Afrikka afrikkalaisille, Skotlannin viimeinen kuningas ja sen sellaista

Kuva: The Last King of Scotland (IMDb)

Vanha vitsi, joka nauratti lievästi silloin ennen, siinähän oli sellaista pikkupojan kiherrystä isojen poikien toilailujen takia, pahanilkisyyttä ja vahingoniloa myös naapurin huonosta onnesta; ja lisäripauksena ehkä mukana pisara helpottunutta kiitostakin Karjalan soissa, tykinruokana silputuissa hongikoissa ja laulumaiden kunnailla rämpineille korpisoturi-isille ja lottaleirien somille rintamalotta-äideille. Eli periaatteessa hyvät ainekset vitsille. Joten käyköön tämän lastun motoksi:

"Kommunismi näkyy jo horisontissa", totesi Hruštšev eräässä puheessaan. Silloin yleisön joukosta kuului kysymys:
"Toveri Hruštšev, mikä on horisontti?"
”Katsokaa sanakirjasta”, vastasi Nikita Sergejevitš.

Kotiin päästyään utelias kyselijä löysi seuraavan vastauksen:

"Horisontti, näennäinen linja, joka erottaa taivaan maasta ja joka liikkuu kauemmas kun sitä lähestyy."

Toissayönä, tai kai sitä edellisenä jo, katselin kuuta, jota maan reuna söi ahneesti asteittain pienemmäksi ja muutti koko kuun naaman lopulta punaiseksi, häpeilevän hämäräksi pallukaksi – verikuuksi. Kahdelta yöllä se oli muuttunut takaisin entiseksi itsekseen, keltaiseksi voikokkareeksi, joka häikäisi unisen tupakinpolttajan sikkuraisia silmiä. Mustarastaat lurittelivat harjoituslaulujaan tähtikirkkaassa sydänyössä, vaikka tavallisina öinä nukkuvat – tai mitä linnut nyt yleensä yöllä tekevät – eivätkä harjoittele lirkutuksiaa ennen kuin lähempänä auringonnousua. Ihmettelivätkö ne kuun muuttuvaa väritystä? Vai näkevätkö edes koko kuuta? Mistäpä sen tietää, kun ei ole yhteistä kieltä.

Sitten sunnuntaina kävimme Gallerie Toison d’Or’issa (Kultaisen taljan galleriassa) ”elävissäkuvissa” katsomassa Skotlannin viimeistä kuningasta, ohjaaja Kevin McDonald, itsekin tietysti, niin kuin nimestä näkyy, kelttisukuinen kiltinkantaja. Pääosassa, Ugandan hirmuhallitisja Idi Amin Dada’na oli äskettäin Oskarilla-palkittu Forest Whitaker, eikä ihme, että palkittiin. Koko elokuva seisoi Whitakerin tukevilla jaloilla ja rohjotti pulleilla, mutta voimakkaannäköisillä hartioilla.

Olen itsekin käynyt Kampalassa ja viettänyt jonkin aikaa Entebessä, Kampalan kansainvälisellä lentoasemalla, joka on Viktoria-järven rannalla. Entebben ympäristön hiekkakivisten virastotalojen seinät olivat täynnä luotien aiheuttamia koloja, taloissa ei ollut ikkunoita ja lentokentän kansainväliseen terminaalin oli rakennettu hotelli (lentoasemalla kulki silloin hyvin vähän matkustajia), hotellihuoneiden seinät olivat ohuita, ehkä pahvista tehtyjä, ja kaikki ihmiskehojen pienimmätkin äänet ja hajut leijuivat valottomista huoneista toisiin, sähköt käännettiin öiksi pois päältä säästäväisyyssyistä, mikä onkin ihan oikein ja kohtuullista. Hiiret ja Viktorianjärven rantamoskiitot tietysti liikkuivat pimeässä yössä.

Minä en ensimmäisen Afrikan-matkani (Biafra) puolesta välistä lähtien ole käyttänyt malarialääkkeitä. Niistä ei oman käsitykseni mukaan ole mitään apua, erityisesti malarian pahinta ja kuolettavaa muotoa vastaan ei ole olemassa mitään ehkäisykeinoa ja moskiitot, naaraat tietysti, levittävät parasiittejaan vain auringonlaskun aikoihin, jolloin yleensä istuin nauttimassa hyvin ansaittua gin-tonic'ia, ja tonikissahan on tunnetusti kiniiniä, niin ainakin luulen. Ja sitä paitsi olen uskonut onneni jatkuvan samanlaisena - enhän ole koskaan voittanut edes lotossa.

Tämä tapahtui kauan sitten, mutta Idi Amin ei silloin enää ollut edes Skotlannin kuningas. Ugandassa oli jonkinlainen interregnum-aika, eivät oikein olleet päässeet selvyyteen siitä, kenen pitäisi olla vahvimmin vallan kahvassa. Eli maa oli niin lähellä demokratiaa kuin se on milloinkaan ollut historiansa aikana. Sitten tässä elokuvassakin kannattajiensa välityksellä esiintynyt, korruption leimaama Milton Obote sai taas vallan ja kierre on jatkunut näihin päiviin saakka.

Kuvittelen ja tietysti uskonkin nähneeni muutaman vilauksen Aminista, tosin en Afrikassa vaan nopeasti liikkuvan mustan mersun takapenkillä Jeddassa, Saudi Arabiassa, jossa hän asui lähellä omaa asuntoaluettani nimeltä Shamma compound (joka nykyisin näyttää Google Earthin mukaan olevan rekka-autojen parkkipaikkana), brittien lähetystöä ja Babylonin ihmeiden ja Bagdadin satujen omaisella tavalla ihastuttavaa Punaisenmeren rantabulevardia, Cornichea, jonka varrelle ainoa luvalla Jeddaa koristellut nainen, suomalainen, Sortavalassa syntynyt kuvanveistäjä Eila Vilhelmiina Hiltunen on istuttanut monimetrisen, metallisen Auringonkukkapellon (Sunflower Field).

Kuva: Eila Hiltunen, Auringonkukkapelto, Jedda, Saudi Arabia

"Me" humanistinplantut kai syytämme Afrikan ja näin ollen Ugandankin koko kauheudesta kolonialismia. Eikä tämä elokuvakaan jättänyt kolonialistipoloisia rauhaan.

Niin kuin monessa muussa asiassa abrahamilaisten uskontojen, tässä tapauksessa erityisesti juutalaisten ja kristittyjen Raamatulla on tekemistä tämänkin asian kanssa, siis ugandalaisten osastaa kolonialistien ja muiden orjakauppiaiden käsissä. Erityisesti tämä pätkä Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, 9. luvusta (1. Moos. 9:18-27):

18 Nooan pojat, jotka lähtivät arkista, olivat Seem, Haam ja Jafet, ja Haamista tuli Kanaanin isä.
19 Nämä kolme olivat Nooan pojat, ja heidän jälkeläisiään ovat kaikki maailman ihmiset.
20 Nooa ryhtyi viljelemään maata ja istutti ensimmäisen viinitarhan.
21 Mutta kun hän joi viiniä, hän juopui ja jäi alastomana makaamaan telttaansa.
22 Haam, Kanaanin isä, näki isänsä alastomuuden ja kertoi siitä ulkona molemmille veljilleen.
23 Silloin Seem ja Jafet ottivat viitan, levittivät sen harteilleen, menivät sisään selkä edellä ja peittivät isänsä alastomuuden. Heidän kasvonsa olivat poispäin, eivätkä he nähneet isäänsä alastomana.
24 Kun Nooa selvisi juopumuksestaan ja sai kuulla, mitä hänen nuorin poikansa oli hänelle tehnyt,
25 hän sanoi: – Kirottu olkoon Kanaan, tulkoon hänestä veljiensä orjienkin orja.
26 Ja hän sanoi vielä: – Kiitetty olkoon Herra, Seemin Jumala, ja Kanaan olkoon Seemin orja.
27 Tehköön Jumala laajaksi Jafetin suvun, ja saakoon se asua myös Seemin majoissa, ja Kanaan olkoon heidän orjansa.

Raamatun pätkää sanotaan virheellisesti Haamin kiroukseksi vaikka tietysti pitäisi puhua Kanaanin kirouksesta (taas esimerkki isien synneistä periytymässä lastensa taakaksi). Raamatussa Kanaan edustaa mustaa rotua. Orjakaupan ja kolonialismin harjoittama mustan rodun kohtelulle on tuossa nätti ja kompakti perustelu. Afrikaanereita syytettiin tästä suureen ääneen apartheidin aikana, mutta eurooppalaisamerikkalainen kulttuuri pääsee kovasti jaolle samaan syntiin. Arabialaisista puhumattakaan, hehän harjoittavat orjakauppaa vielä nykyisinkin erityisesti sellaisissa tragikoomisissa valtioissa kuin Saudi Arabia.

Idi Amin oli englantilaisten lähetystyöntekijöiden ja militaristien kasvattama ja kouluttama köyhä ugandalainen, josta tuli maansa ”isä”, ja niin kuin monet muutkin isät hän kohteli lapsiaan kovalla kädellä. Hän ei kutsunut itseään vain isäksi vaan tittelinsä kuului kokonaisuudessaan jotenkin näin:

Hänen Korkeutensä, elinikäinen presidentti, kenttämarsalkka, pyhiinvaeltaja (al hadji), tohtori Idi Amin, Kaikkein maan eläinten ja meren kalojen Herra ja Brittiläisen imperiumin kukistaja Afrikassa yleisesti ja erityisesti Ugandassa.

Vaatimattomuudesta ei häntä kai koskaan ole erityisesti syytelty. Ja tittelinsä vakuudeksi hän pukeutui aina loistavaan ja aistikkaaseen, englantilaisen räätälin tekemään univormuun kaikkine kunniamerkkeineen, kantoi arvonsa merkkinä afrikkalaisen heimopäällikön hevosenhäntäviuhkaa ja käyttäytyi muutenkin niin kuin militaristisen paviaanin tulee käyttäytyä. Ja siitä tulikin mieleen, että Libyan Kadaffi oli Aminin ainoita ystäviä - Saudien kuningashuoneen lisäksi tietysti.

Eli meille eurooppalaisille hän on kuvaamattomana todistuksena afrikkalaisten, Kanaanin jälkeläisten, alemmuudesta, kyvyttömyydestä ja typeryydestä. Meistä jokainen on tietysti samalla tavalla oman ihmisryhmänsä kuva muille ihmisryhmille. Me suomalaiset olemme Euroopan vaikenevia hölmöjä, emmekä varmasti pääse siitä maineesta hevillä irti. Afrikalaiset ovat puolestaan – niin – afrikkalaisia.

Idi Amin oli ensimmäinen itsenäisen Ugandan armeijan upseeri; kolonialistien armeijassa (hän palveli joukko-osastossa nimeltä King’s African Rifles) mustat ylenivät korkeintaa efendeiksi, joka vastaa suunnilleen meidän kansanarmeijamme sotilasmestaria. Ugandan ensimmäisen pääministerin, Milton Oboten, nimettyä hänet armeijan komentajaksi he alkoivat yhdessä tyypilliseen afrikkalaiseen tapaan, jota afrikkalaiset itse eivät aina katso kovin pahalla, kavaltaa ugandalaisten rahoja, joista suurin osa tuli vielä silloin entisiltä englantilaisilta kolonialistiherroilta kehitysapuna.

Oboten ja Aminin välit kiristyivät ja lopulta Obote pakeni maasta ja Amin kaappasi vallan. Hänen hallintonsa aikana murhattiin ja teurastettiin ainakin 100,000 tai jopa 500,000 ihmistä. Tällaisissa teurastuksissa lukumäärän määrittäminen on yleensä kovin vaikeaa, eikä kai hirveän merkityksellistäkään - lukumäärät ovat aina suuria (tosin yleensä paljon pienempiä kuin Stalinin tai Hitlerin aikaansaamat), niin kuin olemme nähneet Irakissa, jossa sodan seurauksena on kuollut joko 60,000 ihmistä tai 500,000 riippuen siitä, mitä puolelta informaatio on tulossa.

Elokuvan aikaperspektiivi on lähes koko Aminin hallintokausi, Obote on elokuvan alussa juuri kukistunut ja Amin saanut vallan käsiinsä. Elokuva loppuu vuoteen 1976, loppukohtauksessa näyttelee osaa Entebbe palestiinalaisterroristien toimesta kaapattu ranskalaiskone, jonka israelilaiset sotilaat vapauttavat jamesbondimaisella operatiolla (Operation Thunderbolt). Tämä on kuitenkin jo elokuvan ajan ulkopuolella.

Filmin fiktiivinen näkökulmahenkilö, Nicholas Garrigan, jonka avulla tarinaa kerrotaan, on sivustakatsoja, ulkopuolinen, muukalainen, ”L’Étranger”, (Camus’n haamu heiluu elokuvan päällä muutenkin), nuori skotlantilainen lääkäri, joka tulee isäänsä pakoon lääkäriksi Ugandaan jollekin jumalanhylkäämälle lääkäriasemalle. Sinisilmäisenä maahan tullut "viattoman" hedonistinen lääkäri joutuu vedetyksi Aminin hämähäkinverkkoon henkilökohtaiseksi lääkäriksi ja jopa satunnaiseksi neuvonantajaksi. Hän parantaa Aminin ilmavaivoista, tämän pojan epilepsiakohtauksesta ja harrastaa presidentillistä naimista Aminin kolmesta vaimosta nuorimman ja kauneimman kanssa mieltäkarmivin seurauksin.

Amin esitetään yhteiskunnan ”ruttona” jolle etsitään syitä englantilaisesta kolonialismista. Englannin suurlähetystö antaa elokuvalle todelliset konnat, taustavaikuttajat, jotka ovat kasvattaneet Aminin, jonka avulla hän pääsee valtaan ja jotka nyt yrittävät salaisesti hallita häntä siinä onnistumatta.

Elokuva esittelee Aminin jonkinlaisena luonnonvoimana. Hän on hauska, sydämellinen, ystävällinen ja pohjavireeltään kuitenkin hirmuinen hallitsija. Häntä näyttelevä Forest Whitaker on osassaan loistava sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Hän ON Idi Amin Dada. Ugandan nykyinen presidentti, Yoweri Museveni, muuten katseli elokuvan ensi-illan Ugandan ainoassa multiplex -elokuvateatterissa Kampalassa ja monien muiden afrikkalaisten tavoin oli pitänyt siitä. Tosin Aminin poika, Jaffar Amin, on julkisuudessa, länsimailla, puolustanut isäänsä ja väittänyt, että hänestä annettu kuva liian julma. Monet ugandalaiset ovat arvelleet asian olevan juuri päinvastoin.

Skotlantilainen lääkäri edustaa elokuvassa sinisilmäistä ja hyväätarkoittavan hölmöä kolonialismia, joka ottaa siirtomaastaan kaiken irti ja lähtee pois loukkaantuneena – sekä fyysisesti että mieleltään – ja helpottuneen vakuuttuneena siitä, että afrikkalaisia ei voi auttaa millään. Ja niin ehkä onkin.

Eurooppa on kehittynyt tilaansa yli vuosituhannen kestäneen kaaoksen seurauksena. Eurooppalaiset ovat itse luoneet kohtalonsa, hallintonsa, kulttuurinsa. Sama pitäisi suoda afrikkalaisille. Meidän tullisi pitää näppimme irti asioista, jotka eivät meille kuulu. Ne kuuluvat afrikkalaisille, joiden on itse luotava oma tulevaisuutensa. Se ei ehkä ole eurooppalaisten ihanteiden mukainen. Mutta eivät Iivana Julma, Cromwell, Robespierre, Napoleon, Stalin, Hitler tai Milosevic’kään ole. Puhumattakaan monista antiikin hirmuhallitsijoista.

Kansan kohtalo pitäisi olla sen omissa käsissä. Ja pitäisi jäädä niihin pysyvästi. Parin viikon päästä suomalaiset kävelevät taas vaaliuurnille – tai ovat kävelemättä – oman päätöksensä mukaisesti, ja valitsevat ansaitsemansa hallitsijat. Muidenkin maiden oikeutena pitää myös olla ansaita hallitsijansa – ilman ulkopuolisten puuttumista asioiden kulkuun.

Tuhat vuotta on pitkä aika yhdelle sukupolvelle, mutta ei kokonaiselle, itsenäiselle kulttuurille. Tosin horisontti on Afrikassakin kaukana, sinertävä ja häilyvä fata morgana.

6.6.06: The Date with the Devil?

Odotus on loppunut, 6.6.06 on nyt. Tätä kirjoitettassa on melko aikainen ja anteliaankirkas kesäaamu. Toistaiseksi päivä on mennyt mukavasti: aurinko paistaa, kanit ajavat toisiaan takaa pihanurmella selvästi himokkaalla mielellä ja tuttu harakkapari katselee paheksuvan näköisenä karvaisten naapuriensa ilonpitoa. Sanoinko jo, että aurinko paistaa. Eilen illalla – tai oikeastaan yöllä – katselin Jupiterin, Saturnuksen ja kuun muodostamaa tasakylkistä kolmiota, joka on epätavallinen, mutta edes vilkkaalla mielikuviteuksella en saanut siitä johdettua mitään pedonlukuun 666 viittaavaa, ja kuukin on jo 70 % täydestä eikä ollut laisinkaan verenvärinen, vaikka tällaisen päivän aamuyöstä luulisi asian olevan aivan toisin.

Arvoisa Lukija näkee tästä, että tämän lastunikkarin mieli on täynnä konspiraatioteorioita, ja on siinä aivan oikeassa.

Konspiraatioteoriat ovat aina kiehtoneet ihmisten mieltä, minun muiden mukana. Useimmat Dan Brownin Da Vinci koodin lukijoista tuskin ahmi kirjaa taiteellisen hurmoksen vallassa. Ei, me kaikki luimme sen (ja katsoimme elokuvan), koska haluamme uskotella itsellemme – ja muille myös – että totuudesta on vain toinen puoli näkyvillä. Toinen puoli on piilossa – tai piilotettuna – ja haluamme kovasti tuntea myös sen. Nykyaikainen tiede on jo opettanut meille, että maailma on todellisuudessa paljon ihmeellisempi kuin osaamme hurjissa kuvitelmissa kuvitella: Big Bang on hyvä esimerkki tästä, evoluutio toinen, ja aivojen rakenne, silmä, 20-metrinen ohutsuoli, jolla on omat ”aivot” (Arvoisa Lukija muistanee mahankouristukset ja –kurinat ennen kouluaikaisia ruotsinkielen tai kirkkohistorian kokeita) ja entä sitten maksa, tai 5-sormisen käden käyttökelpoisuus. Kun näitä kaikkia ajattelee, voi aivan hyvin uskoa jopa numeron 666 syvälliseen ja piilotettuun merkitykseen.

Lienee sanomattakin selvää, että tämä lastunikkari ei tietoisella tasolla usko tällaisiin huuhaajuttuihin, vaikka ovatkin muuten hyvinkin uskottavasta Raamatusta peräisin. Ilmestyskirjan 13. (hui) luvun 18 jae kertoo tämänpäiväisen konspiraatioteorian perusasiat. Sehän puhuu merestä nousevasta pedosta, jonka tunnusluku on 666.

Arvoisa Lukija on tietysti tieteellisesti valveutunut ja näin olleen tietää mm. että (järjestysluvultaan 6. alkuaineen) helpostiyhtyvän hiilen, jumalien lahjan elämän rakenteiden peruselementiksi, sisällä on 6 elektronia, 6 neutronia, ja (arvasit oikein) 6 protonia. Tämä on tietysti puhdasta sattumaa, toisin kuin se, että hiilen ylenmääräinen esiintyminen ilmakehässä aiheuttaa kasvihuoneilmiön ja sivilisaation tuhoutumisen – ainakin sellaisessa muodossa kuin sen nyt tunnemme. Tätä on kovasti helpottamassa 6 hiili- ja 6 vetyatomia sisältävä bentsenikehä, (jonka keksi päiväuniaan lontoolaisessa bussissa nukkunut saksalainen nimeltään Friedrich Kekule) ja jonka ansiosta voimme iloisesti poltella erilaisia öljypolttoaineita ja saastuttaa samalla vaivattomasti ympäristöä (tosin bentseeni ei pala kunnolla ilman suuria happimääriä).

Puhumattakaan siitä, että hiilen atomimassa on noin 12 amu'a (jotakin, jolla atomien massoja mittailaan), joka kerrottuna itsellään antaa tietysti 144. Arvoisa Valistunut Lukija tietysti muistaa, että Israelin sukukuntia on 12, näistä merkitään pelastetuiksi ennen Ilmestyskirjan pedon ilmestymistä 12,000 kustakin sukukunnasta, siis yhteensä 144,000 pelastettua. Lukijan on turha yrittää päästä tähän joukkoon, senhän ovat miehittäneet Ainoan Oikean Uskon pelastettavat, mormonit, ainakin, jos uskoo Mormonien Kirjaa, joka tietysti – niin kuin Raamattu ja Koraani – on suoraan Jumalan suusta, mutta mormoniprofeetta Joseph Smith’in avuliaan värikkäästi kirjaamaa tekstiä.

Voi olla, että nykyisessä sekulaarisessa ajassa tämän päivän odotus on ollut vähäisempää kuin sanotaan vuoden 666 , tai vuoden 1000, tai 6.6.1006, tai jopa vuoden 2000 (jonka piti kerralla pyyhkäistä kaikki maailman tietokoneet käyttökelvottomaksi), vaikka silloin tietysti ihminen oli jo päässyt eroon suurimmasta osasta taikauskoista vaahtoa, joka vanhojen kirjoitusten ympärillä pyörii vieläkin. Meistä suuri osa nimittäin näyttää uskovan, että vanhoilla kulttuureilla oli jotakin salattua tieteellisesti merkittävää tietoa, joka on päässyt livahtamaan unohduksiin ja huomaamattomaksi sellaisten tieteen tyhmyreiden kuin Newton tai Einstein ajatuksista.

Joka tapauksessa tämän päivän pelottavin – vaikka ei ehkä odottamattomin – uutinen tulee Hollywoodista. Omen-elokuvan uusi versio leviteään elokuvateattereihin tietysti juuri tämän päivän kunniaksi. Muistattehan, lapsukainen Damien’in, joka tässä uusimmassa versiossa (tietysti) osoittautuu itsekseen antikristukseksi.

Toisaalta tämä on hyvä uutinen Euroopan ”ulkoministerille”, entiselle NATO:n pääsihteeri Javier Solana’lle, jota on, ilman muuta täysin ansiotta, mainostettu eurooppalaiseksi antikristusehdokkaaksi. Tähän en uskalla ottaa sen enempää kantaa, viittaan vain Solanan aikanaan kirjoittamaan ehdotukseen numero 666, jolla luotiin pohja Euroopan uudelle yhtenäiselle asejärjestelmälle. Samalla hänen nykyinen tehtävänsä EU:ssa määritettiin niin, että hän on käytännössä EU:n ja ilmeisesti koko Euroopan vaikutusvaltaisin mies. Merkittävänä vapaamuurarina hänen todellinen vaikutusvaltansa on tietysti vielä sitäkin suurempi.

Voi olla, että tänään synnyttäneistä naisista monet ovat olleet onnellisia mutta sydän syrjällään odottaessaan lapsukaisensa ensimmäistä rääkäisyä ja näkemistä. Ja ovat ehkä kuulleet Wagnerin kohtalonomaisesti jumputtavaa musiikkia synnytyksen kohinan keskellä. Jotkut ovat saattaneet vaatia jopa synnytystä eiliseksi tai huomiseksi tämän päivän sijasta, huolissaan vähän samaan tapaan kuin ne kiinalaisnaiset, jotka joutuvat synnyttämään lapsosensa tulihevosen vuonna.

***

Nyt on iltapäivä jo pitkällä, eikä uutisissa ole ollut mitään erityisen hälyttävää, jos siksi ei lasketa nuorikkoministeri Tanja Saarelan lieviä vatsavaivoja (joita ei tietysti sovi vähätellä, lehdet tekevät aivan oikein uutisoidessaan tällaisen tärkeän kulttuuritapahtuman). Päivä näyttää olevan samanlainen kesäkuun 6. kuin kaikki aikaisemmatkin (paitsi oma ensimmäinen hääpäiväni (hmmm), jolloin oli helluntai:), vähän viileäpuoleinen vain. Taivaalla on litteiden kumuluspilvien jonoja, ja Keski-Euroopan yllä aina näkyvä saasteume, joka tiivistyy erityisesti noin 3000 metrin korkeudessa, on yhtä tiheä ja tunkkaisen näköinen kuin tavallisestikin. Kanit ovat häipyneet johonkin pensaisiin, eivät ehkä kehtaa tehdä mitä sitten tekevätkin avoimella nurmella. Harakkapariskunta sen sijaan naureskelee räkäisesti ja kuopii maata tavallisilla paikoillaan.

Muuten oletteko kuulleet kertomuksia tulevasta maailmanlopusta. Päivämääräkin on jo tiedossa: 22.12.2012, jolloin talvipäivänseisauksen aurinko on täsmälleen Linnunradan ”tummassa painanteessa”. Jos ette, niin kerron siitä kyllä mielelläni, mutta jääköön odottamaan uutta lastua lähempänä tapahtuma-aikaa.

Da Vinci code, fiktio ja totuus

Kuva: Ian McKellen on Sir Leigh Teabing

Lastun otsikko on hyvin suureellinen, tämä virtuaalilastun kirjoittaminen on itsessään suureellista, ja ajatus siitä, että jollakin meistä olisi Totuus taskussaan on vielä suureellisempi.

Arvoisa Lukija ehkä huomaa tästä, että kävin katsomassa Da Vinci koodin viikonlopun aikana, eikä ole tässä arviossaan väärässä. Ja koska katsoin sen, niin tietysti hybriksessäni myös kerron teille molemmille, mitä siitä ajattelin.

Ensimmäinen ajatus täytyy säästää kriitikoille, jotka ovat kuorossa, jonkinlaisessa pyhässä joukkohysteerisessä laumavihassa tuominneet elokuvan, ohjaajan ja näyttelijät, varsinkin Tom Hanks’in epäpäteviksi, epäonnistuneiksi ja epä-älyllisiksi. Mielestäni aivan syyttä.

Kuten aina, kriitikoiden tarkoituksena oli vaikuttaa lukijoihin ja katsojiin – se on heidän tehtävänsä – ja estää näitä ostamasta kirjaa tai katsomasta elokuvaa, edes viihteenä.

Pyhäkoulun – onko niitä enää? – ajoista lähtien meille tyrkytetään kristillisen kirkon doktriinia: mieltäsekoittavaa pyhää kolminaisuutta (jota ei saa sotkea kolmeen erilliseen jumalolentoon), luomiskertomusta, pelastususkoa, syntiä, syntien anteeksisaantia ja iankaikkista elämää virvoittavien vetten äärellä: narkoosia oikean elämän epäilyille ja ahdistuksille ja ruumiinkin vaivoihin. Ja tämä kaikki sen päälle, että uskomme tiedettä siitä, että maailmankaikkeus on äärettämän pieni ja äärettömän suuri ja välissä on ajan ja paikan oksentanut alkuräjähdys.

Neuvostoliiton sorruttua Venäjän ortodoksinen kirkko – talousrikollisten ohella – on ollut suurin voittaja huolimatta siitä, että lähes vuosisadan ajan kommunistinen informaatioteollisuus yritti kitkeä kansalaisista uskonnollisuuden viimeiset rippeet. Kristillinen tarina paikasta ikuisuudessa oli kuitenkin suurempi ja ihmispoloille houkuttavampi kuin lumetarina tässä ajassa vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta, jonka tilalle tarjottiin alistamista, aivopesua ja Potemkinin kulisseja.

Da Vincin koodi -elokuva, niin kuin Dan Brown’in kirjakin, jonka tarinaa elokuva noudattelee melko tarkasti, on hyvää viihdettä, siinä on sopivasti virtoja, suvantoja ja koskipaikkoja pitämään katsojan kiinnostuneena koko pitkähkön katsomisajan. Kirja oli jo kirjoitettu elokuvakäsikirjoituksen tapaan lyhyine kappaleineen ja avoimeksi jäävine henkilöineen. Tämä antaisi elokuvan ohjaajalle tilaa kehitellä kokonaisuutta, se ehkä jäi osaksi tekemättä. Kirjan lukeneena jotkut kohtaukset, jotka ehkä kirjaa tuntematta olisivat jääneet huomaamatta, saivat karvoja nostattavaa kihelmöintiä aikaiseksi.

Tarinassa oli tarpeellisen selkeä protagonisti, antagonisti, neuvoja, moniulotteinen konna, jännittävä etsintä, yllättäviä käänteitä ja tietysti löydetty aarre, joka sulki koko jutun niin kuin asiaan kuuluu katsojan tyydytykseksi. Ja täysin fiktiivisenäkin jätti mieleen heikon ajatuksen, ehkä epäilyksen siemenen, punnittavaksi jälkeenpäin. Klassista elokuvan tekoa siis. Lopputulos ei ehkä taiteena vakuuta, viihteenä siinä ei ole mitään vikaa. Ainoastaan elokuvan viimeinen kohtaus oli varpaitakipristyttävän tuskallisen kliseinen – eikä elokuva sitä sellaisena edes olisi tarvinnut.

Kriitikot ja muut aina-paremmin-tietävät kommentaattorit ovat itkeneet totuuden perään, sekä kirjaa lätkiessään että tölviessään elokuvaa.

Kumpikin on fiktiota, ja fiktion merkittävin ero historiankirjoitukseen – tieteenteon faktaan – verrattuna on sen vapaus luoda oma maailmansa, jossa kirjan tai elokuvan totuus on ainoa oikea. Niin kuin tieteen ”todessa” maailmassa vain hyväksytty totuus on ainoa oikea. Yksittäinen romaanin tai elokuvan on oltava omassa maailmassaan valmis ja ”totta”, kun viimeinen sana on kirjoitettu ja viimeinen leikkaus leikattu. Se lähtee kuluttajilleen lopullisena ja sellaisena kuin on, ja kirjailija ja elokuvan tekijät menevät luomaan uusia maailmoja. Lukija tai katsoja taas luo tekeleen perusteella oman tarinansa ja oman fiktiivisen maailmansa, jolla on kosketus hänen totuuteensa ja käsityksiinsä olemassa olevasta. Vai harvat meistä kai erehtyvät luulemaan fiktiivistä tarinaa puhtaana totuutena.

Oliko se Jean-Luc Godard, joka sanoi, että ”elokuva on totta 24 kertaa sekunnissa”? En ole oikein varma, mitä hän tällä tarkoitti, vaikka olenkin melko vakuuttunut, että hän viittasi tässä jokaiselta erilliseltä elokuvan freimilta vaadittavaan totuuteen elokuvan omassa, fiktiivisessä, maailmassa.

Pari vuotta sitten Suomessa kohuttiin Finlandia-voittaja Helena Sinervon Runoilijan talossa –kirjasta, joka alkaa tapaninpäivänä 1971 Eeva-Liisa Mannerin katsellessa Espanjassa talonsa romahtaneen katon läpi taivaalle. Kirjahan oli ”elämäkerta”, jonka teksti oli koottu Mannerin tarkasti varjellun – ja ehkä jopa tarkoituksellisesti muunnellun – yksityiselämän rippeistä ja Sinervon oman mielikuvituksen luomasta Manner-maailmasta, jota ei tietysti ole oikeasti olemassa. Kirja hyväksyttiin yleisesti mahdollisen fiktiona, joksi se oli tarkoitettu (ja sai jopa merkittävän palkinnon).

Da Vinci koodi on samantapainen tuote. Siinä on faktaa: kirkon tunnettu totuus, ”historialliset henkilöt” Jeesus ja Magdalan Maria, merovingi-kuninkaat, Opus Dei, katolinen kirkko, Mona Lisa, todelliset tapahtumapaikat – kirjan näyttämö; ja fiktiota: kirjailijan rakentamat henkilöt ja tulkintaa totuudesta, vastaväite, huhuja, jotka saattavat olla totta tai valhetta, Siionin veljeskunta; ja puhdasta spekulaatiota: kirjailijan oman hedelmällisen mielikuvituksen tuotetta.

Kuva: Carlo Crivellin Magdalan Maria

Jostakin syystä, jopa omassa sekulaarisessa ajassamme, meidän on vaikeampi hyväksyä sitä, että kirjan tarina oli ristiriidassa yleisesti hyväksytyn toisen kristillisen tarinan kanssa. Molemmat kilpailivat keskenään vuosisatoja ”todellisten” tapahtumien jälkeen. Ja niin kuin aina, senkin ”taistelun” voittajat, ihmiset itse, kirjoittivat mieleisensä "historian", dogminsa, jonka taivasosuuden perään nyt itkemme totuuteen vedoten.

Audiatur et altera pars. Nil admirari.

Holy hoarding

Mielenkiinnolla olen, niin kuin varmaan Arvoisa Lukijakin, seurannut Dan Brownin kiistelyä kopiointisyytteitä vastaan.

Syyttäjinä ovat non-fiction -kirjoittajat Michael Baigent ja Richard Leigh, joiden julkaisema The Holy Blood and the Holy Grail on syytteen mukaan Brownin Da Vinci -koodin isä tai isoisä tai jotain. Brown tietysti kiistää syytteen.

The Holy Blood... -kirjasta kirjoitetaan myös täällä. Kovin paljoa siitä kirjasta ei ennen tätä meteliä ole tietysti kuultukaan (tosin sitä on myyty jo pari miljoonaa kappaletta), vaikka kirjat (Da Vinci Code ja tämä The Holy Blood...) ovatkin olleet jo ennen tätä lontoolaisissa kirjakaupoissa näytillä vierekkäin (niillä on sama kustantaja Englannissa, Random House). Muuten yritin joskus lukea tätä The Holy Blood...ia, mutta jäi kesken jo melko alussa, sen teksti ei ole helppoa luettavaksi edes oman genrensä kirjana.

Luin The Times (of London, you know) -lehdestä, että Browinin kirjallinen vastine syytteisiin on kuin opas kirjoittajille siitä, kuinka tarina tulisi tutkia perusteellisesti ennen kirjoittamista, sitten pitäisi rakentaa synopsis, jossa kunkin luvun rakenne ja sisältö on jo näkyvissä. Ja viimeksi vasta kirjotetaan.

Täytyy jostakin löytää kopio Dan Brownin puolustuspuheesta. Näitä oikeusselostuksia lukiessa olen tullut siihen tulokseen, että tärkeintä kirjailijalle kuitenkin on se, että jo aloittelevana skribeltäjänä pääsee naimisisiin Blythe Brownin kanssa.

On vaikea kuvitella hyödyllisempää aviopuolisoa kirjailijalle. Blythe tekee Brownin puolesta tämän kaikkien kirjojen tutkimustyön, kerää taustamateriaalin ja kirjoittaa kirjailijalle muistiinpanot ja ohjeet siitä, mitä pitää tai kannattaa lukea. Ja arvatenkin pitää vielä kodin ja talouden kunnossa tyypilliseen naisten tapaan avuttomien miesten katsellessa hämmentyneinä sivusta ja odottaessa kai mammutteja, joita voisi lähteä metsästämään ruoaksi - ja ajankuluksikin. Tai vaihtoehtoisesti mennä poikien kanssa kaljoille (ja miksei tyttöjenkin) tai sählyä pelaamaan, jne. kukin inklinaationsa ja tarpeittensa mukaisesti.

Muistatte ehkä bloggari Kutrin (kirjailija Katri Manninen) pitkistä päiväkirjamerkinnöistään (Kirjailijaelämää), hän sanoi mm, että kirjan kirjoittamiseen menee häneltä normaalisti vain kaksi viikkoa aikaa. Myöhemmin Kutri tarkensi sanomalla, että tutkimustyöhön, valmisteluun ja varsinkin mietintään saattaa mennä jopa vuosi tai pitempäänkin, ja vain "raakaan" kirjoitustyöhön se kaksi viikkoinen. Katrin kirjoittajanopastus löytyy täältä.

Ilkka Remeksen, jota ehkä jossakin mielessä voi suomalaisista kirjailijoista verrata Dan Browniin, sivuilta löytyy Työhuone, jossa Ilkkakin antaa vihjeitä kirjailijaksi aikoville. Myös kirjailija Timo Montosen (viimeisin kirja Kaksitoista aamua, Palmenia, kuva oikealla) Kirjoita itse -opas (pdf-muoto) löytyy internetiltä, Jyväskylän yliopiston saitilta itse asiassa.

Omituisinta ja selittämätöntäkin on, että molempien kiisteltyjen kirjojen julkaisija on sama (tuolla ylempänä mainittu Random House). Sari Mikkonen sanoo kirjeessään "Reading Katherine Mansfield" WSOY:n sivuilla:

Miten upeata ja tyydyttävää selittämättömyyskin voi olla!

Arvoisa Lukija ehkä arvelee, että laitoin tuon lainauksen tuohon pelkästään siksi, että saisin tekstiin linkin kirjailija Mikkosen hienoon kirjeseen. Ja Lukija voi olla tässä aivan oikeassa. Mutta monissa tapauksissa selittämättömyyden olisi ehkä parempikin jäädä selittämättömäksi. Niin kuin ehkä tässä Browninkin tapauksessa. Kirjaakin myytäisiin ehkä vielä entistä enemmän, jos sen taustalla olevaa mysteeriä ei todistettaisi kokonaan olemattomaksi. Vaikka onhan 40 miljoonaa myytyä kirjaa tietysti yhden nimikkeen osalta aika paljon.

Ilman mieltäkiehtovien asioiden selittämättömyyttä eivät konspiraatioteoriatkaan tulisi toimeen, ja mistä pirusta me sitten juoruilisimme kaljalasiemme yli - Karpelan perheeseen tulossa olevasta vauvasta vai? Tai ehkä presidentin avio-ongelmista tai -onnesta? Ja sen sellaisista, todella kiinnostavista aiheista.

Muuten Maria Magdalenasta sen verran, että hänen pääsynsä Raamatun sivuille - maineestaan huolimatta - on mielestäni osoitus siitä, että Raamattuun senttailevat apostolitkin ajattelivat hänellä olevan enemmän tekemistä kristinuskon päätarinan, Jeesuksen, kanssa kuin uskalsivat suoraan sanoa herkästi nokkiinsa ottavalle kristittyjen joukolle.

Arvoisa Lukija on ehkä ajatellut mielenkiintoiseksi senkin, että The Holy Grailin... kolmas kirjoittaja Henry Lincoln ei ota osaa Brownin syyttämiseen.

Tässä on trailer hänen televisio-ohjelmaansa Exploring the Da Vinci Code, joka kertoo pappi Bérenger Saunièren koodista ja Rennes-le-Château'n kylästä Ranskan Languedoc Ruossillon'issa. Tämä video ja viereen kuvattu (video ja kirja) Origins of the Da Vinci Code ehkä selittävät - ainakin osaksi - syyn syyttämättömyyteen. Holy hoarding, indeed.

Paikallishistorioitsijamme Sedis kirjoitti näistä asioista jo elokuussa 2005, niin kuin Arvoisa Lukija ilman epäilyksiä muistaakin.

Laitan tähän loppuun vielä linkin Lili Wessmanin arvosteluun Da Vinci -koodista, julkaistu Satakunnan Kansassa 13.7.2005 otsikolla Da Vinci -koodi on villi kohokas. Sediskin näyttää viittaavan siihen lastussaan. Joten, can't be bad!