”snipplets” jonkinlainen diminutiivi sanasta ”snippet” (leike, riekale, pikkutieto), joka jo itsekin on diminutiivinen, ja ”stiary” sanoista ”style diary”, ja siitä voisi johtaa yleisemmän sanan ”shiary” eli ”shit diary”, mutta jääköön johtamatta.

Mm. Writer’s blog –blogi on tarjonnut auttavan kätensä Anna Wintour in (sana)puutteeseen ja pyytää lukijoiltaan apua.

Oma suosikkini olisi ehdottomasti juuri Oxford Concise -sanakirjan avulla löytämäni, ja heti Writer's blog'ille ehdottamani, "blague" jossa on monia hyviä viittauksia. Sen perusmerkitys on humpuuki, mutta siinä olisi myös viitettä englannin sanoihin "blog vague" (blogivihjeitä tai epämääräisyyksiä) ja jopa sanaan plague eli rutto, ja sitähän tämä blogimaailma tavallaan on, nopeasti leviävää ruttoa.

Kielen uusiosanojen syntyminen on kai jotenkin spontaania toimintaa, sana- tai kielioppievoluutiota itse asiassa, jota on vaikea saada estetyksi tai edes suunnatuksi toivotuille urille.

Ranskan akatemian yritys puhdistaa ranskankieli anglismeista ei onnistunut. Samaa on kai yritetty Suomessakin, joskus ehkä hyvillä tuloksilla, kuten sana tietokone osoittaa (tietysti tietokone sanana on ihan mäntti, eihän tietokone tiedä mitään, se vain ynnää nollia ja ykkösiä ja taikoo niistä ymmärrettäviä ikoneita näyttölaitteelle, josta inhimillinen (hah, hah) käyttäjä niitä tulkitsee tietojensa mukaan). Monet aikaisemmat yritykset ovat epäonnistuneet, ajatellaan vaikka sanoja ”kipinälennätin” tai ”langaton lennätin” tai jopa ”kuvaradio”. Kaikki häipyneet historian utuiseen hämärään, ja sinne kuuluvatkin.

Keksijöinä noillekin uusiosanoille olivat tietysti oman aikansa geekit tai nörtit, joita jo kuvailinkin tuolla lastun alussa.

Post Scriptum: Vogue muuten käyttää sanaa ”lookbook” sellaisista WEB-saiteista, joilla käsitellään muotia valokuvien avulla. Se onkin aika näppärä sana.

P.S.2: Uusiosana ”splog” on spämi, joka kai toteutetaan etsintäkoneen ja blogin tagien avulla. Splogin käyttäjä aloittaa uuden blogin, jonka sisältönä on linkki tai linkkejä epämääräisten businesten saiteille. Etsintäkoneet harhautetaan saitille tageillä, jotka kattavat kaiken inhimillisen toiminnan. Ja, voila, splog-spämi on valmis.

19.1.2007

Uusia Tarinoita ja uutta ulkomaista sanastoa

10 kommenttia
Ilmoitusluontoisena asiana mainittakoon ensin, että Dionysoksen tarinoihin on lisätty novelli Uuudenvuodenyön lumi (oli joskus hetken esillä Rihmastolla ennenkuin hädissäni deletoin se sieltä).

Englanninkieli on tulossa päivä päivältä vaikeammaksi. Arvoisien lukijoiden ulkomaalaisia kontakteja ajatellen alla on muutamia hyödyllisiä sanoja, joita saattaa kuulla nykyisin käytettävän tai joita voi itse yrittää käytellä ulkomaalaisten ystäviensä ihasteltaviksi:

* SWAMP-DONKEY - erittäin epämiellyttävän näköinen henkilö

* TESTICULATING - heilutella käsiään sinne tänne samalla, kun puhuu paskaa.

* BLAMESTORMING - istua työryhmänsä mukana keskustelemassa, miksi määräaikainen työ ei valmistunut tai projekti epäonnistui samalla yrittäen samalla työntää syyn jonkun poissaolevan niskoille.

* SEAGULL MANAGER - johtaja, joka lentää paikalle, pitää paljon melua, paskantaa (kuvainnollisesti vain) alaistensa niskaan ja lähtee.

* ASSMOSIS - prosessi, jolla saa ylennyksiä ja vaikutusvaltaa ilman varsinaista työntekoa.

* SITCOMs -(Single Income, Two Children, Oppressive Mortgage), jupeista tulee näitä, kun he saavat lapsia ja elävät vain yhdellä palkalla.

* SINBAD - yksinäinen, työssäkäyvä nainen, ei poikaystävää, täynnä kroonista epätoivoa.

* AEROPLANE BLONDE - valkaistu tukka, jossa näkyy tummia juuria.

* PERCUSSIVE MAINTENANCE - taito hakata toimintakunnoton elektroninen laite toimintakuntoiseksi. Yleensä pelkästään miehinen taito.

* ADMINISPHERE - johdon taso juuri työntekijöiden yläpuolella, joka tuottaa organisaation tarvitsemat väärät päätökset

* ADMINISTRIVIA - tarpeettomat muistiot ja toimintaohjeet.

* GOING FOR A McSHIT - vierailu McDonaldsilla tarkoituksena käyttää heidän mukavuuslaitostaan. Tämän muunnos on McSHIT WITH LIES - kysyä toiletin sijaintia ja kertoa myyjälle tulevansa hetkenkuluttua takaisin tilaamaan ruokaa

* 404 - epäpätevä henkilö

* JOHNNY-NO-STARS - nuori epäpätevä mieshenkilö, tyypillisesti työssä McDonaldsilla.

* MILLENNIUM DOMES - wonderbra'n sisältö, äärettömän lupaavan näköinen ennen rintaliivien poistamista.

* MYSTERY BUS - haamubussi, joka käy pubissa sillä aikaa, kun olet vessassa 10. pitkän oluen jälkeen, ja vie mukanaan kaikki rumat ihmiset. Pubissa on sen jälkeen jäljellä vain kauniita ja hyvin kauniita ihmisiä.

* MYSTERY TAXI - taksi, joka on käynyt asunnollasi lauantaiaamuna ja vienyt mukanaan kauniin henkilön, jonka kanssa vietit yösi. Jäljellä on vähemmän viehättävä henkilö, joka ryyppäsi sinut illalla pöydän alle.

* BEER COAT - näkymätön takki, jota käytetään pakkasessa pubista kotiin kävellessä kello 3 aamuyöllä.

* BEER COMPASS - näkymätön laite, jonka avulla tulit yöllä kotiin, vaikka et tiennyt missä olit, mihin olit menossa ja mihin tulit. Kutsutaan joskus myös suojelusenkeliksi.

* BREAKING THE SEAL - ensimmäinen vessassa käynti kahden tunnin oluenjuonnin jälkeen. sen jälkeen vessassa on käytävä 15 minuutin välein.

* TART FUEL - alkopop, esimerkiksi salmiakkikossu, joka on suosittu nuorten naisten keskuudessa.

* PICASSO BUM - nainen, jolla on liian pienet alushousut ja näyttää omistavan neljä istumalihasta.

8.11.2006

Maailmankansalaisen etikkaa: kielisoppaa ja englanninkielen ylivaltaa

5 kommenttia
Kuva Hanhensulka: yksinäisen surffaajan monikielinen työpiste

Viimeaikoina olen sattumalta kuunnellut suomalaisten poliitikkojen puhumaa englanninkieltä ja nähnyt jopa näiden englanninkielen taitoja arvosteltavan. Eikä syyttä.

Kansainvälisissä kokouksissa on osattava puhua englantia, ei kuningattaren englantia välttämättä, mutta passelia mongertelua, josta saa selvää. Näin ei aina pääse käymään, mikä ei välttämättä ole valitettavaa mongertajan omalta kannalta katsottuna, mutta hänen edustamansa asia kärsii siitä kohtuuttoman paljon.

Meidän naapurimaamme Viron oman kielen äännepohja on kai melko lailla samanlainen kuin suomenkielenkin. Venäjän taitajina useimmat virolaiset tietysti tuntevat soinnilliset konsonantit kuin kullalla päällystetyt molarinsa, joten heillä on lievä etulyöntiasema suomalaisiin veljiinsä ja siskoihinsa nähden. Mutta se ei selitä kielitaidoissa ilmiselvästi ilmenevää erilaisuutta.

Kun Venäjä vapautui viisitoista vuotta sitten tai niihin aikoihin, maailmalle levisi heti kohta entisistä neukkutasavalloista ihmisiä, jotka eivät vain hallinneet englanninkielen taitoa erinomaisesti vaan lisäksi saivat sanomansa ymmärretyksi ilman sen kummempia ponnistuksia. Samanaikaisesti, ja vielä tässäkin ajassa, monet suomalaiset ministerit ja europarlamentaarikot mongertelivat kokouksissa ja haastatteluissa jotakin, josta hyvällä tahdolla käsitti, että politiikasta puhutaan. Mitään tolkkua ei monistakaan sen kummemmin saanut.

Entinen presidenttimme Mara puhuu myös kovin suomalaisvoittoista englantia, yksine ässä-äänteineen ja lähes soinnittomine konsonantteineen, mutta hänen puheessaan on aina ymmärrettävä sanoma, jota kehtaa mielihyvin kuunnella vaikka BBC:llä, jos sikseen tulee. Useimpien muiden vallankahvassa olijoiden englannista ei voi sanoa samaa. Suomalaisena ainoa käteen jäävä tunnetila on armoton myötähäpeä ja lisääntyvä kansallisen alemmuuden tunto.

Ja sama pätee suomalaisiin puhujiin monissa muissakin kokouksissa. Useimmiten näissä tilanteissa medium (kieli siis) on todella perille menevä sanoma, muu mahdollinen sanoma hukkuu mediumin alle.

Viimeisimmässä Tieteessä tapahtuu lehdessä (7/2006) fil. tri Vesa Oittinen, samalla, kun mollaa edellisessä numerossa kirjoittanutta Juha Sihvolaa (jonka nimen kirjoitin valitettavasti väärin muutama päivä sitten julkaistussa lastussa), valittaa englanninkielen ylivallasta. Oittinen on kirjoittanut samasta asiasta aikaisemminkin samassa lehdessä, tällä kertaa hän antaa esimerkiksi väärinkohtelusta kirjoittamansa artikkelin kohtalon (eräässä) englanninkielisessä lehdessä. Osa kirjoituksesta oli ollut saksan ja osa venäjän kielellä ja nämä osuudet olivat jääneet arvioinneissa kokonaan vaille huomiota. Ehkä Oittinen itsekin näkee lausunnossaan piilevän (tahattoman) komiikan. Miksi englanninkieliseen lehteen pitäisi kirjoittaa saksaa tai venäjää?

Kielen tarkoitus on tietysti auttaa kuulijaa tai lukijaa ymmärtämään tarkoitettu sanoma. Siinä auttaa huomattavasti, että esittää asiansa kielellä, jota vastaanottaja ymmärtää. Yhä useammin kai sekä historioitsija että filosofit tulevat Euroopan ulkopuolisilta kielialueilta: Japanista, Kiinasta, Intiasta jne. Joissa ei ehkä pidetä vanhoja eurooppalaisia kieliä enää varsinaisina tieteen valtakielinä (suomenkielestä puhumattakaan) ja joissa käytetään englanninkieltä suhteellisen vaivattomasti.

On naiivia kuvitella, että maailma ei tarvitsisi (yhtä) yhteistä kieltä. Sitä on tarvittu ennen ja tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa.

Englanninkielestä on (oikein tai väärin) muodostunut kulttuurin useimpien alojen yhteinen kieli, yleiskieli, joka on lisäksi siitä erinomainen kieli, että se sieppaa uudet asiat sisäänsä ja sylkäisee ne tuossa tuokiossa ulos valmiina, käyttökelpoisina ja ymmärrettävinä termeinä, joiden avulla on miellyttävä kommunikoida saman alan muiden henkilöiden kanssa. Jos osaa muitakin kieliä, niin hyvä on ja se on varmaan monilla aloilla jopa välttämätöntä. Monipuolisesta kielitaidosta ei tietysti ole mitään haittaa. Tosin epäilen, että usein on niin, että jos ei saa asiaansa selväksi englanninkielellä, ei sitä saa sen kummemmin selkeäksi muillakaan kielillä. Mutta tämä saattaa olla täysin perätön epäluulo.

Kaikkien on parasta hyväksyä englanninkielen valta-asema realistisena tosiasiana, muuten jää omankin alansa sivuraiteelle, eivätkä hyvätkään ideat pääse esille siellä missä niille voisi olla käyttöä tai ymmärtämystä.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa amerikkalaista poliittista ylivaltaa, vaikka juuri tämän hetken maailma näyttää olevan kallistuneena se suuntaisesti.

Joku suomalainen tutkija, jonka niemeä en nyt muista enkä ehdi etsiä vepistä (Lappeenrannassa muistaakseni julkaistu tutkimus, tieto on piilossa mm. jossakin tämän blogin lastusta), sanoi taannoin, että 80 % englanninkielisistä keskusteluista käydään muiden kuin englantia äidinkielenään puhuvien välillä. Intialaiset, kenialaiset, nigerialaiset, jamaikalaiset jne. puhuvat englantia toisena, usein ensimmäisenä, äidinkielenään ja pitävät sitä omanaan. Samanaikaisesti saksa ja ranska taantuvat suhteellisesti enemmän ja enemmän marginaaliseen asemaan (tietysti esimerkiksi 1800-luvun filosofiassa saksan asema oli hyvin vankka, mutta siitähän on jo melko pitkä aika, vai mitä).

Tiedemiehet edustavat vain itseään ja ehkä omaa laitostaan. Ministerien osalta asia on meitä kaikkia koskeva.

Englanninkieltä taitamatonta poliitikkoa ei pitäisi lähettää edustamaan maan asioita edes Unionin kokouksiin, jossa komission tulkkien armeija yrittää pitää suomalaistenkin poliitikkojen puheet edes jotenkin ymmärrettävinä. Tosin monien kohdalla ei ehkä suomenkaan puhuminen auta kovin paljoa.

Mutta se on jo toinen juttu.

21.10.2006

Maailmankansalaisen etikkaa

10 kommenttia

Kuva Wikipedia: Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti

Pariisin matkalla, samalla, kun kuuntelin viisaita ajatuksia ilmaliikenteen tulevaisuudesta, lueskelin venäläissyntyisen Mikhail Epstein’in pamflettia Culture – Culturology – Transculture ja uusinta niin&näin –lehteä, jossa, muun filosofisen pilkunnu****nan lisäksi, Martti Koskenniemi oli lukenut Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikkaa, ihailun pilke silmäkulmassa. Siis ihailun pilke oli minun silmäkulmassani, Epsteinin ja Koskenniemen akateemisen kylmät tekstit eivät sallineet ihailun pilkkeen näkyä silmäkulmissaan edes vilaukselta.

Ja tietysti auttamattomana narsistina kysyin: Olenko maailman kansalainen? Ja Koskenniemen kehotuksesta: Kenen lippua kannan?

Tätä olikin helppo ajatella kuivakiskoisen konferenssin sivutuotteena. Siellä nimittäin raiskattiin nykyajan lingua francaa, englantia, oikein olan takaa.

Kaikki puheet ja paperit olivat tietysti englanninkielisiä (sort of). Tauoilla tosin kielet läpättivät ranskaksi, hollanniksi, ruotsiksi, tanskaksi, saksaksi, italiaksi ja espanjaksi. Voi olla, että muitakin kieliä siellä olisi kuullut, jos olisi viitsinyt kuunnella. Itsekin ajattelin joskus suomenkielellä, varsinkin lukiessani niin&näin’iä – syvempi ajattelu on nimittäin ylen määrin helpompaa syvemmälle menevällä kielellä, omalla äidinkielellä. Tunnetusti isänkielestä ei ole hyötyä oikein missään, ehkä makuuhuoneen valotonta peitonaluspuuhaa lukuun ottamatta.

Puheiden aikana noin puolet kuulijoista – sen lisäksi, että kuuntelivat puheita varsin kiinnostuneen näköisinä – hoitivat kirjeenvaihtoaan kannettavan tietokoneen ja kokoussalin muuhun maailmankaikkeuteen yhdistävän langattoman verkon välityksellä. Lisätietoja puhutuista asioista oli helppo etsiä puheiden aikana, ja löydetyt tiedot terävöittivät mukavasti muutenkin terävinä lenteleviä kysymyksiä.

Puheenpitäjien työ on selvästi vaikeutunut, nyt ei voi enää valehdella asioista vapaasti, joku kuulija pystyy varmuudella iskemään pöytään internetiltä juuri löytämänsä oikean tiedon jo ennen kuin valehdellun lauseen kaiku on hävinnyt kuulijoiden korvista. Tämä on tietysti valitettavaa puhujan osalta.

Toisaalta kuulijat saavat täydellisemmän kuvan todellisuudesta. Maailmamme rajat ovat nimittäin aistiemme rajoja. Internet laajentaa näitä rajoja reaaliajassa moninkertaisiksi; lisää tietoisuutta, antaa uusia työkaluja ajatuksille ja uutta avaruutta mielikuvitukselle. Marshall McLuhanin maailmankylä toteutuu todella nykyajassa internetin tarjoaman virtuaalimaailman kautta. Ilman sitä maailmankylästä puhuminen olisikin turhaa.

Kokouksessa puhuttiin ”oikeaa” englantia irlantilaisella, skotlantilaisella ja englantilaisella estuaarienglannin korostuksella. Viimemainitusta on tullut Lontoon vaikutuspiirissä eläjien standardienglanti ja brittien entinen yläluokkainen kuningattaren englanti on hävinnyt kansainvälisistä kokouksista lähes kokonaan. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa. Sen lisäksi englantia väännettiin ruotsalaisittain, saksalaisittain, italialaisittain, suomalaisittain jne.

Vaikka varsinkin Euroopan komission piirissä työskentelevät teeskentelevät vielä ranskankielen merkittävällä asemalla, se on häviävää ylvästelyä. Ranskankieli ei edes huippuaikanaan 1700- ja 1800-luvuilla saavuttanut sitä asemaa, joka latinalla oli vuosisatoja, jopa kansankielenä, valistusaikaan saakka (ja tiedepiireissä vielä sen jälkeenkin), ja jonka englanninkieli on saavuttanut erityisesti 1900-luvun loppuvuosikymmeninä.

Ja hyvä, että on saavuttanut. Maailma tarvitsee joustavan ja helpon tavan kommunikoida ja englanti on siihen juuri sopiva kieli. Muunkielisille, erityisesti ranskalaisille, tämä on helposti vähän kuin etikan juontia: hapanta ja helposti pahaa närästystä aiheuttavaa. Mutta välttämätöntä (tosin etikan juonti ei ehkä ole aivan välttämätöntä).

Monikulttuurisuus (multiculturalism) ei ole Euroopassa mitenkään uusi asia. Vaikka Euroopan sisällä omanlaisten (osa)kulttuurien perimä onkin tiukasti indoeurooppalaisten kulttuurivalloittajien hellenistisellä ja juutalais-kristillisellä pohjalla, niin tietysti me olemme kaikki myös erilaisia. Ja ulkopuolisia, erityisesti juutalaisia, on ollut Euroopan kakkua jakamassa kai ainakin 2000 vuotta.

Juutalaisten kohtalo onkin oivallinen esimerkki siitä, miksi monikulttuurisuus on tullut hyödyllisen historiansa päähän.

Se nimittäin poikii yhteiskunnallista eriytymistä, kyräilyä ja vihamielisyyttä eikä hedelmällistä kulttuurien rikastuttamista tai (riittävää) integroitumista. Ja juutalaisille ominainen kulttuurisovinismi esiintyy myös myöhemmin tulleiden vähemmistöryhmien keskuudessa. Ehkä vaarallisimmin aasialaisilla ja arabimaailman muslimeilla, jotka kaikissa Euroopan maissa ovat selvästi eriytyneet muusta yhteiskunnasta (ja jopa toisistaan: persialaiset, pakistanit ja arabit eivät tule erityisen hyvin toimeen keskenään).

Ja me ”tavalliset” eurooppalaiset, humanistisen liberalismin ja vesisilmäisen internationalismin tai kosmopolitismin huumassa, olemme yksinkertaisesti hyväksyneet tilanteen ajan poliittiseen korrektiuteen kuuluvilla monikulttuurisilla perusteilla.

Oswald Spengler todisti, että sivilisaatio (civilisation) on kulttuurien kehityksen päätepysäkki: iltahämy ja kulttuurin rappeutuminen. Amerikkalainen Francis Fukuyama kai innoissaan väitti jopa koko historian loppuneen saavutettuaan päämääränsä: kapitalistisen liberalismin tultua ”kaikkien hyväksymäksi” yhteiskuntajärjestykseksi. (Maailman binladinit tai Saudi Arabian wahhabilaiset mullahit eivät voine pidättää nauruaan, jos tällaisia puheita kuulevat.)

Monikulttuurisuuden hyväksyminen johtaa helposti kulttuurien keskeiseen välinpitämättömyyteen ja kyyniseen relativismiin. On paljon helpompi välinpitämättömästi hyväksyä esimerkiksi muslimityttöjen sukupuolielinten silpominen kuin nostaa äänensä sitä vastaan ja tulla leimatuksi (kulttuuri)rasistiksi.

Eurooppalaiseksi normiksi on tulossa ajatus, että eristäytyneet ryhmät voivat ghetoissaan tehdä mitä mielivät, kunhan eivät häiritse ongelmillaan ”sivistynyttä” enemmistöä esimerkiksi pommittamalla muita ihmisiä riekaleiksi. Ja jos näin tekevät, heidät täytyy sivistää pois omasta kulttuuristaan ja käännyttää mammonaa palveleviksi kuluttajaorjiksi, joilla ei ole henkisyyden häivääkään.

Mikhail Epstein ehdottaa ylitsepursuavan idealistisesti monikulttuurisuuden tilalle transkulttuurisuutta (transculturalism), jossa kaikki hyväksyvät toistensa erilaisuuden, mutta pyrkivät muuttamaan omaa kulttuuri-identiteettiään muilta saamillaan vaikutteilla. Voi olla, että näin on pakko lopulta käydäkin ja aikaa myöden voidaan puhua oikeista maailmankansalaisista, joille joku nykyistä YK:ta muistuttava yhden lipun alla purjehtiva maailmanhallitus olisi välttämättömän kehityksen päätepiste.

Hyvät maailmankansalaiset tietysti pakottaisivat suuressa hyvyydessään kaikki muutkin tavoittelemaan juuri sitä samaa yhteistä hyvää: Maailmankansalaisen oman ”koivun ja tähden” alla sijaitsevaa pientä, suloista ja kaikenväristä maailmantupaa.

1.8.2006

Oxford English Dictionary on-line

0 kommenttia
Arvoisa Lukija ehkä jo tietääkin, mutta mainitsen kuitenkin, että Oxford English Dictionary on nyt myös internetillä. Klikkaa vieressä olevaa ikonia ja linkki vie suoraan OED:n saitille. Se tulee näkymään myös blogin sivupaneelissa, jos osaan sen sinne peukaloida tällaisena hienona kuvana. Joka tapauksessa linkki sinne on jo paikallaan tekstimuodossa.

1.6.2006

Sarah Waters, lipstick-lesbot ja heteromiesten märät unet

8 kommenttia
Varoitus: tämä lastu saattaa sisältää viittauksia kirjoittajansa sukupuoleen, jotka eivät välttämättä ole oikeita, ja sisältää kielenkäyttöä, jota voidaan joillakin tahoilla pitää loukkaavana. Kiirehdin vakuuttamaan Arvoisan Lukijan kahdesta tärkeästä seikasta: että tämä lastu ei ole (ainakaan tietoista) homo- tai lesbofobiaa ja että – vaikka en voi sietää jalkapalloa enkä likaisia alusvaatteita tai hoitamattomia kynsiä – olen ”pelkkä pitkäveteinen hetero”, seksuaalinen arkieläin.

Tämä lastu alkoi muotoutua päässäni, kun lueskelin The Guardian lehden tämänpäiväistä numeroa, jossa haastateltiin Sarah Waters'ia, lesbokirjallisuuden kuningatarta, joka on julkaissut mm. sellaisen kirjallisuushelmen kuin Tipping the Velvet. Kirjailija itse on kuvaillut kirjojaan sanoilla "lesbo Victorian romp", jota en edes yritä kääntää omalle luterilaiselle kielelleni. Kirjasta tehtiin myös mieltäkiihoittavalla tavalla nautittava mutta jotenkin teränsämenettänyt minitelevisiosarja, joka näytettiin BBC:llä. Tipping the Velvet alkaa mehevästi:



Have you ever tasted a Whitstable oyster? It you have, you will remember it. Some quirk of the Kentish coastline makes Whitstable natives - as they are properly called - the largest and the juiciest, the savouriest yet the sublest, oysters in the whole of England...

Jokainen joka on syönyt ja nauttinut ostereista - ja rakastellut suitsettoman hikisesti - tulee halukkaasti imaistuksi kirjan herkullisille sivuille. Ja, vaikka ei olisikaan historiallisten romaanien ystävä, sitä on vaikea laskea käsistään ennen kuin koko kirja on ahmittu viimeiseen pisaraan. Niin kuin käy hyville ostereillekin, varsinkin, jos on tarjolla hyvää Chablis'ta kyytipojaksi.

Toisen liipaisimen tähän lastuun antoi eräs homoystäväni, jonka pukeutumismaku on äärimmäisen hieno, ja joka kehui ilkikurisesti juuri nyt ylläni olevaa hillityn pinkkililaa paitaa ja siihen somasti sointuvaa hieman tummempaa lilapinkkiä solmiota. Minulla on muitakin homo- ja lesboystäviä – Brysselissä ei tältä voi välttyä (EI, en siis mitenkään edes yritä sitä vältellä), jotka joskus kyselevät kenen miehen kanssa haluaisin rakastella, jos olisin nainen. (Eikö tuo rakastella sana kuulosta jotenkin lapsellisen luterilaiselta verrattuna englanninkielen ilmaisuun "make love".)

Heidän perusoletuksensa on, että jokainen heterohenkilö on vain potentiaalinen homo, joka innokkaasti odottaa pääsyä piilokaapistaan ”todellisen rakkauden puutarhan” iloihin.

Tämä ei minun kohdallani näytä pitävään ollenkaan paikkaansa, en siis ole heteroflexible tai heteroflex, eli: ”heterosexual person who is open to relationships with people of the same sex”. Itse asiassa uneni – olen niissä nainen tai mies – kohdistuvat kovin saman oloisiin naishenkilöihin, joilla kuitenkin vain harvoin on kasvoissa tunnistettavia piirteitä. Anyway.

Monien muiden heteromiesten tavoin (aamuöiden pimeinä ja viinintäyteisinä tunteina tulee puhuttua kaikenlaista, ja muutakin kuin paskaa) ajattelen nimittäin, että naisena haluaisin edelleen olla naisten kanssa. Tai ryhtyisin selibaatissa eläväksi vanhaksipiiaksi ja minua – niin kuin lähes kaikkia paremmin tuntemiani heteromiehiä – voisi hyvin kutsua vaikkapa nimellä ”dreamespian”, unilesbo (tämä on itse keksimäni termi, mutta mainittakoon sekin tässä). Tosin on myös olemassa käsite ”breeder voyeur”, “a heterosexual person who attends a gay bar or event in order to observe gay life”, mutta saattaa olla, että heteromiesten märkiä unia lesbonaisista ei oikein voi laittaa tämän käsitteen alle.

Todellinen liipaisin tähän lastuun tuli kuinkin siitä mieltä häiritsevästä – ja ihanan Halle Berry’n Catwoman’ina nähneenä – mieltä kutittavasta uutisesta, että Catwoman paljastetaan ”lipstick”-lesboksi” sarjakuvakirjan uusimmassa numerossa (hänellähän on jo kaksi lesboystävää, joilla on lisäksi suhde). En voi kuitenkaan vannoa, että tämä huhu Kissanaisesta olisi totta.

Poliittisen korrektiuden ja todellisten asennemuutosten vuoksi heteroihmisten kielenkäyttö on muuttunut rajusti viimeisen vuosikymmenen aikana. Mutta niin on homoväenkin, jotka ovat erityisen tarkkoja siitä, miksi milloinkin kutsuvat homoystäviään.

Lipstick lesbian” on tästä hyvä esimerkki. Sehän ei ole samaa tarkoittava kuin ”femme lesbian”, kuten minulle on kärsivällisesti selitetty useaan kertaan kutsuttuani vahingossa yhden lesboparin osapuolena olevan hyvän skottiystäväni, nimeltään G, partneria kiihkeän keskustelun tiimellyksessä tukholmalaispubissa lipsticklesboksi. (Samassa keskustelussa oli mukana myös espanjalainen homomies, joka kiivaasti todisti, että Opus Dei on saanut ansaitsemattaan huonon maineen Dan Brown'in Da Vinci Code'n virheellisen kuvauksen vuoksi, mutta se on tietysti toinen juttu.)

G , vastaa hyvinkin seuraavan ”huulipunalesbon” määritelmän mukaista henkilöä: "a lesbian who is beautiful, stylish, or markedly feminine”. Eli kaunis, tyylikäs ja korostetun feminiinen ja ulkomuodoltaan heteromiesten kannalta vähintäänkin hämäävän harhaanjohtava.

Lipstick lesbian -henkilöitä kutsutaan myös termillä "high femme" (a lesbian woman, who expresses the cultural norm for ultra-femininity, eli lesbo, joka leimautuu ultrafeminiiniseksi kulttuurin normistossa). G pitääkin kovasti vaatteista ja erityisesti kengistä, jotka ovat toinen toistaan epämukavamman näköisiä.

Hän ei pidä ”lipstick lesbian”-leimasta vaan haluaisi määrittää itsensä niin kuin partnerinsa, joka on selkeästi ”femme lesbian”, eli ” a dyke who has old-fashioned utopian ideas about feminism”, eli lesbo, jolla on feminismistä vanhanaikaisia, utopistisia ideoita, ja joka on hyvin naisellinen, mutta ei suostu käyttämään huulipunaa G:n suureksi ärtymykseksi. G:n ystävä ei tietenkään hyväksy G:tä ”femme lesbian’iksi”, eikä suostu käymään edes ostoksilla tämän kanssa.

G sanoo olleensa pitkään LUG, lesbian until graduation, eli heterosuhteidensa aikana salaa naisten keskeistä seksiä kokeillut, mutta yleensä sosiaalisen paineen edessä pääasiassa heteroksi taipunut henkilö. Ja G sanoo pelkäävänsä lesboja, joita kuvataan sanoilla "butch" (a culturally defined masculine female, eli kulttuurin kontekstissa maskuliiniseksi naiseksi leimattu) tai jopa "stonebutch" (may pass as male without actually trying, eli kulttuurikontekstissa määrittyy mieheksi sitä edes yrittämättä).

Ne naiset, jotka luopuvat sapfolaisesta elämäntyylistään, saavat nopeasti lesboystäviltään leiman ”hasbian” tai ”wasbean”, jotka ovat vähätteleviä termejä ja liittyvät englanninkielen ”has-been” -leimaan, joka puolestaan voidaan antaa kenelle tahansa ja missä yhteydessä vaan, jopa heteromiehille.

Sosiaalisen paineen vuoksi monet homohenkilöt eivät helposti tule ”ulos”, ja elävät mieluummin jopa onnettomassa avioliitossa vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tällainen avioliittokin on saanut oman muodikkaan leiman: ”Brokeback marrage”. Mielenkiintoisessa artikkelissaan (Many Couples Must Negotiate Terms of 'Brokeback' Marriages) The New York Times’in Katy Butler, käsittelee pariskuntien vaikeuksia näissä avioliitoissa.

Julkkisten joukossa huhutaan olevan monia salahomohenkilöitä. Monet meistä muistavat Rock Hudsonin tapauksen. Julkkislesbot ovat (tietenkin) saaneet oman leimansa: celesbian: a celebrity who is a lesbian, eli julkkis, joka on lesbo. Yksi kuuluisimmista on Ellen DeGeneres, joka on sanonut suhteestaan vanhempiinsa näin:



When you're gay, your parents aren't saying 'Good for you,' you know? They're like, How did this happen?' You're not only a minority in society, you're a minority in your own family…


Taiteentekijöiden seksuaalinen suuntautuminen ei tietysti vaikuta heidän taiteeseensa eikä myöskään pitäisi vaikuttaa heteroiden suhtautumiseen taiteen tekijään. Esimerkiksi country-laulaja k.d. lang tuskin laulaisi paremmin kuin nyt, jos olisi heteronainen, ehkä ei laulaisi ollenkaan. Kirjailija Sarah Waters tai meidän oma täysin nautittava, kristallista kieltä kirjoittava punamuistelija, Pirkko Saisio, saattaisivat olla, ja olisivatkin, joko kokonaan kirjoittamatta tai kirjoittaisivat aivan toisia kirjoja. Lievästi hymyilyttävä yksityiskohta Saision kirjailijan uralla on vaihe, jolloin hän kirjoitti salanimellä Eeva Wein, ja kriitikot lukivat tekstejä "nuoren juutalaisnaisen" kirjoittamiksi, niin kuin ne tietysti tavallaan olivatkin.

Lesbohuhuista – ja muista lesboasioista – voivat vojöristi-lukijat saada lisää tietoa blogin ”Hothouse” informatiiviselta pitäjältä.

Tässä lastussa olevat termit ovat lesbojen itse käyttämiä ja monet heistä näyttävät toivovan, että heidän ystävänsäkin tuntisivat ainakin muutaman perustermin, etteivät olisi aivan ulkona aiheesta käytävissä keskusteluissa. Sitäpaitsi tuttuus vähentää torjunnan tarvetta!

Ja loppuun vielä sitaatti Sarah Waters'in Tipping the Velvet'istä:

...I think she was never quite sure if I were a girl come to her house to pull on a pair of trousers, or a boy arrived to change out of his frock. Sometimes, I was not sure myself...

Kukapa meistä aina olisi, vai olisiko?.

28.1.2006

Crash course on gender dependent English

0 kommenttia
Jos menet naisesi/miehesi luo, älä unohda ruokaa (Kaura). Lisäksi tarvitset käyttökelpoisen sanakirjan. Ohessa englannikielinen sukupuoliriippuvainen sanakirja (muokattu hieman kyberavaruudessa leviävästä).

WOMEN'S ENGLISH:
1. Yes = No
2. No = Yes
3. Maybe = No
4. We need = I want..
5. I am sorry = You'll be sorry
6. We need to talk = You're in trouble
7. Sure, go ahead = You'll be in trouble
8. Do what you want = You are already in trouble
9. I am not upset = I am upset, you insensitive moron!
10. You're certainly attentive tonight = Is sex all you ever think about?

MEN'S ENGLISH:
1. I am hungry = I am hungry
2. I am sleepy = I am sleepy
3. I am tired = I am tired
4. Nice dress = Nice arse/tits!
5. I love you = I want to have sex!
6. I am bored = Let's have sex!
7. May I have this dance? = Do you want to have sex?
8. Can I call you sometime? = Do you want to have sex later?
9. Do you want to go to movies? = So, you don't want to have sex yet?
10. Can I take you out to dinner? = Do you want to have sex after a burger and a couple of beers?
11. I don't think those shoes go with that outfit = I'm gay